Otava 1.1.1920.

Vikajärven lauttauspaikka Rovaniemen ja Kemijärven välillä.

Muurmannin legioonalaisten nyt palattua Suomeen on heidän tuloaan erinäisissä piireissä tervehditty suurella tyydytyksellä ja heidät on leimat-tu kunnon vapaustaistelijoiksi - jääkärien veroisiksi - ,jotka olisi kiinnitet-tävä nuoren armeijamme johtoon, maailmansodan voittajilta muka saa-mansa "monipuolisen sotilaskasvatuksen" perusteella.

Nämä mielipiteet saattaa ehkä moni asioita lähemmin tuntematon kat-soa mahdollisiksi käytännössäkin toteuttaa, mutta jokainen, joka Lapin ja Kainuun rajoilla on tullut tekemisiin tämän "sankarijoukon" kanssa, torjuu ehdottomasti sellaisen ajatuksenkin.

Onhan tunnettua, että legioonan kantajoukkona oli n.s. Vienan Karjalan punakaarti, jonka tarkoituksena oli vapaussodan riehuessa hyökätä Kuolajärven Kurtilla ja Kuusamon Paanajärvellä rajan poikki valkoisen armeijan selkäpuolelle, ja että tähän punakaartiin kuului enimmäkseen punaisesta Suomesta nimenomaan tätä tarkoitusta varten Muurmannille siirtynyt joukko kapinallisia, jotka saivat houkutelluksi joukkoonsa lukui-sia Pohjois-Suomesta Muurmannille rautatietöihin lähteneitä työmiehiä.

Retkikunta Sallan Heikkilässä.

Näiden katalain yritysten rauettua, rajalle rientäneiden vapaaehtoisten rajavartijan sitkeän vastarinnan vuoksi, majoittuivat punakaartilaiset Ka-nasen, Tuntsan, Ruvan y.m. rajakyliin sekä metsiin, joista he kokonai-sen vuoden ajan tekivät hävitysretkiään Kuolajärven ja Kuusamon pitä-jien rajakyliin, murhaten rajavartiosotilaitamme ja rajaseutujen rauhallisia asukkaita.

Tämä punakaarti, jonka virallisena nimityksenä sittemmin ainakin kesällä ja syksyllä 1918 oli "Suomalais-englantilainen F.L. pataljoona" sekä myöhemmin "Suomalainen legioona", jatkoi rajaseutujemme terrorisoi-mista aina vuoden 1919, maaliskuuhun saakka, jolloin vielä pari rajavar-tiosotilastamme Tuntsan kylässä ammuttiin.

Kapinan kukistuttua muodostettiin rajavartiosto legioonaa vastaan osak-si asevelvollisuuskutsunnan perusteella otetuista, osaksi vapaaehtoises-ti, asianharrastuksesta rajavartiostoon liittyneistä sotilaista, jota paitsi ra-javartioston toimialuelle lähetettiin joskus vapaaehtoisia retkikuntia toi-meenpanemaan erinäisiä tehtäviä, joihin varsinaisen rajavartioston aika ja voimat eivät riittäneet.

Tällainen retkikunta lähetettiin m.m. elokuussa 1918 Kuolajärven pitäjän rajaseuduille. Joukkoon kuului kaikenkaikkiaan ainoastaan 25 miestä ja sen virallisena nimityksenä oli "Itä-Karjalan retkikunta".

Kokoonnuttuaan Lahdessa ja suoritettuaan pariviikkoiset harjoituskurssit räjähdysaineiden käytössä ja muissa pionieeritehtävissä retkikunta siir-rettiin rautateitse Rovaniemelle, josta edelleen maanteitse Sallaan ja viimein Kurtille.

Tällä kohtaa kulkee Muurmannin rautatie lähimpänä Suomen rajaa, ja mainitun rajakylän kautta käy talvella v. 1916 ennen Muurmannin rauta-tien valmistumista käytännössä ollut talvitie, jota pitkin suunnattomat määrät meritse Englannista tuotua Venäjän valtion sotilastavaraa kulje-tettiin Kannanlahdesta Rovaniemelle.

Matka Kurtilta Kannanlahteen tätä talvitietä pitkin on ainoastaan 112 km, mutta tie kulkee pitkin suurimpia soita ja järviä, jotka kesäkelillä pitää kiertää, joten välimatka melkoisesti pitenee. Tien varteen on suunnilleen joka 20 km:n päähän rakennettu suuria parakkirakennuksia talleineen ja vajoineen, rahtimiehiä, heidän hevosiaan ja kuormiaan varten. Tällä sa-malla talvitiellä toimivat, ohimennen mainiten, jo talvella 1916 nykyiset rajavartioston komentajat, jääkärimajuri Vallenius ja jääkärikapteeni Vil-lamo, ollen Saksasta komennettuina silmälläpitämään Venäjän sotatar-peiden kuljetusta y. m.

Rajavartio-upseeri, vänrikki Uski.

""Tuntsa"" Sotilaskoti v. 1943. Kuva: . Orvo Saarikivi. / SA-kuvat.

Tätä talvitietä pitkin teki Itä-Karjalan retkikunta useita partiomatkoja le-gioonan toiminta-alueille, ulottaen retkensä aina Muurmannin rautatielle saakka.

Ensimmäinen partio, jonka tehtävänä oli pääasiassa tiedustelu, läksi Kurtilta elokuun viimeisenä päivänä, ja siihen kuului neljä miestä, joista kuitenkin kaksi palasi jo Kannanjoelta tuomaan Kurtille raportteja, toiset kaksi sitä vastoin jatkoivat matkaansa Kannanlahdelle saakka. Partion onnistuikin, sivuuttaen talvitiellä retkeilevät legioonalaispartiot, päästä Kannanlahden välittömään läheisyyteen, jossa se laati piirustukset sekä tarkat selostukset sikäläisistä sotilaallisista varustuksista, tykistöpatte-rien sijoituksista, varastomakasiineista, sotilasmajoituspaikoista, rauta-tiesilloista y. m.

Työnsä tehtyään partio palasi Kurtille läpi metsien ja saapui, harhailtu-aan useita vuorokausia eksyksissä, matkaeväiden loputtua eläen ampu-millaan otuksilla, marjoilla ja sienillä, lopen väsyneenä raalla olevaan Ni-valan taloon, jossa rajavartiosotilaat omista niukoista ruoka-annoksis-taan antoivat pojille kelpo aterian.

Tähän aikaan oli muuten, kuten kaikki hyvin muistavat, koko maassa huutava nälänhätä, joka oli ankarin juuri Lapin raukoilla rajoilla, ja sitä saivat varsin kouraantuntuvasti rajavartiosotilaammekin kokea. Nurku-matta, useinkin pelkkää selluloosa- ja pettuleipää syöden, nämä tyytyi-vät kohtaloonsa täyttäen raskaan, mutta silti mieluisan velvollisuutensa.

Tuntsa Kotikoskelta pohjoiseen v. 1941. Kuva: Heikki Roivainen. / SA-kuvat.

Rajavartiostoa Nivalan talossa. Lähistöllä oli tuima taistelu huhtikuussa 1918 punaisten hyökätessä Venäjän puolelta.

Retkikunta »kämpällään» Kivijärven rantaseudulla

Partion matkan oli laskettu kestävän ainoastaan 8 päivää, joksi ajaksi pojille oli matka-eväätkin varattu, mutta yhtämittaiset sateet ja eksymiset viivyttivät paluuta niin, että partio vasta 14 päivän kuluttua ilmaantui jäl-leen Kurtille.

Tätä ennen oli jo lähetetty mies pitkin talvitietä tuomaan muonaa retkeili-jöille vastaan, mutta kun partio paluumatkallaan eksy talvitiestä, kulkien kompassin johdolla läpi kiveliön länttä kohden, sivuutti se ruoantuojan, joka kovaksi onnekseen joutui todennäköisesti Vilmajärven seuduilla le-gioonaaisten vangiksi, jättämättä jälkeäkään itsestään.

Vasta joulukuun lopulla v.1918 saatiin sanomalehdistä lukea, että en-glantilaiset olivat hänet "pelastaneet" legioonalaisten käsistä ja että hän silloin oli vankina Englannissa, jossa monen muun vangiksi joutuneen kera lienee vielä tänäkin päivänä surkeissa olosuhteissa.

Tiedustelupartion palattua alkoi retkikunta vähitellen siirtää varastojaan n. 50 km rajan taakse Kivijärven rantamille, josta tiedustelijat olivat tur-vallisen tyyssijan valinneet, pilviäpiirtävien paljaslakisten tunturien suo-jasta.

Tänne rakennettiin oikein hirsistä tilava pirtti, johon mahtui pari kymmen-tä miestä nukkumaan ja johon retkikuntaan kuuluva nuori Rovaniemen mustalainen rakensi oivallisen tulisijankin. Täällä vietettiin loppusyksy täydellistä korpielämää, eristettyinä koko muusta maailmasta. Muona hankittiin metsästämällä ja kalastamalla; marjat ja sienet oli halla jo pilal-le palelluttanut.

Silloin tällöin saatiin kaadetuksi peurakin, ja siiankudun ollessa parhail-laan saatiin räjäyttämällä Vienanmereen laskevista joista runsaasti sii-kaa, leipää sitä vastoin ei nähtykään. Rukihistakin saatiin kyllä erinäises-sä muodossa maistaa; sattui näet joskus, että retkeiltäessä lähempänä Kannaulahdelle sijoitettuja suuria viljavarastoja jouduttiinkin äkkiarvaa-matta legioonalaisten viinapolttimolle, josta paitsi tervetulleita imellytetty-jä rukiita saatiin joskus pontikkaryyppykin, joka näissä olosuhteissa ei maistunutkaan hullummalta.

Kivijärvellä käsin kävi parimiehinen partio kerran Imandrajärvellä saak-ka, ja ellei talvi olisi alkanut ahdistaa,olisi "vierailuja" tehty aina Aleksan-drovskin, Kuollan ja Muurmanskin kaupunkeihin asti, joihin vesiteitse oli-si myötävirtaa mukavasti laskettu.

Alituiset sateet ja talven tulo tekivät kuitenkin tällaiset hankkeet mahdot-tomiksi, ja retkikunnan täytyi tyytyä vierailemaan eteläisemmässä seu-dussa. Kannanlahdella majaileiden legioonalaisten keskuudessa lienee vielä muistissa lokakuun 19 ja 20 p:n välinen yö, jolloin retkikunta siellä teki itsensä tunnetuksi.

Samana yönä vallinnut hirmumyrsky ja talven ensmmäinen suurempi lu-mipyry peittivät partion jäljet, kun se työnsä tehtyään häipyi takaisin kor-peen, josta oli tullutkin, hävittäen vielä kotimatkallaan legioonalaispar-tioiden majailupaikat, talviten parakkirakennukset.

Ankarasti koski tämä outo korpielämä etelästä tulleiden retkeilijäin ter-veyteen, sortaen usean heistä retkeltä kotiuduttuaan moneksi kuukau-deksi sairasvuoteeseen. Yhtään miestä ei retkellä kuitenkaan kaatunut, ja vangiksi jäi ainoastaan yksi, josta jo edellä on mainittu.(*

*) Kauko Suokas Viipurista. Yksi haavoittui vahingossa omasta kuulas-taan, ja yksi täytyi porolla noutaa Kurtille loukattuaan Kannanlahden lä-histöllä polvensa erään kosken poikki kahlatessaan, johonhän lankesi. Siinä kaikki "tappiomme".

Vaikka suuri osa Kuolajärven pitäjän miesväkeä ja osa naisväkeäkin oli Muurmannilla joko legioonassa tai työansiolla, ei väestö osoittanut raja-vartiostoa kohtaan mainittavampaa vihamielisyyttä, vaan suhtautui sii-hen enimmäkseen puolueettomasti, jopa suopeastikin.

Väestössä herättivät näet kauhua legioonalaisten tekemät ryöstöretket sekä lentohyökkäykset, joita elokuussa tehtiin Kurtille ja joissa useita si-viilihenkilöitäkin haavoittui. Kuolajärven miehet joutuivatkin legioonaan suurimmaksi osaksi sattumalta, ollessaan rautatietöissä Muurmannin radalla, ja lieneekin heidät tutkittaessa miltei poikkeuksetta vapautettu.

Hallituksemme on nyt osoittanut suopeuttaan legioonalaisia kohtaan tuottamalla heidät kaikella kunnialla ensin kotimaahan ja itse kunkin edelleen kotiseudulleen. Tämä tapahtuu samaan aikaan, jolloin useat vangiksi joutuneet rajavartijat yhä edelleen, vailla isänmaansa hallituk-sen, kansansa ja useat omaistensakin huolenpitoa, viruvat vieraalla maalla vankiloissa tai raatavat pakkotöissä herättämättä kotimaassaan edes sen vertaa huomiota, että heille vapaus hankittaisiin, puhumatta-kaan kotimaahan tuomisesta. Kiittämättömyys on maailman palkka.

Raumalla marraskuussa 1919.

Lehtileike: Suomen Kuvalehti 10.04.1920 no 15.

Muurmannin pakolaiset.

Erkki Karun mykkädraama Muurmanin pakolaiset (1927) perustuu Kaarlo Hännisen romaaniin. Pohjois-Suomessa syksyllä 1916 Nivan talon tytär Saima (Ellen Sylvin) pelastaa joessa ajelehtivan miehen, joka osoittautuu saksalaiseksi luutnantti Brauniksi (Gunnar Brygge). Braun ja hänen kuusi toveriaan ovat onnistuneet pakenemaan sotavankeutta Muurmannin ratatyömaalla, mutta luutnantti on joutunut eroon eksyksissä olevasta joukosta. Braunin toipuessa Saiman hyvässä hoivassa Nivan naapuri ja santarmien kätyri, ahne poliisi Simpura (Waldemar Wohlström) saa vihiä erämaahan leiriytyneistä pakolaisista.