Samuli Paulaharju. / Kansan kuvalehti 5.12.1930

Paksujalka noitavainajan kyytimie-henä



Vanha Paksujalka, tunturien asukas, ajelee porolla pitkin Taka-Lapin laa-keata erämaata. Yön kalpeassa kuutamossa tunturiselän matalat käkky-räkoivut kurottelevat kinoksista vääntyneitä varsiansa kuin kopristaak-seen kiinni ohi kulkevan ajomiehen. Ahkionpohja kahisi hangessa, vuot-turaipan jukko kitkahtelee, ja porojen koparat naksahtelevat tasaisen nulkan tahdissa. Muuta ääntä ei tunturimaan valjussa yössä kuulu . . .

Roihahtavat taivaanvalkeat palamaan. Ruijan suurien gaissojen takaa ne kavahtavat pohjoisen pimeälle kumulle, ja kaameasti sähisten ja to-histen öiset tulet kohta liehuvat, niin että tunturien hangellakin oudot var-jot ja valot häilyvät ja värvehtivät.

Paksujalka on melkein aralla luonnolla, öinen, autio tunturimaa on kovin kolkko yksinäisen vaarin ajella. Ja vielä kolkompi, kun on vain kamala vainaja matkatoverina.

Perässä, äijän ahkion selkälautaan kollostettuna, nulkkaa toinen poro, ja sen isossa kansiahkiossa maata kojottaa vanha, kuollut noita. Ruma Stuorra-Jouni siellä lukitun kannen alla vainajana lepää, Stuorra-Juoni, pelätty väkevä noita, joka joikastaen on saattanut vetää viljan tunturien taakse vaikka Kittilänmaasta asti, on voinut vihoissaan panna lappalai-sen koko poroelon perikatoon, on osannut noitua vihamiehensä nälkäi-senä hukkana tuntureita kiertämään, onpa noitarumpuaan pärryttäen saattanut laulaa itsensä louheen ja sitten lentää kalustaa yhtenä yönä seitsemät suohkanat.

Takalapin autiota tunturimaata.

Mutta nyt on pelätty noita kuollut, mennyt niin lujaan louheen, ettei enää ole herännyt ei sanoilla eikä millään. Ja Paksujalka rukka on joutunut peloittavaa naapuriaan saattamaan Inarin Pielpajärven kaukaiseen kirk-komaahan. Kiire on Paksulla. Tunturimaan talvipäivä on lyhyt, yötä myö-ten pitää ajaa ruukaltaa. Pitää ajaa, vaikka tuntuukin kovin kolkolta suu-ren noitavainajan kanssa olla kaksin pimeässä tunturimaassa.

Joutuu yön yksinäinen ajomies outoine kuormineen aavalle vuomalle. Siellä korkeajalkaiset kuvahaiset nulkkaavat ajajan rinnalla pitkin aapaa, ja taivaanvalkeat räpsähdyttelevät tuon tuostakin alaskäsin, kärähtäen aina hangille asti. Ja edessä vuoman takarannalla kankaan harvat petä-jätössikät tönöttävät niin tummina ja synkkinä kuin kummituiset.

Jälkiporo, jonka ahkiossa noita lukon takana maatarötköttää, alkaa vauhkoilla ja hypähdellä syrjään, ja riuhtoa kolloshihnaansa. Katsahtaa Paksujalka taakseen:

- Na, mikä potsoa vaivaa? .. . Kiila mie .. . Huh!

Itse Stuorra-Juoni istuu kahdareisin kansiahkiollaan. Kinnipeskeissään äijä siinä könöttää, hosuu molemmin käsin ylös ja alas ja hyssyttää:

- Hss .. . hsss ... hssss .. .

Takahärkä kauhtuu niin, että tempaa kolloshihnan poikki ja lähtee lauk-kaamaan pitkin vuomaa. Lumi vain savuna lentää ja ahkio heittelehtii sinne ja tänne, mutta noita yhä istuu ajopelin kannella, heiluttelee kä-siään ja huutelee:

- Hss ... hsss .. . hssss

Jo Paksukin pelästyy kovin, heittää poronsa, kuopsahta apois ajoneu-vostaan ja kapaisee isoon petäjään.

Mutta noita ratsastaa ahkiolla ja ajaa pitkin kuutamoistaa apaa sinne ja tänne. Kinnipeski vain reuhottaa repaleisena, lakinkolkat toikottavat kuin sarvet pystyssä, ja rintaliina roikkuu niskassa pitkänä heiluvana pyrstö-nä, kun äijä hosuu ja hyssyttää, ja härkä mieletönnä laukkaa ja heittelee mutkia. Rukattaa poro viimein takaisin kohti lähtöpaikkaansa.

Paksujalka petäjänkäkkyrässä peloissaan kyköttää ja painautuu kyyryyn . . .

Uupunut poro pysähtyy saalomaan, ja Stuorra-Juoni lähtee kahdareisin kaahaamaan pitkin ahkion kantta, konttaa sitten pitkin hankea etsien kyytimiestään. Jo viimein noita löytää jäljet ja puuhkuttaen juovattaa niitä petäjän tyville. Ruskeat hampaansa Jouni kähisten iskee petäjän kyl-keen, niin että kaarnan silpareet vain pirahtelevat. Lennähtelee kohta tuoretta jäistä lastuakin, kun noita-oikein vihantiestä levittää leukansa ja upottaa kamalat hampaansa puuhun.

Jonni-Piera, kerjäävä kota-äijä.

Kadja-Nilla, vanha tunturi- mies.

Paksu-äijä kauhuissaan kyköttää männyn latvassa ja odottaa päivänkoit-toa, joka ottaisi noidalta vallan.

Mutta ei näy vielä koiton reunaakaan. Kalpea kuukin on painunut Peldo-aiven taakse ja taivaanvalkeat tauonneet. On kaamea pimeys koko tun-turimaassa. Mustina köyryinä tunturit kojottavat synkkää avaruutta vas-ten ja tummalta kummulta vain kylmät taivaannastat tuijottavat ..

Alhaalta petäjäntyviltä kuuluu vain hiljaista kähmimistä ja kamalaa ka-hinaa ja narsketta, kun noitavainaja jyystää jäätynyttä puuta. Paksu pe-täjä tärisee, ja narske nousee pitkin runkoa aina Paksujalkaan asti.

Kohta alkaa petäjä nytkähdellä ja huojua. Paksujalka kovertaa kyntensä puun kylkeen . . .

Jo petäjä rojahtaa kankaalle. Paksu parkaisee pahasti humahtaessaan syvälle lumikieppiin. Mutta on ukko niin paljon tolkussaan, että kuopsah-taa heti ketaroilleen, juosta tohmertaa toiselle petäjälle ja kaahaisee taas ylös sen turviin ...

Pierra Sara, kohta hautaan horjuva tunturilappalainen

Pielpajärven vanha kirkko-enkeli.

Mutta Stuorra-Jouni tunnustelee kaatunutta puuta, nuuskii jälkiä, ähisee ja haamuaa perässä Paksujalan petäjälle. Ja kohta taas kaarnan sirpa-leet lentävät puun tyvillä sekä kuuluu kaamea kahina ja narske...

Mutta jo värähtää heikko aamukoiton punerrus Jollamoaiven takaisella taivaanrannalla. Kaukainen tunturinlaki jo vähän punertaa ja öinen erä-maa rupeaa aukenemaan.

Paksu-äijä huomaa tämän, puristaa petäjän käkkyrälatvaa, kurottaa kau-laansa ja karjaisee:
- Päivä koittaa .. . Mene keinoos!

Stuorra-Jouni hätkähtää, käännähtää päätään ja kahahtaa vihaisesti. Mutta hampaat heltiävät heti, ja noita lähtee juoksemaan, niin että lumi ryöppyää. Ahkioonsa Jouni paiskautuu kannen alle, ja kansi rapsahtaa lukkoon.

Jo viimein Paksu-vaarikin uskaltaa kömpiä alas petäjästä ja varoen lä-hestyä ahkioitaan. Mutta päivä kohta katselee silmäpuolella Joilamoai-ven takaa, ja noitaraukka makaa ahtaassa komerossa voimatonna. Val-jastaa vaari poronsa taas, kaaristaa noita-ahkion kannen vielä lujemmin kiinni, kollostaa härän taaksensa ja lähtee ajamaan.

Mutta kova kiire äijällä on.Yhtä mittaa pitää porojen nulkataja tolvata, jopa myötäleissä ruukaltaa, niin että lumipaakut lentelevät.

Sillä toista yötä ei Paksujalkaenää halua olla tunturissa Stnorra-,Jounin kanssa. Ennen päivänlaskua pitää ennättää Pielpajärven kirkon siuna-tulle kentälle.