Kansan kuvalehti 1934.

Pallaksen poluilla.


Olimme tulla kolistelleet Ketolan Antin veneellä yhden sateisen elokuun päivän Ounasjokea Hetasta lähtien ja vihdoin illan suussa, märkänä mutta tyytyväisinä, kiskoneet purren Raattamankosken niskassa maihin ja vaeltaneet lyhyen matkan Alakyrön kylään.

Ja nyt istutaan Freedrik Autton pirtissä ja syödään. Pöydällä on viilikehlo sellainen, jota ei etelässä aivan usein näe, laidasta laitaan ainakin 60 senttiä. Kolme lu-sikkaa rikkoo sen ryppyistä pintaa, kukin tahoiltaan ja nopesti tyhjenee piimäinen tanner, kunnes vain kapeat harjat, jotka kes-kellä kehloa yhtyvät, ovat jäljellä ja lopuksi murtuvat nekin. Viili maistuu, leipä ja keltainen kesävoi, repusta kaivetut, maistuvat ja savustettu po-ronkoipi on erinomaista. Takan koukussa kiehuu jo kahvipannu.

Sitten oli syöty ja piiput palavat. On lämmintä ja mukavaa. Saappaat, sukat ja pusero kuivavat takkavalkean hohteessa. Tuossa ikkunan taka-na nuokkuu pilvisen kesäillan hämärässä raparperipensaan miehenmit-tainen kukkavarsi. Sitä ihaillaan ja pahoitellaan, kun myrsky viime viikol-la katkoi toiset "kukat". Raparperi on tällä vain silmien ruokaa, ei vatsan.

Antti ja Arvi lähtevät yötä myöten sauvomaan venettä takaisin Ketomel-laan. Kun minuakaan ei nukuta, lähdemme kellon kymmentä käydessä Fredrik-isännän kanssa astelemaan Pallasjärveä kohden. Aioin lähteä yksin, mutta ukko sanoi, että kohta nousee sumu ja silloin ei outo pysy polulla. Niinkuin kävikin. Pallastunturi, joka äsken oli - Lapissa kun nämä etelänsilmät eivät mittaa oikein - aivan tuossa kylän takana, himmeni vähitellen, kietoutui harmaaseen harsoon ja hävisi lopulta kokonaan. Ei niin pientä merkkiä koko vuoresta jäänyt.

Pitää uskoa näitä miehiä. Astellessani siinä reippaan ukon jäljissä ajat-telin, että kylläpä tällä polulla nyt sentään olisi outokin pysynyt. Mutta kun elokuinen yö pimeni, usva tiheni ja polku vetisen jängän alkaessa hävisi jalkojen alta, olin hiljaisessa mielessäni sangen kiitollinen ukolle siitä, ettei hän päästänyt minua yksin taipaleelle.

Alkumatkalla jänkiä kahlaillessamme oli oppaani hiljainen, mutta kun Järvenpalonvaaralle noustuamme pääsimme kuivemmille maille ja aloimme laskeutua penikulmaista laskua Pallasjärven rantaa kohti, läm-peni ukko ja osoittautui puheliaaksi ja mukavaksi. Monet kala- ja karhu-jutut sain kuulla, senkin, kuinka juuri edellispäivänä oli karhu tällä välillä tullut yksinäisen kulkijan kahvitulille ja rumasti karjaissut, jolloin miehelle tuli kiire. Reppu toiseen ja juuri valmiiksi keitetty kahvipannu toiseen kouraan ja pakoon. Karhu juoksi jonkin matkaa miehen vierellä ja karjui kauheasti, mutta hävisi sitten metsään ja pannussa oli vielä kuuma kahvi tallella. Seljetä sen vain piti saada, ennenkuin kelpasi nautittavaksi.

Pallastunturin kuru. Valok. P. Ingervo.

Antti Ketola (edessä) ja Arvi Autto suvantoa soutamassa v. 1934.

Pallasjärven, jota kohden nyt astelemme, rannoilla ovat suuren Pallas-talon maat, metsät oikeammin sanoen, satoja hehtaareja. Järvelle ei ole tietä mistään päin; jokaisen, joka sinne aikoo, täytyy nähdä vaivaa, ja siksi sinne niin moni pyrkiikin. Kyröstä lie matkaa puolitoista penikulmaa, etelästä päin, Kittilän-Muonion maantieltä vajaa kaksi. Pallasjärven ran-nalla on asumuksia ollut ties kuinka kauan, aina on joku pyrkinyt sinne erämaan suureen yksinäisyyteen ja kalainen järvi on pitänyt elannosta huolen. Noista vanhoista asukkaista Freedrik-ukko nyt kertoi, Kyrön ky-lästä lähteneestä Pallas-Nikusta, joka seikkailujensa jälkeen lopulta kuoli kuritushuoneeseen, mutta jätti tyttärensä Pallas-Kaijan taloonsa isännöi-mään, kunnes - meidän mielestämme se oli kummallista - rakennukset kruununmiesten käskystä poltettiin, jolloin Kaija reissasi Ameriikkiin. Sit-ten tuli Kuopiosta Aaro Möykkynen ja rakensi uudet huoneet ja Aaron poika oli se Fredrik Möykkynen, käräjillä paljon käytetty asiamies ja kir-jantekijä, jonka taitoja näillä seuduin nyt kaivataan, kun kuolema jokin vuosi sitten korjasi miehen pois. Nyt on Pallastalo valtion ja valtio suun-nittelee sitä luonnonsuojelualueeksi, jota sopivampaa ei olekaan koko Suomessa.


Polku katkoo parissa paikassa upottavia jänkiä. Jalat painuvat joka as-kelella puolisääreen kylmään, mustaan veteen. Vasemman jalan saapas pitää hyvin, mutta oikeaan tuli eilen Ounastunturin rakkaa kavutessa pa-ha ratkeama ja vesi kuorsuu sisään ja ulos. Olisi sekä matkailijain että ennen kaikkea kyröläisten, jotka käyvät Pallasjärvellä kalassa, kannalta suurenmoista, jos valtiolta riittäisi jokin markka näiden jänkäpaikkojen teloittamiseen, että huono pieksuisetkin selviäisivät taipaleesta kuivin jaloin. Puita on kyllä saatavissa, kuljetus ja työ vain maksaa.

Usva sakenee ympärillämme. Pallasjärveä lähestyttäessä tullaan ikivan-haan aarniometsään. Luonnollisen kuoleman kuolleet ja myrskyn kaata-mat puut makaavat monessa kerroksessa ristiin rastiin, ja pystyssä ole-vat työntävät kruununsa korkealle pilveen.Tässä sumussa tuntuu kuin kulkisimme suunnattomassa pylvässalissa.- Puoliyö lähestyy, kun lopul-ta saavumme järvenrantaan. Kylmä hytisyttää. Etsimme sopivaa venettä rannalle vedettyjen raskaiden nuottaveneiden joukosta. Paksun usvan takia näemme vain muutaman metrin ympärillemme. Tunturista ei näy viiruakaan.

Pallastunturi sadesäällä.

Retkeilijä oppaineen soutelemassa erämaajärvellä Pallastunturin mai-semissa v. 1938. Kuva: Pietinen Otso. / Museovirasto.

Pallastunturi-ryhmä Kutunivan—Pallasjärven polulta nähtynä. Valok. P. Ingervo.

Ukko on valinnut veneen. Istumme siinä tuhdolla ja mietiskelemme, mennäkö tuohon niemeen kalasaunaan yöksi, vai lähteäkö kiskomaan venettä nelisen kilometrin päähän yli järven, Pallastalon rantaan. - Näin päätetään tehdä. Ukko määrää suunnan, tuonnepäin, suoraan sumusei-nään.

Soudetaan, soudetaan. Alkaa tuulla puuskittain. Ja siinäpä sitten, kes-kellä järveä, tapahtuu silmiemme edessä suurenmoinen näytelmä. Tuuli kiihtyy hiljakseen, sumu alkaa hälvetä. Joskus vilahtaa oikealla puolella jotakin tummaa, korkeaa, raskasta, - tunturi. Ja sitten, muutama kiivas puhallus, leveitä, nopeita vetoja, ja sumu on poissa. Mahtava Pallastun-turi on kuin taikavoimalla ilmestynyt tuohon viereen, äsken vielä tyhjään paikkaan, suurena,yksinäisenä, kylmänä, pilvien riekaleet kiireellään.

Tuuli on peräntakainen ja kuljettaa meitä hyvää vauhtia juuri vastaran-nalta hämärässä häämöttäviä rakennuksia kohden. Järvelle nousevat vaahtopäät ja Pallastalon rantaan ehtiessämme laineet lyövät korkealle laakealla hiekkarannalla ja valkamaa suojaavan niemen puut taipuvat alkavan myrskyn kourissa. Juuri alkanut sade vihmoo kylmänä. Pienet rakennukset ylempänä rannalla näyttävät harmaudessaan ja yksinäi-syydessäänkin juuri nyt niin turvallisilta ja lohdullisilta.-, rasvainen, aurin-gonpaahtama nahkainen moottoritakki on siunattu vaatekappalel

Hyvään peräpohjalaiseen tapaan on pirtin ulko-ovi selkoselällään, eikä sisemmässäkään ovessa ole minkäänlaista lukonnäköistä. Ovi kolahtaa, seisomme ovensuussa ja koetamme saada yleiskäsitystä pimeästä pir-tistä. Luja kuorsaus kuuluu vähän joka puolelta. Lavereilla ja lattialla nukkuu rankisten alla seitsemän, kahdeksan miestä, juuri rakenteilla olevan matkailumajan rakennusmiehiä. Yöllisten vieraiden tulo ei herätä mitään huomiota, joku kääntää kylkeä, joku iskee tupakkaan tulen, ku-kaan ei puhu mitään.

Teemme tulen takkaan ja levitämme märät vaatteemme kuivamaan. Re-pusta löytyy vähän kuivaa ylle, reppu pään alle lattialle mahdollisimman lähelle tulisijaa, tuo äsken siunattu nahkatakki peitteeksi ja me kellistym-me väsyneinä ja kiitollisina, vaikka nälkäisinä palkeille. Tuuli viheltelee savutorvessa, sade pieksää ikkunaruutuja, mutta ukon selkä on lämmin ja hänen unensa jo rauhallinen ja hengityksensä tasainen.


Miesten työhönlähtöön emme aamulla viitsineet herätä, mutta väkevästä kahvintuoksusta emme selvinneet yhtä helposti. Keskellä pöytää oli pan-nu, suuri kuin paras pohjalainen pitopannu, kasa sokeria ja kuppeja. Kermaa ei ollut, mutta siihenhän oli jo ehtinyt tottua. Näillä main keite-tään kahvi yleensä parhaista Ruotsista tuoduista laaduista ja juoma on niin hyvää, että kerman puutteen unohtaa jo ensimmäisenä päivänä. Siihen ilmestyi Jämsä-mestarikin kahvittelemaan ja sitten kyllä juttua re-pesi. Mestari kertoi saaneensa määräyksen purkaa ja hävittää kaikki Pallastalon vanhat rakennukset, kaikki Kotlannin äijän muistotkin, nyt kun matkailumaja - se sama, jossa reipas naisväki tänä kevännä on pi-tänyt hiihtokursseja - valmistuisi.

Olikohan tämä oikein viisasta? Olkoon uusi maja kuinka hieno hyvänsä, vanhatpirtit ja Kotlannin äijän rakennukset kuuluvat historiaan ja niiden kautta juuri Pallastalolla on yhteys menneisyyteen. Luulisin monen mat-kailijan silmää viehättävän enemmän nähdä nämä mustuneet ja sam-maltuneet huoneet kyyhöttämässä yksinäisen eräjärven rannalla kuin uusi, loistava, punamaalattu hotelli niemenkärjessä. Vaikka eihän sitä tiedä. Kun Pallasjärvelle nyt valmistuu tiekin, ei se enää olekaan mikään idyllinen erämaanjärvi, se ei enää ole jalkaisin kulkevan matkamiehen määränpää, vaan autoilla huristavien sunnuntaikalastajien ja -metsäs-täjien pysähdyspaikka.

Pallasmaja rakenteilla.

Freedrik-ukko ja Nestori Maununen emäntineen.

Nestori Maununen, Pallastalon ja sen metsien pitkäaikainen vartija, oli huolissaan tulevaisuudestaan. Hänenkin asuntonsa, Pallastalon vanha riihi, kuului noihin hävitettäviksi määrättyihin rakennuksiin ja Nestori oli-kin jo saanut lähtökäskyn. Emme löytäneet Suomen laista mitään pykä-lää, joka olisi huojentanut Nestorin taakkaa. Myöskin oli Nestori vähän pahoillaan siitä, ettei hän vielä ollut saanut nähdäkseen Nuutisen "Lapin lumoissa"-kirjaa, vaikka tiesi sellaisen ilmestyneen ja että siinä hänestä puhuttiin. Kyllä Nestorin pitäisi saada se kirja! (Lähetetty on.Toimitus.)

Aamupäivä oli jo pitkälle kulunut. Puhalteli raju tuuli, mutta aurinko pais-toi aina silloin tällöin pilvien raoista ja teki elämän taas iloiseksi. Freed-rik-ukko kiskaisi takin päältään, työnsi veneen vesille ja lähti riuhtomaan sitä vastatuuleen yli järven. Mestari näytti minulle Kutunivaan lähtevän metsäpolun alun ja niin erottiin kukin taholleen.

Tämä Kutunivan toistapenikulmainen polku on selvä, siltä ei eksy. Alku-puolella, kun on kuljettu sillaksi kaadettua puunrunkoa pitkin kauniskos-kisen Pyhäjoen yli, on pari kapeahkoa kahluujänkää, mutta sitten nou-see polku ylemmille maille, ja jos kulkija viitsii tehdä pienen mutkan, aina Sammaltunturin laelle, josta taas näkee hiljaisen salomaan kauaksi joka suuntaan ja josta sopii heittää hyvästit Pallakselle, tai mieluummin vain sanoa: Näkemiin! - Rauhoittavaa ajatella, että on - ehkä - ainoa ihminen ympyrässä, jonka halkaisija on ainakin penikulma.

Polku painuu taas metsään. Sinne ei sovi tuuli, tulee lämmin. Ja nälkä. Mutta sopivia mättäitä on tiheässä. Yksinäinenkään vaeltaja ei tällä välil-lä ole yksin. Alkumatkan metsätaipalilla saa kirkuvan kuusangan seurak-seen. Se tutkii aivan läheltä outoa miestä uteliain silmin, seurailee pitkät matkat lehahdellen äänettömästi polun vieren kuusissa oksalta toiselle ja kiljuu kuin pahalla tuulella oleva lapsi. Loppumatkan kangasmailla, kun kuusanka jättää, tulevat Kutunivan porot nuuhkailemaan. Olin osta-nut Vuontisjärven majatalosta Hetasta pienet poronsarvet, jotka roikkui-vat takana reppuuni sidottuina. Tällaista kulkijaa eivät porot oikein käsit-täneet, ne tulivat aivan lähelle, säikähtivät ja loikkivat pois. Mutta eivät jättäneet, uteliaisuus aina voitti. Ja uskollisesti ne seurasivat aina Kutu-nivaan asti.

Kutuniva on siisti talo Jerisjarven rannalla. Siellä saa ruokaa ja kahvia ja erinomaisen unen kamarin penkillä. Sieltä on sitten vielä viiden, kuuden kilometrin kävely Särkijärven taloon, joka on maantien varressa.

Maantie, niin. Se näytti kovin vastenmieliseltä, tasaiselta, kuivalta, proo-salliselta. Tahdoin vielä karttaa sitä ja painuin takaisin korpeen. Tein tu-len, levitin sukkani ja saappaani sen hohteeseen kuivamaan ja söin vii-meisen lappalaisen aterian repustani. Illan tullen vasta laittauduin maan-tielle odottamaan Kittilään menevää postiautoa, joka aikataulun mukaan tulikin.Tälle linjalle on sijoitettu jokin postilaitoksen lapsuudenaikainen diligenssi. Se vaikuttaa sangen teatraaliselta, ja sen vaihteiden lähtö-voihkaisut panevat ihmisen ottamaan elämän vakavalta kannalta. Mutta istuinpaikat ovat mukavia ja vaunu kaikesta päättäen hyvissä käsissä.

Tuntui uskottavalta, kun kuljettaja vakuutti sen vielä hyvinkin kestävän toiset viisikymmentä vuotta. Ja erinomaisesti se ainakin suoritti tänä yönä matkan Kittilään ja taas takaisin Muonioon, ja sillä ikimuistettavalla matkalla me postiauton tilapäisesti yhdistämä joukko näimme Pöntsön kuuluisan hevosen, jolla on kolmekymmentäkahdeksan talvea lavoillaan ja jota siitä huolimatta sanotaan varsaksi, eikä sillä uskalleta vielä ajaa, ja söimme hulikallisen mustikoita, pinon reikäleipiä ja suuren kasan her-kullisia suolasiikoja, joita kaikkia monitaitoisen ja ystävällisen postimie-hen toimesta öisestä ajasta huolimatta saatiin matkalla hankituksi. - Ja täytyy tunnustaa,

että kun Muoniossa matkailijakodissa oikaisin itseni viikkoisen vaelluk-sen jälkeen oikealle vuoteelle, tunnustin, että sekä maantie että lakanat ovat nekin sentään aika mukavia olemassa.

Näillä Lapinmatkoilla pitää olla mukana hiukan toisenlaiset varusteet kuin muilla huviretkillä. Tärkeimmät ovat hyvät jalkineet, saappaat tai ainakin puoli pitkävartiset rasvanahkakengät. Puku sellainen, joka sietää sadetta ja tahriintumista, villaista alle ja päälle vaikka tuulikangastakki. Ainoa mahdollinen kuljetusneuvoon selkäreppu. - Edellä olevasta on itse Pallastunturin kuvailu jätetty pois, koska sen ovat suorittaneet paremmat kynät, - lukekaa se esim. Nuutisen kirjasta.