ERNST LAMPEN. / JÄÄMEREN HENGESSÄ. / DIGI. KANSALLISKIR-JASTO.FI

Petsamo.



Suuret tunturit erottavat Petsamonjoen laakson Patsjoenlaaksosta. Ne nousevat jylhinä Salmijärven vesistönrantamilta ja näyttävät melkein ylitsepääsemättömiltä.Mutta koltilla on polkunsa jostakin notkelmas-ta,joka vie ensin Pasretskin kolttakylään, sieltä Moskova nimiseen ky-lään ja päättyy Petsamon Yläluostariin, josta sitte hyvä ajotie vie Alaluostariin ja Petsamon vuononpohjukkaan.

Uusi maantie on taas löytänyt ladun Töllevistä Vuoremanjoen notkoon ja sieltä tunturien yli Näsykän kylään saman vuonon pohjukassa. Jos
maantieteellinen raja on tarkka näitten molempien laaksojen välillä, niin on kansatieteellinen tai oikeammin kulttuuriraja yhtä varma, jollei var-mempikin.

Patsjoenlaakson yllä leijailee synkän ja ankaran Laestadiuksen henki, Petsamon laaksossa hymyilevät pyhät Miikulat, livanat ja sarja pienem-piä jumalia, joista vanha Kirilän ukko muinoin sanoi:
- Ka' ei niist' ole väliä, hotj suuhun sylkisi.

Patsjoen laaksossa on väki rotupuhdasta suomalaista, Kittilän totisinta kansaa, läpiluterilaista, raskaasti hymyilevää, mutta harrasta ja mietti-väistä. Joku emäntä, niinkuin Kummun kurttuinen mummo, syntyään kuusamolainen, ymmärtää leikin ja harjoittaa sitä sekä sopivissa että so-pimattomissa tilaisuuksissa aito itä-suomalaiseen tapaan, mutta yleensä väki rakastaa verhota sielunsa »epätoivoisen maailmankatsomuksen» naamarien taakse, niinkuin ne Suomen paremmat runoilijat ja kirjailijat-kin, jotka arvonannostaan hiemankin ovat arkoja.

Murhemieli on suomalaisen tunnus, murhepuhe ainoa kunnon ihmisen kaunistus. Mutta Petsamon 293 kreikanuskoista karjalaista ja 225 venä-läistä, ne eivät sieluistaan murehdi sen enempää, ruuastaan vain ja juo-mastaan. Pyhä Miikula heistä kyllä hyvän huolen pitää tulevassa elä-mässä; kunhan tässä matoisessa maailmassa vain saa suuhun panta-vaa, niin elämä on iloista ja hauskaa.

Kun saapuu Petsamon vuononpohjukan kyliin, jo ensisilmäyksellä huo-maa tämän suuren eron näitten asukasryhmie nvälillä. Sen huomaa jo asumustavasta. Petsamon asukkaat elävät suurissa, tiheissä kylissä, niinkuin venäläiset ja karjalaiset ainakin. Vuonon pohjukassa on kolme kylää Parkkino, Näsykkä ja Kaakkurit, joissa pienet rakennukset ovat tehdyt pyöreistä hirsistä kuten Venäjän Karjalassa ja rakennetut yhteen rykelmään.

Eikä näitten kylien rajoja aina voi silmällä eroittaa. Ne sulavat yhteen suureksi kyläksi, joka vuonon pohjukasta jatkuu aina Alaluostariin saakka, noin 2 ½ km:n alueella. Monet kirkot ja rukouspaikat, entiset venäläiset julkiset rakennukset, venäläinen rakennustapa, kaikki tämä tekee vieraan vaikutuksen suomalaisen silmään. Nyt vasta huomaa, että onhan tämä Suomen uusin alue sentään kuulunut vieraan kulttuuripiirin vaikutuksen alle.

Patsjoelle sitä ei huomannut mistään, Petsamossa se tunnelma tunki silmästä aivoon jokaiselta silmän vilaukselta. Nuo jylhät Petsamon tun-turit olivat siis ei vain joenlaaksojen rajoja, ne olivat samalla kahden erilaisen kulttuuripiirin rajoja, europalaisen ja aasialaisen. Mutta tällä aasialaisuudella voi myöskin olla viehätyksensä. Se tekee hilpeyden ja kevyen mielen virkistävän vaikutuksen, varsinkin kun juuri on ollut kos-ketuksissa niin jäytävän totisen väestön kanssa, kuin Laestadiuksen oppilaat Patsjoella olivat.

Kuva: Finlandia 01.01.1920 no 1.

Kuva: Finlandia 01.01.1920 no 1.

Minuun ainakin vaikuttaa erittäin miellyttävästi se musiikki, mikä lähtee karjalankieltä puhuvan naisen suusta. En todellakaan tiedä missään kuulleeni niin helakan suloista puheääntä kuin näillä naisilla on. En edes tanskattarilla.

Kun Helsingissä tapaa vanhan pitsinmyyjättären, kotosin Raja-Karjalas-ta, jonka naama on kuin vanha lapikas, jonka kengät ovat väljät ja ras-kaat kuin tukkijunnujen savottasaappaat, niin luulisi ensinäkemältä, ettei tuon kanssa seurusteleminen tuota muuta kuin vastenmielisyyden tun-netta.

Mutta annapas, että he aukaisevat suunsa, niin hopea kumpuaa ulos heidän äänikalvoistaan. Puhe helisee kuin kirkkain metallikello. Jos sei-nän takaa kuulet tällaisen vanhan eukkokuvatuksen puheen, luulet rippi-koulutytön livertelevän tuttavalleen lemmenasioitaan.

Saman pehmeän äänen huomasin ja kuulin Petsamon karjalattarilla, osaksi samanlaiset valtavat saappaat näin heidän jaloissaan. Minä en tunne näitten "aporkkien" (venäläinen nimitys kenkärajoille) kauhistutta-vaa hajua omistajien ihmeen ihanan puheorganin takia. Eivät ne petsa-mottaret kaunottaria olleet, mutta eiväthän parhaimmat laululinnutkaan koreimpia ole. Ovathan harakka ja närhi monta vertaa koreammat kuin satakieli ja laulurastas.

Jospa kaikilla pääkaupungin kaunottarilla; jotka sipsuttelevat asfaltilla kepeillä, ohuilla kengillään, olisi tällaisen Saapasjalan hurmaava ääni, silloin he olisivat vieläkinvaarallisempia ja ylivoimaisempia kuin nyt.

Mikä suuri ero Patsjoen ja Kalastajasaarennon miesten ja näitten karjal-aisten välillä! Edelliset parrattomat tai lyhytpartaisia kuten suomalaiset ainakin, jälkimäiset parrallisia. Kasvojen ilmeetkin ovat erilaiset, karjalai-silla paljon pehmeämmät. Näkee että noilla kasvoilla voi helposti itkeä, että niillä itketään pienenkin murheen sattuessa, mutta että niillä myös-kin yhtä herkästi nauretaan. Laestadiolaisen miehen kasvoilla ei voi it-keä, se on silkka mahdottomuus, poikkeustapauksissa sentään nauraa.

Kaksi on siis väestöä Petsamon uudessa läänissä, toinen europalais-suomalainen, asuvat Patsjoella ja Kalastajasaarennolla, toinen venäläis-karjalainen, asuva Petsamonlaaksossa. Tämähän on oikeastaan san-gen onnellista, sillä yksitoikkoisuus kansan luonteissa voi vaikuttaa tym-päsevästi. Eikä suomalaiseen politiikkaan saa kuulua, että karjalaiset tahdottaisiin kääntää luterilaisiksi ja muuttaa laestadiolaisiksi, vaan täydellinen vapaus tällä alalla saakoon vallita.

Luterilaisuus ja katolilaisuus viihtyvät hyvin vierekkäin. Laestadiolaisen ja karjalaisen lapset istukoot viervieressä koulun penkillä ja lukekoot yh-dessä sitä kieltä, suomenkieltä, joka juuri karjalaisten kauniista runoilus-ta on saanut niin arvokkaita lisiä omaan sanavarastoonsa ja lausepar-siin.

On onnellista, että karjalaiset puhuvat suomalaista kieltä. Meidän kie-lemme on siis se kieli, jonka avulla he parhaiten omaksuvat sivistyksen alkeita. Venäjänkieli, tähän astinen koulujen opetuskieli, on ollut heille vaikeasti opittava, vieras kieli. Emme siis joudu harjoittamaan mitään kielellistä sortoa, kun koulupakko ulotetaan Petsamon läänin lapsiin.

Ne harvat venäläiset perheet, jotka kouluuttavat lapsiaan,osaavat jo hie-man karjalankieltä. Ainoat, jotka ovat ummikkovenäläisiä, ovat munkit, mutta heillähän ei saa olla perheitä, ja heidän mahdolliset lapsensa ovat virallisesti äidin lapsia.

Petsamon Alaluostari 1940-1941. Kuva: Museovirasto.

Parkkinan karjalaiskylää Petsamossa 1936. Kuva: Nikkilä Eino. Museovirasto.

Meidän ei siis tarvitse seurata ruotsalaisten ja norjalaisten inhoittavaa tapaa tyrkyttää kansakoulujen ja rippikoulujen avulla väestöön vierasta kieltä,vaan suomenkieli on koko läänissä se kieli, jota kaikki taitavat ja joka on lähin sukulaiskieli kaikkien asukkaitten eri murteille. Jos siis väestöllä on taipumusta sivistykselliseen kehitykseen, ei koulun kieli ou-toudellaan sitä jarruta, niinkuin tapahtuu Skandinavian maissa suomalai-sen kansan keskuudessa, jonka ensin täytyy suurella vaivalla oppia kou-lun kieli ja sitte kehittyä tiedoissa, jos sellainen on mahdollista.

Petsamon koltatkin ovat erilaiset kuin Patsjoen koltat. Nämä viimemai-nitut ovat joutuneet kosketuksiin suomalaisten ja norjalaisten kanssa. Vaikka ovatkin kreikanuskoisia, on heihin tarttunut paljon länsi-europa-laisuutta. He osaavat suomea ja pukeutuvat suomalaisiksi. Olen edellä maininnut, että heidän ulkomuodostaan voi päättää ukrainalaisenkin joskus sekoittaneen verensä esi-isien suoniin.

Petsamon joenlaaksossa vallitsee suur-venäläinen tyyppi kolttien kas-voissa. Heidän pääkylänsä nimi, Moskova, noin 7 km. Yläluostarista lounaaseen, jo todistaa heidän esi-isiensä alkuperää. Lienevätkö esi-isät olleet munkkeja vai tänne siirtyneitä kalastajia, suur-venäläisen leiman ne vain ovat jättäneet jälkeläisiinsä. Minun vakaumukseni on, että ne ovat olleet munkkeja, tätä en lausu yltiöpäisenä luterilaisena enkä herja-takseni kreikanuskoisia munkkeja, teen sen ihmisen syntisen luonnon tuntijana.

Luonnon suuri luoja on suuri humoristi. Kun Vähä-Aasian ankaran toti-nen Jehova jotakin oikein hartaasti säätää ja määrää, pistäytyy luonnon herra leikkiin ja tekee kepposen kepposen perästä. Niin hän on tehnyt jo parin tuhannen vuoden kuluessa, niin hän tekee vieläkin. Varsinkin ovat munkki-parat hänen ilveilynsä esineinä. Niin hyvin roomalaiskatoliset kuin kreikkalaiskatoliset munkit. Petsamon munkit eivät siis ole miten-kään poikkeustilassa, ne ovat vain saman ilveilyn marttyyreja kuin sa-dattuhannet muut munkit kristikunnan laajalla alueella.

Mutta on Petsamossa luterilaisia lappalaisiakin. Kolttia lienee päälle kol-mensadan, lappalaisia ainoastaan kolmekymmentä. Näillä viimemaini-tuilla on lappalaisen rodun tuntomerkit selvinä näkyvissä. Luterilaisilla ei ole munkkeja, sivistyneitä pappeja vain, ja meidän pappiemme lapset ovat ylimuistoisista ajoista aina kaikki asuneet kotonaan pappiloissa, eivätkä naapurikylissä, joka totuuden mukaisesti heidän kunniakseen on lausuttava.

Petsamon luterilainen pappi, tarmokas pastori Frans Lilja asuu Alaluos-tarissa, jonka tähden hänen herttainen rouvansa ei ole voinut seurata häntä Petsamoon, vaan asuu Helsingissä, ikävissään odotellen miehensä ulospääsyä luostarista, kuten muinoin Luther vartosi Katarina v. Boran karkaamista naisluostarista.


Harvoin kai luterilainen pappi on ollut sijoitettu epämukavammin kuin reipas Petsamon pastori. Ensiksikin on hänen kansliansa ja asuntonsa kreikkalaisessa luostarissa, hänen kirkkonsa on entinen vinoristillä va-rustettu kreikkalainen temppeli, hänen ympärillään asuu vain kreikka-laisia munkkeja, kreikanuskoisia karjalaisia ja venäläisiä, samoin krei-kanuskoisia kolttia, joitakin syrjäänejä ja samojeedejä, joitten maailman-katsomusta en tarkemmin tunne, ehkä pakanallisen Num- eli Jum-juma-lanpalvojia. Ainoat luterilaiset ovat muutamat virkamiesperheet ja 30 lap-palaista.

Näin harhaoppista kirkonkylää-tuskin toisella luterilaisella pastorilla koko suuressa Suomessa on. Ei Petsamon kirkkoherra kauas pääse pelkällä pappis- ja pastoraalitutkinnolla. Hänellä täytyy olla henkisiä ja ruumiillisia kykyjä, joista ei tavallisella papilla ole kaukaisinta aavistustakaan. Ensik-sikin hänen täytyy osata kiivetä kallioilla. Hänen pitää olla kouluutettu alpinisti. Hänen seurakuntansa rintamaat ovat Patsjoen laaksossa, mut-ta sinne päästäkseen hänen täytyy kavuta Petsamontunturien yli, noin 4 - 6 peninkuormaa.

Ihmisasumuksia ei ole matkan varrella, autioita majataloja vain, joissa ei lämmin tupsahda tulijaa vastaan. Omalta kohdaltani arvostellen en ol-lenkaan ihmettelisi, vaikkapa pastorilta tällaisen alppiretkeilyn perästä uskon innostus arveluttavasta laskeutuisi, uskallanko sanoa, lähelle vä-linpitämättömyyden syvintä kuilua. Toinen seurakuntansa rintamaa hä-nellä on Kalastajasaarennolla.

Päästäkseen sinne on pastorin näytettävä merimiestaipumuksiaan pie-nessä moottorialuksessa. Jollei hän voi juoda mustaa kahvia, jossa on hieman kalanmaksaöljyä seassa, ja lisäksi, jollei hän voi säilyttää tätä annosta sisuksissaan, ei hän ole Petsamon pastori eikä mikään. Parasta silloin hakeutua Sieviin tai johonkin muuhun pohjalaiseen pitäjään, jossa ei ole vuoria eikä järviä, vaan silosia maanteitä ja hyviä, nöyriä hevosia.

Pastori F. Lilja Petsamon vuonon rannalla.

Heiskalan tuutu Petsamon Maanin-gassa 1927. Kuva: Rytkönen Ahti. Museovirasto.

Mutta pastori Liljalla, Petsamon ensimäisellä luterilaisella kirkkoherralla, on, paitsi hyvät tutkinnot, monta kallisarvoista lahjaa, jotka tekevät hänet oivalliseksi virkansa hoitajaksi. Kavutessaan tuntureilla puna vain yltyy hänen poskillaan, eikä häntä Jäämeren aallot peloita eikä kalvista.

Hänen poskensa helottavat kilvan puna-ahvenen kylen kanssa meren syvässä syöverissä. Ja hän kykenee ja ymmärtää myöskin tarttua köy-siin kiinni, kun tuulet vaativat purjeitten korjausta. Ikävä vain, että tuo lu-terilaiselle papille sopimaton asunto munkkiluostarissa pakottaa hänet hakeutumaan pois seuduille, jossa hän saa elää perheensä luona. Ei seurakuntalaisten sieluntilakaan kaikin ajoin ole tuottanut pastori Liljalle yksinomattain iloa. Mutta ei kummakaan, sillä eiväthän hänen edeltäjän-sä kaikin ajoin ole olleet oikein tehtävänsä tasalla.

Ennen pastori Liljaa hoiti hengellisiä toimituksia tässä papittomassa seu-dussakaksi enemmän rehellistä ja romanttisuuteen taipuvaa miestä kuin oppinutta teoloogia, nimittäin Kuivankosken Kustu ja Visuri. Heidän edesottamisiaan ei nimitettykään hengellisiksi toimituksiksi, vaan aivan yksinkertaisesti »noitumiseksi». Sanottiin, että Kuivankosken Kustu »noitui» vuonolta alaskäsin, Visuri siitä ylöskäsin. Siis Kuivankosken Kustu oli etupäässä merimiespappi, Visuri taas vuorisaarnaaja. Näitten kunnon miesten jälkiä piti pastori Liljan siis parsia

Pummangin kylä Kalastajasaarennolla.

Leikkiä Vatalassa, "mustilaisen sianlihaleiviskän nosto" Petsamon Maaningankylän Vatalassa 1927. Kuva: Rytkönen Ahti. / Museovirasto.

Koiran hirttäminen Petsamon Suonikylässä 1926. Kuva: Itkonen Toivo Immanuel. Museovirasto.

Ensi työkseen hän sai kolme rippilasta luterilaisten lappalaisten vähälu-kuisesta ryhmästä. Pojat istuivat pastorin työhuoneessa ja koettivat op-pia tavaamaan ja ymmärtämään sanaa. Raskas urakka tämä oli pojille, jotka olivat tottuneet vain tunturilla heittämään suopunkia ja merkitse-mään omansa ja muitten porot.

Heidän vinotsilmänsä kävivät yhä talisimmiksi, kuta enemmän minuut-teja kului. Mutta yksi pojista heräsi aina tuon tuostakin horrostilastaan, keskeytti pastorin puheen ja lausui:

- Kyllä sinulla on kaunis puukko tuolla pöydällä.

- Niin on, sanoi pastori.

- Etkö sinä antaisi minun sitä pidellä. Se roikkuisi niin kauniisti minun vyölläni.

- En voi antaa sitä sinulle, se on minun ainoa puukkoni.

Seuraavalla ja sitä seuraavalla tunnilla poika yhä tulisemmin lausui julki ihailunsa pastorin puukkoa kohtaan. Pastori Lilja huomasi, etteivät pojan ajatukset ottaneet siirtyäkseen puukosta hengellisiin asioihin. Sentähden hän lopulta sanoi:

- Jos sinä nyt näinä viikkoina opit oikein sujuvasti tavaamaan, saat tuon puukon.

Pojan vinot silmät välähtivät ilosta ja hän ryhtyi tankkaamaan kirjaa oi-kein hartiavoimalla. Rippikoulun loputtua poika osasi välttävästi tavata ja sai lupauksen mukaan puukon. Mutta ne kaksi häveliäämpää poikaa jäi-vät ilman.

- Rohkea rokan syöpi, kaino ei saa kaaliakaan.

Nykyään eräs hellätunteinen perhe on lähettänyt Helsingistä kaksi ko-reaa puukkoa Petsamoon annettaviksi näille kahdelle »häveliäälle köy-hälle», mutta heitä ei enää kukaan saa käsiinsä. Pojat hulmuilevat jos-sakin Petsamon väljissä metsissä, jotka täyttävät koko eteläisen alueen. He piilevät siinä metsässä, josta Suomen runotar niin erinomaisen sat-tuvasti ja runollisesti laulaa:

- Kuss' ei käyne karjan kynsi. Hypänne hevosen varsa.

Eivät muut kuin poron kaviot kapsa ikihonkien pilaristoissa, kuten kas-tanjetit Alhambran kaarien alla. Kalastajasaarennon uskovaisten kesken tapasi pastori Lilja otollisemman maaperän. Siellähän oli viljelty sanaa pyhänä ja arkena. Osasivathan lapset toki lukea, tunsivathan ne autuu-denopin perisäännöt ja Jumalan kymmenet käskyt.

Vanhemmat olivat vanhaan, hyvään suomalaiseen tapaan niitä pauku-telleet kurinkin avulla mukuloittensa päihin. Siellä luisti rippikoulu toisin tavoin kuin Kuivankosken Kustun ja Visurin toiminta-aloilla. Rippikoulu oli pidetty Kalastajasaarennolla, hartaus oli vallinnut koulussa ja menes-tys oli ollut tyydyttävä. Ehtoollistilaisuutta varten oli huone kaunistettu kaikilla niillä varvuilla ja kukilla, mitkä tuiman tunturin laki ja penger tarjo-sivat.

Mieltäylentävä tilaisuus muodostui tästä nuorten ripille laskemisesta. Vanhat, totiset laestadiolaiset vanhemmat reunustivat huoneen seiniä ja he näyttivät suopeasti suhtautuvan tähän korkeakirkolliseen toimituk-seen, vaikka ehkä sydämensä sisimmässä sopukassa eivät korkeakir-kollisuutta kovinkaan korkealle arvostelleet. Kaikki siis sujui mainiosti.

Mutta seuraavana aamuna soi toinen ääni kellossa. Rippilapset olivat illalla aikaan saaneet kommelluksen, joka väkevästi järkytti vanhempien mielet. Nuoruus ja hulluus, hulluus ja nuoruus näkyvät lyövän kättä toi-silleen täällä meren Ruijan partahallakin. Rippilapset olivat illalla siirtä-neet tilapäisen alttarin syrjään - kirkkoa ei Kalastajasaarennolla ole - ot-taneet pois koristeet ja panneet toimeen oikein huiman iloiset tanssiai-set.

Seuraavana aamuna lähestyivät vanhat laestadiolaiset pastoriaan moit-tivan näköisinä, katsellen alta kulmainsa ja virkkoivat:

- Tällaisiako hedelmiä se pastorin rippikoulu kantaa?

Heidän lahkollinen oikeaoppisuutensa oli saanut vettämyllyynsä. Kor-keakirkollisuus oli muka kevyttä haihatusta vain, joka enemmän pilasi kuin paransi ihmissielun pirullisia taipumuksia.

Pastori F. Lilja Salmijärvellä.

Miten tämä tapaus lienee vaikuttanut pastori Liljaan, on minulle tuntema-ton, mutta minä en voi tukahduttaa pientä ilon välkettä rinnassani. Suuri Laestadius oli syntynyt Jäämeren hengessä, hänen oppinsa vankin ja vahvin linnoitus sijaitsee juuri napapiirin maissa; kaikki ihmiset Ruijassa ovat laestadiolaisia, koko hänen oppinsa uhoo Jäämeren henkeä. Siinä on hyytä ja jäätä, siinä on murheen ylistystä, se näkee vain pirullisuutta kaikkein viattomimmissakin elämän ilon ilmauksissa.

Mutta laestadiolaisten lapset ovat sittenkin lapsia vanhempien synkästä maailmankatsomuksesta huolimatta.Siitä tulee meidän kiittää suurta luojaamme, joka ei näy välittävän ihmisten harhaluuloista. Lapset repä-sivät murheen kapalot auki sielunsa ja ruumiinsa ympäriltä, jalat rupe-sivat leiskumaan ja hymy nousi huulille.

Ja heistä oli kerrankin iloista ja hauskaa olla tässä maailmassa. Aurinko kulki pohjoisnavan päällitse, oli kirkasta ja vähän lämmintäkin kesäisenä yönä, ja nuoret kieppuivat huimaavissa valsseissa ja polskissa. Muka synnin irstaassa syleilyssä, arvelivat vanhemmat. Todellisuudessa mitä viattomimmassa ilossa.

Mutta tanssiaisethan tapahtuivat pyhän ehtoollisen iltana! Hetken ja illan valintahan on pieni kommellus, se tunnustettakoon! Mutta onhan tämä kommellus sittenkin mieltäkiinnittävä tapahtuma. Se vain todistaa, ettei mikään saarna, manaus tai opetus saa Suomen kansasta lähtemään si-tä ajatusta, että rippikoulusta pääsy merkitsee luvallisen kuhertelemisen oikeutta.

Rippikouluhan virallisestikin merkitsee vapautta avioliittoon. Kun siis rippikoulusta kerran läpäisee, täytyy ruveta katselemaan elämän kump-palia itselleen. Sellainen usein löytyy tanssilavalta. Kalastajasaarennon nuoret immet ja pojat noudattivat siis vain vanhaa, Suomen kansan kir-joittamatonta peruslakia.Iloitkaamme siis, elkäämme murehtiko!

Kalastajasaarennon nuoret ovat suomalaisia kiireestä kantapäihin ja varpaisiin saakka.

»Hall' ei pysty harmaa heihin.Heit' ei panne pakkaset»,niinkuin runoilija laulaa.

Ei edes Jäämeren hirmupyrytkään, joista arkkitehti Matti Olin antaa niin eloisan ja vilkkaan kuvauksen kirjassaan »Petsamon muistoja».

Ikävällä mainittakoon lopuksi, että lahjakas pastori Lilja jättää Petsamon. Hän on oikea mies paikallaan. Kaipaako pastori Lilja Petsamoa, en tie-dä, mutta sen vaikutuksen sain, että Petsamo tulee kipeästi kaipaamaan häntä. Pastori Liljalla ei ole tuota patenteerattua »epätoivoista maail-mankatsomusta», ja sen tähden hän täällä juuri olisi niin erittäin tarpeel-linen.

Suonikylän koltat tanssivat 1938. Kuva: Bögelund P. J. Museovirasto.

Matkalla Petsamoon 1930. Kuva: SLS 1555 Veterinär Bernhard Åströms glasplåtsamling. / finna.fi

Kolttakylä Moskova 1930. Kuva: SLS 1555 Veterinär Bernhard Åströms glasplåtsamling. / finna.fi

MUNKIT

Niitä kulki Petsamonteillä edestakasin milloin missäkin hommassa. Mi-nulle ne muodostuivat vain eläviksi kuviksi, sillä en osannut heidän kanssaan jutella. Kyllähän ihmisen perille voi päästä katselemallakin, mutta helpompi on tutustua puhelemalla. Mutta munkit osasivat , josta minulla on hämärää hämärämpi käsitys.

Petsamon munkki.

Meillähän olisi ollut paljon yhteistä juteltavaa, monta sielujen kosketus kohtaa, me kun olemme periaatteellisia vanhoja poikia, sekä munkit että minä.

Mutta kielten taitamattomuus kiinnitti suuren juovan meidän välillemme. Edellä mainittu arkkitehti Matti Olin on antanut heistä erinomaisia ku-vauksia »Muistoissaan».Erään merkillisen jutun kuulin kumminkin py-hästä veljestä, joka oli lähetetty tarkastamaan Petsamon luostaria venä-läisen vallan viimeisinä vuosina. Juttu on enemmän kuvaava kuin mairit-televa.

Se ei, hyvä kyllä, koske Petsamon munkkeja, se koskee tarkastajaa, jo-ka tuli jostakin luostarista Venäjän maalta. Pyhä tarkastaja joutui asu-maan samaan rakennukseen, jossa suomalaiset maantien avaajat ja rakentajat majailivat. Nämä kuulivat öillä, että joku ihminen hiiviskeli hei-dän ruokakonttooriensa käytävillä.

He ihmettelivät kauan tätä outoa liikettä keskellä yötä. Päättivät vihdoin asettaa vahdin ottamaan selkoa siitä, mikä nämä salaperäiset tassutuk-set aiheutti. Vahti värjöttelee jossakin lymypaikassa keskiyöllä ja kuulee, että askeleet lähestyvät konttooreja. Yöllinen haamu pistäytyy erääseen konttooriin ja ryhtyy heti innokkaaseen työhön.

Vahti hiipii hiljaa haamun jälessä, avaa konttoorin oven ja valaisee yh-den äkin konttoorin salalyhdyllään. - Pyhätarkastaja mättää ryynejä omaan pussiinsa konttoorin varastoista!! Rukoilkaamme, rukoilkaamme!

Yllätys oli hirvittävä molemmin puolin, hirvittävämpi ehkä vahdin puolel-ta. Pyhä tarkastaja otti asian tyynemmin. Hän tiesi, että kaikki ihmiset ovat erehtyväisiä, että pyhällä tarkastajalla siis myöskin on oikeus ereh-tyä, koska hänkin on ihminen. Tyynesti molemmat lähtivät pimeistä sok-keloista, ja vahti saattoi tarkastajan makuuhuoneeseen.

Seuraavana aamuna tarkastettiin pyhän tarkastajan alus, jolla hän oli saapunut Petsamoon. Sieltä löytyi suuri ja rikas valikoima kaikenlaista muonaa. Löytyi kallisarvoisia tavaroitakin. Kukin tavaran omistaja otti pois omansa, ja pyhä tarkastaja piti pitkän ja mieliin painuvan katumus-jumalanpalveluksen kirkossa. Hänen katumuksensa oli niin aitoa ja kau-nista, sanottiin. Ja väki tunsi itsensä »ylösrakennetuksi». - Niin, Petsa-mon tunturit muodostavat näet Aasian ja Europan rajaviivan.

Meidän luterilaisessa maassamme ei tällaisia yöllisiä draamoja tapahdu; ainakaan eivät niitä näyttele hengelliset päämiehemme, seurakuntien tarkastajat. Meidän piispamme ovat tosin erehtyviä ihmisiä hekin, mutta eivät he erehdy lähimmäisensä ruokakonttooreihin. Ei edes roomalais-katoolinen pyhimys, piispa Henrik, sitä tehnyt, vaikka hän käväisikin Lal-lin aitoissa. Pyhä legenda kertoo nimenomaan, että hän maksoi kovalla rahalla jokaisen ryynikilon minkä otti. Vaikkakin katolilainen, hän kum-minkin oli europalainen piispa.

Petsamon kirkon sisusta.

Dmitrij Amufrief, krinikoitsija, Petsamon luostarin 74 as. munkki muistelee nuoruuden "syntejään". 1930-1940-luvulla. Kuva: Antti Hämäläinen. Museovirasto.

Vaikka ihmisen synnit veripunaiset olisivat, niin ne pestään puhtaiksi vahvan uskon ja kauniin katumuksen avulla. Se on lohdullinen oppi. »Se muistakaamm' tarkasti aina».

Toivokaamme siis pyhälle tarkastajalle autuaallinen hengen lähtö, niin-kuin kaikille meille muillekin synnin orjille. Sillä kuta suurempi synti, sitä ehompi armo. Petsamon luostari on sittenkin ollut tämän seudun suurin ja mahtavin kulttuuritekijä. Se on ollut sitä jo lähemmäksi 400 vuotta. Jos kohta maailmankatsomus ei ole paljoa kohonnut yli alkuasukkaitten taikauskon, niin onhan kumminkin sen vaikutus ollut suuri asumusoloihin ja taloudelliseen elämään.

Munkeille siis lankeaa kunnia siitä, että Petsamon laakso on niinkin pal-jon kulttuuriseutua kuin se nykyään on. Tämä seikka velvoittaa myöskin Suomen hallitusta kohtelemaan Petsamon luostaria ja sen munkkikun-taa sillä arvonannolla, mikä kulttuurin raivaajille tulee.

Munkit suhtautuvat suopeasti uuteen hallitukseen. He ymmärtävät että Suomen hallituksen turvissa heillä säilyy henki ja omaisuus. Bolseviikien Venäjällä ei munkkien päitä silitellä eikä heidän aarteitaan suojella. Tosin munkit ovat joutuneet vallan alle, jonka valtiokirkko on luterilainen, mutta onhan heillä uskonveljiä sentään Valamon rikkaassa luostarissa.

Valamon munkkien kanssa petsamolaiset jo ovat ryhtyneetkin yhteis-työhön. Kuinka sitte käy, jos Venäjällä asiain järjestys palaa entiselleen, on vaikea sanoa. Ehkä Petsamon munkit silloin rupeavat huokailemaan ja haluavat yhtyä entiseen kreikkalaiskatoliseen rintamaahansa. Mutta jos Suomessa yleinen uskonvapauslaki vihdoinkin saataisiin voimaan, ei munkeillakaan pitäisi olla syytä nurkumiseen. Ehkä munkitkin Suomen vallan alla oppivat jotakin. Jos he oppisivat joka aamu pesemään kas-vonsa ja siivoomaan huoneitaan, niin olisihan sekin suuri voitto.

Kehen he uskovat ja mitä he palvelevat, sehän on toisarvoinen asia. Hartaus, millä he sen tekevät, on pääasia.