L. F. R. / 15.10 ja 05.11.1926 Huoltaja.

Perimmäisestä Lapista ja Petsamosta


Pikapiirtoja matkan varrelta.

Lapin asioista ovat viime aikoina niin monet kirjoittaneet, että tuntuu siltä kuin ei oikein tekisi mieli niihin kajota. Saanen kuitenkin mainita niistä Huoltajan lukijoille muutaman sanan, viimekesäisen matkani perusteella.

Lappi ei enää ole Lappi tämän sanan entisessä merkityksessä. Kesäyön auringon rata ja valo on kyllä sama kuin aikojen aamuna, revontulet loi-muavat talven pimeydessä yhtä koreina kuin ammoin eläneille ihmislap-sille, sääskistä ei vielä ole puutetta eivätkä porotkaan toistaiseksi ole kuolleet sukupuuttoon. Mutta Lapin kaikkiin pitäjiin, Utsjokea lukuunotta-matta, uloittuu jo maantieverkko, ja sen mukana ovat tulleet uudenaikai-simmat kulkuneuvot, jyskyen ja törähtäen kiitävät autot. Jo kunnollinen hevoskyyti, niin miellyttävä kuin se sinänsä saattoikin olla vaivaloisiin jal-kamatkoihin verrattuna, väliin jossain määrin hävitti «Lapin tuntua" mat-kailijan mielestä.

Autolla ajaessa on useinkin vaikea muistaa olevansa Lapin rajojen sisäl-lä. Kiittäkäämme kuitenkin kehitystä siitä, että matkustaminen nyt on helpompaa kuin ennen. Voihan kyllä pitkiin automatkoihinkin täällä poh-joisessa liittyä vähemmän miellyttäviä kokemuksia, etenkin jos suuressa postivaunussa saa istua sullottuna kuin sillit tynnyrissä, tai jos majapai-kat sattuvat olomaan tungokseen asti täynnä väkeä.

Mutta joka tapauksessa on miellyttävä se tieto, että kun iltapäivällä is-tuutuu autoon Rovaniemellä, seuraavan aaamuna jo on tunturien tuolla puolen, Ivalon kylässä, samannimisen joen rannalla, lähellä suurta Ina-rinjärveä. Tästä Ivalon pienestä kylästä on viime vuosina, varsinkin sen jälkeen kuin Petsamon maantietä ruvettiin rakentamaan, muodostunut Perä-Lapin tärkein keskuspaikka.

Uusi siisti matkailijamaja oli saapuessani tulvillaan amerikkalaisia, jotka Pohjois-Norjan ja Petsamon kautta tullen olivat menossa N.M.K.Y:n maailmankongressiin Helsinkiin. Pihalla seistä törrötti toistakymmentä autoa. Ivaloon ovat Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja paikka-kunnan naisyhdistys suunnitelleet suurehkoa lastenhuoltolaa Perä-Lap-pia varten.

Ivalon vanha Majala v. 1931. Kuva: Mikkola Erkki. / finna.fi

Yritys on jo niin pitkällä, että päärakennus on jonkun aikaa ollut vesika-ton alla. Erinäiset väliin tulleet seikat ovat kuitenkin viivyttäneet tuuman toteuttamista. Alkuperäistä suunnitelmaa tullaan kenties jonkun verran muuttamaan. Asianomainen paikka on muuten hyvin miellyttävä. Ivalo-joen ranta on tällä kohdalla matala ja hiekkainen, tarjoten lapsille haus-kan ja terveellisen oleskelupaikan.

Puheen ollessa Ivalojoesta mainitsen sivumennen, että täällä kuulin hu-huna sen, mikä sitten muutamia viikkoja myöhemmin julkisesti todettiin, että nim. joki taas oli pettänyt siihen kiinnitetyt kullan saanti toiveet. Taik-ka älkäämme vielä ehdottomasti sanoko, että Ivalojoki on toiveet pettä-nyt. Kenties on kullankaivajissakin ollut jotakin vikaa

Ivalon kylästä Inarin kirkolle jatkoin matkaa autolla. Maantie on nim. lo-pulta valmistunut viimeksi mainittuunkin paikkaan. Kun ensi kerran, v. 1920, kävin Inarissa, täytyi tuo taival kulkea tavallisella soutuveneellä. Vesitie, joka lasketaan 55 km:ksi, on kylläkin kaunis ja suuremmoinen, mutta Inarinjärven pahalle päälle sattuessa varsin hankala. Sitten kuljin puheessa olevan välin muutamina vuosina moottoriveneillä, joita vähi-tellen ilmestyi useampiakin Inarinjärvelle.

Nyt, niinkuin sanottu, mennään jo autoilla. Pian kai lentokoneilla. Maail-ma edistyy, ainakin mitä tulee teknillisiin apuneuvoihin. Valitettavasti ei ihmiskunnan siveellinen ja korkeampi henkinen kehitys näytä käyvän yh-tä rintaa niiden kanssa. Inarin kirkonkylästä n. 13 km. luoteeseen sijait-see Riutulan lastenkoti. Sen hiukan omituinen nimi lienee tunnettu aina-kin osalle Huoltajan lukijoita. Tämä N.N. K.Y:n hallussa oleva huoltolai-tos on jo monta vuotta vaikuttanut Lapin lasten hyväksi.

Riutulan lastenkoti, Hilja-täti ja lapset heinäpellolla 1930 luvulla. Kuva: finna.fi

Todellinen koti se heille on ollut. Sen saattoi nytkin todeta. Lienee muu-toin harvoja paikkoja, joissa Lapin luonto niin tyypillisenä ja moninaisena avautuisi katsojalle kuin Riutulassa. Pohjoisen puolella on lappalainen järvimaisema, talo kun on perustettu kauniin Muddusjärven rannalle. La-pin jokea näkee myös kappaleen, sillä aivan lähellä on sen virran alku-juoksu, joka vie Muddusjärven vedet Inarin suurempaan syliin. Lännen puolella on suo, suuri ja surun voittoinen Lapin luonnon välttämätön täydennys.

Ja etäämpänä lännessä ja luoteessa kohoaa sarja mahtavia tuntureita, m.m. Peldoaivin juhlallinen hahmo. Joka kirkkaana ja tyynenä kesäiltana tai -yönä, Lapin auringon kaartuessa lähelle tunturien huippuja, on kat-sellut Riutulan näköaloja, hän ei ihanampia kaipaa. Omasta puolestani en kylläkään ole mikään erikoinen Lapin ihailija ja Lapin lumoissa eläjä, niinkuin jotkut. Minuun Lappi tekee kolkon, väliin karmeankin vaikutuk-sen. Tuntuu kuin luonto siellä elottomin, jähmettynein silmin tuijottaisi ihmiseen ja tahtoisi pelottaa hänet pois luotaan.

Vaikutus on hiukan samanlainen kuin jos talviyönä kaukoputkella kauan katselee kuun vuoria. Tuntuu halua palata »ihmisten ilmoille", leppoi-sammille maille. Mutta poikkeuksia on. Ja niin hyvin kesäyön valossa kuin talven revontulten loimutessa tai huhtikuun auringon hohteessa saattaa Lapin sydän väliin värähdellä niin salaperäisesti, että vaeltaja luulee tulleensa lapseksi jälleen ja siirtyneensä ammoin menneiden päi-vien satumaailmaan. Jos Riutulalla on lastenkodiksi hiukan epäonnistu-nut nimi, niin on Toivoniemellä onnistuneempi. Tämänkin niminen las-tenkoti on Inarissa, niin kuin jotkut tietänevät.

Riutulan lastenkodin lapsia 1900 luvulla. Kuva: finna.fi

Se sijaitsee Kaamasjonen varrella, pari penikulmaa Inarin kirkolta poh-joiseen päin. Talo on entinen nimismiehen virkatalo. Näköalat eivät ole niin suuremmoisia kuin Riutulassa, mutta viljelystilana on paikka Inarin parhaimpia. Ruiskin on saatu täällä menestymään. Lastenkoti perustet-tiin Toivoniemeen v. 1920, silloin sattuneen kamalan espanjaruton joh-dosta, joka kaatoi kymmenennen osan kunnan asukkaista ja teki orvoksi monen pienokaisen.

Laitos on saanut taistella vaikeuksien kanssa, varsinkin kun huoneisto on ollut sangen epätyydyttävä. Mutta valtioavun turvissa on hiljalleen päästy eteenpäin. Hoivaaa ja hoitoa ovat täälläkin jo ehtineet saada monet orpolapset. Toivoniemen välittömään läheisyyteen on tekeillä kansakoulu, lienee jo tällä hetkellä valmiskin.

Noin puolen penikulman päässä Toivoniemestä, Utsjoelle vievän tien varrella, on kaikille varsinaisille lapinkävijöille tuttu paikka, Thule. Tämän talon pani aikoinaan kuntoon Inarissa vuosikymmeniä elänyt merikap-teeni W. M. Waenerberg, joka kuoli siellä muutamia vuosia sitten yli 80: ikäisenä. Thule tuli vanhan isäntänsä aikana kuuluisaksi vieraanvarai-suudestaan. Ystävällinen on siellä vastaanotto ollut myöhemminkin.

Inarin Thule, paikallista väkeä. Kuva: Stenbäck W., v.1934. / finna.fi

Lappalaisnuorukainen ohjasi ehdottoman varmasti venettään kivien ja karien ohi. En ollut ensi kertaa koskilla ja osasin arvostella hänen taito-aan. Myöhään illalla oltiin Suomen pohjoisimmassa kylässä, Nuorgamis-sa, lappalaistuneen suomalaisen, kauppias Holmbergin luona, joka ys-tävällisesti otti vastaan tulijan. Hyvin mielenkiintoista oli kuulla tämän kokeneen miehen ajatuksia sikäläisistä oloista. Muutamien kilometrien päässä Nuorgamista länteenpäin jää Suomen ranta taakse.

Tenojoki kulkee siitä lähtien kokonaan Norjan rajojen sisällä. Skipaguor-ra eli Skipakuru- nimisessä paikassa sanoin hyvästit lappalaisnuorukai-silleni, jotka olivat minua tähän saakka saattaneet, ja jatkoin norjalaisella omnibusautolla Vesisaareen. Kapea, mutta sileä ja mainio maantie kul-kee pitkin Varanginvuonon pohjoisrantaa, monin paikoin niin läheltä Jää-merta, että autosta saattaisi melkein hypätä sen aaltoihin. Tien toista puolta reunustavat korkeat, tunturimaiset kukkulat. Retkestä jää muisto, joka ei hevillä haihdu.

Näkymä Vesisaareen mereltä v. 1924. Kuva: Ahola Juhani. finna.fi

Lapin kruununvoudin ja erään toimitusmatkalla olevan maanmittausinsi-nöörin seurassa taivalsin Thulesta Utsjoelle. Kuljettava tie on vuoroin vettä, vuoroin maata, jalan patikoitavaa polkua. Viimemainittu on joku aika sitten pantu hyvin hyvään kuntoon, niin että sitä on helppo astella. Huonoa ei se oikeastaan ennenkään ole ollut kävelytieksi. Maisemat ovat väliin suuremmoisen jylhiä, väliin, etenkin Inarin puolella, raukean surullisia. Muutamia n.s. autiotupia on valtion toimesta rakennettu sellai-siin paikkoihin, joista on tavallista pitempi matka ihmisasunnoilla. Mei-dän ei tarvinnut turvautua niihin yön viettoa varten; molemmat yöt, jotka matkalla kuluivat, nukuimme lappalais-majoissa.

Olen saanut lappalaisista sen käsityksen, että he ovat vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Mutta kulkijan tulee puolestaan kohdella heitä ymmärtäväi-sesti. Luonnonlapsen mieli on muutamissa suhteissa varsin herkkä. Uts-joen väestö on melkein yksinomaan lappalaista. Sellaisia, jotka kunnan apua tarvitsevat, on hyvin vähän. Sijoitettuja esim. on vain pari henkeä. Kotiapua nauttivien lukumäärä ei ole paljoa suurempi. Yksi mielisairas on valtion laitoksessa. Köyhäinhoitolautakunnan puheenjohtaja, lappa-lainen hänkin, on läpikäynyt Rovaniemen metsänvartijakoulun. Hänen laatimansa pöytäkirja pykälät ovat muodollisesti varsin tyydyttävät. Mai-nittakoon myös, että tarkastuskaavakkeide täyttämistä sijoitettujen asi-oista ei ole laiminlyöty

Mitään aihetta ei ole toistaiseksi ruveta puuhaamaan Utsjoelle köyhäin-hoitolaitosta. Mutta pienen sairastuvan aikaansaamista pitäisin hyvin tar-peellisena. Ja ennen kaikkea olisi tämä etäinen kolkka saatava puhelin-yhteyteen muun Suomen, lähinnä Inarin kanssa, jossa m. m. lääkäri asuu. On mielestäni hyvin valitettavaa, että tätä asiaa ei vielä ole toteu-tettu. Jo valtakuntamme etu ja arvo sitä ehdottomasti vaatii. Sen vaiku-tuksen saa varsinkin, kun silmäilee Norjan puoleiselle Tenojoen rannalle, jossa useammatkin puhelinlangat kulkevat ja jonka oloja utsjokelaiset pakostakin joutuvat vertaamaan omiinsa.

Lisään vielä, että vaikka Utsjoen väestö on harvalukuinen, valtakuntam-me etu ja arvo mielestäni vaatii, että tänne läheisessä tulevaisuudessa rakennetaan kunnollinen maantiekin. Tämä asia on tavallaan ollut vireil-lä, mutta sitäkin pitäisi kiirehtiä. Maantien suunnan määräämisessä on kyllä erinäisiä vaikeuksia utsjokelaistenkin keskuudessa tuntui sen suh-teen olevan eri mielipiteitä. Mutta tämän seikan ei pitäisi pitkiä viivytyksiä synnyttää.

Kauniina elokuun päivänä astuin Laiti nimisen siistin majatalon rannassa veneeseen, joka kahden lappalais-nuorukaisen kuljettamana läksi liuk-kaasti lipumaan Tenojokea alaspäin. Joki on virtavaa, mutta ei koskista. On kuitenkin yksi pitkänpuoleinen ja vihainen koski joka eräässä koh-dassa riehaantuu villiksi putoukseksikin. Sen ohi täytyy tietenkin kulkea jalan. Putouksen alapuolella vaihdettiin venettä ja syöksyttiin muutama kilometri kovaa vauhtia kuohujen läpi tyynemmille vesille.

Petsamon Salmijärvellä. Nikkelitunturi. Insinöörien ruokala ja asuntoja. Kuva: Kansatieteen kuvakokoelma. / Uuno Peltoniemen kokoelma. / Museovirasto. / finna.fi

Nuotta kuivumassa uluilla Petsamon Salmijärvellä v. 1927. Kuva: Kustaa Vilkuna. / Museovirasto. / finna.fi

Vesisaaren pienestä ja jonkun verran sekavasta meri- ja kalastajakau-pungista, jossa on paljon suomalaissyntyistä väestöä ja jossa Finmar-kenin maaherra asuu, jatkui matkani komealla norjalaisella höyrylaivalla Varanginvuonon poikki Kirkenesiin. Siellä muutin Kelttakönkäältä tule-vaan ja Petsamoon menossa olevaan pieneen suomalaiseen, Suomi-nimiseen laivaan. Jäämeri teki tällä kertaa hyväntahtoista pilaa nimes-tään, oli niin tyyni, niin hymyilevä, niin lempeään sineen verhoutunut, et-tä olisi voinut luulla keinuvansa Välimeren vesillä. Ilman päällystakkia saattoi istua laivan kannella.

Suomi-laiva on kyllä mukavampi alus kuin ne kalastajamoottorit, joilla Petsamoon vielä muutamia vuosia sitten täytyi matkustaa. Mutta kyllä pi-täisi silti ehdottomasti saada tänne suurempi ja parempi laiva, jos mat-kailijaliikettä tulee jatkuvasti tämän kautta olemaan Petsamoon. Missä määrin matkailijat tätä tietä käyttävät, sitten kun Petsamon maantie lo-pullisesti kai parin vuoden perästä valmistuu, sitä en kuitenkaan ota sanoakseni. Itse Petsamo näytti monessakin suhteessa kehittyneen viime käyntini jälkeen.

Mutta en nyt rupea sitä tässä selostamaan. Siitähän sanomalehdet pu-huvat ja väittelevät joka toinen päivä. Huoltajan lukijoita huvittanee kui-tenkin kuulla, että kunnalliskoti ja lastenkoti paraikaa ovat teon alla. Ne rakennetaan kumpikin aivan uudesta, Sosiaaliministeriön hyväksymän piirustusten mukaan. Paikka, jolla mainitut laitokset tulevat sijaitsemaan, on hauska ja sopiva. Etelämpänä Suomessa sitä kyllä sanottaisiin yksi-näiseksi, mutta Lapissa täytyy etäisyyksiä arvioida toisilla mitoilla. Pet-samon keskuspaikkoihin ei kuitenkaan ole montakaan kilometriä. Riutula esim. on paljon yksinäisempi.

Kuinka monta hoidokkia Petsamon huoltoloihin tulee on vaikea sanoa. Suuri ei lukumäärä luullakseni ole oleva. Suuriksi eivät laitokset ole suunniteltujakaan. Lastenkoti on minusta täällä tärkeämpi kuin kunnal-liskoti. Erittäin tarpeellista olisi, että puheena oleviin koteihin saataisiin kykeneviä johtomiehiä ja sellaisia, jotka eivät ensi tilassa säikähdy Lapin vaikeuksia. Uhrautuvaa mieltä vaaditaan siltä, joka täällä tahtoo työs-kennellä. Ei riitä, että on viehättynyt Lapin kesäöiden valosta tai revon-tulten loistosta. Se on kestämätön pohja sille, joka tahtoo työskennellä täällä tai yleensäkin Perä-Pohjolan ja Lapin erämaissa.

Jolla ei ole muuta kuin tällainen epämääräinen Lapin ihailu, hän älköön vaivautuko tänne, älköön ainakaan köyhäinhoito työhön. Pettymystä hän tuottaa itselleen ja hankaluuksia muille. Edellä sanotulla en tieteenkään tarkoita lausua mitään yleistä arvostelua niistä, jotka Lappiin tultuansa menettävät rohkeutensa. Voi esiintyä siellä ja voi esiintyä kaikkialla muuallakin vaikeuksia, jotka ovat ylivoimaisia hartaallekin työntekijälle. Enkä mitenkään tahdo pelottaa niitä, jotka tuntevat todellista halua työs-kennellä näissä etäisissä seuduissa.

Päinvastoin, niin kuin sanottu, on erittäin tärkeää, että tänne saadaan kykeneviä henkilöitä. Ja mitä erittäin Petsamoon tulee, niin on tietenkin toiminta paljon helpompaa sellaisissa rakennuksissa, jotka, niin kuin täällä, alunpitäen tehdään tarkoitustaan vastaaviksi. Olen edellä lyhyesti maininnut joitakin seikkoja menomatkani varrelta. Varsinainen matkaku-vaus olisi vaatinut enemmän tilaa kuin mitä "Huoltajan" palstat voivat tar-jota.

Paluumatka, jonka Sodankylään saakka tein yhdessä erään pirteän pohjalaisen sanomalehtimiehen kanssa, kävi Ivaloon saakka toista tietä kuin menomatka. Jätimme Jäämeren kokonaan syrjään ja kuljimme en-sin hevosella vanhaa maantietä n. s. Yläluostariin, sieltä osittain puoli-tekoista, osittain valmista maantietä Paatsjoen varrella olevaan suureh-koon Salmijärven kylään. Yhtä ja toista mielenkiintoista voisi tältäkin ret-keltä mainita. Salmijärven ja Pitkäjärven väli kuljetaan vielä toistaiseksi moottoriveneellä suuri parannus jo sekin, kun ajattelee aikaa muutamia vuosia sitten.

Parin vuoden perästä kai tämäkin taival ajetaan autolla. Silloin pitäisi viimeksi mainitulla vehkeellä päästä Rovaniemeltä perille Petsamon vuonon rannalle. Pitkäjärvi, joka on n. 130 km:n päässä Ivalosta, on jo maantie yhteydessä viime mainitun paikan ja niin ollen muun Suomen kanssa. Sinne saavuttua ei siis muuta kuin istuutua postiautoon ja antaa mennä etelää kohti.