Väinö Auer. / Suomen Kuvalehti 12.7.1919.

Paatsjoen karateniaseman matkoilta.



Kun punaisten ja ryssien roistojoukot viime vuonna oli ajettu rajan toisel-le puolelle ja maamme oli puhdistettu näiden joukkojen aiheuttamasta saastaisuudesta, oli välttämätöntä asettaa sotavoimia vartioimaan itse-näisen Suomen valtakunnan rajoja ja sen nuorta vapautta. Jo tätä en-nen olivat Venäjällä rutot ja kulkutaudit mitä nurjimmassa vauhdissa, uhaten levitä ympärillä oleviin maihinkin.


Nuorta Suomen valtiota, joka veljessodan pyörteissä oli heikontunut, uh-kasi tälläkin tavoin tuho suuresta mätänevästä valtakunnasta. Siitä syys-tä katsottiin välttämättömäksi lähettää rajalle, ei vain aseellista rajavar-tiostoa, vaan myöskin ambulansseja mahdollisten ruttotautien ehkäise-miseksi. Eri kohdille Venäjää vastassa olevalle rajalle lähettikin armeijan ylilääkäri, lukuisia ambulansseja, joista pohjoisin, Inarissa ja Utsjoella toimiva, oli Patsjoen karanteniasema.

Alussa tuotti tällaisen karanteniaseman varustaminen kauas pohjan pe-rille suurta vaikeutta, kun määräpaikkaan rautatien päästä oli lähes 40 penik. Oli miltei merkkitapaus hiljaisen Rovaniemen elämässä, kun ka-ranteniaseman suuri kuormasto eräänä kauniina iltana heinäkuun alus-sa alkoi vaivalloisen kulkunsa pohjoista kohden. Aika oli vielä epävakaa, ja neljää kallisarvoista kuormaa ajavilla sanitääreillä oli vankat varustuk-set siltä varalta, että suurten erämaataivalten kolkoista metsistä hyökkäi-si rosvolauma punaisella ristillä varustetun kuormaston kimppuun.

Kulku oli hidasta, sillä hevosilla oli suuret kuormat vedettävinä, tiet olivat huonot, ja ohjakset olivat kokemattomissa käsissä. Oli tuskallinen sääs-ki- ja paarma-aika, ja lisäksi polttava aurinko näännytti sekä hevosia että miehiä. Matka sujui kuitenkin onnellisesti huolimatta siitä, että kuorma joskus oli ojassa tai että hevonen kerrankin oli kuormineen päivineen hukkua Jeesiöjoen pehmeään mutaan. Kymmenpäiväisen ankaran mat-kan jälkeen kuormasto kulki lautalla Ivalonjoen yli saapuen Kyrönkylään.

Patsjoen karanteniasema matkalla. Ambulanssin kuormasto laskeutuu Maanselältä Inarille.

Pian tämän jälkeen saapui ambulanssin muu henkilökunta ja karanteni-aseman toiminta alkoi. Kun sairaala oli saatu kuntoon sekä Kyröön että Venäjän rajalle, alkoi sanitäärikunta karanteniaseman lääkärin johdolla tehdä laajoja matkoja ympäri Lappia sairaanhoitajatarten jayhden sani-täärin jäädessä sairaaloista huolehtimaan.


Reippaat hoitajattaret suorittivat johtajattarensa johdolla kiitettävän työn asukkaita rokottamalla ja sairaita hoitaen. Sanitäärikunta vaelsi kaukai-sissa Lapin kylissä ja asunnoissa rokottaen sekin asukkaita ja antaen heille ilmaista sairasapua. Retken osanottajille ikimuistettavia hetkiä oli-vat ne, jolloin pienessä avoimessa purjeveneessä kierreltiin Inarinjärven karuja, mutkikkaita rantoja.

Inarinjärvi oli matkailijoille vieraanvarainen, suoden heille suuria taime-nia, joita rantakalliolla nuotiotulella paistettiin. Yöt vietettiin milloin nuo-tiolla milloin kalastajalappalaisen matalassa majassa. Toisinaan kiiti pie-ni vene suurilla ärjyvillä vaahtopäälaineilla salakarien lomitse puikkeleh-tien. Toisinaan soudettiin punertavassa iltaruskossa aavoja selkävesiä, jolloin näkyi vain rusottavaa taivasta ja rannatonta ulappaa. Suuri sala-peräinen järvi oli juhlallinen.

Mutta itäisellä taivaanrannalla kohosi siellä täällä punikkien sytyttämien metsäpalojen tummat savupatsaat. Lappalaiset ja suomalaiset uutis-asukkaat ottivat kaikkialla ilomielin vastaan harvinaiset matkailijat, jotka Inarinjärven kierrettyään saapuivat Kyröön, valmistautuen uudelle pit-källe matkalle Suomen pohjoisimpiin tunturimaihin.

Kun päästiin viilipytyn ääreen!

Aika oli jo silloin kiitänyt elokuun loppupuolelle ja Lapin öisellä taivaalla alkoivat tähdet tuikkia. Retkikunta kulki nyt Inarin kirkonkylän kautta Muddusjärven pohjoisrannalla olevaan Lapintaloon, josta alkoi vaivalloi-nen taival suurten Muotkatunturien yli. Kaunis kesäsää oli jo vaihtunut sateiseksi syksyksi ja taivaalla ajelehti tummia pilviä, joiden kulkua tun-turien huiput hidastuttivat.


Painavat kantamukset selässä vaelsi sateessa ja myrskyssä nelimiehi-nen joukko kahden tunturilappalaisen opastamana länttä kohden. Muot-katuntureilla oli luonto mitä ihanimmassa asussa koivujen punaisen-keltaisina hohtaessa. Huolimatta epäsuotuisesta säästä jatkoi retkikunta matkaansa, saapuen kolmen päivän reippaan matkan jälkeen Norjan ra-jalle vuolaan kirkasvetisen Tenojoen rannalle.

Tämän joen varsille ovat lappalaisasumukset suurimmaksi osaksi sijoit-tuneet, sillä useimmat lappalais-perheet kalastelevat kesäisin Tenojoella vetäytyäkseen talven tullen kota-asumuksiin tuntureille porojaan pai-mentaen. Tenolappalaiset, jotka puhuvat toista murretta kuin Inarin lap-palaiset, ovat läheisessä kosketuksessa Norjan kanssa, josta he sa-moinkuin muutkin Lapin asukkaat ovat saaneet sekä tarvitsemansa vil-jamäärän, että muut jokapäiväiseen elämään välttämättömät tarpeet. Retkikunnan liikkuessa siellä oli Norja sulkenut kylmästi rajansa ja Suo-men lappalaiset alkoivat kärsiä kauheaa nälkää. Tukalaa tilannetta edisti vielä espanjanrutto, joka viljan asemesta tunkeutui rajan yli Suomen puolelle. Liikuttavaa oli nähdä miten tyyneesti lappalaiset alistuivat koh-taloonsa kapinanhengen saamatta kansassa jalansijaa.

Kapeasäa koskiveneessä retkikunta laski alas vuolasta Tenoa, poiketen Suomen rannalla oleviin lappalaisasumuksiin. Outakosken pohjois-puo-lella käytiin Norjan puolella toista peninkulmaa Tenojoesta olevalla kuu-luisalla Rastekaisen lumipeitteisellä tunturilla, joka yli tuhannen metrin korkeana kohoaa Norjan tunturien keskellä. Tästä lappalaisten pyhästä tunturista kirjoittaa Topelius tarinassaan Sampo Lappalaisesta. Kun retkikunta oli noussut sen huipulle, alkoi ankara myrsky ja raesade, ja matkueen täytyi myrskysateessa yöpimeällä taivaltaa takaisin Tenolle.

Sivuutettiin sitten Utsjoen suu javene kiiti kovia könkäitä alas Suomen pohjoisimpaan kärkeen, Nuorgamiin. Tähänkään ei pysähdytty, vaan laskettiin myötävirrassa Norjaan muutamia peninkulmia. Epäluuloiset Norjan viranomaiset kuitenkin pidättivät retkikunnan ja karkottivat sen takaisin Nuorgamiin, josta lähdettiin taivaltamaan Utsjoen laajan tunturi- maan poikki etelää kohden. Sen retken näkemykset ja kokemukset eivät koskaan haihdu miesten mielistä. Asumusten puutteessa täytyi yöpyä nuotiotulen ääreen. Syyskuu oli jo loppuvaiheillaan, yöpakkaset verho-sivat tunturimaat valkeaan huurteeseen ja tunturilammet jäätyivät ohu-een jääpeitteeseen.

Yön vietto oli kylmä, ja kaikki pyrkivät mahdollisimman lähelle nuotiota, odotellen päivän valkenemista. Eriväriset revontulet loimusivat ratisten taivaalla valaisten kirkkaasti tuikkivien tähtien kera tunturimaiden sysi-pimeää yötä. Hiljaisuus vallitsi tuntureilla. Ei edes susien ulvontaa kuu-lunut, vaikka ne päättäen aamulla tavattavista jäljistä olivat ihmeissään kiertäneet autiossa erämaassa pilkoittavan punaisen nuotion ympäris-töllä.

Vaivalloisen nelipäiväisen vaelluksen jälkeen retkikunta saapui Inarin-järven pohjoisimpaan lahdenperukkaan, jatkaen matkaansa järven poik-ki takaisin lähtökohtaansa.