Kirjailija vainajan jälkeenjääneistä papereista koonnut hänen väärtinsä Yrjö Kortelainen.

Palon Einari.

Alkusanat:


Teos ei ole todistus kirjailijan lahjoista, mutta varmaan aikaisemmin olisi pystynyt kirjoittamaan loogillisempaakin tekstiä, kun alituinen makuile-minen ei olisi vielä ehtinyt lamauttaa henkisiä kykyjä. Loppu vuosina oli Einarin unentarve ja kyky nukkua käsittämättömän suuret. Varmaankin suurelta osalta fyysillisen sairaalloisuuden tai rapistumisen seuraukse-na. Punaisena lankana muisteluksissa kulkee seittiporukkan en tiedä, mitä hän sillä tarkoittaa. Omavaltaisuus ja kompleksinomainen yksin jäämisen tunne kylmien ja kovien naapurien ja lähimmäisten joukossa.


Kirjailija-vainaja sai kirjallisen innoituksensa muutamia vuosia ennen kuolemaansa, mutta oli hänen kirjoitustaitonsa harjoituksen puutteessa päässyt aikalailla rapistumaan. Keväällä v.1960 hän toi nipun kirjoitettuja papereita ja pyysi kirjoittamaan puhtaaksi ne.


Vilkaisin niitä ja käsialan huonoudesta kauhistuneena luovuin koko aja-tuksesta, sillä ne näyttivät töherrykseltä, jota selvittämään oli pitänyt olla apteekkari. Kun sitten Einari odottamatta kuoltiin pois, otin paperit silloin tällöin esiin ja aloin oppia lukemaan niitä.


Einarin perillisiltä sain vielä tukun kirjoituksia, joissa oli lisää aikaisempiin muisteluksiin ja niin aloin lyödä papereita puhtaaksi. Muutampia sanoja jäi käsittämättömiksi, lienevät väärin kirjoitettuja, enkä ole onnistunut ar-vailemallakaan niitä selvittämään. Mutta tämä ei suuria haittaa.


Käsikirjoitus on kovin hajanainen, on pitänyt yhdistellä samaan aihee-seen kuuluvia asioita eri lapusista, on pitänyt karsia toistoja ja korjata kieliasua. Tässä korjaamisessa olen koettanut tyytyä vähimpään mah-olliseen, että Einarin kynän jälki ei kadottaisi omaa makuaan.

Yrjö Kortelainen.

Einari Palo Pöyrisjärvellä 1950-luvulla.


Esipuhe.


Tässä kirjassa koitetaan tuota lukijan tietoon, minkälaista tämä Lappi oikeastaan on ja minkälaiset ihmiset siellä ovat elämäntavoiltaan, että lukija pääsisi täythen ymmärrykseen tästä Lapissa kehittyneestä ihmis-kansasta ja erittäinkin Enontekiön Lapista, että minkälainen se kansa on, joka siellä asuupi ja elää kitkutteleepi ja miten kulttuuri on päässyt vuongistumaan kunnan hallituksessa ja Näkkälän palkisessa, ja millä net elääpi.


Enontekiössä, huhtikuussa 25/4 1960.

Einari Palo.

Muistelukset Lapista


Synnyin pienenä poikana metsätalossa Vuontisjärven kylän lähistöllä vuonna 1901. 24 kesäkuuta. Silloin oli satanut lunta oikein metrikaupalla ja lehtikin oli ollu puissa, mutta enhän minä niistä mithään tietä, mutta kun niin sanothaan.

Olin veljesparvesta keskimmäinen ja kaikkein sorrettuna. Vaikka synty-mäpäiväni on kesän juhla niin tunnen itteni onnettomaksi, kun aina olen ollu yksin. Ei sisareni eikä veljeni ole koskaan pitäneet minuva leikki to-verina, aina vaan sain olla yksin ja niinkun olen vieläkin.


Minulle syntyi pikkuveli, josta tuli ikuinen riitakumppani. Sillon minä näjin unen, kun se syntyi, että kaksi karhuva pakkaisi minun päälle. Toinen oli vähän isompi kun toinen ja niitä on nyt kaksi. Sitten asusin kotona ja kunnes minun panthin kansakouluun. Olin silloin täyttänyt kymmenen vuotta, mutta vastukset olthin sielläkin.


0lin tätini luonna kortterija ja heilä olthin poika koulussa ja se olthin vähä vauraampi kun minä. Se poika piti mulle kovaa komento ja siitä tuli su-rullinen mieli, joka lopetti minun kansakoulun käynnin jo samana talve-na. Ja minä jo pääsiäisenä jäin pois koulusta. Kyllähän se koulusa olisi ollu hauska, mutta kun korttelissa olthin ikävä ja alituinen kova kousi, niin eihän siitä tullu mitään siitä oppimisesta. Niin minä tulin kotia poroja taamomaan ja olin kotona.


Neljälätoista sain ensi kertaa tunnon herätyksen, jota kesti ainovastan neljä vuotta. Kun minun panthin sitten rippiskoulhun, niin sinne se taisi sillä kertaa se usko jäätä.


Ja sielä minä ensi kerta rakastuin yhthen sukulaisneitoseen, jonka kans-sa tehimmä seuraa ainakin kuusi vuotta. Mutta sitten tuli ero, kun se pa-ha mailma punoo juonia vaikka minnen päin. Se tytön äitikin palkkasi kerran, kun met kultaiseni kansa kävelthin Hetan maantietä sytämel-lisessä ystävyytessä, että Angelin Penni hyökkäisi salakavalalla hyök-käyksellä selkäpuolelta takaapäin salaa miesporukan kanssa minun kimppun, ne pieksethin minun tyrmhän ja jätethin tielle makamhan puolikuoliaseen tilantheeseen.


Ja kun isä huomaisi, että asijasta taitaa tulla tosi, niin karkoitti minun pois kotuva. Eihän sitä vaimova voi maantielle ottaa. Tämä oli elämäker-tani katkerin kohtaus, kun häätyi lähtejä kotua pois oman onnensa no-jaan. Lapselle on koti niinkun linna. Kun siitä joutuu pois, niin se joutuu hyvin turvattomaksi oman onnensa nojaan tämän pahan mailman pyör-teisiin. Kyllähän sen lukia voipii arvata, että siitä koituu pitempi aikainen suru. Siellä saapi monta kyyneltä vuotattaa. Kun sitä on siellä mailmalla niin helppova sortaa sen kun kerkijää, joka on niin kun orpo on.


Siellä saapi monta kertaa huokailla, vaikka nuorena toivoi paljon elämäl-tä, Mutta se tahtoo turhaan rauveta. Ei jää kun tyhjä käteen. Näin voi käytä hullusti. Pahempi vaara on, että ei saa mitään ototettua hyvää tällä elämän taipaleella, joka on kaikkena vahinkona ihmiselle. Niin sitä alethin tienamhan ja hankkimhan, ja niin minä lähtin kansanopistoon Alatorniolle. Mutta ei ollu sielläkään hauska. Niissäkin suojissa harjotet-tiin salaa vaikka minkälaista ilkeyttä. Mutta paljon sieltä saapi hyvääkin, kun net vaan ottaa talthen.


Kyllä siellä ihmiselle elämä aukevaa suureen mailmaan, jos vaan net säännöt pittää. No niin, nyt olthin tällä rajalla. Sitten minä menin auto-koulhun mielestäni, mutta epäonnistuin, kun satuin semmoisen julman jätkän luo, jolla ei ollu tarkoituskaan opettaa minusta automiestä, vaan teettää ilmasija töitä. Näinhän se on Einaria aina vastustannut, kun minä olen luottanut ihmisiin. Mutta en luota enää.


Nyt minä istun taasen yksin täällä omassa kämpässä ja ihailen puoli tyh-jää peltova joka sekin on epäonniatunut. Nyt on Juhanus taasen parin päivän takana. En tietä, vaikka toisi taasenki suruja, niin kun näyttää. Kaikki on mulle niin kun vihamielisiä, vaikka en ole tieten tehnyt heille mitään pahaa. Kaikki on minun onnejani vailla, eipä voi juuri sanaa saa-ta kalthään.


No, näit minä kyhäsin juhanuksena 1959.

Einari Yrjö Kortelaisen työhuoneessa Hetassa1960-luvulla.

Pöyrisjärvellä

Proksinkenttä.

Kalastus olthin mahoton tärkejä elinkeino alkuasukkaalle täällä pohjoisessa näinkin korkejalla aina Pöyrisjoven latvalla. Mutta kun tulthin uusia poromiehiä näillekin seutuille, niin roksilaiset jouvuthin vainon alhaisiksi ja häävythin lopettaa elämänsä ja lähtejä kotikunnaalta poies. Kyllä sen lukia arvaa, että minkälaista on lähtejä kotua pahojen ihmisten tähten, poromiesten pakottamana, ja jättää kotipaikat, joissa oleepi ikänsä asunut ja tuhertanut.


Tällä taipalhella mie näjin ensimäisen ihmeen poronhoitossa. Porolauma olthin noin parin kilometrin etäisyytellä meistä ja näjin, kuinka paimen panthin koiran niitä hakemhan, niin heti olthin porolauma koossa. Ei kukhaan lantalainen olisi tätä sanomalla uskonut, mutta kun omin silmin näkhee, niin häätyy uskova eikä voi vastaan väjittää. Kyllähän mie katsoin kummissa, kun olin ensi kerta näkemässä tuommoista touhuva.

Einari Palo Pöyrisjärvellä



Mutta net lapin koirat on opetettu niin viisaiksi, että net pannaan porojen jäljille, niin net menevät vaikka kymmenen kilometrijä poroje jälkijä ja tuovat, kun sauttavat porot, net isännän tykö. Siinä net vahtivat, että net eivät pääse karkhuun. Lappalainen antaisikin hyvästä koirasta vaikka kummoisen hinnan. Se on niin hyvä apu sille se uskollinen koira.


Ja siten sitä saavuthin sinne Pöyrisjärvelle. Siellä olthin puolikymmentä lapinkotaa, joissa asuthin lappalaisija. Siinä lapinkotassa oli ensikertalai-selle vähän katsomisen aihetta, kun ei ollut ennen nähnyt eikä kuullut et-tä minkhäänlainen on lapinkota olemassa oikejastaan, jossa lappalainen asuu, jonka kansa jo esivanhempamme ovat saikanhet.

Pöyrisjärvellä Iso-Jussa eli Jussa Näkkäläjärvi perheineen v. 1916. Lapset vasemmalta lukien Antti, Inga, Anni ja Komsiossa Salomo? (Hukkui lapsena). vaimo Maarita os.Sara Kuva: 01.04.1917 Matkailulehti no 2.

Siinä lapinkotassa on ensinnäkin kaksi vempeleen muotoista kaarta, nii-ten välissä on sauvupuu ja alempana kummallakin puolen yksi poikkipuu ja niitä vasten suorat pystypuut. Nämät muotostavat talonrunkon. Näit-ten ympärille on kääritty louteet. Kotan keskellä on pyöreistä kivistä teh-ty arina, mutta emännän ja isännän puolelle on asetettu laakakivi, että siihen saapi kahvipannunkin laskeja, kun tarjothaan kahvin vieraalle ja omallekin väjelle.


Lapinkotassa on aina emäntä vasemmalla puolen ja isäntäkin nukkuu samalla puolen, mutta päivällä se on kotassa passun puolella oikijalla. Siinä kotassa on kaksi isova koijukappaletta arinasta oven suuhun. Net olhan nimelthän ovitillikset, arinaa olhan niiten välissä, eikä niitten välhin panna torkoja, niin kun muualle kotan pohjalle. Nimittäin lappalainen tehjään hienoista risuista lattian kothaan, että se olthais lämpöisempi.


Kotassa olhaan sisällä kaikki taloustavarat, mitä taloutessa tarvithan ja vuotevaathet sen kun tavalisesti tarvithan. Mutta kun talhoon tulhan hy-vä vieras, niin väärti nouthaa parhaat, mitä hällä löythyy vierhalle vuot-heksi. Ja kyllä sitä ei ossaa tavallinen lantalainen kuvitella, että lappalai-nen voipi niin hivan vuothen laittaa, kun tahtoo. Moni lantalainen ihmet-telee, että kun lapiinkotassa saapi näin hyvällä vuothella nukkuva.


No niin, sitten sitä alethin siellä Pöyrisjärvessä kalastamhan verkkopyy-tyksin ja saatiin kalIa aivan mahtollisesti paremmanpuolisesti. Sitä voit-hin saata vähillä verkoilla kolmessa viikossa kolmekymmentäkin nelik-kova, vaikka olthin siellä muitakin pyytömiehijä ja vaikka kovalla ilmalla ei järvelle voitu yrittäkhän.


Kunnantuvassa asuthin kaikki ja jokhaisella pyytökunnalla olthin oma kalakota kentän törmässä. Nelikot painotethin ja täytethin huolella ja jä-tethin kotaan ottamhan rekikeliä. Kallaa syöthin kovasti ja lopulta hais-thin Kalalle niin ko koskelot.


Oli siellä kalastamassa Iso-liskokin, kuuluisa, rikas, mutta hän ei enää luottanut yksin porojen päälle, vaan kaloja pyyvethin niin kun met köyhät lantalaiset. Olthin ja pyyvethin se syksy ja sitte lähethin kotiin päin. Se olthin minusta, ensikertalaisesta hauskaa. Kun lähtöpäivä tulthin, niin kuljethin jalkapatikassa lapinkylän kautta, jossa yövythin väärtin vieraan-varaisuutta nauttimhan. Sitten seuraavana iltana päästhin kotiin.


lsä-ukkova tuurathin hyvin, kun aamulla keksi hirven vainijon aitan ta-kaa, pari sattaa metrijä talosta ja saathin se ammutuksi ennen kun oli pukeja ehtinyt. Mutta siinä olthin hommija, että saathin se piiilhon ja sa-laa nyljetyksi ja poijes korjatuksi ja salaa syötyksi. Niinhän sitä täällä La-pissa elethän enimäkseen metsänriistalla ja lihavia olhan ja kauniiita, ei-kä olla hättää kuuluvissakaan.

Einari Pöyrisjärvellä 1950 -1960-luvulla.

Peltovuoma



Kurjassa Enontekijön Lapissa ei ole monta suurmiestä syntynyt, mutta kuiteskin yksipä oleepi maineikas kuiten olemassakin. Hän olthin siitä eturivin sivistyskylästä Peltovuomasta, jossa sen kuuluisan Näkkälän-palkisen päämajan sanotaan sijaitsevan, joka on suuresti Enontekiön mainetta ylläpitänyt viime vuosina.


Perttusen eli Eeti Nikkisen isä olthin paremmin semmoista köyhää väke-jä, jolla olthin yksi härkä. Joku palkisen pomoista lieneepi ollut vielä köy-hempi kun oli pakotettu nylkemään äijä Nikkisen ainoan poron näin to-teuttaen pyhän kirjan käskyä, kuten oikejalle ristitylle peltovuomalaiselle soppii, että siltä, jolla vähän on, otettakoon sekin vähä pois ja syököön sen ainoan poron se, jolla itsellään on paljon poroja.


Näin lujilla ristillisillä perusteilla, kun poronviljelys oleepi, niin onko ihme, että poroilla Peltovuomassa on erinomanen siunaus. Eeti Nikkinen suu-tuttiin tästä, joka hänen mielestänsä oli köyhän ainoan karitsan anasta-mista ja riskinä ja liukkaana miehenä antoi poromiesten maistaa heitän omaa lääkettä. Hän teki metsään korsun, jossa vietti kesää nauttien ve-restä lihaa ja raitista ilmaa veten kera.


Korsu sijaitsi Pietukaisenjärven* rannassa ja oli niin hyvin tehty, että ei näkynyt mullan hippaletta eikä mitään elonmerkkiä. Pisti kuusen räppä-nään tahi savupiippuun ja toisen kuusen oven peitoksi, että ei sitä ku-kaan huohmaa. Ja sitten lähti eräretkille liha hakemaan. Keranki otti Ällönmaasta viisi härkää yhteen suopunkiin ja lajisti sinne korsulle. Siel-lähän nylki porot ja laittoi lihat hyvin korjuun ja kävi isällensa niityllä sa-nomassa, että siellä on kyllä lihaa, kun vaan kehtaat noutaa. Ja isä kyllä nouti, kun oli semmoinen nälkäaika, että ei saannut leivän palaa vuosi-kausiin. Se oli sitä ensimäisen mailmasotan aikaa.


Mutta Nikkinen joutui kiini siellä isän tykönä käytessään, Kun tuli sinne toisia ihmisijä, niin joutui taasen virkakunnan hoitoon. Ja niin lähethin viemään rosvoa Muonioon ja niin etelään, Oulun linnaan, mutta Eeti karkaisi Könnäsenjärvellä hankihööreiltä** ja palasi omalle korsulIeen. Mutta lihat oli viety melkein kaikki niin täytyi lähejä heti uutta homma-maan. Ja niinhän se kesä menthin kunnijallisesti, eikä nälkä ahtistanut eikä työ rasittanut.


*) Kari Autto:

”Eetinjärvi, 8 km Ketomellasta pohjoshen oleva juolukkorantanen järvi joka laskee Ahojärvhen. Eeti piti piiloluolaa järven rantajuolikossa, jossa oli paossa virkavaltaa ko oli vankilasta karanu.”

**) Kari Autto: ”Hankihöönari tarkoittaa vanginvartijaa, v on täällä usein h ja päättele ruotsin kielestä loppu."



Tuli syksy ja Nikkinen läksi Norjaan Pöyrisjärven kautta ja kävi Sitsajär-vessä. Sieltä palasi takaisin samoja jälkiä, kun ei ollu hyvä sielläkään. Pian läksi uutestaan matkoille, kun korsu ei enää tuntunut oikein turval-liselta paikalta, Peltotunturin kautta ja löysi sieltä lappalaisia ja oli yötä niiten kovalla ja lepäsi siinä raunassa. Täältä palasi takaisin ihmiste il-moile ja oli Nunnasen kylässä yötä ja jatkoi aamulla matkaa kotia.


Mutta ei tarvinut kauvan taivaltaa, ennenkun tulivat hakijat ja tavoittivat Pasmajärvellä. Ja herastuomari meinasi ampuva, mutta ei pyssy lauen-nut. Ja tuli siihen Korkalon seppä ja ehotti, että ammutaan ja pannaan jään alle. Kyllähän se siellä pyssyy. Mutta oli joku, joka pani vastaan, et-tä ei sitä ammuta, onhan sitä mailmassa sijaa vielä yhtele miehelle. No niin, niinhän se Nikkinen jätettiin henkiin loppupalvelusta suorittamaan Helsinkin vankilassa Sörnäisissä. Keskusvankilasta Helsinkissä palveli kolmen vuojen tuomiota ja karkasin Lammin varavankilasta.


Vapaussotasta palatessa joutuin valkosten vankiksi Tampereella. Kasar-milla vietin, punaisten komisari on kansa karkausaikeissa. Hän kehoitti, että lähemmä yrittämään. Kyllä minä annan vaatteet ja apuva sulle Pert-tunen. Perttunen puki hänen vatteet ja lähti yrittämään sauva ja hattu mukana. Aamulla lähethin. Komento oli kova:

-Kaikki punaiset ulos!


Perttunen oli etupäässä nelimiehisessä rivissä vartion lukeisa. Siinä kun ylti toisen parakin seinälle, niin Perttunen pyörähti seinän taakse ja puki komisariuksen puvun päälle ja sauvan käteen ja oli valmis karkausyritys-tä tekemään. Vahti komentaa:

-Punaiset kahtia!


Perttunen marsii poikki rivin porttivartiaa kohti niin kun suuri herra. Port-tivartia aukaisee portin ja asennossa seisoo ja tekee kunnijaa ja Perttu-nen marssi ulos vapauteen.


Mutta samana iltana minun pitätettiin ylikäytävältä Tampereen asemalla, siitä valkoisten esikuntaan.


Siellä Perttunen mukkeloi pois. Sai saikat ja voileivät ja pääsi pois ja kaupunkille, tietä vaan neuvottiin. Yösijan hän sai polisikamarilta ja sieltä seuraavana päivänä Hämenlinnaan saatettiin. Hämenlinnassa hänelle vapaapassi laitettiin ja kaksi leimaa siihen lyöthin ja Oulun läänin kuver-nööriin saatettiin. Läänin kuvernööri passin vahvisti ja leimasi ja annet-tiin hänen jatkaa matkaa Enontekiölle.


Passi oli hyvä. Ei Perttusta enää pitätetty. Perttunen oli valmistanut pas-sin ite, joka kelpasi vallesmanille. Sitten se Perttunen seikkaili Enonte-kiölle. Lopulta joutui kiini Pasmajärvellä ja silloin sen häätyi mennä sen loppupalveluksen loppuun suorittamaan.


Vankilasta päästyään matkusti Rovanielle töitä tekemään ja sieltä kotiin vapaana miehenä. Aikanaan sitten evakkoon Ruotsiin, siellä tapasin ny-kyisen vaimon, yhtessä asutaan Tuulirovassa vaimon kansa yhtessä rauhalista perhe-elämää.


Armolahjat ovat moninaset ja sillä olit net varkaan lahjat mahottomat. Ei-kä se leiviskäänsä kätkenyt kiven alle vaikka lihat häävyttiin kätkejä, vaan se kehitti niitä virejällä harjoituksella. Tämä meitän kansallissankari ja esikuva olthin mahoton pienikätinen mies ja sen olthin helppova kis-kaista käjet käsirauvoista pois.


Se karkaisi usejamman kerran, kun hankihöörärin häätyi päästää se nä-kyvistä hyysikän oven takapuolelle kun ei se Perttunenkaan ollut umpi-tautinen mies ja syömälahjat kans oltiin. No niin, Perttunen muljahutti nopejasti rauvat käsistänsä ja pujetteli sontareijästä alas ja niin oli yksi karkausyritys taasenkin onnistanut.


Ja pijan alkoi yksi ja toinen härkäänsä kaipailemaan. Tällaiset lahjat alettiin herättää kunnijoitusta jopa virkakunnassakin, eikä nimismies It-konen uskaltanut säilyttää härkäänsä muualla kun lukon takana hirsila-vossa, vaikka Perttunen olthin rauvoissa hankihöörarin takana. Nimis-mies oli kuulustellessaan tullut kehaisseeksi, että:

- Minun härkääni et kyllä varastaisi, vaikka irti olisit.

Perttunen kysyi, että:

- Saako sitä yritää siivona miehenä en tekisi sitä ilman lupaa?

- Jo vain”, lupasi Itkonen.


Illalla piti vankia käy taas hyysikässä ja vaikka hankihöörari olisi ototta-nut aamuun oven ulkopuolella, ei hyysikästä olisi mitään kuulunut. Pert-tunen oli taasen kerran tehnyt tutun temppunsa, ja oli jo pitkän matkan päässä, kun vartia alkoi ovea kolistelemaan. Aamulla hoksas nimismies, että hänen härkänsä oli katonnut tuntemattomalla tavalla latosta, joka oli ollut lukussa. Eikä härkä ole löytynyt vielä tänä päivänä. .


Vanhempana Perttunen eli Nikkinen hiljastuttin ja eleli vaimon kansa, jo-ka taisi välillä olla sekaisinkin. Ainakin kerran piti käyttää järkilaataamol-la. Täällä meitän kurjassa Lapissa kovin harva hankkii ittelleen ammatti-taiton ja siksi meillä ei ole amattimiehiä juuri ollenkaan. Tämä Nikkinen olthin niin ammattitaitoinen rosvo, että sille olisi voinut mestarinkirjat myöntää, jos se olisi niitä hakenut.


Näin tämä reipas isäntä on antanut meille hyvän esimerkin ahkeroimi-sesta, ammattitaiton parantamisessa, neuvokkuutesta tiukanpaikan, ku-ten käsiirautan ja hyysikänreijän vastaan tullessa. Hän elätti itsejään re-hellisellä varkautella eikä käyttänyt sellaisija epärehellisiä konsteja ja sortotoimenpiteitä, niinku seittiporukka käyttää, kuten tietän omasta kat-kerasta kokemuksesta.


Net näyttää ulospäin hariseuksen silejätä ja punaista naamaa, mutta sy-tän ja pötsi oleepi puplikaanin rapaa täynnä, joten sietääpi varoa niitä nurin kääntämästä, kun silloin hariseuksen komeja kaapu mahottomasti likaantus.

Poromies


Sanothan, että Näkkälän palkisesa olhan yksi ainova rehellinen mies, ni-mittäin Keto-Lassi vainaja. Eikä se olla oikejastaan ihmekhän, jotta pai-mentolaishet poromiehet olla semmoisija. Eipä taija olla, että kymme-neskään rosentia rehellistä väkejä, joka ei otettaisi toisen porova, kun ti-laisuus tulhan.


Ylhensä olhan poromiehet sitä sorttija, että kyllähän siellä tahtoo toisen poro sattuva pathan. Ja ollaanpa vielä niinkin, kun porot tehjän vahinko-va, niin, kyllä se jätethän korvaamati, jos vain ei voi asianomainen lain voimalla perijä. Semmoinen olhan poromiehen omatunto.


Taikausko olhan vieläkin vallanpäällä lappalaisten keskuutessa. Usejasti löyvethän kivijä, joille lappalainen olhan uhrilahjansa kantanut. Siellä nähjään poronsarvia, ja sattuupa, että uhrikivien läheltä löyvethän raho-jaki. Näin uhrathan Lapin ihminen kiville, että hänen poro-onnensa py-sythän ja parannutha.


Kun lappalainen nyljethän syömäporon, hän pään nyljettyään ottaa kal-loluun ja piirtää aina ristin aivojen kohtalle, että poro-onni säilythän. Kun se olhan niin lajitonta, tämä Lapin kansa, että ei sille voi esivallan käsi-kään mitään, niin se vaan olhan surkejasti meijän laita. Lappalainen al-khaa muuttaa kesäasunnolleen täältä lantalaisten seurasta porojensa kansa keväällä.


Moni lantalainen jäähän ikävöittemhän väärtin perään, mutta nämä väär-tit palathan taasen kun syksy tulhan ja sitten meillä olhan taasen heistä-kin vähän ilova. Onhan niillä parempi asuva täällä maantien varressa kuin tunturissa, kun saavat porojansa käyttää rahaksi, täällä teiten var-silla ja myytä lihaa ja ostaa, mitä haluthan paitsi viinaa ei. Joka olhan lappalaisen ilojuoma. Semmoinen on lapinelämä täällä Enontekijöllä tällä kerralla.


Ja niin tätä Lappia viejhän eteenpäin ja olhan viety jo satoja vuosija, ei-kä net lappalaiset olla vielä loppunhet. Mutta nyt näyttää kyllä siltä, että lappalaiset alethan vähenemaän, kun net olhan alkanhet taloja laittam-han ja taloissa asumhan, niin kun lantalaiset eli taloliset Lapissa asut-han. Niin, että kyllähän se Lappi näyttää rupeavan loppumhan ja Lapin asutus kokonaan täältä Näkkälän paliskunnasta.


Tuolla sitä vielä piethän yllä tuolla Käsivarren puolessa nimittäin Lapin palkisessa. Siellä ei Lappi olla vielä loppumisen partaalla. Siellä vielä väärti olhan turkki päällä ja sisnakat jalassa ja paulakenkät ja lauleskel-Iaan niitä Lapin laulujansa vanhaan tapaan, niin kun heijän esi-isät ol-han tehnee.


Siellä olhan vielä pystössä kovat ja kiisat ympäri kotaa, joita tilapäisesti käytethän istuimina, mutta talon asukhat kyllä enimäkseen polvilansa is-tuthan jalkojensa paällä, mutta jos vierhaita satuthan tulemhan, net käs-kethän istumhan kiisojen päälle. Mutta isäntä ja emäntä istuthan siellä passun puolessa, niin kun talon haltiat aineskin. Kun vieras tullaan tal-hon, niin se keitethän kahvi vieraile. Oikein mieluisille vieraille tuuvhan poronjuustovakin kuppiin pantavaksi.


Sitten laitethan ruoka ja poristhan mailmanasijoita tavan mukha. Syöty panhan levolle, kun ilta ja yö olhan tullut. Sitä monikin luulhan, että ei la-pinkovassa tarkene nukkuva, mutta saattaa käyvä niin, että olhan niin hyvä peti, että ei olla hotellissakaan sen parempi, eikä lämpöisempi, kun lapinkoassa. Melkein parhaalla petillä minä olhan nukkunut saamelais-perheen vierhaana kotassa. Siinä olthin kuophut ja porontaljat ja raanut sekä kaikki mukavuutet, mitä Lappi voijhan vieraalle tarjota.


Sinne päästään talvella porolla helposti ja kesän aikana porova takkahe-vosena käyttäen tahikka aasin sijasta. Kannattavaisinta olthaisin poron-viljelys meillekin lantalaisille, mutta kun entiset poronviljelijä olhan niin epärehellisijä, että ei siellä voi lähimäisen poro säästyvä kun rehellisyy-ten arvo olhan laskenut ja poronlihan noussut. Semmoisija met poloiset olemma. Ja semmoista se olhan poronhoito nykyisin Lapissa.


Lappalainen ja poromies olhan niin omavaltainen siellä metsässä ja tun-turissa, että se ollaan kun tunturin isäntä, joka omistaa jokaisen poron, olkhon se kenen merkissä tahansa. Se olhan semmonen luonnonlapsi, että ei lantalainen sitä tunne. Sillä omatunto melkein herää, kun valtijon virkamies alethan sitä tutkimhan. Housut siinä alkhaa tärisemhän, kun kruununkäsi tavoitethan tuommoisen luonnonlapsen kun lappalainen ol-han. Näin toimii lappalainen ja ollaan iloinen metsän ja järven antimista ja kun pistää hyvä kiiri, niin päästää vielä joikunkin perään jostakin hen-kiystävästänsä:


Tuorra laiska, nun nunuu

ei se haittaa, nunu nunu nuu

oli siellä kaikenlaista

liskon Antin kirjakaista

ei se haittaa, nunnu nuu.



Tämmöinen olhan lappalainen hänen omassa persoonassansa.

Einari Palon soutumiehenä Pöyrisjärvellä 1950-luvulla.


Hetankylän Kaukoset.



Siellä asuthan sitä Kaukosen sukuva, joista mie en oikhen tykkää, net mulle monta kolttosta olhan tehneet. Net olhan pahanilkistä porukkata ja vanhat äijätkin kiusathan ihmisiä ja keksithän kaikenlaisija konnuuksija, heitän uhrijen harmiksi ja ihmisten nauruksi. Minuvakin ne hullutethin, kun mie yritin vähän sekkaintua, kun mie kauhejasti petythin ensi rak-kautessani ja saathin minut kello kaulassa kylää kiertämhän kun aines-kin pulli.


Siinä suvussa, yksi mies, joka olhan kun eri puusta höylätty ja se olhan Simoni. Se ei olla aina toisille ilkeyksiä keksimässä, vaan se olhan kun-non äijä ja kauheja kova vesimies. Se olhan laskenut kaikki kosket jotka olhan nähnyt, eikä se olla kerthaan itte ollu häässä.

Y. Kortelainen:

Enari Palo



En muista, koska ja missä tutustuin Palon Einariin ja hänen veljensä Uu-noon. Ehkä se tapahtui pian tänne tultuani, kun Mäntyvaaran Oskarin kanssa kävin Palolla jäniksiä metsästämässä. Einari ja Uuno olivat Pa-lon Juntin poikia ja Vuontisjärven kylän länsipuolella sijaitsevan Palon tilan perillisiä.


Juntti kuoli evakkoaikana Ruotsissa. Äiti Karuliina eli vielä kun ensi ker-taa kävin Palolla. Tila oli pinta-alaltaan melko iso. Einari oli naimaton ja Uuno nainut. Uuno asui Vuontisjoen länsirannalla maantien vieressä pohjoispuolella. Hän oli rakentanut jälleenrakennuskorvauksilla talon na-vetoineen.


Einari asui mökissä joen samalla rannalla, mutta tien eteläpuolella jonkin matkaa tiestä, joten mökki ei näkynyt tielle. Ehkä veljeksillä oli vikojakin, mutta työhulluudesta ei heitä ainakaan voinut syyttää. Juntti oli ollut kovasti yrittävä ja ahkera mies.

Talonsa hän oli rakentanut Palonvaaran päälle, missä halla vieraili har-vemmin kuin alavammilla paikoilla. Elämä talossa muodostui kuitenkin vaivalloiseksi, kun ei kyetty kaivamaan niin syvää kaivoa, että siihen olisi saatu vesi.


Vesipaikka oli jyrkän ja korkean törmän alla, ja kun talossa pidettiin mel-koista karjaa ja vielä hevosta, oli veden kulutus suurta ja sen hankinta varsin töisevä toimitus.


Tästä ylimääräisestä hommasta lienee osaltaan johtunut, ettei talosta saatu asuttavaan kuntoon kuin tupa. Kamaripuoli pysyi loppuun saakka keskentekoisena ja ainakin talvella asumiskelvottomana.


Juntti odotti pojiltansa vireätä osallistumista talon töihin. Kun pojat olivat hitaanlaiset lähtemään, joutui Juntti heitä käskemään liiankin kanssa, ei-kä varsinkaan Einari tästä pitänyt.

Juntin puhuttelu muuttui ”naskaamiseksi”, alinomaiseksi pistelyksi eten-kin Einaria kohtaan. Isän ja pojan välit kiristyivät ja lopuksi katkesivat ko-konaan, ja Juntti ajoi Einarin pois kotoa.

Einari oli lapsena sairastanut jonkin kulkutaudin, joka osaltaan lienee ol-lut syynä hänen hitauteensa ja työhaluttomuuteensa. Kotona ollessaan Einari haki ja pääsi Ylitornion kristilliseen kansanopistoon ja oli sapek-kaasti koko lukuvuoden siellä. Matkat opistopaikkakunnalle hän taisi teh-dä jalkapatikassa, ainakin sieltä kotiinpaluut.

Opiston lähipaikkakunnilta olevat oppilaat olivat häntä sydämettömästi kiusanneet ja simputtaneet, eikä Einarin katkeruus heitä kohtaan ollut kadonnut vuosien kuluessa.

Einari oli kuitenkin omaksunut elämäänsä ihanteet, joita opiston opetta-jat olivat oppilailleen teroittaneet. Vuosien mittaan en kuullut hänen ker-taakaan kiroavan enkä nähnyt häntä kertaakaan humalassa tai viinalta haiskahtavana.



Einarilla oli tapana olla jatkuvasti rakastunut, aina yhteen naisihmiseen kerrallaan. Hänen rakkautensa oli vähään tyytyvätä, hän vain ahmi sil-millänsä rakkautensa kohdetta, sanaakaan puhumatta.


Eräänä kesänä 50-luvun lopulla vietin kaksi viikkoa Pöyrisjärvella Eina-rin kanssa. Meillä oli hyvä sääonni, koko ajan oli kaunista ja sateetonta sen jälkeen, kun viimeiset kovat sateet olivat sattuneet perille päästyäm-me. Minulla oli järvellä vene ja parikymmentä verkkoa, joilla pyysimme. Telttaa tai loudetta ei ollut, mutta tulimme poudalla toimeen hyvin ilman niitä.

Asustelimme useita öitä Isossasaaressa olevassa vuontisjärveläisten tu-vassa ja pidimme verkkoja eri puolilla järveä. Ei saalis rapeata ollut, mut-ta toki syömäkalan saimme ja vähän suolattavaksikin.


Einari muisteli entisiä Pöyrisjärven aikojansa, kun Juntin puittiona oli täällä kurponut. Kysyin häneltä, miksi pojat olivat tulleet kovin erilaisiksi kuin isänsä. Einari meni kummallisen näköiseksi eikä puhunut mitään. Seuraavana päivänä hän yhtä-äkkiä palasi asiaan ja käytti seuraavan-laisen puheenvuoron:


”Se olhan nähkääs silla lailla asia, että ko nuorta ihmistä kohtelhan niin ko orjaa, komennelhan ja käskethän vain, aina ja yhtä mittaa, välhin vain moitithan ja naskathan, ei koskhan kiitetä misthään, siinä ihminen tulhan niin perin pohjin nujerretuksi ja maahanlyötyksi aivan lithin, ettei se siitä tarpheksi kauvan litissä kärsittyänsä ennää ikipäivänä ylös pääse, vaan jää lopuksi ikäänsä siihen vetämättömhään tilantheesen nujerretuksi. Ruumis kestettäs tämän ja varmhan pystyttäs toipumhan, mutta ko sie-lusaataan litistetyksi littanaksi ko nälkälutikka, ei sitä saata ennää ennal-leen pullistetuksi milhän konstilla eikä opilla.”


Ihmettelin kuinka Einari saattoi pitää kumisaappaita jatkuvasti vuorokau-desta toiseen kertaakaan niitä riisumatta. Hän väitti jalkojensa olevan niin terveet, ettei riisuminen välillä ole tarpeen. Minä epäilin niistä tunnon olevan kokonaan poissa. Hän oli nyt ensi talven metsätuloihinsa luotta-en ottanut kaupasta velaksi useita jahtimakkarapötkyjä ja säilyttänyt niitä tiiviissä vanerinelikossa.


Niiden leikattu pää oli käynyt vihreään homeeseen ja nelikosta tuoksah-tava haju oli niin voimallinen, ettei makkaroita olisi hyväksytty kaatopai-kallekaan. Einari ei turhista säikkynyt, leikkasi pinnalta ohuen homesii-vun, vatkasi sen jokeen ja syödä möykytti makkarasta paksuja paloja. Arvelin että jos hänen sisuksensa nuo palat pitävät sisällään, ovat ne tosi lujaa tekoa. Ja niin taisivat olla, koska en huomannut hänen kertaa-kaan voivan pahoin.

Vaikka veneen lasti oli kevyt, joutui se kestämään kohtuutonta rääkkiä. Vettä oli vähän ja kiviä - tosi teräviä - oli paljon ja kivien raot ahtaita. Oi-kein teki pahaa välistä, kun jouduimme repimään venettä väkisin ja kuu-limme ja tunsimme kiven raastavan veneen laitaa. Kalan tulo oli olema-tonta, ja pian kyllästyimme - saahan tyhjän pyytämättäkin.


Erään kovan matkaosuuden jälkeen rantauduttuamme rupesin laavun tekoon ja hakkasin koivuista runkopuut. Einari oli kellahtanut makuulle heti maihinnousun jälkeen ja hänen kumisaappaissa olevat jalkansa jäivät laavun sisälle ja pääpuoli vyötäröä myöten ulos. Saatuani laavun kuntoon sanoin hänelle, että nyt sopisi pääpuolikin vetää sisään, mutta aamulla herätessäni olivat yhä kumisaappaat jalkoineen toverinani laavussa.


Matkaosuuksien vaivat ja ponnistukset estivät paljot puhumiset. Einarin viipymätön nukahtaminen puolestaan esti puhumiset kokonaan lepotau-kojen aikana. Olikin helpotus päästä soutamaan tyyntä järven selkää kohti pohjoispäässä sijaitsevia taloja, ja somaa oli nyt keskustella mat- ka vaikutelmista. Einarilla oli yksinkertainen laatikkokamera ja minun pe-rässä istuvana piti valokuvata kaikki Näkkälänjärven saaret hänelle.


Einari näytti ihmeen hyvin kestäneen matkan rasitukset. Näin uskoin vie-lä sillä hetkellä, mutta pian jouduin tarkistamaan asian. Niin saavuimme Vitikon rantaan ja nousimme taloon. Johan Mikkeli oli tehnyt heinää, ja rantavainiolla seisoi useita pitkiä sauroja. Einari otti kuvia maalle pääs-tyä, ja talon väki katseli ihmeissään tälläisia filmaavia turisteja.


Kahvistelimme ja taisipa Anna tuoda viilitörpönkin nokan alle. Kylän kuu-lumiset eivät olleet ihmeelliset, ja hetken perästä läksimme veneelle ta-lonväen saattamana. Erästä sauraa ohittaessamme hyppäsi sen alta jä-nis, joka pötki pakoon niemen tyvelle päin. Kun olimme jo lähellä venet-tämme, kellahti Einari mitään puhumatta niitetylle seljällensä ja jäi ma-kaamaan kuin kuollut.

Tämä liikkumattomuus ei kuitenkaan kestänyt kuin hetken, sitten hän aukaisi silmänsä ja nousi ilman apua pystyyn. Me kaikki kauhistele-maan, että »mitä sinä tuolla meinasit?».


Hän sanoi silloin tällöin saaneensa näitä kohtauksia, mutta ei pitänyt nii-tä vakavina. »0letko käynyt lääkärissä tämän vaivan takia?», kyselimme. Ei ollut käynyt. Ajattelin kauhistuen mitä olisin kyennyt tekemään, jos täl-läinen kohtaus olisi keikauttanut Einarin joella koskeen.


En tietenkään mitään, koska veneen hallinta yksin olisi lukinnut minut sauvoimeni kanssa veneen perään. Einari olisi luullakseni saanut huk-kua kenenkään häiritsemättä. Meillä oli ollut onnea, mutta en halunnut vain sen varassa enää jatkaa jokimatkaa kohti Tuorkottajajärveä.


Jätimme Johan Mikkelin väkinensä ällistyneenä katselemaan perääm-me, kun läksimme soutamaan kohti Armaan rantaa. Armas ja Maarita olivat kotona, kun kolusimme sisälle. Einari istahti sängyn kannelle Ar-maan viereen. Nyt huomasin rasituksen jälkiä hänen asennossaan ja kasvoissaan.


Kertoillessamme kuulumisia ja selostaessamme matkan vaiheita Maarita puuhaili kahvinkeitossa hellan tykönä. Einarikin tunnusti ensi kerran matkan aikana tuntevansa jotakin vaivaa sisuksissansa ja pyysi minua kaivamaan reppunsa taskusta kamferipullon. Kun se löytyi, pyysi Einari kahvikupillisen vettä, kaatoi päälle melkoisen lorauksen kamferia ja ku-lautti sekoituksen kitusiinsa.

Vaikutusta ei tarvinnut kauan odottaa. Yhtäkkiä hän jäykistyi suoraksi sängyn reunan päälle, kädet täristen jäykkinä, ja suusta alkoi kuulua hirmuinen valittava ääni, jota Maarita säikähti niin, että potkaisi ulos ja laukkoi täyttä vauhtia naapuriin Antunaan.


Me jouduimme ensiapuna siirtämään Einarin pois takana olevan pienen
ikkunan kohdalta, ettei olisi päätänsä puskenut lasin läpi. Tämä ääni ja kouristus jatkuivat, emmekä osanneet muuten auttaa kuin pitämällä kiin-ni, ettei hän olisi pudonnut lattialle.


Emme me hädissämme kerinneet ottaa kellosta aikaa, mutta kauan tä-mä kohtaus tuntui kestävän. Alkoihan se lopulta hellittää, ja valitus hilje-tä lakatakseen vihdoin kokonaan. Suusta tulleen vaahdon pyyhimme pois kun totesimme kouristuksen laukeavan.


Lopulta aukaisi potilas silmänsä ja katseli meitä mitään puhumatta. Ar-mas ja minä olimme yksimieliset, että Einarin on välttämättä päästävä lääkärin tutkimuksiin ja mitä pikimmin. Tarjouduimme heti soittamaan paikallisesta puhelimesta lentokoneen noutamaan häntä ja viemään keskussairaalaan Rovaniemeen.


Koetimme selittää potilaalle, että jos hän nyt uhraisi etukäteen ensi vuonna tulossa olevista metsärahoistaan nämä lääkärissä käynnistä joh-tuvat kulut, hänelle jäisi toivon mukaan monia vuosia aikaa elää perin-tönsä turvin huoletta ihmisarvoista elämää.


»Jos taas et tottele meitä, voi käydä niin, ettet ehdi ollenkaan nähdä näitä huolettomia aikoja, vaan sinut joudutaan tästä nykyisestä surkeu-destasi viemään hautaan ja perijäsi pääsevät tuhlaamaan ja haaskaa-maan säästetyn omaisuuden.» Einari kuunteli meitä ensin, mutta sanoi sitten, ettei pitänyt vielä soittaa, katsottaisiin aamuun.


»Voihan olla, että vointini paranee ja ettei tämä ole vakavaa. Taisin ottaa sitä kamferia liikaa, ja se aiheutti kohtauksen.» Koetimme selittää, että vaikka hänellä ei tällä hetkellä olisi ollut penniäkään, hän saisi sosiaali-lautakunnalta rahat, eikä tämä olisi sosiaaliapua, koska hän voisi mak-saa kaiken takaisin ensi vuonna.


»Me pelkäämme vaivan olevan vakavaa, koskapa olet kohtauksia saa-nut ennenkin, ja tänäänkin tämä oli toinen kerta. Usko nyt, että me tah-domme sinun parastasi. Emme me mitään omaa etuamme ole ajamas-sa.» Einari ei näyttänyt kuuntelevankaan.


Hän vastasi: »Ei pijä tänään soittaa. Mie menen Oskariin, sen Elli on mi-nun sukulaisia, Prokseja. Eiköhän sukulaistyvär hoitele minuva kun-toon.» Käsitimme tämän osoitukseksi loukkaantumisesta, koska olin sa-nonut, ettei yhteinen matkamme enää jatkuisi. En uskaltanut ottaa sitä riskiä, että Einari saisi uuden kohtauksen hankalalla venematkalla.



Ja niin Einari kokoili neuvonsa ja läksi kävelemään Oskariin päin. Meille molemmille tuli mieleen epäilys, ettei Einari tule hyväksymään ehdotus-tamme lääkäriin lähtemisestä ja niin kävikin. Kun Einari seuraavana aa-muna tuli, kysyi hän heti oven avattuaan:


»Ette kai tet ole käynheet soittamassa sitä konetta?» ja kuultuaan vas-tauksemme sanoi: »Se on hyvä. Mie olen nyt niin terve mies, ettei ole mithään tarvista lääkärin puheille pyrkiä.» Sanoimme, että »emme me tuota usko, mutta emme halua sinua väkisinkään koneeseen tunkea. Totta kai sinä saat menetellä terveytesi kanssa niin kuin haluat. Ajatte-limme vain sinun parastasi».


Armas oli puhunut Hettaan lähdöstään ja nyt päätimme, että yhden yön vielä nukumme ja huomenna lähdemme kaikki kolme kävelemään Het-taan. Meitä arvelutti Einarin kunto, mutta hän vakuutti olevansa hyvässä kavelykunnossa, kun vain me pysyisimme hänen mukanaan.


Olin kääntänyt veneeni kumoon ja surku tuli, kun katselin aivan uuden veneeni pohjaa. Kosken kivet olivat kiskoneet kaarinauloja korkealle pin-nasta ja repineet laidoista pitkiä syykimppuja ja iskeneet syviä naarmuja. Loin kohonneet naulan kannat alas ja Antunan lainaamalla höylällä höy-läsin rosoisia laitoja sileämmiksi ja laina tervaa sivelin höylänjäljen pei-toksi.


Seuraavana päivänä läksimme sitten Hettaa kohti. Soutelimme järven päähän veneelläni ja aloimme tallustelun polkua pitkin. Sitkaanlaista pyr-ki Einarilla olemaan matkanteko ja ilta oli jo käsillä, kun Välituvan saa-vutimme. Kahvistelimme ja lepäilimme ja odotimme Einarin virkistymistä.



Lopulta täytyi hänen tunnustaa, ettei hänestä ole kävellen matkan jatka-jaksi. Hän pyysi meitä Hettaan päästyämme ottamaan yhteyttä Kumpu-laisen Einoon, että tämä noutaisi hänet hevosella. Einari vakuutti tule-vansa eväiden puolesta toimeen ja kehotti meitä lähtemään.


Armas oli pieneksi mieheksi joutuisa kävelijä ja minulla oli täysi työ pysy-tellä mukana. Sissanginselällä rupesi jokin pikku risun pätkä kalvamaan jalkapohjaani, mutta sinnittelin enkä sen takia ehdottanut pysähtymistä. Kun aloimme nousta Paljasselkään, ehdotti Armas kahvistelua.


Teimme tulet ja keitimme kahvin. Kun riisuin saappaan, huomasin tikun
kalvaneen jalkapohjaan rakon. Tietenkin tämä vaivasi loppumatkalla,
mutta kotiin pääsimme lähellä puolta yötä.

Minun vaivani paranemisesta ei ollut epäilystä, mutta miten Einarin kä-visi?


Seuraavana aamuna soitin Einolle ja hän lupasi lähteä heti väärtiänsä noutamaan. Tuli vain mieleen, että jos Einari ehjänä ja yhtenä kappa-leena kestää sen ravistelun ja muokkauksen, jota reessä makaileminen kesäisellä polkureitillä Välituvalta Hettaan merkitsee, ei hän toivottoman heikossa kunnossa voi olla.


Kuulin sitten, että oli kestänyt. Ei Einari totellut meitä eikä toimittanut it-seään lääkärintutkimuksiin, vaan luotti hyvään terveyteensä. Kävi kerran luonani ja mainitsi uskovansa sairautensa johtuvan mätokalan syönnis-tä. Matömakkarasta ei puhunut mitään.

En minäkään usko, että matökala ainakaan parantaa terveyttä, mutta hiukan epäilin, voisiko se aiheuttaa Einarin vaivoja ja oireita. Einari aina-kin oli tyytyväisen näköinen, kun ei ollut haaskannut tulossa olevia perin-törahoja sellaiseen turhuuteen kuin lääkärintutkimuksiin ja lentokone-matkan kuluihin.


Luulisin kuitenkin hänen tulleen vähän toisenlaisiin ajatuksiin marras-kuun lopulla, kun taas tulisairauskohtaus, joka ei mennytkään ohi. Hänet vietiin Muonion sairaalaan ja sinne hän muutaman päivän perästä kuoli.


Einarin hautajaisissa runsaan ja hyvän ruoan ääressä tuli mieleen Eina-rin, päivän sankarin, ankeat ja pitkät päivät, ilottomat ja harmaat illat yk-sinäisyydessä ja usein ruoan puutteessakin. Luulen, että tietoja toivo pa-remmasta, isosta perinnöstä ja sen seurauksena huolettomasta loppu-elämästä estivät häntä katkeroitumasta. Tämä toivo ja tieto varmaan sai hänet tyytymään sellaiseen tyhjäkäyntiin, joksi hänen elämänsä enim-mältään muovautui.