Suomen Kuvalehti 1936.



"Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto"

Suurena ja korkeana kirkontapuli ja risti Madtunturin rinteessä heikosti vaalenevaa yötaivasta vasten. Täältä alhaalta kirkkotupien nurkilta sen valtava hahmo on jouluyön juhlallinen. Sitä kun katsoo tunturieläjä, hän ehkä muistaa, kuka syntyi tänä yönä, missä ja mitä varten.

Mutta vaikka taivaalla kuultaa jo jouluaamunkoitto, vaikka vuorien ääri-viivat alkavat erottua taivasta vasten — vaikka niin, ja vaikka tähtien valo jo väljähtyy, vaikka kellot lähenevät puolta yhdeksää, yhä nukkuu lapin-kansa kirkkopaikallaan pimein ikkunoin.

Pappi on aattoiltana sanonut, että kahdeksalta kirkkoon mennään, mutta asiaa ei ole kukaan ajatellut, sillä Takalapissa ei lasketa aikaa tunnittain, ei mennä maata eikä nousta kellonlyönnittäin. Kaikki tehdään silloin, kun keretään. Ja aina on keretty, sillä aika tuntureilla ei maksa mitään. Juu-rihan ikään suntiokin, Utsa-Pienni, jumalanhuoneen ovia aukoilee ja en-simmäisiä kynttilöitä pakkaskirkossa sytyttelee - kiirekö siis kansalla, jo-ka vasta puoliyön jälkeen sai rasvaisen poronlihakeittonsa syödyksi. Me-nee jo lukkarikin sentään sinne, ryhtyy suntion apuna valoja rakenta-maan, jotta toinen joskuskaan lyhtyineen tapuliin kerkeäisi soittoa aloit-tamaan ja kirkkoväkeä niin ylös ajamaan.

Ääntää malmi ensimmäisen kerran . . . toisen, kolmannen - kolahtaen lyö kellonkieli, vonkaisten vastaa kello. Mutta äänessä ei ole tänä joulu-na oikeaa kumahdusta, ei yli tuntureiden kiirivää kantavuutta - sillä viime talvena halkesi kello. Se voi olla luonnollinen tapaus; hyvinkin niin että pakkanen ja valuvika yhdessä, mutta —. Onko kuultu, että kirkonkellot itsestään halkeilevat! Ei ole kuultu, ei ainakaan tämä kansa ole ennen sellaista kuullut, ei kokenut. Entivanhaiset ihmiset jos eläisivät, ehkä tietäisivät. Kirkkoherra tosin on selittänyt, että pakkasen työtä, mutta Taaveh' Ant, jossa on isostit ietäjän vikaa ja joka näkee vainajia, on sa-nonut, että on tulossa onnettomuus, joku suuri tuisku tai sellainen, jonka alle tämä kansa on jääpä -.

Jo herää kirkkopaikka: kynttilän tai öljytuikun valo häilähtää tuolla, tuol-lakin ja tuolla! Ovet aukeavat, yksi ja toinen pistäytyy ulos.Joku Jokinie-mestä unisilmässä liikkeelle lähtenyt jalkamies kiipeää järvitieltä ylös rantatörmää. Tulee kylän ainoa hevonenkin - jaa: lensmanni Piehtar' Jounan kopukan kyydissä. Ainoa kerta vuodessa, kun virkavalta kirk-koon saapuu. Suruttomaksi nähkääs sanovat lensmannia, ainakin ne, jotka Laestadiuksen uskossa elävät.

Ollaan kuitenkin jo niin pitkällä, että pannut on saatu tulille - antaa vain Utsa-Piennin kolistella kelloaan, eihän pappi kuitenkaan yksinään kir-kossa mitään tee. Ja vasta kun ajan mittarit näyttävät yhdeksää, kyyk-kivät ensimmäiset ihmiset ylös kirkkopahtaa, menevät parittain sekä yksitellen kuin haamut, sillä vielä on paremmin pimeä kuin päivä. Onhan jo liikkeellä kirkkoherrakin, astuu verkkaan sakastin ovesta sisään. Kir-kosta kuuluvat ensimmäisten istumaan asettuneiden yskähtelyt.

Galkujoen muori, Khääri — taisi olla juuri se, joka äsken järveltä nousi - kiipeää hänkin kiviportaiden eteen ja jää siihen hengähtämään ja kat-sastamaan, miten paremmat häntä edellä kirkkoon sisälle menevät. Ei sovi tukkeutua etupäähän tällaisen. Antaa mennä ainakin Reetrikin, he-rastuomarin emäntineen ja apostolin sauvan pituisine keppeineen. Ko-vinpa äijä tuntuu läähättävän - nyt jo hikeä naamastaan pyhkii korealai-taisella nenäliinalla, vaikka pakkasta on lähemmä kolmekymmentä as-tetta.

Menköön vielä kauppamieskin, Hans Skaiti, fiineine purkapeskeineen, paksu emäntä ja koreat tyttäret rimpsuisine silkkihuiveineen ja hajuhei-nän lemuisine valkkokinttaineen. Vielä muitakin päästää muori ohitsensa - kerkeääpä hän itse tästä. - Tulee Outakosken opettaja Joosef Porsan-ger, raskasverinen ja tumma mies. Se ei monesti tällä kirkolla käy, juuri jouluna ja valtuuston kokouksissa toisinaan. Outakoskelaisille on Karas-joen kirkko Norjan puolella lähempänä, ei paljon pitemmällä kuin että Taanajoen yli ajat. Se, Porsanger, on kyllä Suomen opettajakoulut käy-nyt, mutta rajan päällä ikänsä asuneena ei taida pitää Suomea enempää kuin Norjaa kotimaanaan. Utsjoen pitäjä on hänen valtakuntansa.

Tassii nyt Khääri-muorikin kirkkoon lujalle kiristetyin heinänilkoin, hiipii hiljalleen pitkin koho-oksaista lattiaa, seisahtelee, silmäilee valkoisia kuurasametin peittämiä kiviseiniä, tarkastelee isoa messinkistä katto-kruunua, jonka entinen pororikas Katja'Nilla valtansa päivinä siihen ri-pustutti.

Istumaan asettuminen on myös eräs asia sekin; ei liiaksi eteen, ei tar-peettoman taakse. Löytyypä sentään sopiva penkki vaimojen puolella, aivan tyhjä vielä; siihen menee muori sellaiselle paikalle seinän viereen, mistä isoja liikkeitä tekemättä näkee koko kirkkokansan. Hän painaa otsansa tavanmukaiseen rukousasentoon puuta vasten, soluttelee lapin-kielisen mustan virsikirjan nenäliinansa sisästä, asettaa sen eteensä —liikahduttaa päähuiviaan niin, että sen alla oleva varsinainen punaku-puinen päähine ja kirkonpuoleinen korva jäävät näkösälle. Siihen jää Khääri sitten eteensä katsomaan. - Pieni puistatus käy läpi hänen ruu-miinsa,vaikka paidan päällä onkin lammasturkki, villat paitaa vasten, ja sen päällä peski. Niin että vaatetuksen puolesta kyllä -,taisi vain tulla astuttua liian kiireesti kirkkotieltä. Mutta kaipa sekin on jonain osana viluun, kun kirkossa ei ole minkäänlaisia lämmityslaitteita: ei takkaa, ei kamiinia. Seinissä tuollainen kuura, sisällä sama pakkanen kuin ulkona - ja veto kova, polvia ja sääriä juumaava. Lattiassa ja välikatossa näh-kääs ei vähääkään täytettä. Hullumpaa kuin ulkona. Kauttaaltaan valkoi-sen kirkon perällä on alttarilaitos: valkoinen tupsuliina, pari monihaarais-ta kynttiläjalkaa tanssahtelevin ja ylöspäin kurkottavin huurukiehkuraisin kynttilänliekein, silpakannu ja jokin toinenkin hopeanvärinen kansiastia ja niiden taustana tummin värein maalattu alttaritaulu.

Utsjoen kirkko ja pappila v. 1927.

Utsjoen kirkko ja pappila. Kuva: Soldan Carl Erik, tekijä 1850–1860. / Museovirasto.

Utsjoen kirkko, mittauspiirustus v.1930-1932. Länsitornillinen pitkä-kirkko rakennettu 1850-53 Pohja 1/100. Mittauspiirustus, kopiopii-rustus (EL). Piirtäjä: Olavi Kivimaa.

Utsjoen kirkko sisältä v. 1930.

Aluksi muori ei katsele mitään, ei ajattele mitään, tuijottelee vain hatarin, harmahtavin silmäterin sinne kirkon perälle. Vähitellen kuitenkin hänen tajunsa virkistyy, tahtomatta, huomaamatta se tarttuu kiinni tuohon taitei-lijan tekemään alttarikuvaan, jossa utsjokelaiset itse on pantu vahtaa-maan Jeesuksen kirkastumista. Jeesus näöltään aivan kuin Piehtar- As-lak - on ilmaan nousemassa jonkin täkäläisen kivitievan laidasta. Ympä-ristössä kasvaa harvakseltaan tuskin polttopuuksi kelpaavaa koivua. Khääri ei ole milloinkaan tykännyt tuosta taulusta; eihän Jeesus lappalai-nen ollut-,- eikä nuo toisetkaan, apostolit, joista suurin osa on vielä elos-sa ja kohta näillä samoilla penkeillä istumassa. Ja paljonko tuo kuva tu-likaan maksamaan, ei muista enää; sen vain, että tyyris. Sillä hinnalla olisi saanut kokonaisen tokan tappoporoja.

Muorin ajatus irtoaa siltä suunnalta, sillä nyt menee lukkari valkkopeskis-sä laulukarsinaansa, astuu korokkeelle ja alkaa heläytellen käsitellä me-tallisia virsinumeroita.- Kukapa vasiten tahtoisi syntiä tehdä, kuka kirkos-sa varsinkaan - mutta mitä voi sille, jos ajatus kiertää, esimerkiksi sitä, että mitä varten tuota numerotaulua häätyy noin juhlallisesti käännellä. Ei kirkonpalvelijalle sovi ylpeys. Ennenkuin Hans'Ovlakin lukkarinviralle pääsi, ei ollut ylpeä - ja olikopa aihetta?

No jaa, ketä täällä on muita - nu nuu: etupenkissä istuu Vanha Koulu-mies. Hän kirjoittaa nimensä W. J. Fr. Hallberg. Sellainen pikkusen isott-eleva tapa hänellä on katekeetta-ajalta, koulumiehen viranpitovuosilta. Hän, entivanhaisten pappien jälkeläinen, osasi ajaa puustavit lasten päähän, oli ja on kristitty - toinen mies kuin tämä nykyinen katekeetta, naapuripitäjästä tänne työntynyt puolilantalainen Herper, jossa ei ole kirkon hajuakaan.

Muori on nyt asettunut istumaan niin, että päätä kääntämättä, vain sil-mämunia liikutellen voi nähdä kaiken kirkkokansan. Tulee jo väkeä oven täydeltä; naiset, varsinkin vanhemmat, virsikirjat käsissä, miehet - mitä ne miehet! - ottavat kuitenkin lakin päästä jo porstuassa. Tulee norjan-puolen tunturituvan hoitaja: fjeldstueopsitter, kuten hän itse virkansa sa-noo - siis Heikka'Piehtar eli Peder Henriksen. Hänen takanaan hiihtelee hyvänahkainen Sirma'Hansa eli Hans Hansen, jonka eukolla kuuluu olevan arkullinen silkkihuiveja. Eukkoa ei nyt näy. On kai jonkinverran tyyris suomenpuolen kirkossa käydäkseen; on olevinaan norjalainen ja "snakker bare norsk", kun oudon tapaa - vaikka tosiasiassa melkein um-mikko lappalainen hänkin. Norjan lappalaisia on muitakin, mutta valta-väkenä ovat omat nuorgamilaiset, outakoskelaiset ja nämä kirkonseutul-aiset, kaikki parhaissa nutukkaissaan, säpäkkeissään ja peskeissään.


Alkaakin olla jo täynnä pakkaskirkko yhtä mittaa yskiviä ihmisiä. Ja kun Hans'Ovia sitten viimein aloittaa virren metallituntuisin äänin, lähtee seurakunnasta ensin yksi, sitten toinen, sitten useampi ja yhä useampi seurottelemaan hänen nuottiaan. Pitää olla kurkkua tunturikirkon lukka-rilla veisata niinkuin Hans'Ovia katkomatta, ilman harmonia - edellä aina vain aamukylmissä hytisevää seurakuntaa perässään vetäen. Mutta niin on sanonut lensmannin emäntäkin - tuolla se kyyhöttää omansa kyljessä miestenpenkissä - joka puolen ikäänsä kuuluu istuneen Helsingin kir-koissa, se on sanonut, että Hans'Ovla jos oppia olisi saanut, veisaisi missä kirkossa tahansa, olisi vastuksena vaalissa lukkarille kuin lukka-rille.

Viimeisen värssyn aikana on kirkkoherra huomaamatta päässyt alttarille. Siinä hän jo seisoo päittäin seurakuntaan, iso, tänne asti erottuva syylä kulmakarvojen välissä, päällä laaja, Pihtus-Pieralta ostettu pitkäkarvai-nen peski ja liperit peskin kaulusaukon ahtauden takia eteenpäin sojol-laan. Meidän kirkkoherrallamme ei ole nuottikorvaa, hän ei messua, pa-nee kaikki puhumalla. Mutta lapinkansa vastaa veisaten Hans'Ovlan johdolla aivan kuin isommassakin maailmassa - vetää, niin että hengitys huuruaa.

Tuolla istuu Outakosken vanha poliisi Hagert. Istuuko poliisi kirkossa lakkipäässä? Kukapa ei varjeleisi päätään pakkasessa, kun tukkaa ei ole ollenkaan takana, vain silkinhienoa ihonväristä niskavillaa peskin-kauluksen kohdalla. Ja eihän Hagert oikeastaan istu lakki päässä, on vain kääntänyt lapinlakin nurin niin että punarantuinen flanellivuori on päällimmäisenä. Eihän lakkia niin päässä pidetä, se on sillä lailla vain kaljun peitteenä.

- Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa . .., sanelee kirkkoherra alttarilta.

- Ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto, laulaa kirkko, kaikki ääntiöt kah-deksi venyttäen.

Jo menee pappi saarnastuoliin ja hänen perässään menee Vanha Kou-lumies. Mitäse siellä? Vanha Koulumies menee tulkiksi. Pappi puhuu suomeksi, toinen kääntää lapiksi. Onhan täällä ihmisiä, jotka eivät osaa montakaan sanaa suomea, varsinkaan Outakosken vaimoväki ja kaipa monet norjanrantalaisista. - Harvakseen saarnaa kirkkoherra, ei tulistu, ei jyristä eikä koeta akkoja itkettää niinkuin Koskamon Olli, laestadiolais-ten saarnamies. Puhuu kuitenkin muuten sydämeenkäypiä sanoja - että tänä yönä syntyi - ja Pitkänä Perjantaina sitten. Mutta nyt olkoon ilo sy-dämissämme -. Vanha Koulumies sen sijaan lausahtelee lujemmasti, kääntää Herran sanaa voimallisesti, seisoo kirkkoherran oikealla puolel-la, jotta ei tarvitsisi hänen takaansa puhua.

Ei lapinna tarkkaan Vanha Koulumies jokaista sanaa, kielen erikoisuudet vaativat poikkeuksia, selvennyksiä. Eikä haittaa, vaikka joukkoon panee vielä lisiäkin; ne elävöittävät, tekevät tarkoituksen kouraantuntuvammak-si tälle sydämensä paaduttaneelle ja uppiniskaiselle kansalle. Väliin Vanha Koulumies korottaa äänensä, huutaa oikein kiviseinien kaiutetta-vaksi, että te - tiedättekö kuka syntyi, kenen tähden -, sinun, juuri sinun ja minun syntien tähden -! Samalla kun hän niin jyräyttelee, tuimentaa hän katseensa sinne päin, missä Pannen pojat istuvat - on kuin puhuisi yksistään heille, ja kaipa juuri nyt puhuukin. Ja onko väärin? Eivätkö sie-dä saada loittiinsa pannelaiset? - Vanhasta Koulumiehestä olisi pitänyt tehdä pappi.

Ja seurakunta kuuntelee ja köhii. On kuin yskiminen kiihtyisi saarnan herkimmissä kohdissa ja erittäinkin milloin Vanha Koulumies tiukasti alas katsoo riippuvien yläluomiensa alta. Lukkari istuu valkkopeskissään omalla suunnallaan seurakuntaan päin kääntyneenä, ikäänkuin hänkin siten hievahtamattomalla katsomisellaan tahtoisi papin ja Vanhan Koulu-miehen sanoja painostaa. . .

Kynttilöiden punertavat liekit häilyvät ja lepattavat huururenkaissaan, tanssivat ja venyvät ylöspäin. Niitä on pantu palamaan paljon: alttarille, Kirkastuksen kuvan alle, saarnastuolin reunalle, penkkeihin ihmisten eteen, seinille sinne tänne, kruunuihin . yksistään Katja'Nillan messinki-seen kattokruunuun niitä o npantu kymmenittäin. Silti on kirkko hämärä, vahvasti palaneelle steariinille tuoksuva - ihmiset kuin istuisivat aute-reessa. . .

Päättyy saarna, pappi käy vielä alttarilla, tulee viimeinen virsi, tulee vii-meinen värsy. Khääri-muori on lukenut lopettajaisiksi Isämeitänsä ja muita rukouslukuja, anonut erikoisesti, ettei hänelle luettaisi synniksi toisten tekojen ja olemusten kirkossa tutkistelemista. Mitäpä hän, akka-raiska toisista, omissa asioissakin on kylliksi - anteeksi hän pyytää, vain anteeksi. ..

Nyt nousee kirkkokansa penkeistä, hissuttelee ulos heinäkengissä, yskii, köhii, niistelee. - Ulkona on harmaja pakkanen; vieläkään ei ole selvä päivä, vaikka aika ulottuu yli yhdentoista.

Ihmiset menevät jo mäen alla, Khäärimuori on laskeutumassa järven jäälle - jo herää Utsa-Piennikin tapulissa, alkaa tavallista tiheämpään takoa kololaitaansa kelloa - muka ihmisiä kirkosta ulos hoputtaakseen.

Suuttuuko Jumala Utsa-Piennille sellaisesta?

Ei Jumala koskaan suutu.