Oulun Ilmoituslehti v.1887.

Pellonkylästä Enontekiön kirkolle.




Kuljettuamme yhdessä karavaanissa jonkun 1,5 penikulman vaiheille, tulimme vihdoinkin ensimmäiseen taloon tai ihmisasumukseen Raamin-joen(* varrella, jonka suun yli tukkihirsillä jo olin kulkenut Koskenniemen talosta 4 virstaa Pellonkylään päin. Taloa kutsuttiin Koijumaaksija se on aivan yksinäinen, erämaan uutistalo.
*) Naamijoki.

Sieltä läksimme sitten veneellä kaikki Raaminjokea ylös sauvomaan Sieppijärven kylään. Veneet täälläkin, niin kuin jokivesissä yleensä, ovat pitkiä, kaitasia ja suippopäisiä, että paremmin kulkisivat vastavirtaan. Soutamalla ei myöskään koskaan vastajokeen kuljeta, missä virta käypi, vaan ainoastaan sauvoen pitkillä, pyöreillä ja sileillä sauvomilla.

Kaksi miestä siten voi melkoistakin koskia ja jokia ylöspäin sauvoa kuor-mavenettä 4 eli 5 peninkulmaa päivässä ja varsin kevyesti se näkyy op-pineilta käyvän.Yksi mies sauvoo peräpuolella, toinen kokkapuolella ja niin luikaa vene ylös koskea, että vilkkuu vaan metsä silmissä. Ovatpa naisetkin harjaantuneet sauvomaan, eivätkä suinkaan hämmästy, jos kosken vesi kasvoille pärskyy.

Oudolle kyllä sauvominen on raskasta työtä, eikä näy vene ottavan kul-keaksensa tottumattoman työntäessä. Koetin minäkin vuorostani sauvoa jonkun matkaa, vaan enpä tiimaa enempää ennättänyt sauvointa pidellä, ennen kuin käsivarret jo vapisemaan kävivät.

Varsin notkeita, väkeviä ja ripeä liikkeisiä ovat enimmät lantalaiset, eivät ne juuri liioin tuhnustele toimissaan. Äänettä ne eivät myöskään monta minuuttia voisi olla, varsin vilkaspuheisia, juttelu haluisia ovat ihmiset enimmäkseen täällä.

Raaminjoen synnystä kertoo vanha kasku seuraavasti:

"Kerran suuttui paholainen akkaansa, kun se oli niin suulas ja muutenkin pahankurinen, sekä aikoi sen viedä mereen. Paha-Äijä tarttuikin akkaan-sa jaloista kiinni ja alkaa laahata merta kohden. Ämmäpä kaappaakin silloin hätäpäissään kallion palasen syliinsä, että hän raskaammaksi tu-lisi ja Paha-Äijä ei jaksaisi sitten häntä mereen vetää.

Ämmän jäljestä syntyikin syvä vako maahan ja missä paholainen lepäsi siihen tuli syvempi kuoppa. Heti alkoivatkin vedet virrata tätä vakoa myöten ja olivat hukuttaa itse Paha-Äijänkin, jonka täytyi Tornionjoelle tullessa pötkiä tiehensä ja jättää akkansa vesien varaan. Tämäpä viska-sikin kallion joen kariksi ja pelasti henkensä hukkumasta".

Niin syntyi Raaminjoki.

Joessa onkin muutamia syviä kohtia, sanotaanpa erään suvannon ole-van 50 syltää syvän, jos se sitten totta lienee. Noin 3 neljännestä kuljim-me jokea myöten ja sitten nousimme maalle, kulkien maata myöten nel-jänneksen päässä olevaan Sieppijärveen kylään, jonka eteläpuolella sa-man niminen järvi lainehtii ja josta rämeän näköisiltä näyttävät täällä maat ja seudut, kaukana pohjoisilmalla paisteli aivan kuin valkoinen pilvi ylhäällä avaruudessa, luminen Yllästunturi, jonne sanottiin tulevan täältä 5 peninkulmaa.

Valtavana,valeana kohoaa se yksinäinen tunturi kaukaisen metsän kes-keltä ylös ilmoille, niin että luulisi sitä vaan loistavaksi pilveksi, eikä kuulu kaikkina vuosina lumi sen varjoisilta rinteiltä tarkoin lähtevän. Filpan kie-varitalossa viivyin yötä, toiset matkalaisemme menivät muihin taloihin.

Kievaripatsaat täälläkin seisovat kievarin akkunan alla, vaan kievarikyyti rajoittuu kesällä siihen, että saapi vaan miehen kumppanikseen kulke-maan, joka tuntee polut ja muut taipalet. Järvien yli kyllä saatetaan ve-neellä, missä niitä matkalla kohtaa ja talvella sitten kyllä saa hevoskyy-tiäkin.

Myös täällä on tilallisilla hiukan poroja, vaan itse he eivät niitä paimenna. Kylän takamailla asustaa nimittäin oikea porolappalainen, jolla on itsel-lään poroja, ja sille antavat kaikki lähiseutulaiset poronsa paimennetta-viksi yhdessä omiensa kanssa.

Maisema Filpun majatalosta pohjois-luoteeseen yli Tornionjoen laakson Ylitorniossa. Kuva: Hugo Berghell, heinäkuu 1902. GTK.

Tämmöisiä porolappalaisia, joita kutsutaan raitioiksi, on siellä täällä joku kyläkuntain äärillä, asustaen kesät, talvet tutuilla laitumilla eli palkivilla porokarjoillensa tai poroeloinensa. Porokarjaa nimitetään aina poroelok-si. Nämät raitiot eivät kesiksi painu meren rannoille, kuten tunturilappa-laiset, vaan ajelehtivat siellä täällä kyläin takaisilla erämailla ja vaaroilla, asuen kodissa, kuten ainakin lappalaiset.

Tämmöisillä raitioilla voi siis olla tuhansia poroja elossa.Täällä Sieppijär-ven kylässä viivyin minä hiukan kauemman kuin muut Kolariin menijät joten jäin aivan yksin kulkemaan. Kievarinväki kumminkin vakuutti, että hyvin osaa nyt ilman oppaattakin eteenpäin mennä postipolkua myöten, sillä ottavia tiehaaroja ei kuulunut olevan välillä.

Läksin siis yksin astua kapistamaan pitkin uraa. Metsäisiä kumpuja oli kuljettavana laajain nevain välillä. Lähellä kylää vielä oli tuuheitakin met-siä, vaan loitompana ne harvenivat. Monta tiimaa en tarvinnut kulkea, ennen kuin jo tapasin ennen mainitut matkatoverit ja niin taas yhdessä karavaanissa retkesimme.

Iltapuoleen saavuimmekin Muonionjoen rannalle, erämaiden halki ja sii-tä oli vielä 1/2 peninkulmaa Kolarin kirkolle pitkin jokiäärtä marssittavaa. Tämä taival olikin paljon hauskempaa kulkea, sillä jokirannoilla oli niittyjä ja ne somensivat paljon seutujen yksitoikkoisuutta.

Kolariin tulimme siis samana iltana aivan onnellisesti. Tännekin loisteli Yllästunturi pohjois- tai koillistaivaalla, vaan paljon lähempänä se nyt oli, ainoastaan 3 penikulman seuduille kuului täältä sinne olevan. Kylä sijait-see Muonionjokeen lännen puolella saarta. Tätä itäistä haaraa, joka saaren erottaa Suomen manteresta, kutsutaan Putaan väyläksi. Sanalla "puas" ylimalkaan ymmärretään muutenkin täälläpäin semmoista pie-nempää sivuhaaraa, joka erkanee joksikin matkaa emäväylästä ja sitten jälleen siihen yhtyy.

Muonionjoen toisella puolella oleva maa luetaan Kaaresuvannon seura-kuntaan Ruotsin Lapissa. Pellot täällä ovat aivan tasaisia, kivettömiä, - vaan santapohjaisia valittivat asujamet myös niiden olevan ja sen vuoksi eivät kasva juuri muuta kuin ohraa ja potaatti.

Muutamaan taloon menin sitten kylän itälaidassa ja siellä oli herttainen, vaan kernaastippa varsin ystävällistä väkeä. Täällä sain ensi kertaa elä-mässäni nähdä auringon läpi yön loistelevan. Aivan pilvetön oli taivas ja illan sää sangen katselikin auringon öistä hohdetta, ehkä jotenkin väsyk-sissä kumminkin olin matkasta.

Jotenkin alas kyllä se hiipui puoli-yön aikaan, vaan pysähtyi kieppumaan männyn latvojen yläpuolelle ja siitä potkasi sitten hiljalleen jälleen yle-nevään ylemmäksi taivaan sinikannelle. Hiukan tummemmalta, puner-tavammalta näyttää se yöllä paistaessaan kuin päivällä, - vaan valoa sä-dehtii se yönkin hetkinä ja armaasti kaarittelee pilvetöntä taivasta.

Mutta voi sitä siivoa, miten luteita on Lapissa! - Useimmissa taloissa vi-lisee vaan tuvan seinillä luteita ja muita alju-elämiä, niin kuin kirppuja ja sen semmoisia, joiden eri lajeja selittäissä tarvitsisi olla koko luonnon tutkija. Minä en ainakaan uskalla mihinkään syvempiin selityksiin ja laji- luettelemisiin antautua syöpäläisistä Lapin tuvissa ja makaussijoissa, sillä eläintiede on aina ollut heikoimpia puoliani. Mainitsen siis ainoas-taan, että mahdoton määrä on näitä elukoita useissa Lapin asunnoissa, joka käy yli tavallisen ihmisen ymmärryksen.

Täällä Kolarissa sanottiin olevan paljon irtaintaväkeä, jota tulvaa tänne tukkitöiden vuoksi. Niiden elämä ei kuulunut olevan useinkaan juuri pa-rasta. Ennen varsinkin oli täällä eletty hirveää elämää, kun salakapakoi-ta ja muita paheiden pesiä löytyi tiheässä. Vaan pahaa tautia eli knap-paa ( luultavasti kuppaa. HJ) valitettiin vieläkin siellä täällä tavattavan ja sehän on yksi seuraus siveettömästä elämästä.

Koko joukon kerrottiin kumminkin olot parantuneen, kun nimismies sijoi-tettiin tänne järjestystä kaitsemaan. Myöskin uskonnollinen liike on pal-jon masentanut, ehkäissyt julkisia paheita ja sen ansioksi on siis niin, täällä kuin muuallakin juoppouden, sekä julkisten, rivojen syntien harvi-naisemmaksi käyminen hyvällä syyllä luettava. Joskin muutamassa pai-kassa jotkut hurmahenget olisivat samaisen uskonnollisen liikkeen var-jossa ja nimen alla päinvastoin vaikuttaneet.

Kolarin kirkko v. 1900. Kuva: Emil Sarlin. / GTK.

Kolarin nimi olisi pitänyt tulla Ruotsin sanasta "Kolare", joka merkitsee sydenpolttajaa. Etelästä oli ennen muinoin tullut muudan karkulainen ja asettunut nykyiselle Kirkkosaarelle, jolla vanhuudesta on ollut nimenä Yllässaari sekä alkanut siellä polttaa sysiä ja tervahautaa, siten elättääk-seen itseään. Niin sai saari nimen Kolari, joka sittemmin omannettiin koko seurakunnan nimeksi ja saarta kutsutaan nyt tavallisimmasti vaan Kirkkosaareksi.

Kirkonkylää taasen kutsutaan Jokijalaksi sen vuoksi, että sama karkulai-nen oli tullut tänne jokivartta pitkin, vetäen venhettä perässänsä vasten jokea. Päästyään putaan kohdalle, poikkesi hän ylös sen polveen, le-puuttaen siinä jalkaansa ja siitä ruvettiin paikkaa nimittämään Jokijalak-si.

Pellonkylästä olisi tänne Kolariin päässyt pitkin Tornion jokivarttaja sen perästä Muonionjoen parrasta, vaan sitä matkaa ei jalkasin kuljeta, vaan seurataan samaa polkua Sieppijärven kautta, jota minäkin matkustin, sil-lä jokivarsi Pellonkylän ja Kolarin välillä on varsin hankalaa kulkea sekä mutkikasta.

Taloja ei sanottu olevan enempää sillä välillä kuin pari kolme. Tänä su-vena ruvetaan kumminkin postitietä oikein maantien tapaiseksi teke-mään Pellosta Kolariin ja sieltä luultavasti jatketaan vastaisuudessa aina Kittilään saakka.

Huomispäivänä oli oikein herttainen ilma aamusilla. Vallan tyytyväisenä hankitsin siis matkaan yksin kohden aavoja erämaita. - Entiset matka-kumppanit jäivät kaikki Kolariin. Miehet saattoivat uskollisesti ritarimai-sesti holhokkinsa nimismiehen taloon, vaan minun mieleeni alkoivat näet, illalla Kolariin saavuttua, illallishuolet niin tuntuvasti muistoon as-tua, kun koko päivän olin murun maistamatta saloa samonnut, että kaik-ki ritarin velvollisuudet toisten tehtäviksi jäivät.

Vaan jos ken lukijoista ajatuksinensa rohkenee seurata minua postipolul-le, joka vie Kolarista erämaiden läpi Kittilän kirkolle, niin olen siitä varsin kiitollinen, sillä ketään muuta kumppania ei minua kumminkaan sinne seuraa. Minä läksin astelemaan kangasta pitkin, eikä juuri paljon aras-tuttanutkaan, sillä ainahan vanha sammalenpolkija erämaillakin toimeen tulee.

Ilottoman näköisiä ja niin yksivakaisia ovat kaikki Lapin erämaat, ett'ei päivän niitä kuljettua, iltasilla suinkaan hymy huulilla asusta. Samaa rä-meää rahkaa tai harva puista männistöä näkee vaan päivän päästänsä ja se kyllästyttää niin silmää. Vaihettelevaisuutta ei monin paikoin ole suotu Lapin osaksi, alakuloiseksi ikävät seudut matkaajan mielen teke-vät.

Oikein hartaudella riensi metsäpuroa kohti, missä vaan vaaran rinteellä kuuli hiljaista veden kohinaa, sillä usein ei puron porina korviin entänyt. Olihan se edes jotakin tuttua, istua sammaleisella kivellä, jonka sivua raikas vesi niin hellästi hyväeli ja katsella puron kevyttä kulkua.

Iltasella saavuin Kurtakon kylään, jonne oli Kolarista 2 penikulmaa, vaan siihen en vielä yöksi jäänyt, mutta meni neljänneksen päässä olevaan Ruuslaen taloon, joka oli jotenkin korkealla vaaran yppyrällä. Se oli siis postitie, jota kuljin, vaan ei semmoinen kuin postitiet muualla Suomessa, jotka ovat sannoitetut tasaisiksi ja ojat sivuilla. Lapin postitiet ovat ka-peoita metsäpolkuja, niissä on puita poikin ja pitkin, kantoja, mättäitä, ki-viä ja kuoppia. Jänkillä eli soilla kyllä on hirsipuita, ehk`ei kaikkialla.

Kenkänikin jo kävivät niin resuisiksi, ett'eivät tahtoneet kainalossa py-syä, jalkoihin ne eivät kumminkaan enää kyenneet. Kyllä tuolla miehellä täytyy tärkeitä asioita olla, kun tuommoisilla jalkineilla on Lappiin lähte-nyt, tuumittiin yötalossani. Minä koetin selittää, että aivan eheät ne oli-vat, kun ensikertaa jalkoihini vedin ja silloinkin vielä, kun matkalle lähdin, mutta päätä pudisteltiin minun muistutuksiini.

Täältä marssin seuraavana päivänä taasen Kallonkylään, joka oli järven-ranalla ja yövyin siellä. Kun Kallonkylästä läksin Kittilään päin, oli joten-kin kylmä aamu. Heti alkoi sataa lujasti vettäkin ja olipa siinä lunta jou-kossa, niin että pian olin läpimärkänä. Nyt ei ollut soilla eikä rahkoilla enää portaitakaan, vaan polvia myöten sai kahlaa kylmässä vedessä, joka pani hampaat hiukan kylmästä kolisemaan. Myös lunta ja jäätikköä oli vielä pimentopaikoissa, vaan eivät ne sen vilummilta tuntuneet kuin vesiset rahkat.

Varsin pitkiltä ja laajoilta sen tähden alkoivat nämät metiköt viimein näyt-tää - sekä tukalaksi kulku tulla. Eipä kumminkaan tiepuolessa tölliä ollut, missä hetken lämmitellä olisi saanut. Vallan viluisena pääsin tämän ikä-vän taipaleen perästä vihdoinkin Särkelän uutistaloon, jonne Kallonky-lästä tuli 2 peninkulmaa. Mutta kylmä oli siellä tupa, ei kiehunut pihka seinähirsissä, kuten joskus Savon tuvissa.

Koetinpa unta saada tuvan penkillä, vaan herättyäni puistautti koko ruu-mistani. Jo pelkäsin siitä aika vilutaudin saaneeni ja panipa se hieman arvelemaan, mitä nyt oli tehtävä. Yksinäiseen metsätaloon, kaukana muista ihmisistä, ei juuri tehnyt mieli sairastua, enkä oikeassa kunnos-sakaan ollut eteenpäin menemään. Talonväki myöskin näkyi vinoilla sil-millä minua katselevan, jos vielä potilaan minusta saavat.

Kyselin sen vuoksi minkälaista matkaa täältä oli Kittilän kirkolle ja sitä kehuttiin mainioksi. Matkaan läksin minä vaan, ja enimmäkseen kuivia olivatkin matkat mennessä. Kankaita, mäkiä ja vaaroja oli enimmät alat, välissä sitten vähempiä rahkoja ja notkelmia.

Tätä taivalta ei tullutkaan enempää kuin peninkulmaa ja niin saavuin ilta-silla kesäkuun 14 päivänä Ala-Kittilän kylään, joka on toista neljännestä etelän puolella Kittilän kirkkoa Ounasjoen varrella. Täällä ei enää luulisi olevansakaan Lapissa, kun näkee sakean kylän, jossa kohoaa uhkeita kartano ja ja rakennuksia. Pellot ovat tasaisia ja niitä luulisi laajoiksikin, vaan varsin isoa alaa ei kumminkaan taloa kohti tule.

Kylän sivulla idänpuolella virtailee Ounasjoki, tullen ylhäältä Enontekiön Lapista, ja sen partaat ovat niittyinä. Aika rattoisalta siis näyttää kylän seutu, mutta nuot takalistomaat kyllä muistuttivat, ett'ei täälläkään olla lihavilla aloilla ainoastaan. Huomispäivänä astelin kirkonkylään eli Ylä-Kittilään.

Vanha, viheliäisen näköinen puukirkko on kylän luoteislaidassa pappilan pellon äärellä. Kittilä on jonkinmoinen keskipiste Lapin kunnille ja oloille, siellä asuu tuomari, tohtori, ruununvouti ja muita vähempiä virkakuntia. Lapinposti kulkee myöskin etelästä Kittilään, ja kautuen täällä eri suun-nille - nimittäin Sodankylään, Muonioniskaan ja Inariin sekä Utsjoelle.

Joulun edellä pidetään täällä myöskin markkinoita ja silloin tulee koko joukko ihmisiä tänne tavaroitansa kaupalle. Viivyttyäni Kittilässä kolme vuorokautta läksin postipolkua Sirkankylää kohden pohjoiseen päin. Edessä paistaa 3 tunturia, jotka kohoavat melkoiseen korkeuteen kirkol-ta puolentoista ja parin peninkulman päässä.

Majatalon isäntä Niku Nikula perheineen Kittilän kirkonkylästä. Kuva Emil Sarlin, 1900. GTK.

Yhtäläisiä lapinmaita oli sinne mentävä. Noin I,5 peninkulmaa Kittilän kirkolta tuli soukka, kapea järvi eteen, nimittäin Immelänjärvi, jonka ran-nat kohoavat järven soukimmalla kohdalla ylös jyrkiksi rinteiksi. Tie kul-keesen itä-rantaa pitkin ja muutamia taloa sijaitsee loivimmilla paikoin rannelmaa, peilaillen itseään tämän tunturijärven tyynellä pinnalla.

Täältä oli sitten neljännes Sirkankylään, joka on Sirkanjärven rannalla. Tänne täytyi minun asettua pariksi vuorokaudeksi vuoteen haltuun ja jät-tää matkanteko siksi aikaa. Niin kuin jo kerroin, vilustuin kovin Kittilään tullessani ja sen seurauksia nyt sain täällä potea. Toisena päivänä oli varsin lämmin ilma, ja silloin pälkähti päähäni entinen Väinämöisen neu-vo: - vesi vanhin voitehia, Jumala parantajia.

Järveen tuli vähänen joki ja sen vesi tuntui niin terveelliseltä, jonka vuok-si kömmin uimaan joen veteen. Mutta ihmeellisen terveellisesti auttoi tä-mä kylpy, huomenna olin jo jaloillani, kuten mies ainakin.

Täytyypä mainitakseni, että siinä talossa, jossa ensimmäistä yötä vietin, oli oikea kotisirkka, jommoista ei joka kylänpäässä tavata. Ei asunut se sirkka uunin takana tai seinän raossa, vaan tuvassa pauhasi ilman suot-ta aamusta iltaan, vieläpä yösialtaankin pauhasi tiuskui hän tuimasti lap-sipuolillensa eli miehensä lapsille toisesta vaimosta.

Olen nähnyt hyviäkin mummoja vaan harvoin tämän vertaista. Väliin ki-rosi se niin kamalasti rähiseviä lapsia, välin siunasi taasen ja vuoroin hihkui kuin pesästään karkoitettu karhu sekä pistipä itkuksikin, kun kovin syäntyi. Kuuli siinä isäntäkin,mistä hän kotoisin oli.

Kovin surkuttelemaan talon elämää minun mieleni alkoi ja toiseksi yöksi siirryin läheiseen Erkkilän taloon, jossa aivan toisenlainen meno vallitsi. Kolmantena päivänä olin siis jo jaloillani, kävelin järven rantoja pitkin. Järveltä kuljettivat tukkilaiset lauttojansa Ounasjoelle päin, laulellen yk-sitoikkoisia jankutuksiansa. Sehän ihme, miksi tukkilautoilla pyrkivät rivot laulut enimmäkseen laulajien huulilla asustamaan.

Muutenkin on nykyajan kansan keskuudessa syntyneet huvilaulut enem-min tai vähemmin siivotonta laatua, aina niissä tahtovat rumat sanat ja ilkeät viittailut sijaa anastaa. Kuka heitä sepustelleenkaan siivottomia tukkilauluja ja muita yöjuoksijain renkutuksia, vaan kovin ruokottomia ne enimmäkseen ovat.

Mutta olipa täälläkin kumminkin somempaakin kuunneltavaa niin har-taasti kukahteli rantakoivuissa ja se kajahteli somasti korviin. Myös tuol-ta tunturien juurelta pohjoisen puolella alkoi kuulua lehmien ammuntaa. Kylän lehmät olivat ensi kertaa tänä suvena laitumella ja sen vuoksi ne oudostuen ammuvat kotia tullessaan vuorien ylitse. Hauskasti kilkattivat niiden kellot kylään tullessa ja siinäpä välistä nelistettiin kömpelöä lauk-kaa. Pikku vasikoitakin näkyi olevan joukossa, jotka häntä pystyssä kar-kailivat erilleen laumasta, niin että saivat vaan paimenet juoksennella pitääksensä nämät vapauden väärinkäyttäjät ko'olla.

Tänne näkyi kaukana pohjois-luoteessa eräs korkea tunturiryhmä, josta useampia huippuja nostaa törrötti päätään siintävälle taivaalle. Se oli Pallastunturi, joka siellä paisteli, kuin ilkkunut olisi: - näin koreat ovat mi-nun terävät lakeni lumivalkeine vaippoinensa.

Fredrik "Heetu" Paksuniemi v. 1920. Kuva: S. Paulaharju. / Museovirasto.

PEKKA HANHIVAARA eli "Hanhi-Pieti", maallikkosaarnaaja Kittilästä, läyttää 90 vuotta. Saarnannut 30 vuotta Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Kuva ja teksti; Suomen Kuvalehti 27.10.1923 no 43.

Lehtileike: Satakunta 11.05.1907, no 53.

Ounasjoen köngäs Könkään kylän kohdalla v. 1900. Kuva: Emil Sarlin. / GTK.

Vietettyäni kolmannen yön Sirkankylässä järven pohjoispuolella muuta-massa talossa, jossa oli sangen ystävällistä väkeä ainakin minua koh-taan, läksin sunnuntai-aamuna varhain muutamien vaimojen kanssa pyrkimään pohjoiseenpäin Jokelan kylään: jonne tuli 3 neljännestä.

Vaimot riensivät sinne niin sanottuihin "kokouksiin", ollen siis kristittyjä. Heillä oli matkassa kahvikojeet, niin että välillä keittää tirahuttivat kah-viakin, kun tiepuolessa juoksevan ojan tapasivat. Matka kulki sinne kan-kaiden ja jänkkien halki. Kylään päästyä, saatiin tietää, että kokous pi-dettiin niin kutsutun Kankaan Jeedun eli Rietrikki Paksuniemen talossa, joka on kuuluisa laestadiolaissaarnaaja.

Taloja oli jokipenkerillä useampia ja kylän kuivaa kangasta mentävää, ja eräs järvi nimeltä Munajärvi sijaitsi sen läheisyydessä pohjois- tai pikem-min koillispuolella. Mentyämme tupaan oltiin juuri rukousten pidossa. Hetken tupakoitiin sitten ja juteltiin potaatin panosta ja kevät kalan pyyn-nistä. Ei siis vaimojen hoppu juuri tällä kertaa niin painavasta arvosta olisi ollutkaan. Luettiin kyllä sen tähden yksi luku raamatustakin muuta-man ajan kuluttua, vaan se ei keskustelua juuri toiselle alalle paljoa kääntänyt.

Tällä kertaa ei siis varsinaisia, tavanmukaisia selityksiä pidettykään, vaan kansa oli kokoontunut enemmän kylästelemään ja toisiansa tapaa-maan. Mainitussa talossa pidetään kyllä suuria hengellisiäkin kokouksia ja voimallinen, arvossa pidetty saarnaaja onkin talon isäntä.

(Kari Autto: ”Kirjoittaja on ollut Köngäs-nimisessä kylässä joka on voitu tuolloin sanoa Jokelan kyläksi, siltä näyttää, kun siinä on Jokelan-vuo-makin kylän laidalla, ehkä on ollut Jokelatila josta silloinen nimi.”)

Näiden tämmöisten kokousten arvoa ja merkitystä hengellisessä suh-teessa en aio nyt arvostella, vaan lausun muutaman sanan niiden merki-tyksestä joka päiväisen elämän oloihin nähden. Lapinmaa on nimittäin harvaan asuttua, taloja ja ihmisasuntoja löytyy kaukana erämaissa, ollen siellä aivan erotettuna kylistä ja jokivarsilla olevista ihmisistä. Harvoin siis nähdään ihmisiä, ellei riennetä erityisiin kokouspaikkoin, joissa saadaan tavata tuttuja, kuulla hiukan tärkeimpiä tapauksia ja sen semmoisia.

Hyvin harvoille asukkaille jossakin suuremmassa kylässä tulee sanoma-lehtiä ja niiltä sitten tiedustellaan maailman tapauksia ja vieläkö tämä matoinen maailma on asemillansa. Joku aina on äskettäin tullut joltakin matkalta, kirkonkylästä, naapuripitäjästä tai muulta pitemmältä retkeltä ja se sitten kertoo kuulumisia, tietoja muilta seuduin ja etenkin kristittyjen keskinäisistä suhteista. Kun viikko määrät ollaan eroitettuna toisistaan ja varsinkin kun kaukaisimmat erämaan uutistalot eivät muita ihmisiä näe juuri koskaan, niin ei ole kumma, jos halu tekee rientämään johonkin kokouspaikkaan saamaan sekä hengellistä että ruumiillista virkistystä ja tietämään ihmisten oloja.

Näissä kokouksissa myöskin luetaan kaukaisista seuduista lähetettyjä kristittyin kirjeitä, joissa kerrotaan keskinäisistä vaiheista jne. Talvisaikoi-na myöskin tulee usein läheltä ja kaukaa kuljeksivia saarnaajia ja muita kristillisyyden asioissa kulkevia matkaajia joilta kuullaan kertomuksia kuulemaan ja tuttavuutta niiden kanssa tekemään tai uudistamaan.

Siten ovat Lapin hengelliset kokoukset myös samalla maallisten tiedon- saamisten välittäjät ja niissä usein saadaan tietää kunnallisia oloja ja seutukunnan merkillisimpiä tapahtumia sekä yleensä kuulumisia läheltä ja kaukaa. Vaan ne uutiset, joita näissä kerrotaan, eivät juuria ole äsken syntyneitä ja eilen tapahtuneita tavallisesti. Ja kuinka monenkarvaisiksi muuttuvat kuulumiset viime kertoja suussa, kun ne mies mieheltä kulke-vat toinen toiselle, kylästä kylään, talosta taloon.

Jokin on aikoinansa lukenut sanomalehdestä erityisen tapahtuman, ker-too sen sitten toiselle, toinen taas muistelee muille ja niin kulkee sano-mia vaikka minkälaisia kaukaisiinkin erämaan tölleihin. Vaan minkä laa-tuiseksi kertomus ennättää muuttua ja minkä verran sillä enää on alku- peräisyyttänsä tai yhtä pitäväisyyttä todellisuuden kanssa, kun se Lapin tuville saapuu ei ole vaikea arvata.

Kukin kertoo ja lisäeleen hyväntahtoisuudessaan jotakin tai unhottaa jot-kut kohdat ja niin syntyy semmoinen satu, joka kutkuttaa sen nauruher-moja, joka oikein asian laidan tietää. Vaan ei ole hyvä mennä ojenta-maan sitä tärkeää uutista, ehkä itse olisi omilla silmillään kerrottavan ta-pauksen nähnyt, etenkin jos jokin saarnaaja on seikan kertonut. Ja niin kuin jo sanoin, ei ne kaikki kuulumiset ole tuoreinta lajia.

Muutamassa paikassa vielä kuulin jonkun juttelevan "Kopelevin" urhote-koja. Satumaisena sankarina kummitteli tämä vielä aivan elävänä kerto-jan aivoissa ja niin vereksenä seikkana muka kuin jos tuo urhokas ken-raali-vainaja Skobelev olisi eilen kerrottavia sankaritöitä toimitellut.

Varsin väärät, vaillinaiset ja nurinpuoliset tiedot siis asukkailla täälläpäin usein onkin niin hyvin maamme kuin koko ihmiskunnan riennoista, joka ei ole kummeksittava, kun ainoastaan kirkonkyliin ja jonnekin muuanne isompaan kylään tulee sanomalehtiä ja enimmiten tiedot yleisistä asiois-ta leviävät suusta suuhun kaikenlaisina huhuina ja satumaisina kerto-muksina.

Onpa varsin työlästä hymyilyä välttää, kun kuuntelee lantalais-äijien tuu-mivan yleisistä asioista sekä maailman tapahtumista ja niin täydellä to-tuudella sekä vakuutuksella he vielä juttelevat, että pahaa oikein tekee, kun ei voi kaikkea uskoa. Mitähän jos lantalais-ukkoset saisivat muodos-taa yhteiskunnan olot niiden aatteiden ja ajatusten mukaan, joita heidän aivoissaan piilee.

Useinkin huomaa heissä heidän puheistaan päättäen, hämmästyttävän halun mullistaa ylösalaisin olevat olot. Kaiken maailman täytyisi mukau-tua sen mukaan, mitä Lapin-äijät sanovat ja koko ihmiskunnan pitäisi asettuman aivan yhtäläiselle kannalle kaikissa oloissaan kuin erämaan asukkaat tunturijärvien rannoilla. Puhuvatpa he välistä varsin katkerasti olevista oloista, niin että arveluttamaan panee. Kumminkin voivat he yh-tä hyvin tuon kiivaan ajan ohi mentyä heti paneutua polvillensa ja rukoil-la, että Jumala suojelisi esivaltaa.

Vaan mikä monessa talossa on kaunis avu ja kotitapa, on vieraanvarai-suus outoja kohtaan. Etenkin uskonveljille, jotka matkustelevat kaukai-sista seuduista kuuluja saarnaajia puhuttelemaan, ollaan palvelevaisia, ehkä löytyypä tietenkin poikkeuksiakin. Ja kuta yksinäisemmät talot ovat, sekä kaukana ihmisten ilmoilta, sen ystävällisempää kansaa on niissä asujana, jos vaan näkevät oudon rehelliseksi matkaajaksi, jota ei tarvitse pelätä.

Harvoin kuin näkee outoja, niin eipä kumma olekaan, jos kernaasti vie-raan kanssa jutellaan. Mutta ei tarvitse olla herras-oloissa ja herrasta-mineissa, sillä sitten kyllä voidaan kaksin, kolmin kerroin hintaa ottaa, jos mitä tarvitsee. Herrat saavat nimittäin ilmaiseksi rahaa ja sen vuoksi ei ole synti, jos niiltä hiukan rapeamminkin nyhtäsee, kuulee sanotta-van.

Täällä vierasvaraisessa kokoustalossa vietin sen päivän ja yön. Huomis-aamuna kävi isäntä kalassa ja toi aimo joukon vankkoja ahvenia ja hau-kia. Päivä oli juhannuksen aatto vaan lämminpä se kyllä olikin. Puiden-lehdet olivat parin viikon päivät hiirenkorvalla sarastaneet, pääsemättä sen isoimmiksi, sillä kylmät ilmat olivat seisauttaneet lehdenkasvun. Vaan nyt näkyivät ne oikein silmissä suurenevan, kun lämmin viimeinkin tuli.

Kankaan talosta läksin taas kulkemaan pitkin joen itäistä rantaa. Pian tuli kumminkin jonkun neljänneksen päässä vastaan uusijoki, joka näytti virtaavan idän puolelta. Luulin sitä joksikin suuremmaksi Ounasjoen si-vujoeksi ja kun en yli päässyt, niin piti palata takaisin kylään ja mennä länsirannalle.

Puolen peninkulmaa kuljettua tuli ensimmäinen ihmisasunto vastaani. Siellä kerrottiin, ett'ei se ollutkaan sivu- tai syrjäjoki, josta pois palasin, vaan ainoastaan muu joenhaara, sillä joessa oli sillä kohdalla suurempi saari, joten helposti olisin voinut itäistä rantaa kulkea, kun vaan olisin ar-vannut. Mutta outo kun olin, en sitä tiennyt enkä juuri niin selkeitä tietoja keltään kylästä saanut, ehkä koin tiedustella, kumpaa puolta on parempi kulkea ja voi eteenpäin päästä.

Täältä oli sitten vielä joku matka, kun sanottiin taas olevan pari taloa jo-kirannalla. Sinne astuskelin vielä ja niin jäin Juhannuksen aatto-iltaa unettamaan Sikkolan taloon jonne Jokelan kylästä ei ollut enempää kuin hiukan yli puoli peninkulmaa tai Venäjän virstaa.

Yksinkertainen oli täällä juhannuksen vietto, ei tuotu koivuja rappuissen eteen, eikä vehreitä oksia tupaan. Vaan hyvin ystävällistä väkeä täällä asusti, niin ett'ei ollenkaan muistunut mieleen hälisevät juhannushuvit muualla maassamme. Varsinkin oli talon emäntä puhelias ja hyväluon-toinen ihminen, jutellen kaikkia elämänsä kokemuksia, Ilojaan ja suru-jaan niin avosydämellisesti ja peittelemättömästi, kuin vanhat lapsuuden tutut olisimme olleet.

Hänen miehensä ompeli lapikkaita ja hänkin kertoi, miten hän on vai-monsa kanssa tähän talon perustanut. Silloin kun he tähän asuntoa hommasivat, oli kaikki ollut yhtenä metsänä, vaan nyt oli heillä jo peltoa koko sipale ohran ja potaatin kasvattamiseksi. Mutta kylläpä olikin ukko-raja monen huolen kanssa taistella saanut, monta hikeä otsastaan karis-tanut ja se oli vanhaksi talon perustajan tehnyt, kyhmyjä näkyi paljon käsissä ja jaloissa. Useana vuonna on halla viljan korjannut, niin että on saanut olkiin turvautua, valitteli mies.

Minulle kannettiin syötäväksi pöydälle, mitä parasta talossa oli, nimittäin viiliä, paistettua kalaa, rieskaa ja voita, vaan talonväki söi penkillä pii-mää ja ohraleipää. Enpä voinut olla kutsumatta yhteiselle ruoalle, vaan siihen ei suostuttu. Täytyyhän toki vieraan saada rauhassa ruokailla ja aina talonväki saapi, sanottiin siihen.

Varsin vilkkaasti kieri Ounasjoki aivan talon sivuitse alas, vähäisiä koivu-ja kasvoi sen rannoilla sekä paikoin kärrykkäkuusta ja pieniä mäntyjä. Mitään herttaisia ei siis seudut silmäellä olleet, jokitörmät ovat ainoat, jota pitkin kernaasti astuu, katsellen ohi rientäviä vesiä. Huomisaamuna päätin lähteä kulkemaan, sillä pitkäksi pelkäsin päivän käyvän yhdessä kohden istua.

Talon piika souti minut joen yli itärannalle, sanoen sitä puolta olevan pa-remman kulkea, sillä syrjäjokia ei sillä rannalla kuulunut useita vastaan tulevan ja niiden yli olivat porraspuut. Erotessaan minusta, lausui hän:

-Se on niin ikävä, kun pitää erota, eikä tiedä, jos enää koskaan näkee. Vaan viekää nyt sydämen rakkaita terveistä Hetaan pappilan piioille.

Venematka Ounasjoella. Taustalla Levitunturi. Perässä Emil Sarlin, toinen keulasta Hugo Berghell. Rannalla Evert Katila. Selin olevat venemiehet ovat tuntemattomia. Kuva: Hugo Berghell, 1901. GTK.

Minä vakuutin terveiset perille saattavani ja läksin astelemaan. Noin I,5 peninkulmaa varsin upeaan astuttuani metsäisiä rantoja pitkin, tulin Te-paston kylään, jonka kohdalla taasen siirryin joen länsirannalle, sillä eteenpäin mennessä sanottiin tulevan ylitsepääsemättömiä sivujokia.

Tepastosta marssielin vielä melkein saman verran tai jotakin neljännes- tä vähemmän jokivartta pitkin, kunnes jouduin yksinäisen talon kohdalle, jota kutsutaan Kurkkiovaaraksi. Tämä taipale oli jotenkin vaivaloista kul-kea, kun paikoin oli mättäistä jänkkiä, paikoin taas hyvin tiheää vesak-koa astuttava ja tietä - ei niin pahaistakaan - näkynyt koko taipaleella. Myöskin pari puroa oli vielä välillä, joiden yli sai kauniisti kainaloitaan myöten kahlata.

Tavallisesti kulkevatkin ihmiset venheillä näitä matkoja ja matkustavaisia varten kyllä on kylissä jonkinmoisia kievaritaloja, joista saa kyydittäjiä. Vaan se maksaa rahaa, kulkea täällä venekyydillä. Täytyy nimittäin ottaa 2 miestä sauvojaksi ja niille pitää maksaa hyvät rahat. Mutta ken astus-kelee jalkasin jokivartta pitkin tiettömiä rantoja, sen ei tarvitse mitään sii-tä maksaa ja saapi vielä levähdellä, missä vaan haluttaa, eikä sekään maksa mitään.

Päästyäni mainitsemani talon kohdalle iltasilla, täytyi huutaa venettä, sil-lä talo oli toisella puolen jokea. Hyvän aikaa sain odottaa, kunnes vii-meinkin kaksi miestä tuli minua venheellä yli noutamaan. Vaan nepä tie-dusteli tarkkaan, mitä miehiä minä olin, ennen kuin rohkenivat veneen jokirantaan laskea, peläten minua joksikin karkulaiseksi. Jopa yrittivät mennä takaisin ilman rantaan tulematta, vaan minun täytyi päästää pie-net rukoukset, että yli veisivät, sillä eteenpäin ei kuulunut voivan sitä puolta jokea pääsevän, kun siellä oli vastassa taasen ylipääsemättömiä, sillattomia syrjäjokia ja muutenkin olin hyvin väsyksissä eikä metsässä olisi saanut mitenkään sääskiltä yörauhaa.

Sääskiä jo tuhahti metsät täyteen, kun ilma oli lämmin, niin että ininä ja surina kävi vaan metsässä. Viimeinkin taipuivat miehet sen verran että yli joen saattivat, vaan hyvin pitivät he silmällä minun liikkeitäni venees-sä istuessani, ehk`ei minulla ollut minkäänlaista asetta ylläni, yksin sau-vakin täytyi rannalle nakata, kun sitä arastelivat.

Talonväki katseli myös minua epäluulolla, vaan lupasivathan sen täh-den yösijaa, jos siivolla olen. Nuot ylitsetuojani eivät olleetkaan talonvä-keä, vaan olivat ylempänä olevasta Kyrön kylästä. Ne läksivät yöksi sauvomaan kotikyläänsä, ja olivat täällä ainoastaan aikansa huviksi. Mi-nä ensin pyrin heidän mukaansa vaan kun näin, miten he minua yhä pelkäsivät, eivätkä oikeaa vientipalkkaa sanoneet, päätin sen olevan pa-rasta, olla talossa yötä ja huomenna omin avuin taasen matkata.

Huomis-aamuna läksin sitten taipaleelle Kurkkiovaarasta. Edessä oli taas 2 peninkulmainen taival, ennen kuin oli toivoa nähdä ensimmäi-nen ihmisasumus. Talon ihmiset jo aamusilla olivat vallan huolettomia minun suhteeni, eivätkä vähääkään enää arastelleet, kun näkivät, että kaikessa hiljaisuudessa matkalle hankitsin.

Matkalla tapasi minut ankara ukkonen, tulta leimusi taivahan täydeltä ja vettä tuli torvenansa. Muusta ei minulla niin huolta ollut, kuin siitä, miten muistikirjani kuivana säilyttäisin, sillä enpä olisi sen suonut kastuvan ja turmeltuvan, ehk`ei kumminkaan muistiinpanoni yhtä kallisarvoisilta tun-tuneet, kuten ennen Ervastille Jäämerelle matkatessa. Niin paljon kuol-leita numeroita ne eivät tosin sisältäneetkään kun muutenkin olin mat-kustanut hiukan hiplummasti, ett'ei ateriarahoja sekä muita kapsäkin kantopalkkoja niin kovin karttunut, vaan ainahan minäkin olin yhtä ja toista muistooni piirtänyt.

Koko väli oli varsin ikäviä metsämaita, rimpiä ja rahkoja. Lihavaa maata ei näe täällä silmä, ainoastaan peuransammal peittää suurimman osan maanpintaa. Ruokamultaa ei ole paljon ollenkaan maakamaran kattee-na, vaan heti näkyy santa pintakuoren alta. Rahkat ovat sitten semmois-ta ruskeaa hömmelikköä eli levää, joka ei edes puita oikein kasva.

Metsälintuja niin kuin teeriä, pyitä, metsoja tiheään pyrähtele lentoon männistössä ja näkipä joitakuita oraviakin hyppelevän käpyjen perässä kuusen oksilla, vaan jänekset olivat harvinaisempia. Märkänä saavuin tämän pitkän, metsäisen matkan perästä hiukan jälkeen puolenpäivän Yläkyrön kylään.

Kievaritalossa viivyin sitten lopun päivää, kuivaellen pukujani ja jäimpä vielä yöksikin, sillä ensimmäiseen taloon oli taas liki 2 peninkulmaa. Lännenpuolella paistoi peninkulman päässä Pallastunturi-jono, kulkien etelästä pohjoista kohden ja aivan lumivalkeoilta hohtivat sen varjopuo-lella olevat rinteet, joihin ei sydänpäivän aurinko paistamaan ylety.

Kylän edessä joen toisella puolen levisi surkea rimpi samoin sen takalis-tolla, joten seutu näytti niin surkoa herättävättä. Surullisia valitusvirsiä kuului noilta laajoilta, mitättömiltä rahkoilta, kahlaajalinnut, näet, siellä huutelivat. Alakuloiseksi luulisi ihmisenkin tulevan asuessaan semmoi-silla seuduin, vaan eipä juuri naurun hymy usein näkynyt asustavan ih-misten kasvoilla täällä, varsin yksivakaisilta ne kaikki näyttivätkin.

Sitä valitettiinkin paljon, etteivät -alamiehet eli tervainviejät olleet vielä palanneet merenrannalta, sillä sitten taasen elämään paremmin päästäi-siin, kun sieltä saataisiin jauhoja, kahvia y.m. elämän tarpeita. Kaukai-nen matka on tehtävä, ennen kuin tervat rahaksi saadaan ja monta vai-vaa on nähtävä, kunnes jälleen kotona ollaan meren rannalla olevista kaupungeista. Helpolla työllä eivät siis toimeentulon välikappaleet tule jokien latvamilla asuville.

Ylikyrön kylä Ounasjoen rannalla 1950-luvulla.

Ylikyrössä 1950-luvulla.: Emma Kyrö pihalla Lilja ja Jussi Kelottijärven lasten Valden ja Selman kanssa, ovella Vieno Laakso.

Yön levättyäni, ei taas työksi muu auttanut kuin lähteä matkalle joen ran-taa pitkin. Nyt sai nähdä ja astuskella mäkisiäkin maita muutamin pai-koin, vaan yhtäläisiä laajoja nevoja, rimpiä niiden välillä oli. Jokirannoilla oli paikoin niin tuuheaa matalaa vitsikkoa, että piti poiketa ulomma met-siin ja soille. Kauas ei kumminkaan uskaltanut erota joesta, sillä ei ole hyvä eksyä ilman evättä Lapin laajoille erämaille.

Luonnon valtakunta näkyy olevan varsin köyhä ravintoaineista, ainakin alkukesällä, ett'ei siihen ole turvautumista, jos ei vielä ole ampukojeita muassa. Minulla ei kumminkaan ollut sen enempää aseita kuin kataja-keppi kädessä, vaan päätin pahimmassa ahdingossa käydä konnien kimppuun sekä etsiä lintuin munia ravinnokseni.

Pahinta hätää kumminkin alkoivat tehdä sääsket ja oi hyvänen aika kuin niitä on paljon täällä. Saipa suloista laukkaa välistä laskea päästääk-seen erilleen niistä piinahengistä, vaan koko maailma näytti olevan yh-tenä sääskisumuna. Eipä tahdo kaikistellen uskaltaa hengittää, sillä niin kovin on ilma täynnä niitä. En vielä sitten ollut varustettu sääskihunnulla tai lakilla, eikä myöskään pikiöljyä ollut, jolla voidella naamojani, kuten lappalaiset tekevät, sillä monena päivänä ei niitä vielä metsässä ollut vonkunut, joten olin ilman varustuksitta.

Pääsin sitten viimeinkin ensimmäisen talon kohdalle. Talo se kyllä ei sii-nä merkityksessä ollut kuin muualla Suomessa, vaan ainoastaan ihmis-asunto tai tölli mäkirinteellä, sillä ei mitään viljelystä asujilla ollut. Asuk-kaat olivatkin oikioita lappalaisia, eläen poron- ja karjanhoidolla. Vaan sekin tölli oli joen toisella puolella ja siinäpä jupakkaa pidettiin, ennen kuin pääsin yli joen.

Minä huusin jokitörmällä venettä syöpäläisten käsissä, niin kuin vaan suinkin henkitorvestani lähti. Pian ilmestyikin pienen veneen kanssa lappalainen joelle ja souti minua kohti, vaan maalle ei hän olisi uskalta-nut laskea venettä, vaikka kuin koreita olisin puhunut. Hän käski minun vaan kulkea eteenpäin, virkkien:
- Kyllä sinä hyvin löydät eteenkinpäin, kun olet tullut kerran tähän asti.

Kaikenlaisia verukkeita hän teki, mutta minä koin niitä vastaan väittää. Viimeinkin tokasin tuskissani:
- Vieköön sinut Stallo*, ellet venettä maalle tuo.
- Oletko sinä noita??? kysäsi lappalainen, alkaen katsella suurilla silmillä minua ja suuremmalla huomiolla.
- No tiedänhän minä muutamia seikkoja, tuumailin siinä, vaan vie nyt heti yli.*

*) Stallo merkitsee lappalaisten haltija, henkeä, joka asuu jylhissä tuntu-reissa. Lappalaisten tarinoissa esiin tulee usein ylen luonnollisia haltija-henkiä, niin kuin Sauvo ja Stallo, joita nytkin vielä usea entiseen taikaus-koon kiintynyt lappalainen luulee löytyvän, ja asustavan tunturistoissa. Noitain luullaan voivan niitä esiin loitsia sieltä vaivaamaan ihmisiä.

Paljon myöntyväisemmäksi tulikin sitten lappalainen ja laski veneen maalle kuin laskikin, pidettyään kumminkin ensin jonkinmoisen hyvitys-puheen minulle, ett'en muka nyt enää muistaisi hänen haukkumasano-jaan, joilla hän alussa koitti karkoittaa minua tieheni. Minä olisin ottanut melan käteeni, auttaakseni veneen kulkua, mutta silloin jouduttaisiin lap-palainen kovin kohtelijaaksi ja sanoi:
- Antakaa olla, antakaa olla, kyllä tämän välin soudan yksinkin ja istukaa vaan rauhassa.

Hän pelkäsi poloinen, että häntä melalla paukahutan. Huomattuani hä-nen arastelemisensa, istuin liikkumatta, ehkä hiukan syyhytti mieltäni kiusata vuorostani lappalaista. Rantaan tultua ei hän viivytellyt maalle hypätessään ja juoksujalassa oikasi tupaa kohden, jonne oli rannasta jonkun ½ Venäjän virstaa.

Ujostelematta astelin minä perässäpäin tölliä. Sieltä näkyi naisihminen pujahtavan ulos ja pökäsevän metsään. Tupaan astuttuani, kavahtivat siellä olijain silmät minua kohti. Vanha muori istui litteistä kivistä kokoon kyhätyn lieden ääressä, jossa paloi risuja. Ahkeraan imeskeli eukko piip-puaan ja muuta tekemistä ei hänellä näkynyt olevankaan.

Joen yli noutajani istui seinävieressä olevassa makaussijassa eli puu-polossa ja muudan mies makasi pitkällään toisella seinämällä saman-laisessa vuoteessa. Muori aloitti puheen, kysellen minne matka ja mistä olin. Ylituoja koetti taas saada minua kuumille kiville, alkaen selittää: - Tyttö lähetettiin hakemaan miehiä, että saadaan nähdä, kuka sinä olet.

Hän tahtoi siten koetella alkaako minua pelottaa, jos tutkinnon alaiseksi joudun. Miesparan aivoissa vielä liikkui ajatus, että olin tullut heille jota-kin väkivaltaa tekemään. Tyttö palasi pian takaisin ja istuutui rahille la-pinkenkiä ompelemaan punontaisella. Heti rauhoittui kumminkin väki tu-vassa, kun monesti vakuutin, ett'en ollut vaarallinen vieras, ja saivat kuulla matkustavani Enontekiön kirkolle.

Tyttö ei ollut ennättänyt käydäkään muualla kuin metsässä hetken sei-somassa, eikä koko liki tienoossa ollut ainoakaan ihmisasuntoa, mistä lisämiehiä saada,jos tarve tulisi.Talon vaari tai perheen isä sanottiin ole-van poroja paimentamassa yhden pojan kanssa, vaan heidänkin kodal-lensa oli 3/4 peninkulmaa.

Molemmat tuvassa olevat miehet sekä tyttö olivat eukon lapsia. Eukko tuli varsin puheliaaksi, alkaen kysellä matkani vaiheita. Selittipähän omiakin elantojansa, ehkä poikansa muistuttivat, mitä vieraalle tarvitsee kaikkia ilmoitella. Hän sanoi olevansa tunturilappalaisen tyttö, siis kasva-nut tunturien rinteillä ja meren rannoilla. Hänen nuoruudessaan oli eräs englantilainen tullut katselemaan tunturia, vaan sen olivat muutamat lap-palaiset tappaneet, niin kertoi eukko, ja anastaneet hänen sauvansa, jo-ka oli ontto sisältä sekä täynnä kultarahoja. Ruumis kyllä löydettiin muu-taman ajan perästä, vaan tappajista ei selvää saatu.

Eukko olisi keittänyt minulle kahviakin, vaan en sanonut juovani. Sen kuultuaan rupesi hän ruokapuuhiin ja paistoi pari ohkaista, pientä kakka-raa pannun pohjassa hiilloksella. Me olemme lappalaisia, selitti mummo, ja meillä ei ole mitään maanviljelystä. Joskus ostamme kumminkin jau-hoja ja niistä paistamme aina syömään ruvetessamme lieden hiilloksella tämmöisiä ohkaisia kyrsiä, vaan oikeaa leipää harvoin syömme.

Erkki Ketola eli Ketomella ja Inkeri Valkeapää v.1910.

Ounastunturilla; laavunsa edessä Johan West (s.1828.) oli Inarin saamelaisia ja Ella Valkeapään, os. Ketolan (Valkko-Ellan) ensimmäinen mies. Kuvausaika: 11.7.1896 Kuva: J. Alb. Sandman. / Museovirasto.

Heti käski hän minua syömään paistoksiaan,nostaen hyllyltä seinävie-ressä eteeni maitopytynkin, johon hän kaatoi vähän kellertävää ainetta, se taisi olla poron terniä. Koitin syödä puulusikalla eukon karjanviljaa, vaan venyvää se kovin oli ja ilkeältä vallan haiskahteli. Siivottomalta näytti minusta heidän ruokahommansa ja etenkin maidonhoito. Kun mummo älysi, ett'ei maidon syönti oikein sujunut, taisi hän arvella, että vika oli lusikassa ja otti hyllyltä kahvikupin sekä ojensi sen minulle, virkkien:
-Syökääpä tällä kastetta, ei tämä ole likainen, hiukan puhdasta kahvin-poroa on vaan sen pohjassa.

Lohduttausin minäkin siihen sanomaan;
- Kyllä lusikalla saan, minkä tarvitsen, sillä kovinkamalalta jo kupin ulko-muoto näytti, tuskin se lienee vettä nähnyt vuosimääriin.
- No syökää nyt vaan kakkaraakin, kehoitteli muori. -Kyllä ne ovat syö-tävää kalua, sillä pesinpä minä pannun pohjan oikein saipualla puhtaak-si.

Todella tunnustelinkin kakkaran pohjan hiukan saipualle maiskahtavan. Hyvän aikaa viivähtelin täällä lappalaisperheessä, aikoen sitten illem-malla liikkeelle lähteä, sillä sääsket eivät niin kovin ahdista viileällä kul-kiessa. Sanottiinpa vielä, että saan olla yötäkin, jos haluttaa.

Matkalle kumminkin teki mieli, päästäkseni huomenna viimeinkin Enon-tekiön kirkolle, jonne täältä sanottiin tulevan 3 peninkulmaa, jos suorinta linnun tietä kulkee, vaan jokivartta myöten enemmän eikä sitä myöten sanottu perille pääsevänkään, sillä eteen tuli paljon isoja syrjäjokia, lam-pia ja järviä.

Neuvottiin ensin kulkemaan peninkulman verran ylöspäin jokivartta ja sitten lähtemään synkkään metsään luodetta kohti, jossa Ounastunturin piti näkymän peninkulman päässä, jota kohti neuvottiin menemään. Ou-nastunturin laiteelle kuului näkyvän jo Enontekiön- tai Hetan kirkko pe-ninkulmaisen matkan päässä.

Saattaa yksi pojista lähteä teidän oppaaksenne, jos luulette tarvitsevan ne, puheli muori ystävällisesti. Toisellakaan ei näkynyt mitään sitä esi-tystä vastaan olevan sanottavaa, vaan minä vakuutin kyllä osaavani yksinkin, kun niin varmat suunnat sain tietooni.
- Kyllä minä lähden vierasta saattamaan perille asti, virkkoi tytär ja olisi heti paikalla ollut siihen valmis.

Eukko lähti sitten minua jälleen yli joen viemään, pistäen käteeni toisen kakkaran, joka ateriastani jäi tähteeksi.
- Ottakaa vaan, kyllä se on metsämatkalla tarpeen, vakuutti muori.

Joen yli päästyä kysäsin mikä hänen nimensä on.
- Minä olen Siira, niin -Ketomellan Siira(* sanovat aina papitkin, kun ky-länluvuilla lukemaan huutavat.

*) Kari Autto: Siiri (Sigrid) Larsintr. Utsi s.1827 koutokeinolaisten Lars Ut-sin ja Ellen Sirin tyvär. Siiri oli Johan Erik Ketolan vaimo ja Ella Ketolan äiti, (myöh. Valkko-Ella)

Meidän taloamme kutsutaan Ketomellaksi. Vaan tulkaa palatessannekin meillä käymään. Jos ukko sattuu kotona olemaan, sen kanssa on haus-ka jutella. Se on ollut herrainkin parissa ja tuntee paljon asioita. Jäljestä-päin sain kuulla, että mainittu lappalais-äijä todella olikin hiukan merkilli-sempi muita ihmisiä.

Hän kuului laulusta heti tuntevan, minkä linnun ääni se on ja linnun len-nosta näkevän, milloin se lentää pesällensä, milloin muuanne. Hän kuu-lui siis voivan löytää, minkä linnunpesän hyvänsä, sillä hän tuntee len-nosta, mikä lintu menee munimaan. Varsin tarkat eroittamis-aistit ja huo-miolahjat täytyy hänellä olla. Hän kerrottiin olleen oppaana kasvientutki-joilla, jotka täälläpäin ovat käyneet kasvia tutkimassa ja niiltä sanottiin hänen oppineen melkein kaikkien seudun kukkien latinalaiset nimet.

Erottuani saattajastani, läksin aika menoa kapistamaan joen palletta pit-kin.Täytyipä hiukan kummeksua, miten lappalaisväki ensin niin pelois-saan oli ja sitten muuttui niin tuttavalliseksi. Ihmeteltävää ei tosin ole-kaan, jos yksinäiset asujamet arastelevat ensin outoja, sillä porovarkaita ja kaikenlaisia muita ilkivaltaisia ihmisiä kuului täällä kesän aikana liikku-van, vaellellen alhaalta päin Ruijaan.

Se on tehnyt asujamet epäileviksi ja luuleviksi, niin, että varsin arastele-vat muukalaisia. Muutenkin on lappalaisten luonne hyvin epäuskoista, eivätkä hevillä lappalaiset ennakkoluulojansa hylkää. Lantalaiset etenkin kuuluvat arastuttavan lappalaisia, sillä ne ovat tehneet lappalaisille mon-ta kolttosta.

Kavaluutta kyllä lappalainen kokee käyttää aseenaan, vaan on liiaksi kömpelö tai yksinkertainen vehkeilemiseen, niin että sen heti huomaa, milloin hän revonnahkaan turvautuu. Tappelua ja muuta ruumiillista vä-kivaltaa kovin kauhistuu Lapin alkuasuja ja täytyy olla kovin tukala en-nen kuin hän voimiinsa turvaikse. Jos heitä on useampia yhdessä, sitten kyllä voivat miehissä päälle käydä, vaan yksin ja kaksin ollessaan eivät lappalaiset tohdi vastustuksesta ajatellakaan sen vähemmin hiiskua.

Nammalkurusta, etu-alalla, Rihmakuru on taaempi kuru ennen noita isoja keroja, siinä kuvan keskellä, siellä kurussa tapettiin Nutti Niku. Kuva ja teksti: Kari Autto.

Matkani sujui jotenkin alussa, kun oli joki ohjeena, ehkä sääsket hätyyt-tivät yhtäläisesti kuten ennenkin, ei näkyneet ne yöksikään sen siivom-miksi tulevan. Parissa kohden piti oikein savu tehdä sammaliin voidak-sensa hetken huokua vapaammin. Vaan tulipa välillä pienonen joki, jon-ka yli ei ollut puita. Ei muu auttanut, kuin vaatteita vähemmäksi ja niin jo-keen. Kauhean kylmältä vastasi vesi ihoon, sillä kaukaa kylmäin tuntu-rien kupeilta se virtasi yhtä viluisten vuomain halki.

Onneksi oli kuivia risuja heti toisella puolella jokea, joihin päätin tehdä tulen lämmittääkseni koipiani. Mutta nytpä vasta huomasinkin ett'ei koko varastossani enää ollut muuta kuin kaksi tulitikkua. Tämä havainto ei juuri ollut miellyttävää lajia. Jos minkäänlainen vilu, sade tai muu erityi-nen tapaus matkallani kohtaisi, niin ei ollut sen enempää tulikeinoja muassa.

Huomenna on varmaan pouta, kun minulta tikut loppuivat, mietiskelin siinä ja purasin tulen risuihin, annellen vielä, että turhempiinkin tärvä-tään tulitikkuja kuin tämmöisessä tarpeessa. Hetken kuivailtuani läksin taasen taipaleelle. Vaan enpä koskaan ole tulitikkua sen huolellisimmin säilyttänyt kuin tällä kertaa suojelin viimeistä tuliainettani.

Pian oli edessä toinen puro, jonka yli pääsin kuivana puuta myöten. Täs-sä oli nyt erottava. Ounasjoen varrelta, luodetta kohden, synkkään män-nistöön. Se on kyllä helppo sanoa: mene luodetta kohden, vaan siinä saa oudolla maanpaikalla tuumia, missä päin luode on, sillä joka ilman-suunta, minne vaan kurkistaa, pyrkii luoteelta näyttämään, kellä ei ole nimittäin kompassia nokan alla, eikä näe auringosta jälkeäkään.

Nyt olisivat hyvät neuvot tarpeellisilta tuntuneet. Aurinko oli aivan synk-käin pilvien peitossa, ja sataa tihutteli hiukan mehevistä pilvistä. Tuntu-rista ei näkynyt niin merkkiäkään, senkin oli usva kätkenyt piiloon. Ei muu auttanut, kuin piti alkaa tutkia metsän puista, missä päin on etelä ja missä pohjoinen. Puiden oksat nimittäin enimmäkseen pyrkijät etelään päin, joten etelän puolella on tavallisesti puissa enemmän oksia kuin pohjois-puolella runkoa.

Myös joen juoksusta sain jommoistakin osviittaa, sillä pääasiallisesti piti Ounasjoen näillä seuduin virrata etelään päin, ehkä saattoipa tässä olla mutkan paikkakin. Vaariin ottaen molemmat seikat, luulin jotenkin tarkoin saaneeni oikean suunnan, jonne oli lähdettävä. Vaistomaisesti kuljeske-lin yli kankaiden ja jänkkäin. Hetkeksi aikaa oheni ilma ja silloin näin, et-tä kuljin aivan suoraan tunturin pohjoisinta rinnettä kohti, niin kuin pitikin.

Jylhänä jättiläisenä kohosi Ounastunturi sadesumujen joukossa suunna-ton, lavea vyö, valkeasta lumesta, paistoi sen kupeella vielä. Vaan pian katosi se jälleen huurujen peittoon, niin että sai tarkan vaarin askelistan-sa pitää, jos mieli eksymättä pysyä ja suoraan kulkea. Vaan luonteen olin kummiinkin ehtinyt nähdä, sillä vasemmalla kädellä oli laaja, suun-naton rahkasuo, juosten aina tunturin juureen saakka,kuten kaukaa näytti, ja oikealla puolella yleni petäikkövaara. joka myöskin näkyi aina-kin liki tunturin pohjoispäätä yltävän.

Tämän vaaran ala syrjää astuskelin sitten edelleen liki rahkan laitaa, vaan olipa välistä kummiinkin semmoisia syviä notkelmia, välillä pistäen vasemmalla olevasta rahkasta. kuinka kauas oikealle. Niiden yli täytyi mennä keinolla millä hyvänsä. Uh!!! kuin väliin upposi levään lanteitaan myöten ja pitipä joskus vakavuuden takia käyttää käsiäänkin kulkuneu-vojen apuna, sillä kovin ventoa, pohjatonta heteikköä sattui rahkanotkel-missa olemaan.

Virkistynein mielin lätsin laskeumaan alas tunturinlaelta pohjoista kohti, vaan helpompaa oli nyt alas meno. Lapin tuntureja luulisi outo suunnat-tomiksi vuoriksi sekä kallioiksi, vaan Suomen Lapissa ne enimmäkseen ovat ainoastaan maata ja santaa, rinteillä kyllä tavallisesti juoksee kivi-röyhellöksiä, vaan nekin on luonto pienemmistä tai suuremmista erillisis-tä, irtonaisista kivistä kokoon kyhännyt.

Kiintonaisia, kokonaisia vuoria ne eivät ole kuten Alpit, ehkä joitakin kal-lion kappaleita näkee kupeilla. Jäämeren rannoilla kyllä tunturit muuttu-vat enemmän vuorisiksi. Alemma laskeuduttuani, kuului alhaalta laak-sosta jonkinmoista pentukoiran tapaista haukuntaa. Luulin ihmisiä siellä olevan ja jouduttausin yhä alemmaksi laakaa tunturin rinnettä.

Ei ollut se koiran ääni, käkönen kukahteli koivikossa tuolla laakson lai-dassa ja sen kukunta niin oudosti kajahteli tunturi-ilmassa, etten ensin ääntä tuntenutkaan. Suoraan läksin sitten, alas laaksoon päästyäni, astuskelemaan pohjoista kohden, vaan kirkkoa en tietysti enää nähnyt, se vaipui metsän syliin.

Tottuneelle kulkijalle ei peninkulmainen taival ole mikään kumma asia, jos toimet vaan ovat kunnossa ja maat kuivia sekä kannattavia. Vaan jos veteliä, pohjattomia rimpiä eteen sattuu enimmäksi osaksi, silloin kyllä siitäkin jo matkaa karttuu tuntumaan asti. Lapin rimpiä sain minä kahla-ta, niin että polvia vapisutti. Tuli niinkin märkiä paikkoja, ettei millään neuvolla uskaltanut yli ryömiä, eikä voinut päästäkkään, ehkä suoraan olisi pitänyt mennä, jos mieli oikeaan osata.

Pois suunnaltani taasen siten jouduin, kun kierrellä piti pahimpia kuluja. Väliin oli pienosia jokiakin rämeillä, vaan niiden varsilla tiheää pajukkoa kasvoi, että oli tietämistä, miten läpi pääsi. Laajat alat olivat myöskin jokivarsilla veden alla, ja niitä sai poltata sauva kädessä kuin kalan ajeli-ja käestyksellä.

Putosi joskus kainaloihin saakka veteen, kun varomattomasti astui jo-honkin kovan vetelään paikkaan. Muutaman joen yli yritin mennä puuta myöten, kun en muuten päässyt, vaan lahon syömä se osui olemaan sekä pilkahti poikki ja niin minä silloin pääsin aika tuijakkaa juoksevaan jokeen. Kuivuus ei suinkaan liioin haitannut, kun viimeinkin ylös sieltä pääsin.

Onneksi kumminkin ei hyvin pitkältä ollut kankaan laitaan, jonne kömmit-tyä piti asettua yhtä yksinkertaiseen tilaan purnun puolesta kuin esivan-hempamme Edenissä ja ripustella vaatteet auringon paisteeseen kuiva-maan, puiden oksille. Lämpimästi loisteli aurinko ja sen säteet imivät pian joka vesipisaran pukimistani, niin että taasen otin ne ylleni ja läksin edellensä.

Mielestäni olisi jo Ounasjärven ääri pitänyt olla edessäni, sillä pitkän ru-peaman olin metsiä, rimpiä samonnut, vaan ei näkynyt vielä järven juo-vaa kirkon kylinensä. Varmaan olen hunnikolle eksynyt, ajattelin alla-päin, kallella kypärin ja käänsin kulkuani enemmän idemmäksi. Siellä tuli järven roikale kyllä vastaani mutta ei se ollut vielä Ounasjärvi.

Sen rantoja kiertelin kotvan aikaa ja yhä astelin jälleen idän ilmaa koh-den. Auringosta kyllä koetin ilman suunnat määritellä, ehk`ei se suin-kaan varmasti ja niin hiuskarvan jälkeen voinut onnistua, sillä aurinko lakkaamatta siirteli asentoansa taivaan kannella. Kirkkoa en ollut sen koitoa koommin nähnyt, kuin tunturilta alas laskeusin ja kaikki maat oli-vat yhtä oikeassa mielestäni, jos minne olisin katsonut.

Viimeinkin saavuin eräälle korkealle kummulle, jossa oli peuran sam-malta liki polveen asti ja siihen näkyi selvästi Ounasjärvi sekä kirkko sen pohjoissuunnalla. Mutta liika kauas länttä kohden olin painunut, noin puolen peninkulmaa olin syrjässä kirkon kohdalta lännen puolella.

Ounasjärvi oli kumminkin jo likellä, sillä, kuten jo mainitsin, se ulottuu idästä länttä tai länsi-lounasta kohden, ehkä kirkolle vielä niin pitkältä tu-li. Nyt samosin oitis järve rantaan ja sitä pitkin astuskelin itään päin kir-konkylän kohdalle sekä heti päästin aika huudon kuulomatkalle päästy-äni, että toisivat venettä järven yli päästäkseni.

Hetkisen huhuiltuani sääskien uskollisessa, ehkä haitallisessa seurassa, jo kiitikin pienonen vene kylän rannasta minua kohden ja siinä istui äm-mä, soutaen kelpo kyytiä. Pian istuin minäkin veneessä ja ei kaukaa vii-pynyt ennen kuin astuin Enontekiön pappilaan noin kello 3 seuduilla päi-vällä. Näin olin nyt viiveinkin saapunut tänne Lapin sydänmaille, viivyt-tyäni matkalla Maaningalta Enontekiön kirkolle yhteensä 44 päivää, kaikki pysäys ja lepopäivät siihen luettuina.

Lähtenyt olin nimittäin 14 päivänä toukokuuta ja tänne pääsin 27 päivää kesäkuuta. Useita askelia jo sillä välillä olin saanut ottaa, kulkeissani 86 peninkulmaa jalkapatikassa. 44 päivää tai vuorokautta olin matkalla ollut Enontekiöön tullessa ja aivan yhtä monta vuorokautta perilläkin viivyin, ehkä kyllä sieltä käsin erään pienemmän matkan tein sen ajan kuluessa Saivomuotkaan Ruotsin Lapissa Muonion joen varrella.

Tämän kyhäelmän päällekirjoitukseen nähden luulisi lukija kertomuksen nyt päättyvän, kun sankari viimeinkin on matkansa perille saapunut, vaan niin ei ole asian laita, sillä en malta olla hiukan sanelematta oloista ja elämästä Enontekiön Lapissa sekä omistakin vaiheistani siellä ollessani.

Hetta v. 1906. Kuva Väinö Tanner. / GTK.

Mistä on ensiksi nimi Enontekiö juontunut? Luulisipa tässä olevan etu-maisen sanan merkitsevän samaa, jota tavallisimmasti eno-sanalla ym-märretään, nimittäin äidin velimiestä, ruots. morbror. Niin ei ole laita.

Täällä kutsutaan valta- tai emäjokea tavallisesti enoksi, myöskin väyläk-si, johon muita syrjähaaroja ja pienempiä sivujokia laskee. Semmoista terävää, suippoa maannientä eli kärkeä, joka eroittaa yhden sivujoen pääjoesta niiden molempien yhtymäpaikassa, kutsutaan täällä tavalli-sesti enontekemäksi eli enontekiöksi.

Ensimmäinen kirkko, jonka alle nämät seudut ovat kuuluneet, olisi pitä-nyt olla tämmöisessä terävässä maanniemessä kahden joen välissä, ja siitä olisi laajennettu tämä nimi koko suuren alueen yli. Yleinen nimi muuttui omituiseksi. Toiset taas muistelevat, että ensimmäinen asukas on asettunut semmoiseen enontekiöön ja siitä on tätä osaa Lappia ru-vettu Enontekiöksi nimittämään.

Nyt ymmärretään Enontekiöllä meidän oloissamme Enontekiön kappelia tai Lappia, joka kuuluu Muonionniskan pitäjään. Ensimmäinen kirkko Suomen puolisessa Enontekiössä on ollut siinä kohden, missä Lätäseno yhtyy Könkämäenoon ja josta Muonionjoki alkaa. Sieltä on kirkko muu-tettu paljon alemmaksi Palojoensuuhun tai siihen, missä Palojoki laskee vetensä Muonionjokeen ja sieltä vasta Ounasjärven rannalle nykyiselle paikallensa, joten kirkko nyt on kolmannessa paikassa.

Tämän kappelin nimen kirjoittavat useimmat Enontekijäksi, toiset taasen Enontekijäisiksi eli Enontekeiksi. Minä katsoisin nimen Enontekiö olevan lyhyimmän, selvimmän ja samalla kieliopillisesti oikean, sillä jo johde-taanhan tehdiköistä kielessämme nimisanoja päätteellä io, iö, ehkei juuri niin runsaasti kuin päätteellä ja, jä.

Kaikkein ensimmäinen asukas, jolla on ollut pysyvä, siirtymätön asuinsi-ja, on tullut alhaalta päin Tornionjoen varrelta nykyisestä Mataringin pitä-jästä Ruotsin puolella. Sieltä on se muuttanut asumaan tänne Ounasjär-ven rannalle, rakentaen itsellensä talon nykyisen kirkon länsi-puolelle.

Kun tulija oli Hetta nimisestä talosta lähtenyt, ruvettiin uutisasujankin ko-tia Hetan taloksi nimittämään ja siitä syystä nytkin vielä kutsutaan koko kirkonkylää Hetan kyläksi ja kappeliakin täällä kansan keskuudessa tavallisemmin nimitetään Hetaksi. Iso ei ole vieläkään kirkonkylä, 6 tai 7 talonnimellistä siinä on. Ohraa sekä potaattia hiukan viljellään, vaan ei riitä se minäkään vuonna asukasten tarpeeksi.

Kun oikein hyvä vuosi joskus sattuu tulemaan niin ei juuri silloin erittäin paljon viljaa osteta vaan usein ei saada viljaa ollenkaan, sillä viluinen vieras halla, käy Lapissa tuo tuostakin pellon-palaset puhdistelemassa. Myöskin pouta ja muut luonnon suhteet vaikuttavat ett'ei viljelys oikein näy viihtyvän täällä.

Asukasten, nimittäin niiden, joilla on tilat, tärkeimpiä elinkeinoja on ka-lastus, karjanhoito, tervanteko sekä myöskin jo mainittu maanviljelys. Kalastus ja karjanhoito ovat luotettavimmat ja tuottelijaimmat. Ahkeraan pyydetään tuon kauniin, mutta lyhyen kesän aikana kalaa, enimmäk-seen siikaa, vaikka kyllä saadaan muitakin kaloja.

Pääasiallisin pyyntikeino on nuotta, verkkoja on myöskin, vaan ei juuri muita pyydyksiä mainittavasti. Kylät ja talot ovat sijoitetut aina jonkin järven tai joen läheisyyteen, joissa sitten kalastetaan. Myös mennään kaukaisimpiinkin järviin sekä lampiin kalastamaan ja tavallisesti pyyde-tään sitten koko kesäajan samasta järvestä, sillä nuotta aolisi hankala useaan paikkaan haalata.

Nuottueesen tarvitaan vähintään 2 aika henkeä, usein on joku poikanen eli nainen vielä kolmantena. Yhdellä veneellä kyllä nuotta aikaan tulee, sillä Lapin nuotat eivät ole erittäin suuret, korkeat, ehkä tyhjiä köysiä kyl-lä varsin pitkältä niihin liitetään. Nuotan veto käy aivan yhtäläisesti kuin niinkutsutuun ranta- tai konttanuotan veto muualla maassamme niin, että nuotta vedetään vaan rantaan eli nostetaan maalle.

Miesväki tavallisesti menee heti juhannukselta johonkin yksinäiseen, etäisempään järveen nuotanvetoon ja kotiväki, naiset ja lapset, kalaste-lee sillä aikaa kotivesillä. Jos ei talo voi yksinään nuottaa kuntoon pan-na, yhdistyy kaksi aina sitten yhdeksi nuottueeksi ja niin on mies kum-mastakin talosta sen vedossa koko kesän ajan.

Kantojuhtana kesän aikana käytetään poroja. Poron selkään pannaan jonkinmoinen satulan tapainen puu hihnoilla kiinni ja tähän satulaan ri-pustetaan sitten poron molemmille kyljille eli sivuille koko suuret tarakat kuormaa ja talutetaan miehen jäljestä minne vaan tahdotaan. Poro siis kantaa nuotan niin kutsuttujen nuottajärvien rannoille, sekä kalatynnyrit eli nelikot, joihin saadut kalat suolataan, sekä suolat ym. Väliin on varsin korkealle kannettavaa poron kyljillä kuin kamelin selässä kalaan men-nessä.

Nuotan vetäjät viipyvät aina koko viikon tavallisesti nuottajärvellä yhtä mittaa, vaan pyhänä pistäydytään kotona evästä hakemassa. Kalat suo-lataan puunelikoihin nuottarannalla ja jätetään talveen asti johonki saa-reen. Maahan, mutaan,kaivetaan syvennystä ja siihen haudataan puoli-kot syksy-talveen eli lumikeliin asti, pannen kiviä painoksi sekä samma-lia ja multaa peitteeksi.

Lumen tultua vasta ne tuodaan sieltä poroilla kotiin. Vaan usein ovat ka-lat puoli mädänneitä ja aivan yhtenä haisevana liimana, sillä vähä on ka-lastajilla suolaa ripotella puolikoihin. Suolasta on täällä sagen suuri puu-tos ja on varsin kallista. Kun kansa on vähävaraista, ei jakseta talven ai-kana hommata suoloja niin paljon, että runsaasti ylettyisi yli kesän ja se on siinä syynä toimettomuuttakin.

Kun on totuttu pienuudesta saakka märänneitä kaloja syömään, ei huoli-ta paljon suolaa hankkia ja kaloihin panna. Kansa syökin ennemmin semmoista kalaa, joka on vähän pilautunut kuin hyvästi suolattua. Vaan tämä vaikuttaa seki, ett'eivät muut osta kernaasti lappalaisten kaloja, sil-lä niissä on aina hiukan happanemisen vikaa.

Tunturijärvissä on vielä siika, joka on valtavin kalan laji, sangen rasvai-nen ja lihava sekä tarvitsisi hyvästi suolaa, jos mieli pilautumatta säilyä. Usein tapahtuu, että syksypuoleen loppuvat kaikki suolat, ja silloin täytyy talvikalan pyynnin lopettaa. Hyvänä kalansaaliin aikana saa nuottue ko-konaisen puolikon kaloja yhtenä yönä joskus enemmän vaan useimmin vähemmän.

Nuottaa aletaan vetää alkukesästä illan tultua vasta, sillä kalat pelkäävät kovin heleässä valossa nuottaa, ja pitkitetään läpi yön aamuun asti, vaan syksympänä saapi vetää melkein kokopäivän. Kalat siivotaan sit-ten rannalla ja suolataan nuotan kuivaessa. Työtä ja hommaa siis on ka-lastajilla nuottajärvellänsä. Päivän aika sitten ruokaillaan ja nukutaan vanhan kumoon kaadetun veneen alla, jonka sivulla risuja suitsuttaa savua Lapin syöpäläisten kammoksi.

Vaan eivätpä ne siitä juuri huoli, kullakin täytyy olla päässä sääskilakki, joka on pussin tapainen päähine, mistä ainoastaan silmät, suu ja sierai-met näkyvät. Matkassa on myöskin pikiöljyä, jolla ahkerasti sivellään kä-siä ja naamoja, ett'eivät sääsket söisi. Kun nuotan köydessä ovat kädet kiinni, ei silloin jouda syöpäläisiä muuten karkoittamaan kuin tällä uhri-voiteella, pikiöljyllä, vaan kyllä ne sen löyhkää näkyvät karttavankin.

Kau`aa ei öljyn vaikutus auta, jos se kuivaa, täytyy heti sivellä uudes-taan. Mutta varo ett'ei silmääsi öljyä saata, sillä se tuikasee yhtä kipeäs-ti, kuin jos terävään seipääseen silmänsä pukkaa.

Akso Autto nuotanvedossa Ketojärvellä v. 1954.

Paremman käsityksen vuoksi olosta ja elämästä nuottajärven rannalla kalanpyynnin aikana, pyydän lukijaa suosiollisesti seuraamaan minua yhdeksi viikoksi tämmöiselle nuottaretkelle.

Oli maanantai-aamu. Varsin herttaisesti paisteli päivä sinikirkkaalla tai-vaalla. Minä tein lähtöä kalaan seurakunnan pastorin tai kappalaisen(* ja erään äijän kanssa. Porohärän selkä oli tavaraa täynnä, vaan saipa sen vuoksi vielä kukin jotakin kanneltavaa, sillä eipä poroparka jaksa kantaa enemmän kuin voimat riittävät. Minunkin selkääni sälytettiin aika piimä-leili ja niin lähdettiin astelemaan vähäistä polkua myöten erään järven rannalle, jota kutsuttiin Siissangiksi.

*) Aatu Laitinen.

Se oli kirkolta koillisilmaa kohden ja sinne tuli 3 neljännestä. Korkean-vaaran yli meni sinne polku, mutta ennen kuin oli kuorminensa sen yp-pyrällä putosi moni hikihelmi kuivaan santaan jalkojen juurella. Perille päästyä oli tietysti ensimmäinen työ lausua:
-Oi kuin tekee hyvää, kun sai selkänsä tyhjäksi!! Tämä lausuma vetäysi aivan luonnollisista vaikutuksista jokaisen huulille, ja luulenpa että poro-härkäkin aivan sydämen pohjasta yhdistyi tähän, ehkei mitään puhunut, sillä varsin tyytyväisenä huokaili hänkin,kun kuorma maahan tyhjennet-tiin.

Pian torisi tulella teevesi ja sen kiehuessa muistelivat nuot vanhat nuot-takumppanit, pastori ja äijä, kalastusmuistojansa niin hyvin hengellisillä kuin luonnollisilla apajilla. Porohärkä päästettiin irti ja se läksi hetken sammalia syötyänsä astelemaan takaisin kotiin. Koivunkyljestä sai sitten kukin itsellensä tuohiropeen tai portan ja siitäkö hyvälle kuulu Kiinan juo-man maistui.

Vähän takaa jo keitettiin huttukin ohrajauhoista, joka ei suinkaan hapata ehtinyt, ennen kuin oli loppuun syöty. Lusikoita ja vateja ei kalarannalla tarvita, tekastaan hieman lusikantapaista tikun latuskasta ja sillä kyllä toimeen tulee, kun uutterasti liikkuu.

Sääskiä ei sanota huttuun lentävän, jos ensimmäiseksi pataan lentävän sääsken sekoittaa yhteen jauhojen kanssa keittäessä eikä sitä pois ota. Koetimme kyllä sitä Lapin taikaa, mutta kun vaan pata alkoi jäähtyä, lenteli siihen kyllä niitä.

Tulen sivulla oli vanha vene kumossa ja sen alle sitten painausimme syötyä uinahtelemaan iltaa odottaissa. Tarkoin saa päänsä kääriä vaat-teella, sillä muutoin ei silmänräpäystäkään rauhan aikaa suo sääskijouk-ko. Sakeana savuna täällä kuhisee ilma ja metsä täynnä näitä Lapin vai-vahenkiä ja ne ovat alinomaa äänessä.

Kuumuutta on myöskin sydänpäivän aikana liiaksi, että oikein rasitta-vaksi käy henkiä. Varsin hyvältä tuntuu, jos tuulen henki virtaa tuntureil-ta, sillä se on hiukan virkistävää ja silloin kaikkoavat sääsketkin avoimil-ta paikoilta. Hienoa tuulta ne eivät juuri tottele. Tuulee sen tähden kyllä välistä niin lämpimästikin, että on tukehtua.

Illan tultua pantiin nuotta uluilta veneesen ja niin lähdettiin järvelle. Ran-taan pystytettyjä riukuja, eli varppeita kutsutaan uluiksi täällä. Minä sain olla soutajana sekä tarpojana, toiset kumppanit vetivät nuotan rannalle. Joskus koetin minäkin köyttä lappaamaalle, vaan ujumaan minun käsi-varteni rupesivat, niin että täytyi jättää nuotanveto toisille tottuneimmille käsille.

Koko yö sitten vedetään nuottaa ja siikoja tulee väliin runsaastikin. Lapin järvissä kalat välistä sangen nopeaan kasvavat ja etenkin siiat sekä hauet. Tämä Sissankijärvi ei ollut kuin toista Venäjän virstaa(* pitkä sekä puolen leveä, vaan runsaasti siinä oli kaloja, ehkä joka kesä kalastetaan sen vesissä.
*) Runsas kilometri.

Nuottajärvet vaihtuvat aina joka kesäksi toiseen paikkaan eri nuottueille, niin että sama nuottue vetää ainoastaan yhden kesän kussakin järves-sä, toiseksi kesäksi tulee siihen toinen nuottue. Siten saa jokainen eri nuottue käydä vuoronsa kaikissa kyläkunnan nuottajärvissä kalastamas-sa.

Kullakin kyläkunnalla on nimittäin ikivanhoista ajoista ollut vissit nuotta-järvet, joihin eivät muut kylät tule kalaan, ollen heidän yksinomaisia ka-lastuspaikkojaan kuni vanhan nautinto oikeuden jälkeen ja semmoiset nuottajärvet ovatkin tavallisesti kylän läheisyydessä.

Kaukaisiin,yksinäisiin järviin jotka ovat loitolla kylistä ja ihmisasunnoista, ei millään kylällä ole miesmuistoisia nautintooikeuksia, vaan niissä käy-dään pyydöllä miten sattuu. Onpa kumminkin tapahtunut, että riitoja ja rettelöjä on syntynyt kalastusoikeudesta semmoisissa syrjävesissä, ja joskus ovat jonkun uhkarohkean ja omavaltaisen kalastajan toiset sullo-neet päin suohon siellä yksinäisillä aloilla, jonne harvoin syrjäisten ja ruununmiesten silmät tirkistivät.

Valtavin kalalaji on siika. Kaksivuotiset siian pojat jo tulevat nuottaan ja ovat salakan kokoiset sekä kutsutaan silleiksi. 3 ja 4 vuotta vanhat, jotka ovat sukkulan pituisia melkein, nimitetään sapakoiksi ja sitä vanhemmat siioiksi. Kyllä vetää vertoja Sissangin siiat Kokemäen maan kuuluille sil-lille.

Noin 7 apajaa vedettyä on jo aamu käsissä, aurinko loistelee korkeam-malla ja silloin eivät siiat enää ui apajassa, vaan pujottelevat siitä vapau-teensa. Sen vuoksi lähdetään sitten takaisin uluille ja ensiksi on nuotta kuivamaan saatava. Kun nuotta on asemillansa, riennetään tulisijalle tu-len tekoon ja kahvin keittoon.

Kahvin juonti on hyvin yleistätäälläkin, tahtoapa mennä yli kohtuuden. Myös nuottarannoilla keitetään tätä Arapian herkkua, kolme neljä kertaa päiväänsä. Ennen pitäisi ottaman ilman kahvitta, kuin suoloitta. Meillä kyllä oli kyllin määrin molempia. Hiukan tupakoitua ja virkisteltyä tulen ääressä haukattiin palaa ja sitten miehen tavoin kaloja perkamaan.

Kalamies veneineen Sissanginjärven rannassa.

Lukija kenties ennemmin paneutuisi, koko yön valvottuansa, nukkumaan nuotion viereen, vaan se ei sovellu kalastajalle Lapin lampiloissa ja jär-vissä, sillä muutoin pian kalat pilautuvat auringon paisteessa. Ei muu auta kuin nopeasti paidan hihat ylös ja kaikki kursailemiset tipotiehensä sekä reippaasti kalojen kimppuun.Kalat ammennetaan veneestä vasuun ja kannetaan sitten maalle siivot-tavaksi. Joutavia herruuksia ei täällä tarvita eivätkä viihdy nuottarannoil-la. Tahtoo kyllä ensin arveluttaa se kalaläjä, jonka ääressä istuu, että nyt taisi koko suveksi käsityötä tulla, vaan yks' kaks' siirtyvät kalat maasta jalkojesi juurelta takaisin vasuun kun ahkeraan sormiasi liikkeessä pidät.
Pienempiä kaloja peratessa ei tarvita sen enempää aseita kun peukalo ja etusormi, joilla puhkaistaan kalanrinta ja vetäistään samassa sisäl-mykset ulos sekä nakataan pois, suomuksia niissä on varsin vähän ja ne varisevat huuhtoessa aivan itsestänsä. Suurempia kaloja siivottaissa kyllä tarvitaan veistäkin. Peratessa leikataan isoimmilta siioilta päät sekä pannaan pataan, joka myöskin seisoo sivulla odottamassa osaansa.


Myös maksat ynnä joku osa isompien kalain sisälmyksistä, niin kuin määhnät(* ja muut syötävät kappaleet erotetaan keittopataan. Kun kaik-ki kalat ovat perattu, huuhdellaan niitä järvessä ja sitten jaetaan, jos ni-mittäin nuotta on yhteinen kahdelle osakkaalle. Suuremmat kalat jae-taan luvuttain, vaan pienemmät punnitsemalla.

*) Mä(ä)hnä on vanha sana, sillä se esiintyy myös kaikissa itäisissä lähi-sukukielissämme: karjalassa, lyydissä ja vepsässä. Suomen kielen ety-mologisen sanakirjan mukaan mä(ä)hnä on samaa juurta kuin mäti. Ete-läsuomalainen murrenimitys rommi puolestaan on lainaa ruotsin kieles-tä, jossa mädin nimitys on rom. (kielikello.fi)

Vaattuja puntareja tai vuoveja(* ei kalarannalla tarvita. Maahan on lyöty vaan pystyyn puu ja sen päähän asetetaan vinoon vähän pitempi kanki niin kuin kaivon vintti, jonka lyhyempään, koholla olevaan päähän, sitten vuorotellen ripustetaan kummankin osakkaan kalavasu. Kun nyt molem-mat vasut painavat puuta yhden verran alaspäin samalta kohdalta, sil-loin ovat ne yhtä raskaat ja niin on se työ tehty.

*) Nykysuomen sanakirjan mukaan vv.1900-1950 vuovata –termi on murteellinen ilmaus, joka merkitsee ahertamista, liikkeelle laskemista, muokkaamista, puurtamista, uurastamista, vaivaamista, vatvomista.

Satamassa lastataan ja puretaan laivoja ja proomuja sekä pidetään kir-janpitoa kuormattavasta ja purettavasta lastista. Suurin osa työajasta työskennellään ulkona säässä kuin säässä, joten tätä kaikkinaista puur-tamista voi hyvällä syyllä kutsua ”vuovaamiseksi”.

Vuovata –termi merkitsee myös yrittämistä. Uudenmaan Yrittäjät on elvyttänyt vanhan perinteen järjestämällä vuosittain ns. vuovauspäivän, jossa palkitaan vuoden paikallisyhdistys. (Kotimaisten kielten keskus (Kotus)

Aivan täsmälleen ei nyt tuhdotta vaakaan saada, kunhan tulee suunnille, niin ollaan tyytyväiset. Sitten suolaa kumpikin osakas kalansa omaan puolikkaansa. Suuremmat kalat pannaan latomalla puolikkoon, vatsa-puolet ylöskäsin. Yhden kalakerroksen yli ripotellaan suoloja ja niin taas ladotaan toinen kerros ja taasen suoloja.

Pienemmät kalat kaadetaan puolikkoon latomatta. Niin on viimeinkin tä-mäkin tehtävä päättynyt ja nyt alkaa eräs kala- tai nuottarannan haus-kimpia toimia, nimittäin kalan keitto. Tulen sijalla kyttelee vielä hiillos ja kun siihen lisätään vaan risuja, niin pian leimuaa jälleen roihuava tuli. Sen yllä on tukien varassa koivuinen kepakko, jonka nenässä keittopata alkaa pian kiehua.

Tässä ei ole ikävä istua sekä jutella, mikä apaja enin antoi ynnä muita kaskuja. Ja kun heti pata nostetaan jalkojen eteen, jonka ympärillä sitten istutaan, ei ollenkaan halu pala Egyptin lihapadoille. Padan päältä ote-taan rasvaa äyskäriin tai tuohiroppeesen kastikkeeksi ja niin miehissä kourin keitoksen kimppuun.

Sen voimakaampaa, herttaisempaa kalasoppaa ei tainne moni syödä muualla kuin Lapin nuottarannoilla. Siiat ovat muutenkin rasvaiset, vaan niiden päät ovat vielä lihavammat, niin että keiton liemen päällä hyllää vaan kalankuuta tai rasvaa. Itse lientä ei näytä syötvänkään, vaan aino-astaan keitokset.

Jäljelle jäänyt rasva annetaan hyytyä kovaksi ja sitä käytetään voin ase-masta hutun silmään ja leivänkin kanssa. Kalasoppaa syödessä ei lei-pää maistetakaan, sitä siis tahdotaan säästää talven ajaksi, jolloin ei is-tutakaan nuottarannalla.

Kaikkea rasvaa yleisesti nimitetään täällä kuuksi, olkoon se sitten sula-tussa tai jähmettyneessä muodossa. Kelpo aterian perästä paneudutaan viimeinkin nukkumaan ja eipä nyt uni kauaa viivyttele tullessaan.

Ruuasta ei niin ole nukkuissa haittaa kuin kuumuudesta. Aurinko paistaa kesäsydännä niin korkealla ja sen säteet oikein polttelevat. Kun sitten täytyy sääskien vuoksi pitää päänsä käärittynä jonkin paksun vaatteen sisällä, käy huokuminen rasittavaksi, tukahduttavaksi.

Odottaessa nuotanveto-aikaa, pistäydytään järvelle parin verkon kanssa käestämään rantakaloja tai paistekaloja. Verkot lasketaan hyvin hiljaa liki rantaa pajupehkojen, pienten mutkain ja ruohoisten järvenkainalojen eteen ja sitten ajellaan kalat rantapuolelta verkkoihin. Siten pyydetään Lapissa paljon kaloja ja tyyninä poutapäivinä saadaan paljonkin haukia ja ahvenia.

Nuottarannalla pannaan aina joku hauki auringon paisteeseen kuivaa-maan ja muutaman päivän kuluttua sitä jo voi syödä leivän asemesta. Kuivattuja haukia syöpi lappalainen siis kesällä paljon leivän sijasta. Illan tultua mennään jälleen nuotalle ja niin alkaa sama temppu.

Jos sadekin tulee yöllä, ei se haittaa nuotanvetoa, sillä kalat eivät sitä säiky eivätkä juuri paljon vetäjätkään. Kylmyys kumminkin tahtoo sateel-la yöllä tulla, varsinkin syyspuoleen, sillä Lapin yöt sydänkesälläkin ovat jokseenkin viileät, ehkä aurinko paistaa läpi yön. Sadeilmalla on sen täh-den paljon haitallisempi vallakin liikkua kalastustoimissa, kun ei ole sen parempaa suojaa kuin kumottu venhe, jota siirrellään aina siihen paik-kaan, niissä katosta tarvitaan. Enontekiössä paistaa aurinko juhannuk-sen seudussa yhtä mittaa laskeumatta 6 viikkoa, vaan niin kuin jo sa-noin yön-ajat ovat sen tähden kylmemmät ja täytyy aina tehdä nuotio, jos yön nukkuu metsässä.

Kun lauantai viimeinkin on käsissä, silloin jälleen palataan kotiin ja tuo-daan kotiväelle keittämistä, jos siellä on niin kunnotonta väkeä, etteivät ollenkaan kykene kalastamaan. Kotona olijat käyvät tavallisesti päivillä käestämässä ja siten saadaan hyvästi haukia, joita keitetään ja kuiva-taan.

Kun näin on oltu koko viikon ahkerassa toimessa, on lepopäivä varsin tervetullut ja sangen mielellään kuuntelee lauantaiehtoona kirkon kellon kuminaa "pyhään soitettaessa. "Kirkonseutu Ounasjärven rannalla ei ole mitään ikävän näköistä. Jylhän somat maisemat näkyvät siellä ympäris-töllä.

Pohjoispuolella näkee metsäisen näköalan, jonka itäpuolella kohoaa muudan korkeahko vaaranlaki. Kylän eteläpuolella aaltoilee rauhallisesti kapea Ounasjärvi ja sen toisella rannalla kumpuaa ylös ilmaan Ahven-vaara, jonka valkeaa rinnettä myöten vähäinen joki kohisten syöksyy alas järven syliin.

Ahvenvaaran takaa loistelee Ounastunturin juhlallinen lumirinne, kuin sanoen: "enkö minäkin ansaitse mainitsemista". Kauan kestää lumipilk-kuja tunturin pohjoisrinteellä, vielä elokuun alussa paistelee sieltä val-koista jäätikköä. Kentät pappilan sivulla vihannoivat niin vehreinä, kas-vaen hyvästi heinää sekä varsinkin keltakukkia.

Pääskynen tulee myöskin tänne asti ja suuret parvet lentelevät niitä alin-omaailmassa, sekä pitkin rannikkoa. Muita pääskylajia en minä suin-kaan nähnyt kuin tavallisia räystäspääskysiä sekä myöskin joen penger-missä multapääskyjä.

Omituinen kalan pyyntikeino on täällä niin kutsuttu inaaminen. Jokiloissa pyydetään nimittäin harrikaloja eli harria siten että yksi mies pitää verkon päästä kiinni rannalla ja toinen kuljettaa toista päätä veneellä verkalleen myötävirtaa alaspäin jonkun matkaa sekä pyöräyttää sitten veneen ja verkon pään rannalle ja niin vedetään verkko maalle kuten nuotta.

Välistä saadaan paljonkin harria tällä tavalla. Kun on kerran yksi heitto-kerta vedetty, uudistetaan sitä useampia kertoja samassa paikassa, sillä harrit eivät koski- tai uimapaikoista pois lähde, vaan asustavat niissä.

Jos ei sovellu verkkoa maalle vetää, niin lasketaan se kiehkeroon tai ympyrän tapaan veteen ja sitten tarpomella säikäytetään harrit sen sisäl-tä verkkoon. Näin inataan muutamista nivan suvantopaikoista ehkä har-vemmin. Syksyn tultua myöskin tuohustetaan tai tuulastetaan kaloja pi-meinä iltoina ja öinä järvissä sekä joissa.

Jos lohikin sattuu nukkumaan rannalla niin eipä hennota jättää sitä rau-haan, vaan väkäisen arinan eli tuulastuspistimen saa sekin niskaansa niin kuin muutkin kalat, ehk'ei lohenpyynti täälläkään vielä tavallista ole. Näkeepä välistä useampiakin tulia syksyiltoina liikkuvan pilkkopimeässä ja niiden valo niin oudosti säihkyää, että luulisi manalanväen liikkeellä olevan.

Tavallisimmat kalanlajit ovat taimen, lohi, hauki, siika, ahven ja harri. Tai-menet ja lohet asustavat ainoastaan niissä vesissä, joista on ulospääsy mereen juokseviin valtajokiin. Myöskin särkiä ja kiiskiä on hiukan, vaan tästä pohjoisempana ei särjen kalaa enää juuri tavata. Minä en tosin ko-ko aikana yhtään näitä viimeksi mainittuja kaloja nähnyt, vaan asukkaat kyllä vakuuttivat niitä Ounasjärvessä hiukan olevan.

Vesilintuja on täällä runsaasti keväin ja syksyisin. Keväällä lentelevät ne yökaudet pitkin järven rantoja, raikatellen välistä oikein moniäänisesti. Meriteeriä, sotkia ja muita merilintuja näkee täällä välistä isot parvet. Asukkaat munittavat muutamia vesilintulajeja puisiin pönttöihin, joita he ripustavat mäntyjen kylkiin ja haaroille järven rannoilla. Näitä munitus-pönttöjä kutsutaan uiksi tai nimennössä uu.

Keväällä myöskin ammutaan vesilintuja nimittäin niitä, jotka eivät ole rauhoitettu ja ehkä kyllä tahtoo sorsalajiinkin kuuluvat kuulan rintaansa saada, jos pyytöpaikalle lentävät. Merilintuja nimittäin ammutaan siten, että järvenniemeen tehdään havuista koju ja järveen liki rantaa asete-taan rihmaseen vesilinnun kuvia, joiden luo lentää muita lintuja ja kojus-ta sitten mies ampuu niitä. Myöskin vähäisten puulauttojen päälle teh-dään järveen eli jokeen samanlainen suojuskoju ja siitä ammutaan.

Varsin herttaisesti kuluu aika kesäsydännä Ounasjärven rannalla. Yötkin ovat niin rattoisat, ett'ei tahdo malttaa nukkua, ennen kuin vasta aamu-puoleen. Kalatiirat tai lokit sekä kajavat lentelevät aivan pappilan editse ja sorsaparvia sekä muita vesilintuja uiskentelee sinä vähän väliä illoin akkunoiden alla, joiden puuhailua veden pinnalla kernaasti tähystää.

Enontekiön kirkko ja pappila v.1882. Kuva: Sophus Tromholt.

Pappila on nimittäin varsin lähellä rantaa korkealla penkereellä, niin ett' ei kiven heittoa ole pytingistä järveen. Pappila samoin kuin kirkkokin on puusta tehty ja keltaiseksi maalattu. Kirkkoon hyvin uljas ja komea sisäl-täkin päin, ett'ei paremmasta apua. Alttarilla täällä vielä näki lasisen ajanmittarin, jossa oli neljä eri torvea määräämään tuntia, puolta, neljän-nestä tai kolmea neljännestä hienolla sannalla, joka juoksi torven yhdes-tä päästä toiseen. Käytännössä ei sitä kumminkaan enää pidetä, vaan pastori puhuu niin pitkään, kuin sanat kulloinkin sakenevat.

Kesillä käypi täällä kirkossa ihmisiä varsin vähän, vaan talviaikoina kuu-luu joskus olevan enemmän. Kun pyhäaamuin kellot kutsuvat Herran huoneeseen ilmestyy kirkonmäelle vähänen lauma ihmisiä sisään käy-tävän rappusille. Ei ole se useinkaan silkissä ja sametissa, paikkaista, ryysyistä vanhusriepuja ja ämmiä istuu tai seisoo siinä sauvansa varas-sa, odottaen pastorin tuloa.

Vanhukset ja lapset usein ovat kotosalla kesän-ajan, vaan nuoret miehet ovat mikä missäkin. Vaan näkeepä siinä nuorempiakin ihmisiä yksin-kertaisissa puvuissaan, varsinkin jos muista kylistä tulee kansaa kirkolle joitakin venekuntia - yksinkertaista teeskentelemätöntä on kansa näkö-jään, köyhältä näyttää se jo puvustaan katsoen.

Ei todella varallisuutta täällä tapaakaan, puutteet tahtovat talvi-iltoina löytää tiensä useaan matalaan majaan. Sekö tehnee, että niin yksiva-kaisilta, alamielisiltä ensisilmäykseltä heidän kasvojensa juonteet näyttä-vät. Ylimielisiä ivanlaskijoita ei sen tähden täällä koskaan tapaa, yksin-kertaista, vakavaa on enemmän kansan luonne niin hyvässä kuin pa-hassa.

Joskus kyllä yritetään leikkiäkin laskea, vaan se on niin kömpelöä, ettei juuri muita naurata kuin omia Lapin lapsia, jotka tuntevat yhdellä tapaa, ajattelevat yhtäläisesti kuin täkäläiset. Niin kuin jo sanoin, nuoret miehet ovat useinkin poissa kotoa, etenkin alku kesällä. Yksi osa menee alas merenrantaan viemään tervoja ja muutamia on aikuisin jo rientänyt Rui-jaan kalastamaan Jäämerellä.

Naineet miehet enimmäkseen kyllä pysyivät kotisalla, jääden nuotanve-toon. Vaan hyvin kummalliset käsitykset täälläkin, kun kuvittelevat ihmis-ten aivoissa ihmiskunnan ja kansainriennoista sekä oloista. Sitten vasta olisi ihmiskunta muka oikiassa elementissään eli edistysasteessaan, jos se asettaisi olonsa ja menonsa yhtäläiselle kannalle kuin näissä matalis-sa majoissa vallitsee Ounasjärven rannalla.

Lantalaisluonne vielä usein haiskahtaa monessa seikassa, ehkä nykyi-nen uskonnollinen liike on kyllä rehellisyyttä tuntuvasti edistänyt. Käsite oikeasta ja väärästä on ennen jotenkin himmeänä ollut ja varsin törkeää elämää täälläkin on joku aika sitten useissa taloissa vietetty, mutta nyt on ainakin ulkonaista kuorta koko joukon parannettu.

Kummallisen käsityksen minä ylipäänsä olen saanut lantalaisten luon-teesta, se on niin taipuisaa kavaluuteen, viekastelemiseen yksin uskon-nollisenkin verhon ja nimen alla. Ja näyttää siltä, kun aivan hyvällä omallatunnolla voivat lantalaiset kaikenlaista pienempää sekä suurem-paakin kavaloimista harjoittaa, monenmoisia jesuitallisia selitys- ja loh-dutuskeinoja minä näin sekä kuulin matkallani.

Esimerkiksi maallisen oikeuden edessä voidaan vetkutella miten tahan-sa ja se ei ole synti eikä vääryys. Jos muun muassa ollaan vieraana miehenä ja tahdotaan puolustaa jotakin julkista konnantyötä, ei siihen asiaan puhuta muuta kuin mitä tuomari kysyy ja sitäkin koetetaan totuu-desta eksyttää.

Vaikka kuin raskauttavia syitä vierasmies tietäisi, ei hän niitä ilmoita, ellei tuomari osu itsestänsä kysymään kaikkia, ehkä valassaan hän on tur-vannut ett'ei mitään hän tässä asiassa peitä eli salaa. Ja näin voi vieras-mies puhtaalla omallatunnolla menetellä! Myöskin jos esim. joku mitä raa'immasti ja aivan vielä viha sydämellä haukkuu eli sättii toista, ja lou-kattu sitten kutsuttaa käräjiin, puhuvat kuulijat useinkin, jos haukkuja kuuluu uskonnolliseen puolueesen, ett'ei sättimistä ole ollenkaan kuul-leet vaan ainoastaan "lakisaarnaa".


Näin kummallisia, jesuitallisia käsitteitä on olemassa, niin hyvin täällä kuin muuallakin lantalaisten seassa, ja ne vaikuttavat vielä kerran varsin turmiollisesti kaiken oikeuden tunnon ja lain pyhyyden sortamiseen. Se on hyvin harvoin kuin ruununmiehet ja muut järjestyksen peräänkatsojat voimat saada oikeudessa julkisista luvattomuuksista syytettyjä syyllisiksi todistetuiksi, ehkä paljonkin vieraita miehiä ja silminnäkijöitä olisi, sillä todistajat tai näkijät eivät sano nähneensä, kuulijat eivät kuulleensa, ja sanotaan paljon sitä puolustukseksi, ett'ei enää muisteta koko seikkaa.

Muuten on kansa hyvin kernas uskomaan kaikenlaisia kummitusjuttuja ja manalaisten menoja. Ne ovat varsin kiitollisia keskustelun aiheita, ja mikä sen pahempi, surkeampi on, pienet lapset ja muut ala-ikäiset saa-vat kuulla kaikenlaisia turhia kummitustarinoita täytenä totena kerrotta-van.

Lappalaisilla ylimalkaan on vielä jäljellä kaikenlaisia taikoja ja niitä tah-toivat uskoa muutkin, eivät ainoastaan lappalaiset. Välistä kyllä puhu-taan monenlaisia kertomuksia noitain teoista ja muista taruista muka lei-killä, vaan sydämessään näkyvät puhujat kumminkin ne todeksi usko-van, ehk'eivät suorastaan sitä tunnusta.

Kummitusjutut ovat aivan yleisiä ja turhaa taikauskoa on ylen paljon, jota vielä puolustetaan Jumalan sanalla. Niinpä myöskin unennäöille anne-taan suuri arvo sekä kaikenlaisille luonnollisille seikoille tavallisesti luon-noton selitys sekä merkitys. Varsinkin on perkeleellä tai riettaalla, niin kuin täällä sanotaan, hyvin suuri sija ihmisten ajatuspiirissä. Etenkin jos joku ulkopuolella kristillisyyden piiriä oleva osuu kuolemaan, silloin näh-dään ja kuullaan ihmeitä ja riettaan menoja.

Konsa lehahtaa se kuolinhuoneen sivu tuulispäänä, konsa mustana korppina, kettuna tai minä kummana kaluna tahansa. Tämmöiset taika-uskoiset tarinat ja joutavat lorut vielä sen pahempi näkyvät versovan ja viihtyvän myöskin uskonnollisenliikkeen sisällä muuttuen haaveksivaksi kiihkoisuudeksi ja hourelmiksi.

Varsin usein selitellään miehissä unien merkitystä ja jos jotakin tapah-tuu, joka poikkeutuu joka päiväisestä elämästä, silloin sanoo aina joku nähneensä unta ja aivan tosissaan juttelee sen muille. Varsin vitkalleen luovutaan vanhoista ennakkoluuloista ja taikauskon jätteistä, ne kulkevat perintönä isästä pojalle, tiesi kuinka kauan.

Ja jos niitä kokee turhaksi väittää, silloin sanovat he vastaan, että tahdo-taan tyhjäksi ja kuolleeksi tehdä koko elämä kristillisyys ja Jumalanpel-ko. Se on muka maailman viisasten ja herrain uskottomuutta, jotka eivät usko mitään, ja aivan hyödytöntä on selittää, ett'ei se ole uskottomuuden merkki, jos ei kaikkia kummitusjuttuja ihmisten loruja sekä valheita us-ko.

Ja jos ken mielii saada tietää heidän aaveen näköjänsä ja noitakerto-muksiansa, se ei saa vastaan väittää eikä valheeksi tehdä heidän juttu-jansa,muutoin heillä on suu pian lukossa. Niin kuin jo mainitsin, on oi-keudentunto ollut täällä ja vieläkin on monessa suhteessa varsin arve-luttavalla kannalla.

Yhden aikaa oli seurakunta papittakin ja silloin täytyi asianomaisen ni-mismiehen kääntyä hallituksen puoleen, että se lähettäisi tänne papin, joka vähänkin pitäisi oikeudentuntoa vireillä ihmisissä, sillä oikeuden edessä esim. voivat he puhua, mitä vaan haluttivat, ett'ei vierasta miestä paljon koko seurakunnasta voinut ottaa.

Nykyään on kristillinenliike kumminkin paljon muutosta aikaan saanut, julkiset paheet ovat vähenneet, porovarkaudet, viinankaupat ja muut ri-vot teot melkein tykkänään lakanneet. Kaiken tämän muutoksen hyvään päin minä oikeudella ja lämpimällä sydämellä luen laestadiolaisen liik-keen vaikuttamaksi, ehkä kyllä samainen liike on vielä, ikävä kyllä, liiaksi suopea oman piirinsä sisällä versovalle rikkaruoholle.

Myös on mieluinen, rakas velvollisuuteni mainita, että en matkoillani mis-sään ole nähnyt mainittuun liikkeesen kuuluvien jäsenten välillä niin sy-dämmellistä sopua ja keskinäistä sidettä, joka täällä vallitsi. Keskinäisiä kiistoja, sanasotia, kamppauksia en minä täällä kuullut kuin nimeksi, vaan yksimielisyys oli heillä kaikissa asioissa niin hyvin hyvässä kuin pa-hassa.

Niin kuin muualla on kristillisenkin liikkeen sisällä paljon erimielisyyttä, eri mielipiteitä ja keskinäisiä, sisällisiä otteluja sekä kamppauksia, kuten esim. Kittilässä ynnä muualla, sitä en täällä huomannut. Ja jos jotakin rii-dan aihetta yritti olemaan joiden kuiden välillä, se ratkaistiin miehissä kokouksissa, jotka siis olivat jonkinmoinen sovinto-oikeus, josta ei vedo-ta maallisen lain turviin.

Tämmöinen keskinäinen yksimielisyys on enemmän harvinaista ja an-saitsee huomiota. Joskin heillä täällä on varjopuoliaan, niin nekin enim-miten ovat kaikille yhteiset ja niin seurataan toinen toisiaan niin hyvässä kuin pahassa.

Miehiä purjeveneessä Ounasjärvellä v.1921. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.

Täällä ollessani kävin oppimassa laestadiolaisliikkeen kuuluinta johtajaa Juhani Raattamaata, joka asuu Ruotsin puolella Muonionjoen varrella Saivomuotka nimisessä kylässä, kuuluva Kaaresuvannon seurakun-taan.

Meitä läksi sinne kokonainen matkue ja aikomus oli mennessä pitämään jonkinmoista maakirkkoa Palojoenkylässä Muonionjoen varrella. Perjan-tai-aamuna heinäkuun 18 päivänä astuimme pappilanrannassa venhee-sen, ja niin lähdettiin soutamaan Ounasjärveä länttä tai pikemmin hiukan lounasta kohden.

Ounasjärvi pistää nimittäin Enontekiön kirkolta noin kolme neljännestä itään ja peninkulman länteen eli lounais-länteen. Kun tuuli sattui ole-maan idän puolelta, siis penintakainen, muistui mieleen, että purjekin olisi hyvä ollut muassa. Muutamasta niemen nokasta otettiin lehväkkäitä koivuja veneesen, ja niin huristettiin sitten aika menoa järvenpäähän.

Pian olimme järvitaipaleen katkaisseet ja nyt tuli pieni joki, jota ylös piti vene saattaa sauvomalla. Naiset ja joutilaat miehet nousivat maalle ja pari miestä kuljetti venettä ylöskäsin. Pitkä ei joki ollut, kun pääsimme
taasen järven rantaan. Joen niskassa viivähdimme hetken aikaa ja siinä inasivat miehet harria iltakeitoksi.

Tästä oli nimittäin liki peninkulma järven toiseen päähän, jonka rannalla oli ensimmäinen kylä, jossa aioimme yöpyä. Jokipenkerellä oli vallan so-ma paikka levähdellä heinäisellä kentällä, joka tuoksui kukista. Naiset keittelivät kahvia ja teetä ja tarjoilivat evättänsä jokaiselle seurueen jäse-nelle.

Kaikkiaan oli meitä toistakymmentä ihmistä tällä retkellä. Hetken takaa taasen kiiteli veneemme kelpo vauhtia pitkin Muotkajärven laineita. Tuuli kiihtyi jommoisenkin rajuksi, niin että vilkkuivat vaan rämeen näköiset, surkeat rannat sivuitse. Muutamassa kohden öllysi paksu, sankea savu männistöstä liki järven rantaa, siellä poltettiin tervahautaa.

Surumielisen, raskauttavan vaikutuksen minuun enimmät Lapin seudut ja näköalat tekivät, tunnutti niin kuin olisi tuntenut itsensä niin äärettö-män oudoksi, yksinäiseksi ja erakoksi. Joka on aina ihmisten hälinässä, kaupunkilaisten hyörinässä, sille ei tekisi pahaa, viettää kerran kesään-sä jossakin Lapin kolkassa, niin varmaan mieli maailman melusta yksi-vakaisiin seikkoihin itsestänsä kääntyisi.

Terveellistä on joskus tunnustella tyystin itseänsä ja irtautua levottomas-ta elämän hälinästä. ehk'en sen tähden entisten aikain erakkoelämää-kään ihmiskunnalle edullisimmaksi, terveellisimmäksi suosita.

Hyvään aikaan saavuimme järven toiseen päähän Muotkajärven kylään, jossa oli muutamia vähäsiä taloja. Siellä vietimme yön ja sitten aamulla tuli matkaan lähtö. Ensin oli kuljettava jalkasin neljänneksen verran kui-vaa kangasta pitkin, joka on vedenjakajana Ounasjoen ja Muonionjoen vesistöjen välillä.

Muotkajärvi. Kuva: Matti Poutvaara. Museovirasto. / finna.fi

Palojoensuun kylä Hukkakurun Tuhkamellasta kattottuna v. 1932. Kuva: Museovirasto.

Kankaan yli astuttua oli edessä Sotkajärvi, jonka poikki aioimme veneillä mennä. Vaan siinäpä oli neuvottelua, miten veneille pääsi, jotka olivat liejuisen, hetteikön takana veden äärellä. Ranta oli niin vetelä koko jou-kon matkaa, ett'ei paljon uskaltanut siihen jalkaansa laskea. Veneet ei-vät olleetkaan oikealla telapaikallansa, jonne sanottiin olevan paremman pääsyn; muutamat kalassa kävijät pojat olivat ne tähän tuoneet.

Miehet tekivät vähän jonkinmoista porrassiltaa levän yli ja veivät ensi kaikki kapineet ja eväät veneelle sekä kaappasivat sitten naiset syliinsä ja niin kantoivat ne kauniisti veneisiin. Osataanpa Lapissakin kohtelijaita olla, kun oikein sitä tarvitaan, muhoilin siinä yksinäni, ehkä hiukan har-mitti, kun en itse äkännyt tilaisuutta hyväkseni käyttää, tunnustellakseni miten raskauttavalta muudan kirkassilmäinen seuraajattaremme käsillä pidellen tuntuisi.

Kahdella veneellä lähdettiin sitten soutamaan Sotkajärven pintaa. Varsin mutainen on tämän järven pohja sekä rannat ja tiheää kaislistoa kasvoi suuret alat sen äärillä. Sen tähden olikin täällä hyvin paljon vesilintuja isoissa parvissa uiskennellen kaisilistojen rinteillä.

Järvestä läksi Sotkajoki viemään alas Muonionjoen vesistöön. Joen nis-kalla nousivat naiset ja liiat miehet pois veneistä sekä läksivät jalkasin pitkittämään taivalta. Toinen venekin jätettiin siihen vaan yhdellä läksin minä, pastorin, ynnä erään muun miehen kanssa jokea pitkin kulkemaan vielä jonkun puolen peninkulmaa, sillä sitten tuli niin matalikkoja, karista koskia vastaan, ett'ei saattanut edemmäksi venettä viedä.

Surkean näköisten seutujen läpi virtasi joki, välistä olivat rannat niin sa-keaa, pientä pajukkoa täynnä ett'ei olisi luullut auringon silmänkään voi-van sinne kurkistaa. Kun veneellä kuljettava matka loppui, nousimme maalle ja niin rivakasti taipaleelle tavataksemme toiset matkaajat.

Jonkun puolen tiimaa ahkeraan astuttua tapasimme ne muutaman tie-van tai kummun nyppylällä tulirovion ääressä. Kahvipannu tirisi vaan niin tuttavallisesti roihun kupeella ja sen ympärillä istuivat kaikki seuralaiset. Jos hetkeksikään Lapissa kesällä viivähtää yhteen paikkaan, täytyy teh-dä tuli, sillä muutoin on ikävä istua sääskien syöttinä.

Hyvään aikaa piehtaroimme siinä pehmeällä tievalla sekä ruokailimme, kunnes taasen joukossa läksimme liikkeelle. Hetken takaa laski Sotka-joki, jonka kuvetta seurasimme, vetensä vähän suurempaan Palojokeen. Palojoen äärellä tapasimme veneen, vaan se oli niin huono, ett'ei sillä voinut enempää kuin muutama kolme henkeä erällään joen toiselle puo-lelle päästä.

Niin menimme Palojoen länsirannalle ja kuljimme sitä pitkin joensuuhun, jossa oli Palojoenkylä. Tämä joki siis laskee vetensä Muonionjokeen Pa-lojoen kylän alla. Kylän seutu on hiukan somempaa toki silmäellä kuin nuot ikävät, autiot erämaat. Jokiniemellä on entinen kirkon sija ja kirkko-kentällä vihannoi niin vihreänä nurminen vaippa kuin kesäinen vainio tai kylvöpelto.

Aivan tasainen on tämä kirkkoniemi Palo- ja Muonionjokien välissä ja kohisten vierivät joen vedet sen molemmilla kupeilla. Palojoen vasem-malla tai itäpuolella kohoaa naavaisia koivun typyköitä kasvava vaara, jonka vierteitä poroja kiiteli alas joelle juomaan. Jonkun matkan päässä kuulin nimittäin olevan rautiolappalainen poroinensa. Kaukana louna-ilmalla siinteli tunturinhuippuja, ne sanottiin olevan Ruotsin puolella.

Vietettyämme yön täällä, oli huomenna sunnuntai. Muudan lappalais-lapsi oli ensin maan multiin siunattava. Palojoen etelä-suulla on nimittäin pienonen hautausmaa, johon ruumiit haudataan ja milloin pappi sattuu näillä seuduin matkustamaan, lukee hän sitten niille hautausluvut, seis-ten niillä seuduin, mihin vainajat ovat multiin kätketyt.

Hiekkaisella kummulla on se pieni kylän hautausmaa jokipengermän lai-dassa. Pelkäämpä pahoin aikojen kuluessa vyöryvän Palojoen pyörtei-sin, sillä kovin näkyvät lohkeilevan joen rinteet. Vähäisessä puutaulussa sai lukea, että hautausmaa on vihitty vuonna 1825 ja ensimmäisenä on hiekkoihin peitetty seuraavana vuonna Vuontisjärven Pietu.

Minä sain olla lukkarin sijassa haudalla ja vetelinkin pari värssyä oikean kuopiolais-koraalin jälkeen, niin että tuskin vielä olin värssyä puolivälis-säkään, kun jo muut amenia hapuilivat.

Pahtaniva Palojoensuun alapuolella v. 1932. Kuva: Mikkola, Erkki. / Museovirasto.

Iltasella läksimme sitten veneellä laskettelemaan alas Muonionjokea. Välillä oli väkeviä koskia, joissa pärskyi hyvästi väliin vettä silmille ja sil-oin kiiteli pursi tulista menoa. Ovelia vallan näkyvät olevan täälläkin pe-ränpitäjät ja kyllä ne tuntevat pienimmätkin kivet koskiväylissä. Muudan toissilmä mies istui meidän veneemme perässä ja luisilla kourillaan pa-koitti hän melalla veneen kiertelemään kaikki salakarit.

Ihmetellä minun täytyi hänen notkeita, voimakkaita liikkeitään ja sitä kot-kan näköä, joka eroitti kaikki salaisimmatkin karit veden vaahtoavista hyrskyistä. Varsin huvittavaa oli tämä matkan teko Muonionjokea alas, jokirannat vihoittivat par'aikaa niin vihriän karvaisina, että mielihyvällä katseli jokipenkereitä kahden puolen.

Muutamassa joenmutkassa nousimme maalle Ruotsinpuolella ja pian porisi taasen kahvipannu risunuotion kupeella. Ruotsin kuninkaan ter-veydeksi tyhjensivät seuralaiset joka pisaran pannusta ja sitten uudes-taan vesille. Pian kului matka ja veneemme törmäsi rantaan Saivomuot-kassa Raattamaan talon kohdalla.

Suuri ei ole kylä tässä, ainoastaan 4 talontapaista on jokirannalla. Kylän nimi on saatu sanoista saivo, joka merkitsee umpilampia, ja muotka, jol-la ymmärretään kahden veden välillä olevaa maata eli kannasta. Raatta-maan talon länsipuolella on nimittäin vähänen lampi tai saivo, joten talo on lammin ja Muonionjoen välisellä kannaksella ja siitä kutsutaan kylää Saivomuotkaksi.

Astuimme suorastaan tämän kuulun uskonnollisen liikkeen ”vanhimman" taloon. Menimme tupaan, joka oli täynnä kokousihmisiä, sillä paraillaan pidettiin nk. uskonnollisia kokouksia. Vasta aamupuolella yötä hajaantui-vat ihmiset, mennen kuka minneki.

Minä pääsin aamukorvaksi nukkumaan Raattaman tavalliseen kirjasto- tai kansliahuoneesen, jos niin saan sanoa ja joka oli eri talossa, vaan ai-van likillä. Rakennuksia Raattamaan kotona ei ollut muuta kuin tupara-kennus, jossa oli tupa sekä vähänen kamari ja porstua, ynnä tuvan vas-tassa läävä. Isoja asumuksia ei siis laestadiolaisen liikkeen ensimmäi-sen johtajan kotona ollut, vaan hyvästi niissä näyttiin kumminkin toi-meentultavan.

Siinä kamarissa, jossa minä olin yötä kumppanini pastorin kanssa, oli mahdoton määrä ukolle tulleita kirjeitä joka ilman alalta. Kaikissa tär-keimmissä seikoissa, riitakysymyksissä ja muissa keskinäisissä suhteis-saan kääntyvät aina laestadiolaisen liikkeeseen kuuluvat-kristityt Raat-tamaan puoleen ja kysyvät häneltä neuvoa. Sen vuoksi tulee hänelle jo-ka posti kirjeitä tukuttain, Suomesta, Venäjältä, Norjasta, Ruotsista, Rui-jasta, Amerikasta ja mikä mistäkin.

Hän lähettää myöskin saarnamiehiä seurakuntiin ja ohjailee kirjeiden se-kä neuvojen kautta puolueen eli liikkeen asioita ja edistymistä. Täällä yksinäisessä, Lapin kylässä Muonion vesien varsilla on siis se oraakeli, jonka vastauksia niin paljon pyydetään ja jumalallisesta lähteestä uhku-vina pidetään.

Laajan laestadiolaisliikkeen paino- tai keskipiste on siis täällä, tänne py-hissä matkustuksia saarnaajat tekevät ja lähetyskuntia erimielisyyden il-mestyessä sekä muissakin suhteissa kaukaisista seuduin tänne lähete-tään. Äijä ei ole paljon ulkonaisia tietoja nuoruudessaan saanut, korkeal-la kehityksen asteella ei seiso vieläkään maallisen, inhimillisen valistuk-sen suhteen, vaan erinomaisilla luonnonlahjoilla hän lienee sen tähden varustettu ollut, kun niin paljon huomiota on voinut herättää ja sellaiseksi centrumiksi muodostua.

Hän on ammatiltaan ollut lastenopettaja tai kiertokouluttaja, vaan suju-van, heleän puheenlahjansa kautta on hän liikkeen johtavaksi henkilöksi sukeunnut. Tähän on tainnut myöskin olla suurinna syynä se, kun Laes-tadius, joka liikkeen on alkuun pannut joku 40 vuotta sitten, myöskin täällä Ruotsin Lapissa aikoinansa asusti ja Raattamaa oli hänen oppilai-tansa.

Kun liike alkoi levitä muuanne, koettiin aina joka paikassa niin hyvin ul-konaisissa kuin hengellisissä suhteissa asettua samalle kannalle kuin ensimmäisten piirissä oltiin, siis ensimmäisiltä tai esikoisilta kysyttiin neuvoja, selityksiä ja ojennuksia rettelöissä ja tehtiin matkustuksia liik-keen alkuunpanijan luokse.

Täällä viivyimme kokonaista 2 yötä ja kokousten pitoa oli enimmän ai-kaa. Muutaman saarnaajan menettelyä vastaan oli ukolle kovasti kirjoi-tettuja vaadittu eroittamaan puheina olevaa saarnaajaa joksikin aikaa pois puhujan toimista Oulun kaupungissa, kun sillä oli ollut jonninjouta-via hommia naisväen kanssa siellä. Sen johdosta tekivät kokouksen jäsenet päätöksen ja kirjoittiat kirjeen oululaisille. Vaan edeltäpäin jo voi arvata, ett'eivät siihen kaikki tule tyytymään, sillä sekalainen on seura-kunta laestadiolaistenkin kesken.

Juhani Raattamaa 1887-1889. Kuva: Green. / Museovirasto.

Tiistaina 22 päivä läksimme sitten paluumatkalle takaisin Palojoenky-lään, jonne tuli pari peninkulmaa. Aivan samoja matkoja kuljimme takai-sin aina Enontekiön kirkolle asti, jonka vuoksi en siitä kerro enää mitään, kun ei merkittävään matkallamme tapahtunut.

Keskiviikko-iltanamyöhään olimme jo kirkonkylässä ja käestimme tulles-samme Ounasjärven rannoilta koko joukon haukia tuomisiksi. Elokuun alussa ovat hanhet siipisatoja ja silloin käyvät asukkaat niitä pyytämässä tai käyvät hanhissa. Ne asustavat silloin yksinäisissä, syrjäisissä erämaan lammissa tai tunturijärvissä.

Nähdäkseni, kuinka hanhen pyynti käypäinsä, sillä monta sukkelaa jut-tua olin kuullut hanhissa käynnistä. Läksin parin miehen kera minäkin onneani koittamaan. Ei kellään miehellä ollut pyssyä matkassa, aivan sulin käsin niitä kiinniotetaankin, kun hanhiparveen päästään.

Hanhet nimittäin ajetaan tai säikäytetään järveltä maalle, muudan mies kiertää salaa sille puolelle rantaa, jossa hanhet ovat ja yht'äkkiä säikäyt-tää ne liikkeelle. Silloin kiitävät hanhet yhtä rintaa järven toiselle puolelle ja pistäytyivät maalle, juosten aika vauhtia.

Jonkun täytyy silloin kiertää sinne eteen hiljaa ja näkemättä sekä kat-soa, missä hanhet maalle nousevat. Juuri kuin kaikki ovat ehtineet ylös kuivalle, karjasee joku miehistä kovasti ja silloin ne kaikki lyhnähtävät maahan yhteen kohden liikkumattomaksi, kurottaen pitkän kaulansa pit-kin maata.

Samassa kavahtavat miehet kätköstänsä esiin ja ilman mitään ampu-maasetta tappavat hanhia minkä kerkiävät aivan sulin käsin. Hanhet ei-vät uskalla liikkua minnekään, vaan makaavat pitkällään muka piilossa ja antavat tarttua kaulaansa kiinni. Välistä kuuluvat miehet kiireissään ihan hampaillansa purasevan hanhilta kaulan poikki ja niin taas toisen kimppuun.

Kiire on silloin miehillä, eikä vähintäkään ääntä saa pitää, muuten karah-tavat linnut juoksuun. Väliin saadaan siten enemmän hanhia kuin jakse-taan kotiin kaankantaa. Meillä ei kumminkaan ollut yhtään suosiollinen onni. Mennessä kyllä koetimme lyödä arpaakin, kuten muutkin hanhiin menijät, vaan ei siitä onni kääntynyt.

Minä satuin nauramaan kumppanieni arvanteolla ja sanoin, ett'ei siitä ole mitään taikaa. Olisikohan se suututtanut Metsolan ja Ahtolan haltija-henkiä, kun niin kätkivät kaikki hanhiparvensa, ett'emme yhden ainoaa nähneet, ehkä jonkun pari peninkulmaa kyllä pohjois-luodetta kohden kuljeskelimme järveltä järvelle, lammilta lammille.

Mennessä kyllä kiihoitimme toisiamme muistelemalla hanhipaistin hyviä puolia, kun väsyksissä istuimme jollekin tievalle ja ahmimme jo ajatuk-sissamme aika kasan hanhinrintamia, vaan tullessa ei kukaan ääntänyt sanaakaan näistä makupaloista. Rahkoilla kyllä jo oli hiukan kypsiä hillo-ja ja niillä koimme palkita, hyvittää pettyneitä mielikuvittelemisiamme.

Asukasten rahan lähde on enimmiten tervanteossa sekä voin myynnis-sä. Voita viedään Ruijaan sekä Norjaan ja tervoja alas Pohjanlahden rannalle. Myöskin kalastuksesta Ruijan rannalla saadaan rahaa kohta-laisesti.

Tervanteosta täällä aion muutamin sanoin mainita. Täällä ei koskaan valmisteta tervaa kolopuista, vaan maassa olevista tervasjuurikoista ja puiden kannoista. Syksyllä nostetaan juurikat ylös maasta ja halotaan keskeltä kahtia sekä asetetaan pieniin läjiin. Lumen tultua vedetään ne yhteen läjään sille paikalle, jossa niitä aiotaan polttaa.

Joka kerta ei tervasten polttoa varten tarvitse tehdä uutta hautaa, vaan voidaan ne polttaa vanhassakin haudassa, jos likiseuduilla vaan sattuu olemaan, ja se onkin eduksi. Pitkin talvea pilkotaan sitten tervakset pie-niksi ja erotellaan niistä tarkkaan lahot pökkelöt ja muut kelpaamattomat osat.

Toukokuussa sitten tavallisesti poltetaan ne haudassa. Tervaksia hau-taan latomaan tulee kotoa kaikki, jotka vaan kynnelle kykenevät, siinä on, näet, aika työ edessä. Kun tervakset ovat kaikki ladotut hautaan, jo-ka nyt on kohonnut ympyräiseksi miiluksi, luodaan sen ylle sammalia, sekä sitten multaa ja hietaa. Reunoille on jätetty pienempiä aukkoja, joista hauta sytytetään tuleen sekä luodaan jälleen umpeen.

Mutta nytpä on miehillä työtä muutamia vuorokausia. Ei siinä jouda nu-kahtelemaan parin, kolmen vuorokauden aikana, kun hauta on par’aikaa tulessa. Alinomaa täytyy liehua hiestä märkänä ja tulen palavana terva-haudan ääressä, luoden uutta multaa haudan päälle, ett'ei tuli valloillen-sa pääsisi ja polttaisi kaikkia poroksi.

Myös vaimot ja lapset tulevat auttamaan haudan polttajia, kantaen va-roiksi vettä ja multaa haudalle. Sangen huolellinen, valpas täytyy olla hautaa polttaessa, siitä onkin syntynyt sananparsi, "hänellä on tervahau-ta tulessa, jos ken on ratkaisevissa kohtaloissa".

Tapahtuupa sittekin, että joskus tervahaudasta ei jää jäljelle muuta kuin harmaat tuhkat, ja silloin tuntee haudan polttaja samaa kuin se, jonka viljavainion on halla vienyt. Useinkin on tervahaudan poltto ja tervan te-ko itsellisten elinkeino, koko pitkän talven on hän, köyhä itsellisparka, työtä tehnyt ja haudastaan on hänellä koko vuoden tulon ainoa toivo, elämän apu, ja muutamissa hetkessä voi se tuhkaläjäksi muuttua.

Monta tuskan ja epätoivon kyyneltä on Lapin tervahautojen äärellä maa-han karissut väsyneiden vaimojen, tulen kanssa turhaan taistelleiden isäin ja leipää himoavien lasten poskilta. Mustana sauhuna kohosi il-maan heidän ponnistuksiensa hedelmä heidän vaivannäkönsä, jäljelle jäi apea mieli, toivottomuus toimeentulosta pitkän ensi talven tuiskuai-koina.

Taistelua olemisesta ja elämisestä tunnetaan täälläkin, myös etäällä ih-misasunnoista tervahautojenkin somattomilla palteilla tiedetään elämän tuskia, kärsitään olemisen kipuja. Monta sydäntä vihlovaa näytelmää ovat Lapin männistöt nähneet synkeäin tervahautojen äärillä, miten nai-set hajalla hiuksin sankean savun ja säkenöivän tulen seassa ovat huis-kineet miesten, lasten kera saadakseen sammutetuksi tulen tuhoavat liekit, jotka aivan kuin käsistä riistävät vuoden leivän ja elatuksen niukan avun.

Monellakin itsellisellä siten riippuu koko vuoden toimeentulon toivo ter-vahaudastansa. Sen vuoksi pakottaakin se äärettömiin ponnistuksiin. Vaan kuin hauta on onnellisesti palanut, hiiltyvällä hiiltynyt, silloin säteile-vät polttajien nokiset silmät ilon ja tyytyväisyyden tunteista. Ehtimiseen silloin muutetaan aina uusia, tyhjiä tynnyriä täysien sijaan torven suulle josta tervaa juosta jötköttää haudan pohjalta.

Ja kuin hauta on hienoina hiilinä, tervattynnyreissä, silloin vetäyvät ter-vanpolttajat hyvillä mielin vähäiseen turvemajaan nukkumaan. Unis-saankin vielä leijailevat heidän mielessään tulokset vaivannäöstään ja riemuisin sydämin myyvät he jo tervojansa meren rannalla sekä lähtevät täysillä tavaraveneillä palaamaan kotia omainsa luo.

Mutta paljon on vielä todella vaivaa, ennen kuin tervat ovat rahana ja monta hikeä saavat niiden omistajat otsiltansa kuivata, kunnes viimein-kinne ovat tavaroiksi muutetut ja kotitalliin kuljetetut. Heti jäiden lähdet-tyä joista, asetetaan tervatynnyrit lauttoihin ja niin lähdetään alas meren rannalle uittamaan. Vaan välillä on paljon kovia koskia, niissä pamahtaa aina joku tynnyri halki ja ytelä, ruskia kansi leviää silloin vesien yli kos-ken alla, kun terva juoksee jostakin tynnyristä ulos.

Kauppijaille meren rannalla sitten myödään tervat ja niin viimeinkin saa-daan niiden hinnalla ostaa viljaa sekä muuta tavaraa. Jos jokin tervatyn-nyri, joka uipi ylhäältä Lapista kauppijaan laivaan, kertoisi elämänsä vai-heet, niin se tietäisi paljon asioita puhua. Kärsimyksiä, kilvoituksia, suru-ja, iloja, toivon ja epäilyn tunteita liittyy parvittain tervatynnyrin elämän-vaiheisin.

Kun siihen lisäksi vielä muistaa, miten ankara taistelu täällä on useinkin elämisestä ja olemisesta ja minkälaisia murhenäytelmiä näillä avaroilla erämailla näytellään, niin on mieli paljon taipuisampi suopeampaan ar-vosteluun, kuin kenties olot ja elannot vaatisivat.

Olen jo maininnut, miten hanhia pyydetään ilman pyssyttä siipisadon ai-kana. Mutta onpa eräs toinenkin varsin sukkela, ovela keino pyytää etenkin sukeltajalintuja, niin kuin meriteeriä, sotkia ym. Jonkin umpilam-min tai järven poikki lasketaan verkko ja sitten ajellaan linnut molemmin puolin sitä kohti. Sukeltaessaan veden alle tarttuu siihen välistä koko poikue samalla kertaa kiinni ja niin nostetaan verkko lintuinensa ylös.

Heinänteon aikana on tilallisilla kiirettä. Päiväpalkalla tekijöitä ei tahdo saada ja niille pitäisi maksaa kalliit palkat, sillä kesäpäivät ovat Lapissa vuoden tärkeimmät hetket. Joilla ei ole karjaa, ne silloin kalastavat talvi-kalansa. Syksypuoleen sitten vielä kalastetaan ja kootaan tervasjuura-koita.

Metsälinnuista on täällä eniten metsoja ja myöskin pyitä, vaan vähän teeriä. Jäneksiä tavataan samaten vähän, vaan oravat ovat harvinai-sempia. Niiden sijaan näkee paljon sopulia (lemnus Borealis. Etenkin kalarannalla kyykkivät ne aivan lähellä nuotiota ja juoksentelevat ympä-rinsä niin ketterinä, vilkkaina. Vaan niistä ei ruoan apua muille kuin hau-koille ja raatelija eläimille.

Talvenkin aikana pyytävät jotkut kalaa verkoilla jään alta ja siikoja sano-taan vaan niihin uivan. Kalan pyyntikeinoja on asukkailla varsin vähän. Monellakin itsellisellä ei ole kuin ainoa verkon pahanen, jolla hän tarpoo kesähauen. Samoin ei näy tilallisillakaan olevan enempää kuin joku verkko ja sitten yksi tai kaksi muuta verkkoa ynnä nuotanpuolisko. Se pi-detään jo varakkaana, jolla on kokonainen nuotta ja 8 -10 lehmää lypsä-mässä.

Syötäviä marjoja täällä on enin hilloja tai lakkoja. Elokuun alussa ja kes-ki-paikkeilla ovat rahkat keltaisenaan näitä marjoja ja niin suuriksi ne vielä paikoin kasvavat, että tuuman läpimitaten. Puoloja kasvaa täällä myöskin, sekä hiukan mustikoita ja karpaloita. Mesimansikan tai maa-muraimen kukkia kyllä näkee jokien varsilla, vaan ne eivät ehdi kypsinä syötäviksi, kuihtuvat pian pois. Halla kyllä usein panee etenkin hillan ku-kat sekä kesken kypsymättömät marjat ja silloin ei niistä ole suuhun pantavaa.

Mansikoita ja vaaramia ei ole ollenkaan. Varsin omituinen ilmiö on täällä se, että tuntureilta lehahtaa aina joskus tuulispää, kulkien verkalleen mutkin ja milloin mistäkin suunnasta läpi seudun. Pienessä vihuripyö-rössä liikkuu se edelleen ja selvään näkee sen kulun niin hyvin maalla kuin järvellä. Vähäsiä pehkoja, väliin suurempiakin puita, tempasee tä-mä tuulen pyörre ylös maasta ohi menneessään ja järvellä lentää vesi sen kieehkerossa kuin rattaan siivissä.

Pouta-aikoina on ilma varsin kirkasta ja kuultavaa, niin että luulisi ylim-mässä ilmakerroksessa olevansa. Vaan sadeaikoina sekä muulloinkin sateitten edellä kätkeytyvät tunturit synkkäin paksuin usvakerrosten ja huurujen sisälle, niin ettei niitä näe ollenkaan. Silloin sanotaan tunturien kuomuavan.

Usvasta tunturien huipulla, pilvien asemasta ja muista taivaan merkeistä voivat asukkaat jotenkin tarkkaan edeltäpäin tietää ilman vaiheet, luonto on opettanut ottamaan vaaria edeltäpäin käyvistä ilman muutteiden mer-keistä sekä teroittanut heidän huomiokykynsä siinä suhteessa.

Talvella sitten miehet vedättävät poroilla puita ja heiniä kotiin sekä ke-vätpuoleen pilkkovat tervaksia. Myös kalanpyydyksiä korjaellaan ja teh-dään talven kuluessa. Kaikilla on enimmiten työnä talvella karjan katso-minen ja ruuanlaitto. Käsitöitä tekevät sekä miehet, että naiset vallan vä-hän.

Liina- ja pellavatöitä ei ole ollenkaan, kaikki pumpulivaatteet sekä paltti-na ostetaan valmiina. Hamevaatteensa samoin kuin miesten päällys-vaatteet, jotka enimmiten ovat puolivillaisia, kutovat kyllä useimmat asu-jamet kotona, ehkä ostetaan kumminkin valmistakin vaatetta. Talvella täytyy ulkona liikkuessa olla peski päällä, joka on poronnahasta tehty säkinkaltainen päällysvaate, johon pää pistetään helmapuolelta ja ve-täistään sitten alas ruumiin ympäri. Pienoinen aukko on sen yläpäässä, josta pää työnnetään ulos ja kädet pistetään sivulla oleviin hihoihin.

Jalkineina käytetään kesillä joko lapikkaita tai niin kutsuttuja lapinken-kiä, jotka ovat varsin lyhytvartiset lippoisten tapaiset kengät, ja jotka aina sidotaan ylhäällä varren suista kiinni sääriin punaisen värisillä pauloilla eli kapeoilla vöillä. Talvella on aina säpäkkeet säärillä, eli housunlah-keen tapaiset säärystimet, jotka ylettyvät vähän yli polven ja jaloissa on sitten niin kutsutut kallokkaat, joiden varsina siis säpäkkeet ovat ja si-dotaan nilkan kohdalta kiinni ympäri jalan pauloilla.

Niin hyvin säpäkkeet kuin kallokkaat tehdään myöskin poronnahkasta, tavallisimmin koivista, sillä ne ovat lujimmat kestämään. Säpäkkeitä pi-detään myöskin syksyin nuotalla ollessa ja milloin vaan vilua pelätään. Porolappalaisilla ei koskaan ole sukkia kallokkaissaan, vaan kuivia hei-niä, joita kesällä kootaan rahkasoilta. Samoin ovat täälläkin enimmiten heinät sukkien sijasta.

Talviaikana kiertelee täällä paljon lappalaisten poroja ympäri seutuja ja usein pystyttää lappalainen kotansa Ounasjärvenkin läheisyyteen. Tu-hansia kuormaporoja myöskin nähdään talven pitkään kulkevan Enonte-kiön pappilan sivuitse Norjaan ja sieltä takaisin, sillä tie Ounas- ja Tor-nionjoen varsilta Norjaan kulkee juuri Enontekiön kautta.

Aina alhaalta Keminkin joen varrelta tuovat tilalliset voitansa tänne ylös ja kuljettavat kaupaksi Jäämeren rannalle. Usein tuovat alamaalaiset tavaransa hevosilla Enontekiön rajalle eli Kyrön kylään ja siitä käyvät lappalaiset poroillansa ne noutamassa sekä vievät perille Norjaan.

Porot kulkevat aina kuorminensa perätysten ja välistä on niitä yhdessä jonossa useita kymmeniä, joita kuljettaa yksi tai pari henkilöä. Semmois-ta porojonoa kutsutaan raidoksij a varsin somalta näyttää sen kulku.

Takimmaisen poron kaulassa on kello ja kun se kalkattaa, tietää etumai-sen poron pulkassa oleva ajaja, että raito on selvillä tai oikealla tolallan-sa. Jos raito on kovin pitkä, täytyy takimmaisella porolla myöskin olla ajaja ja etumaisen poron kaulassa kello. Kun tämmöinen pororaito on liikkeellä, ei se pysähdy öisin taloihin, vaan jollekin sammaleiselle kan-kaalle, jossa poroille on jäkälää.

Siellä päästetään muut porot irtaalle, vaan kelloniekat pidetään nuoras-sa syömässä ja silloin eivät toiset suinkaan karkaa tiehensä. Ajajat kai-vautuvat nukkumaan lumikinoksen sisään, vaikka kuin pakkanen olisi. Aamulla ylös kömmittyänsä kinoksesta, hyppelevät he ensin hetken, saadaksensa veriä liikkeille jäsenissään ja sitten otetaan porot kiinni ja jatketaan matkaa.

Skibotenin eli Jyykeän markkinoilla v. 1918. Kuva: Lagercrantz Eliel. / Museovirasto

Talvella tulee lappalaisia myös Enontekiön kirkolle kirkkokäyntiin. Vaan likaisia poloset kuuluvat olevan. Ei lappalaisella ole saunoja sekä muita kylpykojeita, lika on hänestä varsin viatonta ainetta ihmisen pinnalla ja melkein välttämätön elämän ehto. Jos he sattuvat olemaan ihmisasun-noissa, eivät sittekään viitsi peseytyä. Muutenkin ovat he kaikin puolin siivottomia.

Niin kuin jo kerroin, vievät alamaalaiset, sekä myöskin jokien latvamilla asuvat voitansa Norjan markkinoille. Alattionjoen tienoilla pidetään suu-ret markkinat, ja sinne rientää Suomestakin lappalaisia sekä muita tilal-lisia. Suomesta viedään vielä sinne lintuja, lehmänlihoja, poronpaistia, sekä tuodaan siihen sijaan jauhoja, ryyniä, suoloja, kahvia ja sokeria, hylkeennahkaa, turskaa ym.

Siellä häilyy lappalaisia poroineen ja usein saavat he hyvät summat ra-hoja poron lihoilla. Muutamilla lappalaisilla on nimittäin tuhansia poroja ja ne tuottavat vuodessa enemmän kuin niiden omistaja tarvitsee ylös-pitoonsa. Olen nyt kertonut oloista Lapissa, aika lienee lopettaa jo tä-hän.

Lyhyimmin mainitsen kumminkin, minne täältä tultuani suuntasin. Elo-kuun 11 päivän aamulla sanoin hyvästit enontekiöläisille ja läksin postin-kuljettajan kanssa astelemaan Muonioon. Ensi yönä eli 12:sta päivää vasten elokuuta oli ensimmäinen tuntuva hallayö Lapissa. Aamusilla oli-vat potaatin varret paikoin jäässä; sinä yönä teki pakkanen tuhojansa muutamilla seuduilla Lapissa.

Aivan yleinen ei halla ollut, joihinkuihin paikkoihin ei kylmä kohonnut ja jätti viljat vahingoittamatta. Ilman mitään merkillistä vaihetta tulin Muo-nion kautta Kittilään ja sieltä jalkasin uutta maantietä myöten Rovanie-men kirkolle sekä sieltä samoin yhtääisellä menolla Kemin kautta Iin pitäjään, josta pääsin muutaman iiläisen parkkiveneessä Oulun kaupun-kiin 30 päivä elokuuta.

Kun nyt olen lukijan vihdoin viimeinkin tuonut takaisin ihmisten ilmoille, josta on pääsyä vaikka minne, päätän tämän kyhäelmäni, kehottaen suosiollista lukijaa, kerran itse tekemään jonkun pienemmän kävelymat-kan maamme avarilla aloilla, sillä on kävelykin opiksi, kerskasi ennen kerjulainen kylänluvuilla.

Minulle kävi niin, että pääsin heti uudestaan Oulusta astuskelemaan Lappiin, vaan se ei kulu enää asiaan. Siis kumarran lukijalle ja katoan.(Loppu)