Olli-Pekka. / Lapin Kansa 1939.

Pakina Peltovuomasta ja Nunnases-ta.


Muutaman aurinkoisena päivänä pääsiäisen alla vääntäysi Rovaniemel-lä autoon kolme miestä, matkan määränä aluksi Muonio. Kamppeet mat-kamiehillä pyrkivät olemaan sellaiset, että olisi melkein luullut olevan ky-symyksessä tutkimusmatka jonnekin Jäämeren napajäätiköille. Eräänlai-sesta tutkimusmatkasta tavallaan olikin kysymys ja Jäämerenrannoille saakka se myös ulottui, mutta annetaan sen puolen nyt olla. Koetetaan sensijaan juontaa juttua "ulkopuolella pöytäkirjan", niinkuin on tapana sanoa.

Joku sana ensin matkavarusteista, jotka vielä Rovaniemen vaiheilla vai-kuttivat melkoisessa määrin huvittavilta, mutta jotka huvittavat puolet sitä mukaa kuin matka edistyi ja siirryttiin porokyytiin, muuttuivat asiaan kuu-luviksi välttämättömiksi tekijöiksi pakkasta ja muita kovia ilmoja vastaan.

Täydellisimmin ja samalla tyylikkäimmin tässä suhteessa esiintyi napa-piirin maaherra. Hän oli pukeutunut vanhaan eränkävijävormuunsa, har-maasta kotikutoisesta villakankaasta nutukkaat ja säpäkkeet, vaikuttaen tässä asussa jonkinlaiselta samojeedein heimopäälliköltä tai käskyn-haltijalta. Kun hän sitten Muoniossa vetäisi tuon kaiken ylle vielä ko-mean tumman peskinsä ja neljäntuulenlakkinsa - molemmat enontekiö-läistä tekoa ja tyyliä -, oli hän Taka-Lapin vitivalkoisilla hangilla värikäs ilmestys täydentäen huomattavassa määrässä sikäläisten maisemien ennestäänkin kuulua kauneutta. Mutta jos eräät muut erikoisuudet ote-taan huomioon, niin silloin oli saman hallinnollisen hoitoalueen metsä-neuvos varma ykkönen. Hän oli onnistunut hankkimaan varusteikseen vanhan pöykkyrin, joka. niinkuin tiedetään, syytää töikseen karvoja ym-päristöönsä. Karvoja ei siihen ole pantu lukemalla, mutta niinpä ne eivät myöskään koskaan kesken lopu. Siihen on myös jäänyt parahiksi niin paljon porontalia, että kun mies peskin sisällä lämpenee, alkaa myös koko pöykkyri, joka on sisäänlämpiävä laitos, lämmetä ja tali kehttää niin väkevää hajua, että susi rupeaa yskimään ja kaikki metsiin pedot yleen-sä pysyttelevät loitolla sen lähettyviltä. Metsäneuvos oli kaiken varalta ottanut mukaansa myöskin taskuaseen, mutta kun oli ajettu poroilla vii-dettä sataa kilometriä ja saavuttu Norjan Näätämöön, voitiin todeta, että asetta ei kertaakaan koko tällä pitkällä matikalla tarvittu. Allekirjoittaneen matka-asu pyrki aluksi olemaan vähän sitä ja tätä. mutta matkan varrella ystävällisiltä lähimmäisiltä varusteita vippaamalla olimme jo Enontekiöltä lähdettäessä valmis ottamaan vastaan minkälaisen myräkän tahansa.

Muonioon saavuttiin illan suussa ja kun oli nautittu sikäläisen nimismie-hen tarjoamat kahvit, jatkettiin matkaa Ylimuonioon. Sielläpä autokyyti sitten loppuikin. Enontekiöläinen poromies Toivo Rantatalo oli pororai-toineen vastassa. Sanottiin hyvästit valtamaantielle ja raito alkoi painua päivän jo hämärtäessä Utkujärven jäätä pitkin Muonion ja Enontekiön välisille metsäisille selkosille. Ainoa, joka yritti tehdä porokyytiä vastaan umpikannat, oli maanvaarin vuoden vanha lintukoira, joka ensi kerran elämässään näki poroja ja teki lyhyen ja selvän päätöksen, että noiden elävien mukaan se ei millään lähde. "Sepi" saatiin kuitenkin muuttamaan päätöksensä ja niin siitä vähitellen kehittyi retkikunnan uskollinen matka-toveri. Ajattelimme, että noin sitä saattaa lapinsyntyinen lintukoirakin mennä vähällä pilalle, kun viedään pois synnyinsijoiltaan kaikenmaail-man kaupunkeihin ja suuriin asutuskeskuksiin. Tämäkin pystykorva on kotoisin Sodankylän Petkulasta. Torpan Paavon lähtöä. Sen emä syntyi samaan aikaan, kun kenraali Nobile ilmalaivoineen oli menossa surulli-selle matkalleen pohjoisnapaa kohti, jolla retkellä sitten koko hökötys tuhoutui. Juuri kun Nobilen sikarinmallinen lentovehje leijaili Paavon ta-lon yläpuolella - kertoo Paavo - lätoi hänen koiransa penikoita. Tietysti Paavo pani yhdelle niistä nimeksi "Nobile". Ja sen "Nobilen" jälkeläisiä on sitten tämä "Sepi", joka mainittuna iltana Utkujärven jäällä oli vängäl-lä eränkävijäksi taamottava ja takaisin luontoon palautettava.

Matkailijoita Ylimuonion lossirannassa v. 1936. Kuva: Stenbäck, C. W. / Museovirasto.

Kun tämä välikohtaus oli saatu selvitetyksi, pääsi pororaito pian metsien kätköihin. Uikujärvi on muuten sama järvi, jonka Tornion-Enontekiön maantie ylittää. Siihen on määrä lähiaikoina ryhtyä rakentamaan siltaa. Rakennettaisiinkin jo, ellei vesivaltio olisi vitkastellut sillanpiirustuksia värkkäillessään. Toivottavasti piirustukset lopultakin saadaan. Niitä ei olisi sen jälkeen lähetettävä lausunnolle ainakaan kansainliittoon, vaan pantava työt kiireesti käyntiin, sillä töitä tarvitaan tänä keväänä varsin kipeästi myöskin Muoniossa.

Muonion ja Enontekiön välinen talvitie taitaa olla kuutisen penikulmaa pitkä. Välillä on vain yksi talo, Puolitaival, jossa poikettiin kahvilla. Sinne oli saapunut myöskin Enontekiön erämaapitäjän vallesmanni retkikuntaa vastaan. Silmäilimme kahvin lomassa tämän yksinäisen Lapintalon si-sustusta. Tuli räiskyi iloisesti takassa ja öljylampun valo piti "näköalat" avoimina. Havaitsimme seinällä jonkun kulkijan piirtämän taulun, joka esitti uhkean näköistä naista ja käärmettä. Kuvan alle oli tekijä kirjoitta-nut: "Sälli - varo naista!" Jaa, jaa. Sellaista on elämä myöskin kaukana kiveliöissä. Missä on nainen, kysyy ranskalainen, kun jotain erikoista on tapahtunut tai tekeillä. Sama kysymys näkyy sukeltautuvan eteen myös-kin Lapin erämaiden polkuja kuljettaessa. Enontekiöllä tiesivät kertoa, että tällä tuntemattomalla taiteilijalla on ollut varoitukseensa riittävästi ai-hetta, joten hän ei ole suinkaan suotta tauluaan kulkijain varoitukseksi Puolitaipaleen talon kamarin seinälle ripustanut.

Puolitaipaleesta lähdettäessä pororaito siis piteni. Vuorokausi oli ehtinyt jo pitkälle sivu puolen yön, kun saavuttiin Enontekiön kirkonkylään. Ni-mismiehen ystävällisessä ja vieraanvaraisessa kodissa oli illallispöytä matkamiehiä jo kauan odottanut. Yöpuulle ei sen jälkeen tarvinnut ke-tään erityisemmin kehoittaa.

Syrjäisestä asemastaan huolimatta on tämä Taka-Lapin nimismiehen vir-katalo joutunut aikojen varrella kokemaan yhtä ja toista. Kerran odotet-tiin siellä vihatun Bobrikoffin vierailua. Vieraanvaraisuutta on maakun-nassamme aina pidetty kunniassa ja niinpä Enontekiönkin nimismiehen virkatalossa leivottiin ja paistettiin siltä varalta, ettei kenraalikuvernöörillä ainakaan sen vuoksi olisi mitään "nokan koputtamista". Mutta ei uskalta-nut Bobrikoff nauttia tarjottua hyvää päivällistä. Pelkäsi sitä myrkytetyksi, vaikka Taka-Lapissa ei ole koskaan tarjottu myrkkyä muille kuin susille.

Oli mennyt seurueineen jonnekin tiepuoleen nauttimaan omia eväitään. Samalla matkalla kadotti Bobrikoff myöskin kellonperänsä, joita sitten suurella miesjoukolla turhaan etsittiin. Vasta paljon myöhemmin, maam-me jo itsenäistyttyä, silloinen Enontekiön vallesmanni, varatuomari Ilmari Itkonen löysi kellonperät eräällä tientarkastusmatkalla ollessaan. Perät, joilla alkuperäiselle omistajalleenkin oli enemmän arvoa muistoesineenä kuin muuten, ovat löytäjänsä hallussa. Kovasti oli Bobrikoff kellonperien-sä kadottamista harmitellut ja luvannut melkoisen löytäpalkkion, mutta niin merkillisesti kävi, ettei niitä huolellisesta etsimisestä huolimatta löy-detty. Vasta vapaan Suomen vallesmanni ne maantien sorasta keksi. Pari vuosikymmentä oli tällä välin aikaa vierähtänyt.

Puolitaipaleen väkeä 1950-luvulla, vas. Olli, Iivari, Jenni ja Aila Kangos-järvi. Iivari toimi metsänvartijana. Metsähallituksen toimipisteenä Puoli-taival loppui v.1963.

Enontekiön pitkäaikainen nimismies Bertil Öhman. Kuva: Orvo Öhman.

Enontekiöllä vaihtuivat porot ja myöskin poroisäntä. Poromies Eevertti Eira Peltovuomasta otti nyt kyydinpidon huostaansa, eikä sen suhteen ollutkaan mitään valittamista. Olimme edellisenä päivänä tehnyt taivalta sarvipuoliporolla, jota vaivasi jo selvästi "kevätväsymys". Matta nyt vaih-dettiin ajokkaita ja täytyy sanoa, että Eevertti Eiran porot olivat kelpo kunnossa. Niitä olikin kuukauden päivät pidetty poissa muista töistä ja lepuutettu tätä matkaa varten.

Pororaitoon kuului Enontekiön kirkolta lähdettäessä toistakymmentä härkää, sillä mukaan liittyi poroineen myöskin nimismies Öhman, Enon-tekiön vallesmanni, jonka varusteisiin tällaisilla matkoilla kuuluu valtion puolesta myöskin kota. Ihmettelimme, että mitähän merkillisiä saikkaroi-ta yksi kuormaporoista perässään kiskoo, mutta myöhemmin selvisi, että ne olivat nimismiehen "virkatalon" "konstvärkkipuita". Nopeasti poromie-het Skietsimin autiotuvan luona laittoivat niiden avulla kodanpystyyn. Raidon kärjessä, hyvänmatkaa muita edellä, ajoi herastuomari Frans Eira. Herastuomari palaili kirkolta valtuuston kokouksesta ja antoi poro-raidolle ajokkaallaan vaikuttävan säväyksen, sillä hänen ajokkaansa oli todella hyvä. Sen kyydissä vilahtelevat kilornetripatsaat ohitse nopeasti.

Frans Eiran vanhastaan tuttuun taloon Peltovuomassa sitten poikettiin-kin. Pidettiin päivällistauko ja juteltiin talonväen ja kylänmiesten kanssa. Muutamilla kyläläisillä oli asiaa maaherralle. Eräs vanhanpuoleinen mies toimi lähettinä. Ei suostunut kehoituksista huolimatta istumaan, vaan avopäin käsi ohimolla kunniaa tehden selosti maaherralle, mistä on ky-symys. Totesimme sitten myöhemmin metsäneuvoksen kanssa, että Peltovuomassa saakka piti meidän molempain näin käydä kurssit, en-nenkuin opimme kunnollisesti käyttäytymään. Mutta kyllä me sen jälkeen koetimme hartaasti seurata annettua esimerkkiä.

Eirassa pyytelivät kovin jäämään yöksi, mutta ajoimme kuitenkin sinä päivänä vielä Nunnaseen, joka on Enontekiön viimeinen kylä sillä suun-nalla. Peltovuomaan johtaa kirkolta maantie, mutta Nunnanen on vielä vailla tieyhteyttä. Peltovuoman ja Nunnasen väliä on noin penikulman verran. Mikään pitkä matka ei siis ole kysymyksessä. Tie sinne pitäisi saada ja tuskinpa enää meneekään pitkiä aikoja, kun Nunnasen asuk-kaiden harras toivomus täyttyy.

Kyllähän se näin talvella menee, mutta toista on kesällä. Ei muuta kuin kanna selässäsi kaikki. Kernaasti kuitenkin talvellakin ajetaan maantietä pitkin. Niinpä pororaitomme kirkonkylän ja Peltovuoman välillä vain har-voissa paikoissa poikkesi maantie suunnalta. Nunnaslaiset toivoivat, että kunhan aluksi saisi edes sillan erään joen yli Peltovuoman ja Nunnasen välillä, niin sekin merkitsisi jo paljon, sillä silloin päästäisiin ajamaan he-vosella. Maasto Peltovuoman ja Nunnasen välillä on tasaista ja sen ver-ran on jo jonkinlaista tienpohjaa olemassa, että kuivimmalla aikaa sitä pitkin jotenkin voi ajaa rytyyttään. Et se kuitekaan mitään hääviä mat-kantekoa mahtane olla.

Herastuomari Eiran Ransi 70-vuotispäivät. Vas. B. Öhman, Sylvi Eira, Toini Eira, Raili Eira, Anna Eira, Hilja Eira ja Frans Eira.

"Leuhka" Lars Levi Vieltojärvi v. 1953. Kuva: Opettaja Paulo Murajan albumista.

Kello oli siinä kahdeksan maissa illalla,kun päädyttiin Vieltojärven talon pihalle Nunnasessa. Taivalta oli sinä päivänä tehty puoliväliin viidettä penikulmaa. Vieltojärven talonisäntä on vanhapoika, mutta hän on niitä miehiä, joita ei surulla ruokita. Seuratoverikseen on hän hankkinut gra-moioonin, oikein sitä vanhaa lajia, jossa on iso torvi. Sieltä sitä tulla tö-ryyttää sitä sun tätä, minkä levyn vain panee soimaan. Eikä levyistä suinkaan ollut puutetta, sillä niitä oli pari hyvänpuoleista pinoa, kaiken-laisiin tunnelmiin sopivia. Oli sellaisiakin kuin "Kannst du kyssen?", "I sommarnatt" ja "Sista valsen". Levy "Muistiinpanoja vosikan renkinä ol-lessani" ja eräät muut viittasivat siihen, että talossa on gramofoni huo-lehtinut musiikista jo useita vuosikymineniä. Mikäpä siinä, kun osuttiin tällaisen monipuolisen soittokoneen ulottuville, niin pantiin kurillaan aa-muvarhaisella ensiksi mainittu levy soimaan, josta oli seurauksena, että kamariin ilmestyi äkkiä naapurikylän kansakoulun oppilasasuntolan hoi-tajatar, ei vastatakseen tuohon kysymykseen, vaan varsin tervetullut kahvitarjotin kädessä. Asiallisempaa kuitenkin olisi ollut soittaa "viimeistä valssia", sillä taloinen taival loppui tähän ja edessä oli toista sataa kilo-metriä pitkä asumaton erämaa, jossa vain taivaan tuulet soittelivat omia levyjään

Jäi sanomatta, että ennenkuin päästiin Nunnaseen. täyttyi myöskin Enontekiön kirkkoherran toivomus. Hän näet toivoi matkan varrella lumi-sadetta, jotta matkamiehet saisivat kerrankin maistaa, miltä tuntuu reis-sata talvisessa Taka-Lapissa. Vesisadetta hän ei kuitenkaan toivonut, sillä se on tähän aikaan vuodesta monin verroin joutavampi kuin lumi-sade. Ei tullut vettä, mutta sitä sakeammin tuli lunta.

Vieltojärven talossa sukeutui juttua myöskin Salkko-äijän kuulusta pi-rusta. Salkon lapintalo on nelisen penikulmaa Nunnasesta itään, siis eri suunnalla, kuin minne meidän matkamme osoitti. Me näet pyrimme Angeliin, joka sijaitsee Inarijoen latvoilla. Muutamia vuosikymmeniä sitten tohistiin Taka-Lapissa tosissaan, että Salkon talossa kummittelee. Lattian alla joku naputtaa. Sieltä kuului iltaisin selvää koputusta. Ja jos joku rohkeimmista uskalsi sanoa, että mitäs siellä kaputat, tule sisälle, niin vääntäysi hetken perästä ovesta pirttiin hirmuisen suuri miehen tori-las, joka istui kysyjän viereen ja tiedusteli, että "mitä kaimalla on asiaa". "Kaima" taisi tällaisissa tapauksissa lähteä vilkkaasti lipettiin.

Talvinen Nunnasen kylä 1920-luvun alussa. Kuva: Ahola Juhani. / Mu-seovirasto

Vieltojärveen sattui parahiksi Aate Peltovuoma, joka uskoi yhä vuoren vankasti, että se vanha kehno siellä tosiaan piti ilvettään. Monet kerrat sanoi kuulleensa, kun vihtahousu takoi nyrkillään Salkko-äijän pirtin lat-tiaan. Kerran oli pimeässä nurkassa näyttäytynyt hirveän iso silmä, jota muuan pirtissä olleista oli viskannut piipulla. "Silmä" katosi näkyvistä sa-man tien, mutta lattian alta kuului voihkintaa, aivan kuin joku olisi siellä loukkaantuneena vaikeroinut. Monenlaista ilvettä oli paholainen Salkon talossa pitänyt. Pistäysi pirtissäkin, milloin huvitti. Oven vain riuhtaisi au-ki ja toimitteli näkymättömänä askareitaan. Pääasiassa kuitenkin asusti lattian alla ja koputteli siellä iltakaudet.

Salkon kuulua kummitusta oli silloinen Inarin kirkkoherra koettanut hää-tää ulos sanan voimalla ja virren veisuulla, mutta eihän sellainen paatu-nut tekijä siitä mitään välittänyt. Oli nimismieskin käynyt asiaa tutkimas-sa, aikoen nähtävästi haastaa vihtahousun kotirauhan rikkomisesta, mutta ei päässyt käsiksi kummituksen kaulukseen. Ainoa, joka ei piitan-nut vähääkään koko asiasta, oli Salkko-äijä itse. Hän oli sitä mieltä, että iso hiiri siellä vain rapisee ja telmii pitkin seinävieriä. Aate Peltovuoma muisteli kuitenkin, että vanhoilla päivillään häätyi Salkko-äijakin sentään uskomaan, että vanha kehno siellä tosiaan pitää meteliään.

Sen koommin ei kummituksesta ole mitään kuulunut, kun hänet eräänä kesäpäivänä nähtiin Salkon pihalla lappalaisukon hahmossa kenkimäs-sä. Oli sanonut lähtevänsä niin ja niin pitkäksi ajaksi jonnekin kirkkoja rakentamaan. Naputus ja kaikenlainen joutava pelehtiminen Salkko-äi-jän pirtin vaiheilla päättyi siihen.

Tällaisia ne siellä Nunnasessa juttelivat. Nuoremmat hymyilivät, mutta ainakin Aate Peltovuoina oli tosissaan. Mitäes kun oli itse joutunut oles-kelemaan korton kanssa saman katon alla ja kuuntelemaan iltakaudet sen mekastusta. Uskoo sitä jo vähemmästäkin.