V. Osma. / Retkeilijä 1939.

Palanen Sompion Lappia



Ne tuhannet matkailijat, jotka joka kesä suuntaavat keulansa kohti poh-joista, nähdäkseen sekä myös tutustuakseen oikeaan, väärentämättö-mään Lappiin, menettelevät tässä tavallisesti seuraavasti: He nousevat Rovaniemellä linjuriin ja lunastavat lipun Petsamoon.Pari kolme kertaa matkan varrella noustaan pois autosta ja käväistään kahvilla. Vähän niinkuin sekapäisenä saavutaan sitten Petsamoon, ja toiveitten pää-määrä on saavutettu.Päivä tai pari väristään Jäämeren kylmässä tuules-sa, ihaillaan aina vaeltavan ihmisvirran matkassa tuon karun ja alasto-man rannikon todella jylhää kauneutta. Nähdään ehkä joku kolttakin, mutta kuitenkin enimmäkseen etelästä tulleita turisteja. Huristetaan sa-maatietä takaisin kotiin. Tunnetaan samaa kuin elokuvateatterissa valo-jen syttyessä: Ohi on kiitänyt filminauha,vaihteleva, kaunis kuvasarja, joka on jättänyt mieleen kaipauksen saada vielä kerran nähdä ja tuntea tuo kaikki. Mutta se on jättänyt myös abstraktisen tunteen, että kaikki on satua, epätodellista, kuin nähty uni. Miksi ? Siksi, että kaikki on nielaistu purematta. Ei ole ollut aikaa edes pintapuolisestikaan tutustua enempää luontoon kuin ihmisiinkään, vaan kaikki, mitä on saatu, on saatu vain yhden, näköaistin välityksellä.

Miksei varata päivää tai paria todellista Lappiin tutustumista varten! Miksei tehdä pientä syrjähyppyä pois tuolta kohti Jäämerta 'kiemurtele-valta valtatieltä ja lähestytä Lapin suurta, jylhää luontoa sekä sen vakaa-ta, yksitotista, mutta hyvänsuopaa kansaa, kuten todellinen retkeilijä, jonka sydän palaa halusta ei ainoastaan nähdä, vaan myöskin kokea, elää ja löytää jotakin uutta. Pieni poikkeama, jonka seuraavassa esitän, voisi ehkä tarjota tähän tilaisuuden.

Jäämme autosta Sodankylän kirkolla. Nyt reppu selkään ja matkamme suuntautuu kohti itää. Ylitämme Kemin mahtavan lisäjoen, Kitisen, ja kuljettuamme edelleen tietämme, joka aluksi kulkee asumatonta korpea ja jonka Kitiseen kiiruhtava puro silloin tällöin katkaisee, saavumme yksi-näiseen Kelujärven kylään. Jätettyämme tämän taaksemme saavumme pian jälleen joen rannalle. Tämä on virtava Luiro, joka lukemattomille li-säjokineen ulottaa latvansa aina tunturienrinteille saakka kuljettaen siten Koillis-Lapin vedet Kemijokeen. Luiron rannalla on Tanhuan kylä. Maise-mat käyvät nyt yhä jylhemmiksi, tiemme kääntyessä ensin itä-pohjoiseen ja sitten miltei suoraan pohjoiseen. Olemme tulleet seutuun, missä kym-menien kilometrien alalla ei löydy ihmisasuntoja. Jos suuntaisimme mat-kamme itään, emmekä vahingossa sattuisi Martinkylään Kemin varres-sa, emme tapaisi ihmisasuntoa ennenkuin monen sadan kilometrin päässä Muurmannin radan varressa. Luiro tekee nyt mutkan vasemmal-le ja tiemme erkanee siitä. Tuon tuostakin ylitämme kuitenkin vilkkaan puron, joka Nyt on oivallinen tilaisuus harrin ja tammakon onkimiseen, tai yrittää rikastua helmenpyynnillä. Tiemme tapaakin taas Luiron, jonka rannalla sijaitsee Koillis-Lapin suurin kylä, Lokka. Tähän kylään ei malta olla poikkeamatta ja monta mielenkiintoista henkilöä siellä etelän asukas tapaakin. Siellä vaikuttaa m.m. Joopi, joka Rovaniemellä kortteeria haki-essaan hääti koiran pois kopistaan lausuen tälle ankarat sanat: "Ihminen on luomakunnan herra", ja ryömi itse tämän tilalle nukkumaan.

Tähän asti on Luiro virrannut syvällä uomassaan, korkeiden törmien vä-lissä. Nyt alkavat törmät vähitellen aleta ja joki ikäänkuin kohota ylös uo-mansa pohjasta. Ympärillä oleva metsä harvenee muuttuen rämeiseksi korveksi. Samassa avautuukin jo eteemme rannaton lakeus, josta ikään-kuin meren keskeltä kohoaa siellä täällä metsäinen saari.

Olemme saapuneet Pohjolan suurimman jängän, Poso-aavan, reunaan. Lohduttomana leviää edessämme joka taholle tuo pohjaton, rannaton, monien kymmenien kilometrien laajuinen sääskierämaa. Mutta oikealla, suon reunassa, tapaa kuitenkin jotakin kiintopistettä hapuileva silmäm-me ylös kohoavan savun. Sinnepäin kääntyy tiemmekin. etsien ikään-kuin turvaa maaston korkeimmista kohdista. Ja pian ilmestyykin mata-lan, porojen taimina pilaaman männikön takaa eteemme yksinäinen Ara-Matin talo. Mistä lienee elämäänsä kyllästynyt sekin poloinen asukas, joka tähän ensiksi kotansa pystytti? Nyt on talo kuitenkin vankka poro-talo ja asuvat ihmiset siellä kuten muuallakin. Viljelyksistä ei ole luonnol-lisesti juuri taikaa. Edessä leviävää Poso-aapaa kutsutaankin yleisesti "Ara-Matin vainioiksi". Että Ara-Matissa ei ennenvanhaan ole paljoa muun maailman menoista tiedetty, kuvaa seuraava kasku:

Vuotsontaipaleessa - nykyisessä Vuotsossa - 22.7.1902. Jouni " Faari "Hetan pojan Iisakin kota. Vas. Aikuiset Piera Magga ja vaimonsa Inkeri Marja, Juhani Peltovuoma. Lars Nikodemus, takana seisoo Ingrid Pelt-ovuoma Juhanin tytär ja oik.Juhani Aikio Polmankijärveltä avioituu myö-hemmin Inngrid Peltovuoman kanssa. Tässä kodassa asui vähän aikaa 2 perhettä Isak Hetan ja hänen sisarensa Inkeri Marja Maggan perheet. Kuva: Museovirasto.

Tytär oli sairastunut ja hänet kuljetettiin Rovaniemelle lääkärin apua saa-maan. Matka jatkui täältä kuitenkin aina Ouluun saakka. Lähtiessään täältä parantuneena takaisin, osti tytär kotia vietäväksi sellaisen ylelli-syysesineen kuin peilin. Kotona asetettiin peili sitten pirtin loukkoon ja siellä kävi talon naisväki itseään peilaamassa. Vaarissakin heräsi uteliai-suus ja hänkin lähti katsomaan mitä sieltä näkyy, mutta palasipa takaisin vähän nolon näköisenä ja murahti vihaisena:
- Äläs mokomaa turjaketta myötäänsä käyvät katsomassa. Ja vielä Ou-lusta asti tuo piti käydä hakemassa.

Talon poika, Leonartti, lähti Norjaan kalastamaan. Hävitti siellä rahansa ja tuntien vanhempiensa yksinkertaisuuden,kirjoitti kotiaan:
"Lähettäkää sata markkaa. Minä olen hukkunut."

Kotona nousi kova touhu ja toiset sanoivat, että mitenkäs Leonartti on voinut tätä kirjettä kirjoittaa, jos hän kerran on hukkunut. Mutta äiti rat-kaisi asian sanoen:
- Minä tunnen Leonartin käsialan. Juuri hän itse on tämän kirjoittanut, ei-kä Leonartti ainakaan minua petä!

Kun Leonartt isitten palasi Norjasta, ei hän muka osannutkaan nukkua, ellei kuullut aaltojen loisketta korvissaan, mihin oli turskan viskuussa tot-tunut. Otti sankoon vettä, pisti vaarin käteen kauhan ja kävi nukkumaan. Vaari loiskutteli vettä ja Leonartti alkoi pian kuorsata. Mutta vaarillekin alkoi vähitellen valeta, että taitaa pitää häntä pilkkanaan. Suivaantunee-na hän paiskasi sangon Leonartin niskaan ärähtäen:
- Löi kait se Norjassa väliin yli laidankin!

Luiro on nyt jäänyt vasemmalle puolellemme häviten Poso-aavalle. Mut-ta sitä tähystellessämme kohtaa silmämme jängästä kohoavan puutto-man kummun, jonka kupeella kyyröttää asumuksia. Siellä on Rieston kylä kuusine taloineen. Tässä eroaa Luirosta länsi-pohjoiseen Rieston joki. Meidän tiemme kohtaa Luiron kuitenkin noin peninkulmaa pohjoi-sempana, Korvasen kylässä. Jälleen erkanee Luirosta lisäjoki, Kopsus-joki, jonka latvoilta on tehty viimeaikoina huomattavia kultalöytöjä, kuten muittenkin Luiron pohjoisten lisäjokien varsilta.

Jos nyt tekisimme pienen poikkeuksen suunnastamme ja jatkaisimme matkaamme yhä Luiron vartta ylöspäin, saapuisimme pian erään omitui-sen erämaanasukkaan ja rikkaan poromiehen yksinäiselle asunnolle. Siinä asui kuuluisa Mosku, yksinäinen poromies, lappalaisten vihaama ja pelkäämä. Viime syksynä hän Sodankylän kirkolta palatessaan auto-onnettomuudessa loukkaantui ja vähän myöhemmin kuoli. Hän oli pitkä, ja luiseva mies, jonka nuotiosavujen mustaamista kasvoista ei voinut päättää miehen ikää edes samoille kymmenillekään. Niin laiha, että jos hän olisi joskus sairastunut, olisi lääkäri voinut hyvällä syyllä sanoa hä-nelle, kuten eräälle laihalle jätkälle Sodankylän kirkolla:
- Teissä ei voi olla mitään muuta tautia kuin luumätä.

Moskun porokarja lisääntyi nopeasti, ja kaikki tiesivät, että rajantakaiset Lutto- ja Jaurujokien varsilla elelevät koltat olivat menneinä rauhattomi-na vuosina saaneet maksaa sen kartuttamiseksi kalliit verot. Hänen omallatunnollaan tiedettiin olleen monen erämaan hiljaisuutta häirinneen laukauksen, jonka kaiku, kiiriessään pitkin Luton jylhiä rantoja, on ollut viimeisenä sielumessuna elämästä eronneelle koltalle.

Ylempänä Luiron varressa asun enää ainoastaan lappalaisia. Ensin Pongun Matin, kuuluisan Lapin porokuninkaan Pongun pojan talo. Sitten vanha Ponku ja sitäkin ylempänä, jo aivan tunturien juurella. Orposen lappalaisten, Niilan ja Uulan asunto. - Alempana on Luirosta eronnut itäänpäin sivulle Pihtijoki. Sen varressa on viimeisinä vuosina suoritettu suuria metsäin hakkauksia. Kun "ruukinpirttiä" alettiin jokivarteen raken-taa, löydettiin siitä puun juurelta ihmisen luuranko ja puuta vasten pys-tyssä luodikon jäännökset. Tässäkin oli suoritettu viimeinen kohtaus yh-dessä niistä monista erämaan murhenäytelmistä, joita näissä kiveliöissä on näytelty.

Mutta jatkakaamme matkaamme Korvasesta eteenpäin. Nyt on kuljettavanamme jo tie, jota voi ajaa vaikka autolla, Luiron ylitettyämme se kääntyy ensin länsi-pohjoiseen ja sittemmin miltei suoraan länteen. Puolisentoista peninkulmaa kuljettuamme metsäistä taivalta havaitsem-me jälleen männiköstä, ettei ihmisasunto ole kaukana. Samassa ilmes-tyykin eteemme yli laakson näkyvä aukea vaara, jonka sivuilla näkyy asumuksia. Olemme tulleet Mutenian kylään. Nousemme ylös vaaran jyrkkää rinnettä ja päästyämme sen päälle, itse kylään, avautuu eteem-me niin valtava näky, että se saa meidät ihmetyksestä pysähtymään. Edessämme. vain muutaman kilometrin päässä, kohoavat kohti taivasta Nattastunturien synkät, mahtavat piirteet. Ja kun siirrämme katsettamme itä-pohjöiseen, näyttää horisontin ääriviiva miltei sahamaiselta. Vieri vie-ressä kohoaa taivaalle tunturien huippuja ikäänkuin teräviä muurahais-kekoja.

Kylä itsessään on pieni, vain muutama aidaksenvärinen talo. Monta kar-hunkaatajaa sekä muuta mielenkiintoista henkilöä siinä asuu. Jätämme kuitenkin sen ja seuraamme tietä, joka johtaa edelleen länttä kohti. Va-semmalla puolellamme lähestyy tietä usein Riestojoki, oikealla, metsän usein harventuessa jängäksi, kuvastuvat puiden latvojen yli Nattasten huiput taivasta vastaan. Pian olemmekin saapuneet Vuotsoon. eteläi-simpään lappalaiskylään, ja niin olemme saavuttaneet jälleen Petsamon maantien, josta 90 km etelämpänä, Sodankylän kirkolla erosimme. Jos vielä eläisi Reutun-Hannu, poikkeaisimme nyt hänen luokseen lepäile-mään. Ja sitä emme koskaan tulisi katumaan! Valitettavasti hän kuiten-kin pari vuotta sitten kuoli ja jätti Hiltansa suremaan. Mielenkiintoa vailla eivät ole muutkaan lapintalot kylässä, joissa autoa odotellessamme voimme pistäytyä. Valtion majatalokin kylässä on.

Näin olemme tulleet kiertäneeksi osan eteläistä Lappia. Olemme saa-neet rauhassa ihailla vaihtuvia värivivahduksia yhä muuttuvien maise-mien yllä, Lapin auringon kiertäessä laskematta rataansa. Ja olemme kenties saaneet raoittaa sitä verhoa, jonka taakse kätkeytyy Lapin yhä-elävä, kiehtova romantiikka!