P. G. Ekbom. / Suomen Matkailijayhdistyksen vuosikirja 1934.

Paimentolaisten ja koskien parissa.


Pyrittäessä Kilpisjärvelle - joka sijaitseen Suomen luoteisnurkassa Ruot-sin ja Norjan välissä - matkustetaan tavallisesti Haaparannan kautta Ruotsista Norjaan vievää rajarataa Narvikkiin, sitten höyrylaivalla Troms-saan ja sieltä paikallisliikennettä välittävällä laivalla Lyngenvuonon var-rella olevaan Skibotniin. Skibotnista johtaa neljän peninkulman pituinen maantie ja kahden ja puolen peninkulman pituinen tunturipolku Siilak-seen.

Matka Helsingistä sinne vie noin kuusi vuorokautta. Nykyjään voi päästä myöskin linja-autolla suoraan Narvikista Lynge-vuonon pohjukassa ole-vaan Kvesmesnesiin ja nousta sieltä pitkin kaunista Signal-laaksoa Kol-men valtakunnan pyykille; sillä tavalla on vuonolta kuusi – seitsemän pe-ninkulmaa Siilakseen, siitä kaksi ja puoli peninkulmaa maantietä. Tätä tietä käyttämällä voittaa aikaa.


Sitä vastoin ei voi suositella matkustamista veneessä ylös Ruotsin vas-taista rajajokea sikäläisten lukuisten ja vaikeakulkuisten koskian takia, jotka tuottavat paljon suuremman huvin, jos ne lasketaan kotimatkalla. Kun minä, - joka aina olen hakenut enemmän tai vähemmän outoja kul-kuteitä Lapin matkoillani - ensimmäisen kerran v. 1926 kävin Kilpisjärven seudulla, pysähdyin jo Torniojärven rannalla olevaan Abiskoon, menin Pålnolahden Kölin yli Bardolaaksoon, ajoin autolla sieltä Kvesmesnesiin ja jatkoin matkaani Suomen Signal-laakson kautta.

Tunturien yli kulkeminen, joka tavallisesti on helppoa, muodostui sateen, ja kylmän ilman ja tulvivien purojen takia varsin rasittavaksi, ja sitä paitsi minä olin erehdyksessä saanut mukaani matkalle vanhan painoksen maanmittaushallituksen karttalehteä, joka osottautui erehdyttäväksi ja aiheutti monien tuntien etsiskelyjä karussa maastossa, ennen kun vih-doin osuin oikeaan Siilastuvalle.

Aikaisen sunnuntai-aamuna heinäkuun alussa saavuin märkänä ja palel-evana Mallatunturin puoleiselle rannalle ja näin lahden toisella puolella Saanatunturin juurella olevat punaiset mökit - oikea tie käy Siilasjärven ympäri- joka häämöitti kauempana ja olisi vielä pitänyt kiertää. Mutta mi-nä oli väsynyt parinkymmen tunnin harhailusta ja pidin parempana odot-taa, kunnes kahvinkeittosavu vastarannalta osoittaisi ihmisten siellä he-ränneen.

Odotus tuli pitkäksi - kävi kylmä tuuli, - sade sammutti tulen eikä uni tah-tonut tulla siinä kosteassa sammal-kuopaassa johon oli paneutunut pit-käkseni. Viritin uuden merkkitulen ja nyt näin miehen soutavan lahden poikki.

Siilastupa Kilpisjärvellä. Kuva: Suomen Kuvalehti v.1932.

Siilastupa Kilpisjärven rannalla.

Se oli Valde Wiik, Suomen valtion omistaman Siilastuvan isäntä. Kyllä sinä sunnuntai-aamuna kahvi maistui jos milloin, leimuavan koivu-val-kean levittäessä lämpöä siistin vieraskammarin takasta, ja minä nukuin melkein yhtä mittaa seuraavaan aamuun asti.

Suomessa ei ole vuoria, vain harjuja, oli minulle sanottu Signal-laaksos-sa. Kieltämättä vastaus pitää paikkaansa, kun tulee Pohjolan jylhimmiltä vuorijättiläisiltä ja Kölin laelta ensi kerran näkee rajan takaa siintävät kukkulat. Monet tälläiset ”harjut” kohoavat kuitenkin yli tuhat metriä me-renpinnan yläpuolelle, ja sellaisia tuntureita on kokonainen rivi pitkin Nor-jan rajaa aina Haltituntureille saakka, joiden korkein huippu Haldit-shokko saavuttaa 1324 metrin korkeuteen, mutta vain puolet huippua on meidän.

Parhaiten tunnettuja ovat Malla ja Saana rikkaan tunturikasvillusuuden
takia. Ensin mainittu vuori on valtion rauhoittama luonnonsuojelu-alue. Kilpisjärvellä, joka on 476 metriä merenpinnan yläpuolella on joka ta-pauksessa tunturiluonnon keskellä. Harva, kitukasvuinen koivikko ei ulo-tu edes etelärinteillä korkealle, ja sen yläpuolella leviää peninkulmittain tunturinummia, josta kohoilee harjanteita ja korkeampia huippuja. Siellä täällä näkyy pieniä järviä ja pajukon reunustamia puroja laaksopaikois-sa.

Mutta kauempana Ruijan rajalla aukeaa suuri tasankomaa upottavine rämeineen ja saraniittyineen, joiden halki Rommaenon joki raivaa tiensä Poroenoon ja Lätäsenoon.Tämä autio Suomen kolkka tarjoaa kesälaitu-men suurille porolaumoille, jotka kuuluvat paimentolaislappalaistemme viimeisille jäännöksille.

Aikaisemmilla matkoillani olin usein tavannut kalastaja- että porolappa-laisia, mutta en koskaan muualla kuin Ruotsissa ja Norjassa varsinaisia paimentolaisia, sellaisia jotka vuoden ympäriinsä asuvat teltoissa.

Tenojoen kalastajalappalaiset majailevat pienissä hirsirakennuksissa ja samoin Utsjoen ja Inarin porolappalaiset, joilla kuitenkin usein on kesä-majoja, jotta he paremmin voivat huolehtia laumoistaan, ja paimenilla on usein kodat muassaan. Mutta vasta Kilpisjärveltä löysin oikeita paimen-tolaisia, niin oikeita, ettei ainoakaan heistä vielä ollut vaihtanut värikästä kansallispukuaan likaisenharmaaseen ”sivilipukuun”, joka nykyjään vali-tettavasti on niin tavallinen suurella osalla muita Suomen lappalaisia.

Labban lapinkylän poromiehiä Siilastuvan luona v. 1905. Vasemmalta lähtien: Tuomas Labba, sitten Nils Labba, Jouni Labba ja Aslak Juuso. Takana mittana prof. Rosberg. Kuvateksti: Nils-Henrik Valkeapää. Kuva: Museovirasto.

Pororaito lähtee. Kuva: P. G.Ekbom.

Aslakan vanha muori. Kuva: P. G. Ekbom.

Niila Tornensis. Kuva: P. G. Ekbom.

Melkein joka päivä kesäaikaan lappalaiset tulevat alas tuntureilta Siilak-seen varustautumaan tarveaineilla tai jos porolauma sattuu olemaan lä-heisellä laitumella, vain aikansa kuluksi, nukkumaan Wiikin lämpöisessä tuvassa ja juomaan emännän hyvää kahvia.

Lähimmät kodat, - luvultaan kolme, - olivat sinä kesänä kahden penin-kulman päässä eräässä laaksossa Tserbmisjaurin tunturijärven rannalla. Näiden lappalaisten talvikodat olivat 12 peninkulmaa etelämpänä - puoli peninkulmaa sisämaahan Karesuvannon kirkolta Muoniojoen varrelta.

Talvella he asuvat norjalaisista villaraanuista kokoon kyhätyissä teltois-sa, kun taas kevyet käsäkodat ovat valmistettu säkkikankaasta. Kun ke-vään viimeisillä lumilla vielä käy päinsä kulkea reellä ja pulkalla, he ko-koavat poronsa ja tavaransa ja muuttavat pohjoisemmaksi Norjan rajalle päin, missä he oleskelevat siksi, kunnes ensimmäinen lumi Mikonpäivän aikoihin tekee mahdolliseksi matkan takaisin talvilaitumelle.

Heti Siilakseen tuloni jälkeisenä päivänä saapui Piehtar Labba sinne kuormaporoineen ja Tshuoggi-nimisine koirineen. Vaikka hän nukkui suurimman osan päivää ja välillä vain söi, oli tuttavuus pian tehty kahvi-pannun ääressä ja minä päätin vielä samana iltana lähteä Tserbmisjau-rin lappalaiskylään, jossa myöskin rikkaalla Aslakka Juusolla ja hiukan kauempana Lars Tornensiksella oli asuinpaikka.

Labbojen kota v. 1930. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Näkymä Suppijärven kotakylästä v.1923. Vasemmalta lukien Elli Labba, Jooni Pieti Tuommanpoika Labba, Inga Labba o.s. Baal, Karen Labba ja Inker Anni Labba. Jooni Pieti kuoli vielä samana vuonna. Kuva: T.I. Haataja. /Museovirasto. Kuvateksti: Nils-Henrik Valkeapää.

Aslakan kota Tserbmisjaurin rannalla. Kuva: P. G. Ekbom.

Piehtar lähti matkaan ennen minua varmaankin valmistamaan kotien asukkaita vastaanottamaan harvinaista ”Helsingin herran” vierailua. Hä-nestä näkyi vain väritäplä kaukana tunturinummella, kun minä olin saa-nut noustuksi Saanalle. Kahden peninkulman tunturimatka ei ole ollen-kaan halveksittava, varsinkin jos edellisenä päivänä on kestänyt rajatun-tureilla vaeltamisen vaivat.

Mutta maasto oli täällä tasaista ja ilma suotuisaa ja kello neljä aamulla olin perillä. Kodista kuului äänekästä kuorsausta, ja samassa ympäröi minut vihaisesti muriseva koiralauma, vain viisas Tshuoggi heiluttaa häntäänsä, ja pian kohottaa Piehtar telttavaatetta.

Hän on köyhämies ja tahtoo opastaa minut rikkaan Aslakan luo, mutta minä pidän kiinni päivän vanhasta tuttavuudestamme ja ryömin hänen telttaansa.
- Sinä et ole ylpeä niinkuin muut herrat, hän sanoo kohteliaasti, sytyttää palamaan tuoreita pajunoksia, ainoat saatavissa olleet polttoaineet aset-taa pannun tulelle ja mukillinen mustaakahvia juodaan, ennen kuin minä käyn levolle pehmeälle porontaljalle. Piehtarin parhaaseen norjalaiseen raanuun kääriytyneenä.

Tshuoggi asettuu pääaluksen – jauhosäkin – viereen, toiset koirat taas jalkoihin ja selkää vasten. Huolimatta lämmittävistä koirista ja norjalai-sesta raanusta en kuitenkaan saanut unesta kiinni. Jo muutaman tunnin kuluttua alkavat muut kodan asukkaat, Piehtarin vanha äiti ja viisi nuo-rempaa sisarusta, toinen toisensa jälkeen ryömiä esiin taljojen ja peitto-jen keskeltä ja pian leimahtaa kahvinkeittovalkea jälleen. Tällä kerralla minä tarjoan kahvit, kun taas Piehtar ottaa esiin parasta, mitä hänellä on, kuivattua poronmaitoa, jota säilytetään poronmahoissa, liuotetaan veteen ja käytetään kermaksi.

Tyhjennettyäni useita kupillisia tuota juomaa siirryn Aslakin kodalle. Se on suuri ja tilava, ja sekä tarvekalut, että vaatteet osoittavat omistajan hyvää taloudellista asemaa. Täällä tarjotaan taas kahvia ja poronmaitoa, minkä jälkeen emäntä tuo esille puumaljakon, jossa on kuivattu poronla-pa, voita ja pannussa paistetua leipää.
- Syö”, hän sanoo lyhyesti, ja minä käyn antimiin käsiksi tuppipuukollani.

Taas juomme kahvia, ja pitää olla hyvä vatsa, että kestää sitä ajan-pit-kään, sillä on kohteliasta olla kieltäytymättä, kun sitä tarjotaan. Aslakka itse on lappalaiseksi kookas mies. Iloinen ja puhelias, päinvastoin kuin Piehtarin kodanväki, missä vanha muori vaivoin ymmärtää suomea.

Aslakan luona laskin olevan aina viisitoista henkeä. Mukaan luettuina vanhukset, palvelusväki, pikkulapset,sekä useita koiria. Ruuan ja kahvin jälkeen leirissä alkaa elämä. Paimenten on lähdettävä suuren porolau-man luo, joka on Tserbmisjaurin, Jehkatshin ja Saanan välisellä tunturi-nummella.

Kaikki ovat jalkeilla, koirat haukkuvat, lapset ovat tiellä joka paikassa. Ruokatavaroita otetaan alas varastotelineiltä, peittoja ja muita varusteita kerätään kokoon, sullotaan säkkeihin ja kuormataan porohärkien sel-kään, jotka ovat olleet laitumella läheisyydessä ja jotka on otettu kiinni suopungilla. Lopulta kaikki on kunnossa, kymmenen porohärkää kuor-mattuina kaikenlaisilla kapistuksilla, telttakankaalla ja tangoilla, ja Aslak-ka antaa lähtömerkin.

Mukana seuraavat koirat ulvovat innosta, kotiin jätetyt surusta ja raito lähtee nopeasti liikkeelle. Ensimmäisenä kulkee Aslakka taluttaen neljää poroa, hänen vierellään piika kirves kainalossa, sitten renki ja Piehtar poroineen ja Piehtarin heikkomielinen, repaleisiin nahkoihin puettu veli taluttaen viimeistä poroa, joka raahaa telttatankoja. Viimeisenä tulen mi-nä, vaivoin pysyen puolijuoksua kulkevien lappalaisten mukana.

Pari tuntia se kävi päinsä, mutta sitten kasvoi välimatka minusta raitoon, kunnes viimeinen porohärkä katosi kukkulan taakse ja minä vaelsin hil-jalleen takaisin Saanaa ja tunturin takana sijaitsevaa Siilastupaa kohti.

Kota Jehkastunturilla (Jeähkkash) Käsivarressa Kuva: Museovirasto.

Ropinvuomassa 1938: Vasemmalla Lassi Valkeapää, Nils Labba, Lassi Labba, Piera Tornensis ja oikealla vanha Piera Tornensis. Kuva: Museovirasto.

Tserbmisjaur. Kuva: P. G. Ekbom.

Rommaeno. Kuva: P. G. Ekbom.

Munnikurkkio. Lätäseno. Kuva: P. G. Ekbom.

Monta kertaa ajamme kuitenkin karille ja tartumme kiinni. Silloin miesten täytyy astua koskeen nostamaan venettä, mutta muuta vahinkoa ei tapahdu, kuin että Edvard kadottaa taskupeilinsä ja Leonard piippunsa.

Usein täytyy myöskin meidän matkustajien nousta puoleksi mukavasta asennostamme ja mennä maihin keventääksemme lastia. Sillä tavoin saavuimme illan suussa Anuntijärvelle, jossa pystytimme leirin pienelle matalaa tunturikoivua kasvavalle saarelle, pyydystettyämme sitä ennen viereisestä koskesta muutamia harreja illaliseksemme.

Seuraava päivä vaati samanlaista ponnistelua lukuisissa nimettömissä koskissa, yhä näkyi tunturien aaltoviiva kaukana luoteessa, mutta kun olimme kulkeneet Ahkajoen laskukohdan ohi, pääsemme tyynemmille vesille, joiden rantoja rehevät koivikot varjostavat, ja lopuksi siihen koh-taan, jossa Rommaeno yhtyy pohjoisesta tulevaan Poroenoon jonka jat-kon nimi on Lätäseno.

Vähän matkan päässä siitä kuuluu Munnikurkkion pauhu. Ylemmän pu-touksen ohi vene täytyy kiskoa maitse ja nyt seuraa suuri joukko kierte-leviä koskia, lyhyiden virtapaikkojen toisistaan eroittamia; rannoilla kas-vaa edelleenkin yksinomaan koivuja, vuorotellen tiheiden pajuviidakko-jen ja paljaiden hiekkatörmien kanssa.

Munnikurkkiota, jossa on peräkkäin useita koskia, seuraavat lähekkäin Jäniskoski, Pingiskoski, Saarikoski ja Kinnerpuska, sitten pitkä Peera-koski suurine harreineen, Raasakainen, Saitskosket, missä kotka risteili veneemme yläpuolella, sekä Siekkasullut, mikä merkitsee ”pajusaaret”, joita voi laskea olevan kolmekymmentäkaksi.

Niiden jälkeen tulevat Herrainkorva, Luossaniva, Luossakoski, Ämmä-koski ja Isokurkkio. Viimemainitun kosken yläpuolella vietimme neljän-nen leiriyömme korkealla rantatörmällä Isomuotkan luona. Sieltä meidän oli kuljettava jalkaisin pari kilometriä, veljesten kuljettaessa veneen tava-roineen koskenniskalle, minkä jälkeen se yhteisvoimin vedettiin kiviloh-kareiden yli putouksen ohi.

Sivutettuamme Isokurkkion, koskista mahtavimman, saavuimme petäjän etuvartiopaikoille ja ahvenen pohjoiselle levenemisrajalle Jalkoseen. Vielä olivat jäljellä Väliniva, Vähäkurkkio ja Kopparakärö, ennen kuin joki viimeisen kosken, Pahtskosken, jälkeen leviää ja virta rauhallisena vihe-riöivien rantaniittyjen ja lehtojen halki Markkinaan yhtyäkseen siellä Kön-kämäenoon.

Rommajärvestä Rommaenon suuhun on neljä peninkulmaa, sieltä Mark-kinaan seitsemän, ja jos siihen vielä lisätään puolitoista peninkulmaa Karesuvantoon, kuljimme yli kaksitoista peninkulmaa koskiveneellä. Lu-kuunottamatta Hirvasvuopiota, jossa kaksi pientä talonpahasta seisoo paljaalla tasangolla, ei tämän vesistön varrella ole ainoaakaan ihmisasu-musta ennen Markkinaa.

Vaikea kulkuisten koskien takia liikutaan joella Isonkurkkion pohjoispuo-lella tuskin milloinkaan, ja sieltä löytää koskemattomat kalavedet. Me vietimme viisi ihanaa päivää tässä häiritsemättömässä erämaassa, pyy-simme kaloja niin paljon, että veljesten nelikko jo toisena päivänä oli täysi ja heidän sen jälkeen täytyi suolata harrit ja tammukat tuohien vä-liin veneen pohjalle.

Edvard hoiti talousaskareet. Hän keitti harrinviipaleita padassa ja tarjoili niitä tuohelta rasvasta sulatetun kastikkeen kera; tätä ruokalajia hän ni-mitti ”Lapin-tauroksi”. Hän paistoi myöskin kalaa tikussa sekä norjalai-seen tapaan silavaviipaleilla maustetuina. Kerran löysimme pilkkasiiven munan hiekkasärkältä ja sinä päivänä meillä oli pannukakkua kahvin kanssa. Ruokalistan yksitoikkoisuudesta meidän ei siis tarvinnut kärsiä.


Markkinassa jouduimme taas kosketuksiin muun maailman kanssa. Siel-lä, jokien välisellä niemellä, oli vv. 1661 -1828 Enontekiön vanha kirkko. Silloin oli Markkina laajojen Lapin osien keskus, siellä asui pappi, sinne tulivat tuomarit ja veronkantajat lappalaisten kokoontuessa suuriin juh-liinsa, kun taas markkinat houkuttelivat kauppiaita aina Torniota ja Nor-jasta asti.

Siellä saarnasi kuuluisa Olaus Sirma samaan aikaan, kun poppamiehet ottivat vastaan asiakkaitaan, pappilan saunassa poltettiin ja myytiin vii-naa, silloin juhlittiin ja elettiin iloista elämää. Nyt on kaikki ihanuus ka-donnut ja Markkinassa on vain yksi yksinäinen talo. Kirkosta on jäljellä vain maan tasalle vajonnut perustus ja sen ympärillä kalmistossa vanho-ja, sisään painuneita hautoja sekä siellä täällä puoleksi lahonneita puu-ristejä maassa makaamassa.

Kukkulan huipulla kasvaa ontto petäjä, vanha uhriaihki, ja jos kaivaa maata, voi sattua, että löytää vanhan rahan. Ehkäpä seita edelleenkin antaa kala- ja poro-onnea sille, joka uskoo. Ainakin kummittelee paikalla yhä vieläkin, väittää kansa.

Kuva: Metasätys ja Kalastus lehti 1.7. 1927.

Mutta lähestyessäni Saanaa kohtaan laitumella käyviä poroja, ja pian vyöryy koko lauma ohitseni. Se on mahtava näky. Lauman takana juoksevat Piehtar huudellen, ja Tshuoggi haukkuen, täydessä työssä kootessaan yhteen jälkeen jääneitä poroja.

- Oletko kaffistellut?” on hänen ensimmäinen kysymyksensä minut ta-voittaessaan, ja niin sytytämme risuvalkean ja tyhjennämme erojaispan-nullisen mustaa kahvia, ennen kuin kättä paiskaten taas lähdemme kumpikin suunnallemme.

Lämmin kesätuuli väreilytti Kilpisjärven kaksi peninkulmaista ulappaa. Pältsän lumihuiput kimaltelivat auringonloisteessa Ruotsin puolella. Saa-na ja Malla kangastelivat läpikuultavan sinisinä pilvetöntä taivasta vas-ten kun Ville-renki souteli minut Kilpisluspaan, josta rajajoki Könkämä-enona alkaa.

Apumiehiä matkaani jatkaakseni, en vastoin turvallisuutta, ollut tilannut etukäteen, sillä heinäntekoaika ei ollut vielä käsissä ja silloin saa Lapis-sa aina väkeä. Vaikeuksitta sain saattomiehet jo Keinovuopiosta, toinen Ruotsin puoleisesta talosta.

Korkealla sijaitsevasta Kilpisjärvestä hakeutuu Könkämäeno kierrellen alas kohti Muoniojokea ja Pohjanlahtea. Koski seuraa toistaan ja tuntuu siltä, kuin ajaisi portaita alas. Kaikkiaan kolmekymmentäkolme koskea on tässä joessa, niistä suurimmat Peerakoski, Lammaskoski, Pättikkä ja Rautukurkkio.

Siilaksesta on kuusi peninkulmaa Iittoon, lähimpään Suomen puoleiseen taloon, mutta Ruotsin puolella asutus on jonkin verran tiheämpää. Sinne on Ruotsin valtio vetänyt puhelinjohdon, ja koko jokilaakso tiesi ennen pitkään tuloni. Lippu oli kaikkialla nostettu salkoon, minkä takia velvolli-suuteni oli poiketa rannalle ja kahvia tarjottiin joka talossa Mukkavuo-man ja Siilasvuopion välillä. Kaikkialla olin tervetullut vieras.

Harvoin olen erämaassa kulkiessani joutunut kosketuksiin niin miellyttä-vän ja valveutuneen väestön kanssa kuin tuossa karussa jokilaaksossa. Kaikki olivat kuin yhtä suurtaperhettä, sukua ja tuttua toisilleen, riippu-matta siitä, mihin valtakuntaan he kuuluivat. Harvoja poikkeuksia lu-kuunottamatta täällä vallitsi suuri siisteys, erikoisesti on mainittava suo-malainen Iitontalo ja Ruotsin puolella oleva Siikavuopio.

Saattomies Edvard Mannela pyytämässä siikaa saamelaisten kanssa v. 1928. Kuva: Ekbom P. G. / Museovirasto

Kaksitoista peninkulmaisesta venematkasta Karesuvantoon on siten jäänyt mitä mieluisimpia muistoja. Kaksi vuotta myöhemmin saavuin taas Kilpisjärvelle, tällä kertaa erään toverin seurassa. Matkustimme Tromssaan ja sieltä paikallis-laivalla Kaivuonoon, erääseen Lyngenvuo-non sivuvuonoon. Tarkoituksemme oli kulkea sitä kautta Halditshokolle ja sieltä Siilakseen, mutta vuorelle noususta täytyi luopua, kun kukaan Kaivuonon laaksossa ei osannut neuvoa tietä.

Omalla vastuullamme päätimme silloin kulkea yksinämme suoraan Kil-pisjärvelle. Matkasta muodostui kovin rasittava vaellus yli karujen kive-liöiden ja lumikenttien, sateessa ja lumisohjossa, ennen kuin savuimme Skibotninjoen ylemmässä laaksossa sijaitsevalle Galggojaurilleja lopuksi Siilakseen. Mutta Kölillä vaeltamisen vaivat olivat muisto vain, kun Wiikil-lä sauna oli lämmitetty ja koivuvalkea taas räiskyi viihtyisässä vieraska-marissa.

Aioimme jatkaa matkaamme veneellä pitkin Rommaenoa ja Lätäsenoa, minkä vuoksi olin etukäteen tilannut veljekset Leonard ja Edvart Manne-lan jotka tunsin aikaisemmalta matkaltani, meitä vastaan Siilastuvalle suunnilleen heinäkuun 10. päiväksi.

He saapuivat täsmällisesti päivää aikaisemmin. Vene heidän oli ollut pakko jättää neljän peninkulman päähän Siilaksesta Rommajärvelle, ylemmäksi oli näet mahdotonta päästä, koska joki oli täynnä kovin kivi-siä koskia, ja vain sinä vuonna tavattoman korkealle nousseen veden ansiosta oli ollut mahdollista sauvoa vene niinkin pitkälle.

Siilakseen tuli lappalaisia niin kuin tavallista, mutta valitettavasti ei As-lakkaa eikä Piehtaria, jotka olivat poroineen pohjoisempana, Haltialla päin. Mutta heidän kotansa naisineen, lapsineen ja virkavapaine koiri-neen olivat vanhalla paikalla Tserbmisjaurin luona, jonka järven ohitse meidän oli mentävä veneelle kulkiessamme.

Aslakan kodassa oli jälleennäkemisen ilo suuri, ja kahvi ja kuivattu po-ronmaito tekivät kauppansa. Siellä istuimme kaikki porontaljoille ja raa-nuille kyykistyneinä, iloisesti jutellen kahvitulen ääressä, koirien ja lasten täyttäessä tyhjät tilat. Olimme märkiä sateesta, joka oli yllättänyt meidät ennen leiriin sapumistamme mutta sopu ei ainoastaan antanut sijaa vaan myöskin kuivasi vaatteet tuossa lämpimässä lappalaiskodassa.

Yövyttyämme Tserbmisjaurissa jatkoimme matkaamme tuon yli 1, 024 metriä korkean Jollonoaivin ja eteläpuolella kohoavan yhtä korkean Tserbmisvaaran väliin pusertuneen synkän tunturijärven rantaa pitkin, kunnes tulimme suurelle tasangolle, jonka halki Rommaeno juoksee.

Oikealta näkyvät paljaat Virdnitunturit, missä lappalaisten kertoman mu-kaan viimeinen villipeura ammuttiin v. 1907., ja pohjoisessa siintävät kor-keat tunturit ja lopuksi Halditshokko. Vetelällä pajusuolla tekee sääski hyökkäyksensä, mutta sinirintasatakieli virittää kirkkaan liverryksensä, vaivalloinen rämeiden ja purojen yli kahlaaminen muuttuu huvimatkaksi ja ennen pitkää seisoimme Rommajärven rannalla.

Asetuimme mukavasti veneeseen Leonard hoiteli melaa ja Edvard airo-ja. Järvi ei ole pitkä ja pian kuuluu ensimmäisen kosken kohina; toisi-naan vene kiitää täyttä vauhtia, toisinaan miesten täytyy nopeasti tem-mata sauvomensa välttääkseen uhkaavia kiviä.