Markku Huotari. / Suomen Kuvalehti 1978.

PETSAMO OLI LUVATTUMAA.


Sillin ja nikkelin Petsamo tunnettiin vuosisadan alkupuolella matkaoppai-den ja iskelmien tarunhohtoisena maanäärenä, jota hamusivat sotilaat ja politikot kuin seikkailija ja geologit. Petsamon kutsuun uskoi kuitenkin kaikkein lujimmin maaseudun tilaton työväestö. Suomi-neidon oikean käsivarren valloittaminen oli huikea unelma, joka toteutui nopeasti, mut-ta kesti vain neljännesvuosisadan. Petsamossa täyttyi myös Kaisan ja Niken unelma, josta Mirjam Kälkäjä kertoo romanissaan "Maan ja joen poikki".

Tämä Uudenmaan läänin kokoinen alue liitettiin Suomeen Tarton rau-hansopimuksella 1920. Pohjoisessa kajahti monelle rengille ja piialle mahdollisuus, jota vanha Suomi ei tarjonnut, oma tila ja itsellinen elämä.

Kun suomalaiset evakuoitiin toisen maailmansodan loppuvaiheessa syksyllä 1944, jätti Petsamo noin 5000 lähtijän mieliin yhtä kipeän ja ajan myötä kultautuneen kuin Karjalan 500 000 siirtolaiseen.

Petsamossa syntyneen Mirjam Kälkäjän toinen romaani "Maan ja joen poikki" kertoo näiden uudisraivaajien asuttamisesta luvattuun maahan. Kälkäjä asui Paatsjokivarressa viisi ensimmäistä vuotta. Omien ja iso-vanhempien ikävä piti häntä noissa maisemissa kuitenkin paljon pitem-pään.

Kaisa ja Nikke.

Petsamoon lähdettiin kalastajiksi Jäämeren rannikolle tai sisämaahan karjanpitoon ja metsätöihin. Näihin Paatsjokivarren maanviljelijöihin kuu-luvat "Maan ja joen poikki" romaanin Pohjanmaalta lähteneet Kaisa ja Nikke. Kahden viikon hevosmatkan jälkeen he syystalvella tulivat noki-selle savottakämpälle. Nikke pääsi jätkäksi, Kaisa kämppäemännäksi.

Talven pitkä yö kestetään kesän ja oman talon toivossa. Kun lumet sula-vat, eivät Kaisa ja Nikke enää tyydykään tavanomaiseen turvekammiin tai saunaa. He alkavat rakentaa oikeaa hirsitupaa. Heissä on samaa ta-lonpoikaista sitkeyttä kuin Wilhelm Mobergin Maastamuuttajien Amerik-kaan menijöissä.

Ensimmäisen aamun tunnelma omassa mökissä loppuu kuitenkin ly-hyeen: uusi siirtolaisperhe nousee maihin heidän rannasaan ja asettuu taloksi siksi, kunnes oma kammi valmistuu. - Jos hämäläisillä tarinan mukaan olikin vaara hermostua virran mukana uineesta lastusta roska-na omilla maillaan, vallitsi Pohjolassa toisenlainen järjestys. - Kun kul-kija tuli taloon, ei häneltä mitään kysytty, sanottiin vaan, että käyppä pit-käkses, keitämä aamulla kalasopan.

Petsamo oli matkailumaa, Kolttaköngäs sen eräs suosittu käyntikohde. Suomen Matkailijayhdistyksen postikortti on yksi tunnetuimmista Petsa-mo-kuvista.

Ensimmäiseksi aioin kirjoittaa siir-tolaistytön tarinan, mutta sitten huo-masin liittää siihen Petsamo-aiheen, Mirjam Kälkäjä kertoo.

Mirjan Kälkäjä syntyi Paatsjokivar-ressa lähellä Salmikylää. Nyt joki-varsi on vaihtunut Tornioksi, joka myös on rajajoki.

Vahvat naiset.

Petsamo Kaisan ja Niken yhteinen unelma, mutta romaanissa naisilla on kuitenkin keskeisempi asema. - Naiset vain joutuvat erämaissa usein kaikkein kovimmille. Äärimmäiset olosuhteet puristivat ihmiset lujille. Vahvat olivat tosi vahvoja. Heikot erityisen heikkoja.

Nuoresta, toiveikkaasta Kaisasta kasvaa romaanissa voimakas ihminen, jonka tuska miehen kuoltua on syvä, mutta lyhyt - enempään ei ollut va-raa. Romaanin Nikke oli ennen Petsamoon lähtöä rahdinajajana, niin myös Kälkäjän isoisä Vikke. Ja romaani perhe muuttaa Petsamoon kir-jailijan isovanhempien tapaan 20-luvun alussa. - Suvun vaiheet olivat vain lähtökohta. Tarina on pääosin fiktiivinen, kuviteltu.

Aineistoa romaniin Kälkäjä hankki myös muilta Petsamossa olleilta. Elä-mänkokemuksia kertyi runsaasti, sen sijaan dokumenttien löytäminen oli vaikeaa. Suurin osa virallisista asiakirjoista oli palanut ja loput ovat ha-jallaan eri puolilla maata.

Kahvivaalit.

1920-luvun alkupuoli oli melko hankalaa aikaa kuvattavaksi. Yhteiskun-takehitys oli mutkikasta. Esimerkiksi perustettiin lääni, joka kuitenkin jo vuoden päästä lakkautettiin. Väestö joutui vannomaan uskollisuusvalan uudelle isänmaalle, presidentti Ståhlbergkin kävi Petsamossa. Jokivar-sien maanjako aiheutti erimielisyyksiä. - Kunnalliselämä alkoi hapuillen. Valtuuston kokoonpanosta sovittiin kahvipöydässä. Pöytäkirjojen pääai-he oli pitkään koiravero. - Kun postinkulku Helsingistä Petsamoon kesti kaksi viikkoa, oli Petsamon lääninhallituksella varmaan Suomen suurim-mat sähkekulut. Erään sähkeen pitkä elintarvike- ja väestöraportin lo-pussa oli maaherra Heleniuksen kaneetti: Koska tulet käymään. Sikarit ovat loppuneet.

Maan- ja joen poikki-romaani ehti tapahtumissaan syys-kesälle 1923. Romaanin loppuratkaisut jättävät tien jatkolle auki. Mahdollisuudet ovat runsaat: Petsamo oli myös kolttien, karjalaisten, norjalaisten, venäläis-ten ja syrjäänien maa, ortodoksien, luterilaisten, Jäämeren kalastajien ja kaivosmiesten yhdyskunta.

Varsinaista petsamolaisuutta ei tuo aika (1920-1944) ennättänyt Käl-käjän mukaan synnyttää, ei esimerkiksi omaa murretta. Enemmänkin sen asuttajien kohtaloa leimasi jatkuva juurtumisen yritys ja lähtemisen kipeys.

Esikoisromaanissa petsamolaiset Kälkäjä kuvasi tuota pitkää evakkoa, jonka viimeisin taival vei 60-luvun lopulla Ruotsiin ja Etelä-Suomeen.

Mirjam Kälkäjän isovanhemmat Paatsjoen rannassa, oikealla Kälkäjän äiti. Takana pihlaja, joka on tallennettu romaaniinkin.

Petsamolaisen savottakämpän asukkaita, suomalaisia uudisraivaa-jia.

Jäämerentie Ivalosta Petsamoon tehtiin mies- ja hevosvoimin. Ro-maanin Eino voisi olla yksi näistä tientekijöistä.

Presidentti Ståhlberg Petsamossa kesällä 1921 Suomen ja Venäjän välisen rajan määrittelytilaisuudes-sa. Kuva: Lapin maakuntamuseo.

Petsamon läänin maaherra Ilmari Helenius ja sisäministeri Heikki Rita-vuori Petsamon vesillä v. 1921. Kuva: Museovirasto.

Petsamolla on vähän kuvaajia.

Suomen Alaskaksi sanotun maankolkan kuvaajalla ei ole juurikaan edel-täjiä. Sen elämää ovat kirjallisuudessa sivunneet mm. Santeri Ivalo, Sa-muli Paulaharju ja K.M. Wallenius. Rauni Kivilinnan romaani Kuin lintu (1966) kuvaa Jäämeren rannikon kalastajia 30-luvun lopulla. Hän on ku-vannut myös kolttia novelleissaan.

Kansa- ja maantieteelisiä kuvauksia sekä sota- ja matkakirjoja löytyy runsaammin. Petsamo oli kuriositeetti, josta kiinnostuivat esimerkiksi Jaakko Fellman, A.V. Ervasti, O.V. Itkonen, J.E. Rosberg, Ernst Lam-pe`n, Sakari Pälsi ja Håkan Mörne.

Runsaimmin levinneissä matkakirjoissa tihkui seikkailuhohteinen tun-nelma. Ernst Lampe`n kirjoitti Jäämeren hengessä(* (1921), ettei ihmistä Petsamoon aja muu kuin saaliin tai rahan himo: Onhan sillä kumminkin suuri tunnelmallinen arvo, että meillä suomalaisilla on rannikko ihan oi-kean meren ääressä, suuren valtameren, jolla on huikea nousuvesi ja hylkäävä laskuvesi. Kirpeä suomalainen aalto ja huoneenkokoiset mai-ningit.

Lehtori, kirjailija ja toimittaja Ernst Lampén 1920-luvun alkupuolella. Kuva: Museovirasto.

Sakari Pälsi on kuvattu pian 1919 tapahtuneen Siperiasta paluunsa jälkeen. Kuva: Museovirasto.

Sakari Pälsi käydessään Petsamossa 1930-luvun alussa sen asukas-luku oli noussut 1500:sta 2500:aan. Tie Ivaloon oli valmis, rauratietä suunniteltiin, matkailu oli vilkastunut ja funktionalista rakennustyyliä ta-pailtiin myös pohjoisessakin. Vallitsi edistysusko, johon myös Pälsi in-nostui (Petsamoon kuin ulkomaille, 1931): Tämä punamaalinen, moottori ja rahavoimainen edistys oli erittäin hyvä ja tietysti toivottavaa. Kuka sei-soisi sitä vastaan, sen rynnätessä uuden Suomen takamaiden halki, kaataessa metsää, leikatessa vuoret, silloittaessa vedet. Kaikki se tem-paa matkaansa, kaikki etsivät sen pyörteistä elämän helpotusta, ainakin huumausta. Maan asukkaat, luonnonkaltaiset paimentolaiset, yhtyvät hekin uuteen elämänpyrkimykseen, mikäli kykenevät.

Riidaton tämä pohjoinen paratiisi ei toki ollut. Esimerkiksi Ruijan suoma-laisten (kveenien) opetuskielestä Norjassa käyty kiista heijastui myös Suomen puolelle. Siihen puuttuivat niin Lampe`n kuin Pälsikin. Ruotsa-lainen kirjailija Håkan Mörne kommentoi sitä lyhyesti (Ruijan rannoilta Petsamon perukoille, suom. 1937.)

Yhteisskandinaavisella ajattelulla on valitettavasti arka kohtansa mei-dän perimmäisessä pohjolassamme.