Paavo Alkio. / Kansan kuvalehti 1932

Päivä kultakuumeessa.


Lappalainen souteli kerran kruununherraa pitkin jotakin Lapin jokea, Iva-lojoen latvahaaraa.
- Joko pian tullaan sille paikalle, josta kultaa saadaan? kysyi soudettava jo ties kuinka monennen kerran.
- li vala, vastasi lappalainen, joka osasi huonosti suomea, jo yhtä mo-nennen kerran.
- li valä, ivalä, ivalo, kertaili kruununherra. - Olkoon sitten tämän joen ni-mi Ivalo, koska sinä aina vain sanot ivalä, päätti herra. Ja sen jälkeen on jokea sanottu Ivalojoeksi. Näin kertoo vanha tarina Ivalossa.

Samaa kyseli taas Etelän turisti autonkuljettajalta Jäämeren valtatiellä ja Laanilaan tullessa ilmoitti kuljettaja, että tässä sitä kullanhuuhdontaa sopii yrittää.

Majatalon pihalla istui Hirvas-Nilla, kirkonkirjojen mukaan Niilo Hirvas-vuopio, lappalainen kullankaivaja, ja sovitteli kenkäheiniä pieksuihinsa. Hyvin hän ymmärsi vieraan asian ja suostui heti opettajaksi ja oppaaksi.- No jo vain se sopii, sanoi Niila. Kyllä asia niin on, että kun kultakuume nousee 52 asteeseen, niin ei auta muu kuin lähteä joelle.

Pian lähdettiinkin taipaleelle. Matkalla Niila selitti kullanlöytämisen teo-riaa.
- Kulta on vesikauden tuomaa, aloitti Niila. -Kun nähdään tällainen uo-ma, Niila osoitti kädellään joen kaarretta - niin me kultamiehet ajattelem-me, kuinka vesi kulki kun uoma oli täysi. Tuosta matkasta se on syönyt pehmeän maan pois ja koonnut kullan tuohon niemekkeen puolelle. Kun vesi siten väheni, jäivät joen reunamat kuiville ja kulta jäi niihin. - Ja kun me nyt nähdään tällainen joenmutka, niin me kultamiehet ajatellaan, että tuossa laaksossa ei ole mitään, mutta tuo niemi on sen näköinen maa, että siihen on raskas maa jäänyt ja nyt sitten tarvitaan lapio ja tikka.

Entisen laajan uoman pohjalla juoksi iloinen puro, tuhansien toiveiden, täyttyneiden ja murskaantuneiden joki. Rannat olivat kilometrimäärin kullanetsijäin kaivamat, kivet ja kalliot heidän hajottamiaan. Tuhansia tonneja soraa oli siinä käsitelty. Jossakin oli lahonnut kämpän kehä, toi-saalla hiiltyneet rakennuksen jäännökset.

Lapioimme pois päällimmäisen, kuohkean soran, jonka vesi oli pessyt puhtaaksi, niin kuin Niila sanoi. Kiinteämmän soran kannoimme Niilan ränniin, joka oli rakennettu puroon kivien väliin. Siinä voimakas vesivirta pyyhkäisi kevyemmän soran ja pyörivät kivet mukaansa, mutta raskaam-mat ainekset jäivät rännin pohjassa olevan reikälaudan aukkoihin, myö-hemmin käsiteltäviksi.

Soran alta paljastui kallio.
- Tämä on lahokivi, sanoi Niila. - Ei sen päällä ole kultaa.

Kaivettiin syvemmälle. Jo löytyi eheämpää kiveä. Sen päältä koottiin so-ra "vaskooliin", raavittiin rautatangolla kiven raot ja kuopat puhtaiksi ja lakaistiin vielä lopuksi koivunvarpuluudalla kaikki tarkoin "kooliin".
- Nyt sitten vaskataan pruuvit, sanoi Niila. Jos on edes limoniittia taikka rautasantaa, niin sitten on varma merkki.

Vaskooli upotettiin puroon ja sitä heilutettiin lujasti veden alla, että vesi erottaisi kultahiukkaset sorasta ja ne raskaimpina painuisivat koolin poh-jaan. Päällimmäiset kivet ja sora pyyhkäistiin aina väliin pois, taas otet-tiin uutta vettä ja taas heilutettiin. Lopulta oli koolissa vain vähän hienoa santaa. Tämä oli se jännittävin hetki. Santa väheni joka heilauksella, väliin vilahti siinä jokin pieni kiiltävä häivä. Vähenee, vähenee ja - eikö totisesti! Siinä oli, aivan koolin pohjauurteessa, vähäisiä himmeänlois-tavia keltaisia rakeita!

Lapin joessa oli edelleen kultaa! Heti ensi yrityksellä sai Etelän turisti "merkit", niinkuin Niila sanoi.

Kummallakin meillä oli kooleissamme kultaa. Kuume nousi edelleen, murrettiin soraa, koolit täytettiin uudelleen ja taas vaskattiin. Kaikki joka-päiväinen oli meistä haipunut pois, ei tulleet mieleenkään Lapin matkan ilot, ei kesäloman loppuminen ja taas alkava talven aherrus, eivät elä-män huolet ja murheet. Niilakaan ei muistanut uudistaloaan Purnumu-kassa eikä siellä pian alkavaa heinäntekoa. Oli vain kaksi hikistä, piki-öljyn mustaamaa ja sateen kastelemaa, kultakuumeista vaskaria kuma-rassa erämaan joen rantakivillä, auringon kilo ja kullan himerrys silmis-sään. - Syöminenkin oli unohtua, mutta Niila sen muisti ja niin käytiin syömään.

Siinä sitten tarinoitaessa kävi selville sekin seikka, ettei Niila ollutkaan vain tavallinen kullankaivaja, vaan oli häviämässä olevien Lapin tietäjien ennen niin mahtavan joukkokunnan viimeisiä edustajia. Kerran katosi Ranualla mies. Niila ei koskaan ollut paikalla käynyt, mutta sanoi, että sellaisen leveän ojan mutkasta, pihlajan kohdalta jään alta ruumis löytyy, ja sieltä se sitten keväämmällä löytyikin. Toisen kerran katosi lentokone matkustajineen. Senkin kohtalon Niila oli nähnyt hengessään ja hänellä oli siitä omat käsityksensä, joiden paikkansapitävyyteen hän lujasti us-koi, vaikkei ollut voinut sitä todeta. Kun "Italia" lensi napamailla, tiesi Nii-la joka päivä kertoa sen matkasta ja sanoi eräänä päivänä kylänmiehille, että siellä se nyt makaa jäällä nokka auki. Sitten tuli muutamien päivien päästä sanomalehdissä tieto, että ilmalaiva oli kadonnut.

Hyvin Niila ymmärsi vie-raan asian ja suostui heti opettajaksi ja op-paaksi.

Entisen laajan uoman pohjalla juoksi iloinen puro.

Kiinteämmän soran kannoimme Niilan ränniin.

Rautatangolla raavittiin kiven raot ja kuopat puhtaiksi ja lakaistiin koivunvarpuluudalla kaikki tarkoin kooliin.

Lopulta oli koolissa vain vähän hienoa santaa.

Purnumukan tietäjän Niila Hirvasvuopion Laanilassa.

Eihän Niila suostunut vieraalle selittämään, miten ne tällaiset tiedot saa-daan. Eikä sanonut oikein itsekään tietävänsä.
- Hermojen työtä se on, sanoi vain, ja kovaa työtä. Pitää saada olla yksin ja kun sitten saan hermojännityksellä yhteyden kaukaisiin asioihin, niin näen jonkinlaisia kuvia, mutta ne menevät hopusti ja ovat epäselviä ja usein arvoituksellisia. Ei siinä käytetä sanoja eikä konsteja ja väsyneenä ei siitä tule mitään. Harjoittelin kaksikymmentä vuotta, kertoi Niila edel-leen, ja - kaikkeimman ison vaikeuen tuottaa sen uskominen. Se kun ih-minen aina eppäilee, että oliko tuo nyt totta vai ei.

Vähenemässä se on ja häviää kohta tämä Lapin tietäjien joukko. Sitä taitoa eivät kaikki opi, ei opettamallakaan. Niilankin lapsista vain Elsa Marjatta, siellä Purnumukassa, säilyttää isänsä taidon. Ja hyvin ehkä säilyttääkin. Kun Niilan vanhaa isäntää vietiin hautaan, katseli Elsa Mar-jatta ikkunasta saattoa ja ihmetteli kumppaneilleen, että kuinka tuolla Rauhalankin hevosella viedään ruumista. Toiset hämmästyivät Elsa Mar-jatan puheita, sillä ei Rauhalan hevosella ruumista ollut.
- No, sillä sellaista ainakin ensiksi tämän jälkeen viedään, sanoi Elsa Marjatta. Ja niin tapahtui, että Rauhalan vanha isäntä sai kalamatkalla taudin, kuoli siihen ja vietiin sillä hevosella hautaan.

Sitten keskusteltiin poliittisista päivänkysymyksistä ja vähän muistakin salaperäisistä asioista. Ja vaikka Niila kielteli, niin kerron tässä kuitenkin hiukan siitä, mitä hän näki tulevaisuudessa.
- Kahteen ja puoleen vuoteen ei pitäisi erikoisempaa tapahtuman, puhui Niila heilutellessaan vaskooliaan purossa. Mutta neljäntenä vuotena ta-pahtuu valtion asioissa jotakin sellaista levottomuutta, joka ei huvita kaikkia, ei sinua eikä minua. Voi siitä tulla sotakin, jos pahasti sattuu. Ei-kä senkään jälkeen tule selvää, kirjavaa se on sittenkin. - Mutta tämä on uni vain, vakuutti Lapin mies. - Unennäkö eikä muuta. - Ja sen jälkeen on taas neljäs vuosimerkki vuosi.

Usea kooli oli jo vaskattu. Rännikin "pestiin". Suljettiin mättäillä veden tulo siihen, irroitettiin reikälaudat pohjasta, sakka koottiin kooliin ja vas-kattiin. Tästä koalista oli tulos erikoisen runsas. Mutta jokaisesta tuli aina muutama siru, jotka kaikki tarkoin koottiin kivelle. Sitten otettiin kooliin purosta puhdasta vettä, sirut pestiin kiveltä kooliin, vesi kaadettiin vähiin ja koolia kuumennettiin tulella niin kauan, että vesi haihtui pois. Koolin uurteeseen jäi päivän saalis: pieni kasa kuivaa, puhdasta, himmeänhoh-tavaa kultaa. Siitä se kaadettiin paperille, paperilta pulloon, pullo käärit-tiin kankaaseen ja kätkettiin paidan alle povelle turvaan

Meidän täytyi Niilan kanssa tyytyä vain grammoihin, kun ei meillä ollut veljeä kummallakaan. Siellä on nimittäin, juuri niillä Laanilan mailla, jos-sakin lehmänlavan kokoinen kimpale puhdasta kultaa. Mutta sen löytä-vät joskus kaksi veljestä yhdessä. Näin ennusti ennenvanhaan viisas Lapin tietäjäakka Sompionperältä.

Kun vaskooli näin on palvellut päivän aherruksessa, otetaan siihen taas purosta vettä, sekoitetaan jauhoja, heitetään suolaa ja keitetään illalli-nen. Ei kultamiestén vaelluksille sovi paljon kamppeita mukaan ja siksi koolin täytyy kelvata tähänkin, ja se täyttää tehtävänsä erinomaisesti.

- Mutta ruoanlaiton jälkeen se on puhdistettava erikoisen tarkasti, aina-kaan rasvaa ei kooliin saa jäädä hiventäkään. - Jos sitä on, niin se tart-tuu kultaan ja kulta ei pysy pohjassa, vaan livahtaa karkuun, selitti Niila.

Iltajutuiksi me puhelimme vähän politiikkaa taas ja käsittelimme Tattari-suonjuttua, mutta ne puheet eivät ole julkisuutta varten - Niilan tahdosta. Lopuksi Niila kertoi metsästysjuttuja ja näytti komeata karhuntaljaa, jon-ka kantajan hän viime talvena oli kaatanut läheisestä tunturista. Se talja olisi myytävänä sopuhinnalla ja täytän Niilalle antamani lupauksen, kun tässä ilmoitan, että halukas ostaja sen saa kirjoittamalla Niilalle Sodan-kylän Purnumukkaan.

Jäämeren pika-auto jo lasketteli Kaunispään rinnettä. Etelän turistin oli jätettävä kullanhuuhdonta ja lähdettävä. Mutta oikea kullankaivaja jäi, nukahtaakseen laukku pään alla lyhyen unensa keskiyönauringon pais-taessa. Aamulla hän nousee varhain taas, suorii kuivat kenkäheinät nu-tukkaisiinsa, painuu tunturien väliin joelle, murtaa soraa ja huuhtoo. Hän ajattelee sitä onnellista, joka kerran sai yhdestä koolista yli kolmesataa grammaa puhdasta kultaa ja sitä, joka löysi puolen kilon kimpaleen. Hän toivoo, että hänenkin tikkansa joskus pusahtaisi puhtaaseen metalliin tai että hänen koolinsa kerran pysyisi raskaana, vaikka hiekka vähenee.

Hänen sydämessään asuu ainainen odotus, ehkä minäkin ..huomenna