ERNST LAMPEN. / JÄÄMEREN HENGESSÄ. / DIGI. KANSALLISKIR-JASTO.FI

Mutta pastori Liljalla, Petsamon ensimäisellä luterilaisella kirkkoherralla, on, paitsi hyvät tutkinnot, monta kallisarvoista lahjaa, jotka tekevät hänet oivalliseksi virkansa hoitajaksi. Kavutessaan tuntureilla puna vain yltyy hänen poskillaan, eikä häntä Jäämeren aallot peloita eikä kalvista.

Hänen poskensa helottavat kilvan puna-ahvenen kylen kanssa meren syvässä syöverissä. Ja hän kykenee ja ymmärtää myöskin tarttua köy-siin kiinni, kun tuulet vaativat purjeitten korjausta. Ikävä vain, että tuo lu-terilaiselle papille sopimaton asunto munkkiluostarissa pakottaa hänet hakeutumaan pois seuduille, jossa hän saa elää perheensä luona. Ei seurakuntalaisten sieluntilakaan kaikin ajoin ole tuottanut pastori Liljalle yksinomattain iloa. Mutta ei kummakaan, sillä eiväthän hänen edeltäjän-sä kaikin ajoin ole olleet oikein tehtävänsä tasalla.

Ennen pastori Liljaa hoiti hengellisiä toimituksia tässä papittomassa seu-dussakaksi enemmän rehellistä ja romanttisuuteen taipuvaa miestä kuin oppinutta teoloogia, nimittäin Kuivankosken Kustu ja Visuri. Heidän edesottamisiaan ei nimitettykään hengellisiksi toimituksiksi, vaan aivan yksinkertaisesti »noitumiseksi». Sanottiin, että Kuivankosken Kustu »noitui» vuonolta alaskäsin, Visuri siitä ylöskäsin. Siis Kuivankosken Kustu oli etupäässä merimiespappi, Visuri taas vuorisaarnaaja. Näitten kunnon miesten jälkiä piti pastori Liljan siis parsia

- Kyllä sinulla on kaunis puukko tuolla pöydällä.

- Niin on, sanoi pastori.

- Etkö sinä antaisi minun sitä pidellä. Se roikkuisi niin kauniisti minun vyölläni.

Seuraavalla ja sitä seuraavalla tunnilla poika yhä tulisemmin lausui julki ihailunsa pastorin puukkoa kohtaan. Pastori Lilja huomasi, etteivät pojan ajatukset ottaneet siirtyäkseen puukosta hengellisiin asioihin. Sentähden hän lopulta sanoi:

- Jos sinä nyt näinä viikkoina opit oikein sujuvasti tavaamaan, saat tuon puukon.

Pojan vinot silmät välähtivät ilosta ja hän ryhtyi tankkaamaan kirjaa oi-kein hartiavoimalla. Rippikoulun loputtua poika osasi välttävästi tavata ja sai lupauksen mukaan puukon. Mutta ne kaksi häveliäämpää poikaa jäi-vät ilman.

- Rohkea rokan syöpi, kaino ei saa kaaliakaan.

Nykyään eräs hellätunteinen perhe on lähettänyt Helsingistä kaksi ko-reaa puukkoa Petsamoon annettaviksi näille kahdelle »häveliäälle köy-hälle», mutta heitä ei enää kukaan saa käsiinsä. Pojat hulmuilevat jos-sakin Petsamon väljissä metsissä, jotka täyttävät koko eteläisen alueen. He piilevät siinä metsässä, josta Suomen runotar niin erinomaisen sat-tuvasti ja runollisesti laulaa:

- Kuss' ei käyne karjan kynsi. Hypänne hevosen varsa.

Eivät muut kuin poron kaviot kapsa ikihonkien pilaristoissa, kuten kas-tanjetit Alhambran kaarien alla. Kalastajasaarennon uskovaisten kesken tapasi pastori Lilja otollisemman maaperän. Siellähän oli viljelty sanaa pyhänä ja arkena. Osasivathan lapset toki lukea, tunsivathan ne autuu-denopin perisäännöt ja Jumalan kymmenet käskyt.

Vanhemmat olivat vanhaan, hyvään suomalaiseen tapaan niitä pauku-telleet kurinkin avulla mukuloittensa päihin. Siellä luisti rippikoulu toisin tavoin kuin Kuivankosken Kustun ja Visurin toiminta-aloilla. Rippikoulu oli pidetty Kalastajasaarennolla, hartaus oli vallinnut koulussa ja menes-tys oli ollut tyydyttävä. Ehtoollistilaisuutta varten oli huone kaunistettu kaikilla niillä varvuilla ja kukilla, mitkä tuiman tunturin laki ja penger tarjo-sivat.

Mieltäylentävä tilaisuus muodostui tästä nuorten ripille laskemisesta. Vanhat, totiset laestadiolaiset vanhemmat reunustivat huoneen seiniä ja he näyttivät suopeasti suhtautuvan tähän korkeakirkolliseen toimituk-seen, vaikka ehkä sydämensä sisimmässä sopukassa eivät korkeakir-kollisuutta kovinkaan korkealle arvostelleet. Kaikki siis sujui mainiosti.

Mutta seuraavana aamuna soi toinen ääni kellossa. Rippilapset olivat illalla aikaan saaneet kommelluksen, joka väkevästi järkytti vanhempien mielet. Nuoruus ja hulluus, hulluus ja nuoruus näkyvät lyövän kättä toi-silleen täällä meren Ruijan partahallakin. Rippilapset olivat illalla siirtä-neet tilapäisen alttarin syrjään - kirkkoa ei Kalastajasaarennolla ole - ot-taneet pois koristeet ja panneet toimeen oikein huiman iloiset tanssiai-set.

Seuraavana aamuna lähestyivät vanhat laestadiolaiset pastoriaan moit-tivan näköisinä, katsellen alta kulmainsa ja virkkoivat:

- Tällaisiako hedelmiä se pastorin rippikoulu kantaa?

Heidän lahkollinen oikeaoppisuutensa oli saanut vettämyllyynsä. Kor-keakirkollisuus oli muka kevyttä haihatusta vain, joka enemmän pilasi kuin paransi ihmissielun pirullisia taipumuksia.

Miten tämä tapaus lienee vaikuttanut pastori Liljaan, on minulle tuntema-ton, mutta minä en voi tukahduttaa pientä ilon välkettä rinnassani. Suuri Laestadius oli syntynyt Jäämeren hengessä, hänen oppinsa vankin ja vahvin linnoitus sijaitsee juuri napapiirin maissa; kaikki ihmiset Ruijassa ovat laestadiolaisia, koko hänen oppinsa uhoo Jäämeren henkeä. Siinä on hyytä ja jäätä, siinä on murheen ylistystä, se näkee vain pirullisuutta kaikkein viattomimmissakin elämän ilon ilmauksissa.

Mutta laestadiolaisten lapset ovat sittenkin lapsia vanhempien synkästä maailmankatsomuksesta huolimatta.Siitä tulee meidän kiittää suurta luojaamme, joka ei näy välittävän ihmisten harhaluuloista. Lapset repä-sivät murheen kapalot auki sielunsa ja ruumiinsa ympäriltä, jalat rupe-sivat leiskumaan ja hymy nousi huulille.

Ja heistä oli kerrankin iloista ja hauskaa olla tässä maailmassa. Aurinko kulki pohjoisnavan päällitse, oli kirkasta ja vähän lämmintäkin kesäisenä yönä, ja nuoret kieppuivat huimaavissa valsseissa ja polskissa. Muka synnin irstaassa syleilyssä, arvelivat vanhemmat. Todellisuudessa mitä viattomimmassa ilossa.

Mutta tanssiaisethan tapahtuivat pyhän ehtoollisen iltana! Hetken ja illan valintahan on pieni kommellus, se tunnustettakoon! Mutta onhan tämä kommellus sittenkin mieltäkiinnittävä tapahtuma. Se vain todistaa, ettei mikään saarna, manaus tai opetus saa Suomen kansasta lähtemään si-tä ajatusta, että rippikoulusta pääsy merkitsee luvallisen kuhertelemisen oikeutta.

Rippikouluhan virallisestikin merkitsee vapautta avioliittoon. Kun siis rippikoulusta kerran läpäisee, täytyy ruveta katselemaan elämän kump-palia itselleen. Sellainen usein löytyy tanssilavalta. Kalastajasaarennon nuoret immet ja pojat noudattivat siis vain vanhaa, Suomen kansan kir-joittamatonta peruslakia.Iloitkaamme siis, elkäämme murehtiko!

Kalastajasaarennon nuoret ovat suomalaisia kiireestä kantapäihin ja varpaisiin saakka.

»Hall' ei pysty harmaa heihin.Heit' ei panne pakkaset»,niinkuin runoilija laulaa.

Ei edes Jäämeren hirmupyrytkään, joista arkkitehti Matti Olin antaa niin eloisan ja vilkkaan kuvauksen kirjassaan »Petsamon muistoja».

Ikävällä mainittakoon lopuksi, että lahjakas pastori Lilja jättää Petsamon. Hän on oikea mies paikallaan. Kaipaako pastori Lilja Petsamoa, en tie-dä, mutta sen vaikutuksen sain, että Petsamo tulee kipeästi kaipaamaan häntä. Pastori Liljalla ei ole tuota patenteerattua »epätoivoista maail-mankatsomusta», ja sen tähden hän täällä juuri olisi niin erittäin tarpeel-linen.

MUNKIT

Mutta kielten taitamattomuus kiinnitti suuren juovan meidän välillemme. Edellä mainittu arkkitehti Matti Olin on antanut heistä erinomaisia ku-vauksia »Muistoissaan».Erään merkillisen jutun kuulin kumminkin py-hästä veljestä, joka oli lähetetty tarkastamaan Petsamon luostaria venä-läisen vallan viimeisinä vuosina. Juttu on enemmän kuvaava kuin mairit-televa.

Se ei, hyvä kyllä, koske Petsamon munkkeja, se koskee tarkastajaa, jo-ka tuli jostakin luostarista Venäjän maalta. Pyhä tarkastaja joutui asu-maan samaan rakennukseen, jossa suomalaiset maantien avaajat ja rakentajat majailivat. Nämä kuulivat öillä, että joku ihminen hiiviskeli hei-dän ruokakonttooriensa käytävillä.

He ihmettelivät kauan tätä outoa liikettä keskellä yötä. Päättivät vihdoin asettaa vahdin ottamaan selkoa siitä, mikä nämä salaperäiset tassutuk-set aiheutti. Vahti värjöttelee jossakin lymypaikassa keskiyöllä ja kuulee, että askeleet lähestyvät konttooreja. Yöllinen haamu pistäytyy erääseen konttooriin ja ryhtyy heti innokkaaseen työhön.

Vahti hiipii hiljaa haamun jälessä, avaa konttoorin oven ja valaisee yh-den äkin konttoorin salalyhdyllään. - Pyhätarkastaja mättää ryynejä omaan pussiinsa konttoorin varastoista!! Rukoilkaamme, rukoilkaamme!

Yllätys oli hirvittävä molemmin puolin, hirvittävämpi ehkä vahdin puolel-ta. Pyhä tarkastaja otti asian tyynemmin. Hän tiesi, että kaikki ihmiset ovat erehtyväisiä, että pyhällä tarkastajalla siis myöskin on oikeus ereh-tyä, koska hänkin on ihminen. Tyynesti molemmat lähtivät pimeistä sok-keloista, ja vahti saattoi tarkastajan makuuhuoneeseen.

Seuraavana aamuna tarkastettiin pyhän tarkastajan alus, jolla hän oli saapunut Petsamoon. Sieltä löytyi suuri ja rikas valikoima kaikenlaista muonaa. Löytyi kallisarvoisia tavaroitakin. Kukin tavaran omistaja otti pois omansa, ja pyhä tarkastaja piti pitkän ja mieliin painuvan katumus-jumalanpalveluksen kirkossa. Hänen katumuksensa oli niin aitoa ja kau-nista, sanottiin. Ja väki tunsi itsensä »ylösrakennetuksi». - Niin, Petsa-mon tunturit muodostavat näet Aasian ja Europan rajaviivan.

Meidän luterilaisessa maassamme ei tällaisia yöllisiä draamoja tapahdu; ainakaan eivät niitä näyttele hengelliset päämiehemme, seurakuntien tarkastajat. Meidän piispamme ovat tosin erehtyviä ihmisiä hekin, mutta eivät he erehdy lähimmäisensä ruokakonttooreihin. Ei edes roomalais-katoolinen pyhimys, piispa Henrik, sitä tehnyt, vaikka hän käväisikin Lal-lin aitoissa. Pyhä legenda kertoo nimenomaan, että hän maksoi kovalla rahalla jokaisen ryynikilon minkä otti. Vaikkakin katolilainen, hän kum-minkin oli europalainen piispa.