Sulo Veikko Pekkola. / Kansan Lehti no 40-1929.

Petsamoa perimässä.


Niin kuin muistamme, tapahtui siinä vuoden 1863 vaiheilla eräänlainen vaihtokauppa. Venäjä sai Rajajoen asetehtaan alueineen ja vastineeksi piti Suomen saada Petsamo, mutta niinkuin kaikessa kaupassa, petti ryssä tässäkin, söi taas sanansa ja piti Petsamon edelleen omanaan. Sillä ryssällä kun oli muuten niin perin pienet maa-alueet käytettävä-nään, niin se ei mitenkään voinut luovuttaa tätä karua Jäämeren kolk-kaa, vaikka kauppaa tehtäessä oli tullut tshuhnoille luvatuksikin.

Kyllähän se vähän meikäläisiä harmitti, mutta minkäs isommalleen mah-toi. Asia nostettiin kyllä pöydälle useampaan otteeseen ja koetettiin pitää siitä ääntä,mutta tuloksetta. Kronikka tietää vai sen kylmän tosiseikan, että »kysymys joutui lopulta unohduksiin ja poistettiin senaatin dianoista 1890-luvulla». Ja sillä oli Petsamon kohtalo ratkaistu, siitä ei saanut enää mukista mitään.

Mutta Suomen kansa on pitkämielistä ja pitkämuistista. Se hautoi tätä asiaa päässään, muni sitä mielesään, ja kun maailmansota veti ryssien takajalat viistoon, palautui tämä vanha vaihtokauppa mieliin, ja Petsamo päätettiin ottaa asevoimin. Petsamoon lähti vuonna 1918 aseellinen ret-kikunta, joka kantaa »Renvallin retken» nimeä. Se oli ratsujoukko, vah-vuudelleen alle sata miestä, kaikin puolin moitteettomasti varustettu, sil-lä lääkärikin oli matkassa, ja sitäpaitsi kuului joukon vahvuuteen taide-maalari, nimittäin Ruokokoski rouvineen, jotta siis kaikki asianhaarat oli otettu huomioon, niinkuin juuri nämä taiteellisetkin.

Joukko valloitti Petsamon helposti, sillä siellä ei ollut ketään, paitsi tie-tysti kolttia, joilla ei Venäjän vallan ajoista saakka oltu suotu aseita; ei-vätkä he muutenkaan olisi ryhtyneet vastarintaan, sillä heille oli saman-tekevää, kuka heidän isäntänsä oli. Vuosisatojen kuluessa he olivat maksaneet veroa sekä ruotsalaisille että norjalaisille, karjalaisille ja rys-sille, ja nyt viime aikoina he olivat antaneet köyhäntodistuksen eivätkä maksaneet kenellekään mitään. He siis olivat vain sivustakatsojina, kun Renvallin retkikunta teki aluevaltauksen ja pystytti sinne Suomen lipun.

Mutta oli toisiakin, joilla oli asiaa Petsamoon. Englantilaiset näkivät sak-salaisen pöpön levittävän valtaansa aina Kuolaan saakka nähtävästi juuri siksi, että olivat kuulleet laulettavan »Deutschland iiber alles», ja he lähettitivät myös retkikunnan Jäämeren rantamille. Tällä retkikunnalla ei ainakaan omien puheittensa mukaan ollut mitää valloitusaikeita, heidän tehtävänään oli vain tasapainon pysyttäminen Jäämeren markkinoilla. Taikka jos heillä joitain aikeita oli, eivät he ilenneet sitä tunnustaa, kun eivät saaneet mitään valloitetuksi.

Klas Thorsten Gustaf Renvall.

Majuri Wallenius, retkikunnan johtaja rajalla. Kuvamme, jotka ovat osaksi hra Torsten Raidan osaksi majuri Walleniuksen itse mitä vaikeimmissa olosuhteissa ottamia, ovat kokoelmasta, joka on ainoa laatuaan. Kuva: Suomen Kuvalehti 24.4.1920

Lapin ryhmän komentaja kenraalimajuri Wallenius kuulustelee venäläistä sotavankia v. 1939-1940. Kuva: SA-kuvat.

Renvallin retkikunta oli paraikaa pystyttämässä Suomen lippua Petsa-mossa, kun vuonolle saapui ikivanha englantilainen risteilijä, Cochrane. Englanti ja Suomi eivät silloin olleet minkäänlaisessa sodassa keske-nään, kaikkia Suomessa liikkuvia englantilaisia kohdeltiin meidän alku-asukkaiden taholta erittäin ystävällisesti, ruokittiin, mikäli ruokaa oli ja annettiin vapaa kyytikin, missä vielä kyettiin kulkemaan. Niinpä olisi Cochranen sekä päällystö, että miehistö otettu ystävällisesti vastaan Petsamossakin, mutta Cochranen päällikkö oli sotaisalla tuulella. Hän avasi kaikilla laivan tykeillä kiivaan tulen Suomen lippua pystyttävää Renvallin retkikuntaa kohtaan, sillä kapteeni ei nähtävästi kärsinyt mi-tään muita lippuja kuin englantilaisia.


Renvallin ratsujoukko hämääntyi peräti näin tulisesta tervehdyksestä ja ravasi tunturiin. Joukossa oli kuitenkin kolme sisumikkoa, kaksi suoma-laista ja yksi lappalainen, jotka päättivät puolustaa joukon mainetta. He jäivät asemiinsa ja puolustivat niitä kiivaalla tulella. Tiedossamme ei ole, minkäverran vahinkoa he tekivät englantilaisille, mutta mikäli englantilai-set itse kertoivat, pysyivät he asemissaan siksi, kunnes heidät täydel-leen piiritettiin, kiväärit potkittiin väkivalloin käsistä pois, ja miehet julis-tettiin sotavangeiksi. Toinen suomalaisista oli saanut pahan ampuma-haavan käsivarteensa, ja englantilaiset sen myöhemmin Muurmannilla amputeerasivat pois, mutta senkin jälkeen hän vielä näytteli huomatta-vaa osaa Petsamon ja Muurmannin historiassa.

Tähän yksipuoliseen yhteenottoon sitten melkein loppuikin Renvallin retkikunta. Siitä puhuttiin kyllä vielä pitkältikin ja muistaakseni siitä käytiin jonkunlaisia käräjiäkin, mutta vähitellen painui asia hiljaisuuteen ja sitten yleisen amnestian aikana sekin unohtui tykkänään.

Senverran huomasi kuitenkin retkikunta tällä matkallaan, että Petsamoa väestö ei oikein mielihyvin suhtautunut tällaisiin hyökkäyksiin; se oli näyttäytynyt ynseäksi, jopa aika ajoin vihamieliseksikin uusia tulokkaita kohtaan. Mutta onhan mahdollista myös, etteivät uudet valtaajat puoles-taan oikein osanneet suhtautua paikalliseen väestöön. Siihen viittaa ni-mittäin eräs kirje, jonka sain myöhemmin Petsamoon tulleelta kapteenil-ta.
Kun noin puolentoista vuotta myöhemmin Suomen vakinaisen armeijan joukot saapuivat Petsamoon, oli sanottu kapteeni kärkijoukon komenta-jana ja matkansa vaiheita kuvaillessaan mainitsee hän muun muassa: »Jukolan talo (Pitkälläjärvellä) olikin hyvä, lämmitetty paikka. Siellä muisteltiin rehevin sanoin Renvallin retkikunnan edesottamisia ja ihme-teltiin meikäläisten joukkojen ystävällistä käytöstä.»

Tämä lause mielestäni puhuu jo puolestaan ja osoittaa, miksi Renvallin retkikunnasta tuli pannukakku sillä se siitä olisi tullut ilman englantilaisia-kin. Erämaan asukas on tunteellinen ja herkkä, häntä on varoten kohdel-tava, ellei tahdo saada hänestä vihamiestä.

Renvallin retkikunta loppui siis lyhyeen, ja sen jälkeen jäi koko Petsa-moa asia vähän niinkuin lapsipuolen asemaan ei ainoastaan meikäläis-ten, vaan myöskin muiden taholta. Olihan itsekullakin niin paljon tär-keämpiä seikkoja valvottavana, ettei pieneen Petsamoon riittänyt huo-miota eikä voimia. Suomella itsellään oli täysi työ omien asioittensa jär-jestelyssä.

Saksa puolestaan yritti Vienan Karjalan etappipaikkoihin, ne olivat sille strateegtsesti tärkeitä, Englanti taas kiirehti valtaamaan Arkangelin tär-keän sataman estääkseen saksalaisen sinne pääsyn, mutta heille olivat sovjettiryssät lisäksi vastassaan, kuten oli saksalaisillakin. Se oli kaik-kien sota kaikkia vastaan, ja silloin saattoi huoletta sanoa, että

»jokainen, joka ei ole minun puolellani, se on minua vastaan.»

Luutnantti Sippus matkalla Trifonanniemeen kahden poron vetämässä reessä. Käsissään on hänellä pitkä seiväs, jolla ohjataan poroja. Kuva: Suomen Kuvalehti 24.4.1920.

Maailmansodan päättyminen ratkaisi sitten tämänkin riidan, ja saksalai-set vetäytyivät napapiirin seuduilta kokonaan pois. Englantilaiset sitä-vastoin jäivät Arkangeliin, vaikka he eivät nähtävästi olleet saaneet mää-räystä Venäjän valloittamiseen johon eivät muuten olisi pystyneetkään; he oleilivat vain Arkangelissa, kuten muinoin Haapavaaran Jyrin karhu kierroksessaan, ja idättivät vihankaunaa bolsuja kohtaan.

Ohimennen on tässä kuitenkin mainittava, että Suomen ja Englaniin dip- lomaattiset suhteet alkoivat niihin aikoihin selvitä, joten vuonna 1919 saatettiin olla kanssakäymisissäkin. Niinpä sanottuna vuonna kapteeni J. W. Snellman lähti hallituksen valtuuttamana Vienan Kemiin perimään siellä englantilaisten hallussa olevia suomalaisia sotavankeja, joiden joukossa olivat myös nämä kolme Renvallin retkikuntalaista. Yksitoista heitä siellä vain oli kaikkiaan, toisten matka oli jo johtanut Englantiin.

Neuvotteluja käytiin ja lopulta vangit saatiinkin vapaiksi, mutta aivan viime hetkessä miehemme pääsivät rajan yli kotimaahan. Sillä englan-tilaiset nostivat ankkuriasa, jättivät Muurmannin bolsujen haltuun ja pur-jehtivat omalle maalleen.

Kirkkoherra Järventaus, "Isä Arviiti" matkalla Petsamoon. Kuten tästä kuvasta huomataan, oli retkikuntaa varustettaessa otettu kaikki seikat huomioon, jopa sielunhoitokin, kunhan se vain olisi ollut miesluvultaan suurempi.

Vaikka englantilaisilla Muurmanniajoukoilla oli käytettävänään kaikkiin taisteleviin leireihin kuuluvia asiantuntijoita, jäivät heidän tietonsa näistä seuduista kuitenkin perin hataroiksi, ja Petsamo kummitteli jonkunlaise-na pöpönä heidän silmissään vielä pitkän aikaa jälkeenkinpäin. He luu-livat, että siellä tehdään kuumeisesti työtä jonkun määrätyn tarkoituspe-rää saavuttamiseksi, ja heidän mieliään hämäännytti kenties vielä Kap-teeni Teräksen kirjoittama fantastinen romaani »Petsamon rata», josta englantilaisten korkeastaabi(* Lontoossa oli mahdollisesti saanut ra-portin.

*) Saksan kielen esikuntaa merkitsevästä sanasta "Stab." (H-J.)

Niinpä vuonna 1922, kun Engilaniin sotilasattasea eversti Robertson tuli
ensi kerran Suomeen, teki hän matkansa Petsamon kautta ja varta-vasten juuri todetakseen, onko Petsamoon rakennettu jo rautatie. Sa-manaikaisesti ja nähtävästi luottamatta Robertsonin lähettämään raport-tiin tiedusteltiin englantilaisten taholta virallisesti, minkälaisessa kunnos-sa on Ounasjoen yli johtava rautatiesilta. - Nyt voisivat asiasta tiedus-tella uudelleen, sillä silta lienee viimetalvena valmistunut ainakin sillanarkku—; silloin oli asiasta liian aikaista hätäillä ja pelätä, aate eli vain uhkarohkeana haaveena muutamien mielissä.

Mutta nyt olemme joutuneet ajastamme edelle, kauas ohi tapahtumien. Jäimme Renvallin retkikuntaan, ja siihen päättyykin Petsamoa valloituk-sen ensimmäinen vaihe. Seurasi sitten jonkunlainen aselepo, jolloin Pet-samolla ei ollut minkäänlaista tunnustettua isäntää. Mutta asia kyti mie-lissä, ja kohta varustettiin uusi retkikunta, jonka takana seisoivatkin suu-remmat herrat, ja siitä retkikunnasta kertoo seuraava luku.

Renvallin retken jälkeen hallitsivat bolsheviikit Petsamoa toista vuotta, eikä toisia yksityisiä retkikuntia lähtenyt Suomesta käsin sitä valloitta-maan. Aunus ja Inkeri olivat siihen aikaan päiväjärjestyksessä, ja sitä-paitsi vakinainen armeijamme oli vielä järjestelyn alaisena

Asia oli kuitenkin useaan otteeseen esillä, uuden retkikunnan mahdolli-suuksia pohdittiin, mutta ratkaisu lykkääntyi aina 1919 vuoden loppuun. Silloin oli noussut uusi tähti Jäämeren rannalla, valkoinen kenraali Miller, hänen joukkonsa olivat vallanneet Arkangelit, Muurmanskit ja Kemit, ja Petsamokin kuului jo hänen hallinta-alueeseensa. Silloin päätti myös Suomen hallitus lähettää omia joukkojaan Petsamoon, ei valloitusretkel-le, vaan »valvomaan Suomen valtion omaisuutta», kuten sanamuoto kuului. Olihan siellä majataloja y. m. Suomelle kuuluvaa, joiden kohtalos-ta ei tiedetty mitään.

Vuoristobrigadista valittiin retkikunnan miehistö, ja sen sotilaalliseksi johtajaksi määrättiin kapteeni Sippus. Polittiseksi johtajaksi tuli majuri Wallenius, ja sai hän ministeri Holstilta sitä varten uljaan valtakirjan. Hän muuten jälestäpäin sai kantaa vastuun niin poliittisesta kuin sotilaalli-sestakin johdosta.

Joukon vahvuus oli määrätty 60 mieheksi. Sen katsoivat joukon johtajat kuitenkin liian vähäiseksi ja pyysivät suurempaa joukkoa, mutta hallitus-herrat Helsingissä aprikoitsivat asiaa ja olivat sitä mieltä, että suurem-man joukon lähettäminen ei ole suotavaa eikä mahdollistakaan. Jonkin-laisena lohdutuksena sanoi eräs hallituksen herroista Oulussa majuri Walleniukselle ennen lähtöä, etta jos heidän kimppuunsa siellä hyökä-tään, niin pitäisi pyytää hyökkääjien odottamaan siksi, kunnes keritään sähköttämään Suomen hallitukselle. Piti siis koettaa elää sovinnossa ja veljeillä siihen saakka, että hallitus kerkisi kokoontua istuntoonsa ja asettaa komitean pohtimaan, oliko syytä tapella tai livistää. Tilanteen ymmärtävälle johtajalle oli tämä sangen laiha neuvo, ja omasta mieles-tään oli hän jo alunperin sitä mieltä, että asia päättyy verisesti, josta sei-kasta hän muuten lähtiessään huomauttikin.

Kuva: Suomen Kuvalehti no. 17. 24.4.1920.

Jääkärikapteeni Autti oli Ivalossa komppanianpäällikkönä silloin, kun tä-mä kuusikymmenmiehinen valloitusjoukko samoili Jäämerta kohti, ja hän sai tehtäväkseen toimia etapinhoitajana, lähettää miehet ja muona edel-leen.

Mutta tällaisen etapin hoito on vähän toisenlaista kuin jossain rautatei-den tienristeyksessä. Miehet olivat suurimmaksi osaksi Etelä-Pohjan-maalta, nähtävästi tottumattomia näin pitkiin matkoihin, ja Lapin tuuli on purevaa. Niinpä kun miehet saapuivat Autin luo, heitä tuli aina joukku-een verran erällään oli miltei jokainen mies jäädyttänyt varpaansa. Ensi työksi täytyi heitä juoksuttaa neljännestunti avojaloin lumessa saadak-seen jalat sulamaan ja veren liikkeelle, sitten vasta ruvettiin ajattele-maan ruokaa.

Näin saatiin joukko vähitellen ryssän rajalle viimeiseen Suomenpuolei-seen kämppään, jonka nimi oli Isänmaa. Rajan takana ensimmäinen ryssien kämppä ei kantanut yhtä isänmaallista nimeä, sillä sen nimi oli vain P—e. Majuri Walienius sekä adjutantit Autti ja »Paha-Mosku» lä-hemmin tunnettuna Aleksi Hihnavaaran nimellä kävivät ensin tällä käm-pällä tiedustelumatkalla. Pitkin matkaa oli vedetty puhelinjohtoa mukana, jotta aina oltiin yhteydessä taaksepäin ja nyt sidottiin Suomi ja Venäjä myös rautalangalla toisiinsa. Retkikunnan arkistossa löytyykin tästä sei-kasta hallitukselle lähetetty tiedonanto, joka kuuluu:

»Puhelinjohto vedetty P—eeseen.»

Sodankylästä: Vuolttinen ja Painopää Revopäältä kuvattuna v. 1930, etualalla Mosku. Kuva: Erkki Mikkola. / Museovirasto.

Muonan kuljetukseen tarvittiin poroja ja sitä varten annettiin lappalaisille määräys saapua poroineen komennuskunnan käytettäväksi. Mutta ei-väthän lappalaiset käsittäneet mikä »määräys» oli, he eivät tulleetkaan määräpäivänä, suurin osa ei tullut koskaan. Onneksi saapui silloin näl-käisiä kolttia neljänäkymmenellä porolla pyytämään ruokaa uusilta isän-niltä. Näiden poroilla saatiin ruokatavarat kuljetetuksi eteenpäin.

Tie Nautsista oli aivan ummessa. Kolme miestä hiihti rinnan edellä pol-kemassa lunta, joten porot pääsivät kulkemaan, ja niin mennä kihnutet-tiin Pitkällejärvelle. Edellisessä luvussa on jo mainittu, että Jukolan talo oli siellä hyvä kortteeripaikka, lämmin ja ystävällinen, mutta kun sitten päästiin Salmijärvelle, kohtasi retkeilijöitä murheellinen näky. Vain kah-teen taloon, Porttiin ja Paanaseen olivat asukkaat jääneet kotiin, toiset oli heitetty autioiksi, ja niistä johtivat veriset ja rapaiset jäljet Norjaan. Paha omatuntoko lie herättänyt heissä kauhun uusia tulijoita kohtaan, ja he olivat jättäneet kontunsa. Kun eivät muutenkaan saaneet elukoitaan mukaansa, olivat hätäpäissään iskeneet kirveellä kalloon ja raastaneet verta valuvat, höyryävät raadot kelkoilla ja pulkilla mukanaan Norjan puolella.

Kun tulijat tiedustelivat jäljellejääneiltä, mikä tällaisen kiireen oli aiheut- tanut, kertoivat asukkaat yleisesti luullun, että nyt sieltä saapuu »Lapin Kauhu», Willamo, ja hänen tuloaan ei kaikkien sisu sietänyt jäädä odot-telemaan. Mahtoi niillä kiireellä lähtijöillä olla maksamattomia kalavel-koja Willamon kanssa, ja siksi he ottivat vuoteensa ja muut parsellinsa vaeltaen Norjan turviin.

»Tohinapääliikkö» Raitalaitteli Salmijärvellä puhelimet kuntoon, ja pian saatettiin kuunnella puheluja aina Muurmanskista saakka, sillä Salmi-järveltä oli sinne Petsamon kautta bolsujen rakentama puhelinjohto. Se ei kylläkään tainnut enää olla aivan kunnossa Muurmanskiin saakka, mutta näiden pohjoisten seutujen maaperä on niin malmipitoista, että ääni kuuluu heikommillakin johdoilla.

Kerran myöhemmin kävi niin, että muistaakseni Heikinpaikan ja Ala-luostarin johto joutui epäkuntoon. Toisinaan kuului erinomaisen hyvin, mutta toisinajoin ei saatu yhteyttä ollenkaan. Tämä tuli haitalliseksi toi-minnalle, ja niin lähetettiin partio tunturille tutkimaan linjaa. Se löysikin vian, lanka oli katkennut ja katkenneet päät olivat parin metrin päässä toisistaan tunturissa kallionrinteessä, joka tunturin tuulista riippuen mil-loin paistoi mustana, milloin oli taas lumen peittämä. Kun nyt langat sat-tuivat koskettamaan tunturiin, johti se malmipitoisuutensa takia äänen paremmin kuin kuparijohto, mutta kun tuulet taas työnsivät lunta lanko-jen alle, katkesi yhteys tykkänään. Joka tapauksessa malmia on Petsa-mon tuntureissa.

Tämännäköinen oli Sulo-Veikko ollessaan Petsamoa perimässä. Mutta kyllä hänet piipusta tuntee tämänkin virkapuvun alta.

Kun Salmijärvellä ei oltu selvillä, minkälaista väkeä Petsamossa majaili, lähtivät luutnantti lisu Manninen — jota kutsuttiin asessööriksi — ja vää-peli Teira sinne tiedustelemaan. Selkäreput lyötiin täyteen isolaattoreja, ja he matkasivat Suomen valtion puhelinjohtojen korjaajina.

Sivumennen mainittuna nämä puhelinlaitteet olivat lappalaisille aluksi suuren ihmetyksen esineinä. Lankaa he kyllä olivat nähneet ennenkin, mutta repuntäyteiset lasiset ja porsliiniset isolaattorit olivat kummia kapi-neita, niillä kun oli niin outo nimikin. Lapin asukkaan ominaisella oppi-vaisuudella he kuitenikn nopeasti tutustuivat näihinkin laitteisiin, ja vie-läkin tunnetaan nämä puhelineristäjät senaikaisilla nimityksillä. Isot, sel-laiset vihreälasiset, ne olivat isolaattoreja ja pienet, porsliiniset olivat yk-sinkertaisesti vain laattoreja.

Retkikunta odotti Salmijärvellä, kunnes tiedustelijat palasivat ilmoittaen, että Petsamo on avoin astua sisälle. Yli tunturien sinne siis kavuttiin jou-kon yhä huvetessa, sillä matka oli pitkä. Joka pysähdyspaikkaan oli jä-tettävä puhelinvartijoita ja yhdysmiehiä, tiedustelijoita ja niin poispäin. Niinpä kun Petsamon alaluostarille saavuttua Wallenius keräsi tämän al-kujaan 60-miehisen retkikuntansa nimenhuutoon, oli jäljellä vain 18. Se oli nyt se Petsamon valloitusjoukko, jonka Helsingissä istuva hallitus ar-veli vielä näyttävän ihmeitä jälkimaailmalle.

Alaluostari sopi niin asemansa kuin rakennustensakin puolesta hyvin kortteeripaikaksi, ja siihen rupesi retkikunta taloksi.

Petsamon kartta.

Jäämeren rannikko herätti siihen aikaan koko Pohjois-Euroopan huo-miota. Keski-Eurooppa oli jo tapellut itsensä uuvuksiin, mutta näillä jäisil-lä tuntureilla riitti vielä tappeluhalua, ja koko Valkoisen Venäjän katseet olivat suunnattuina sinne. Olihan kenraali Miller saanut tukevan otteen tunturin kyljestä, ja nyt odotettiin vaiti, että »ex oriente lux».(*

*) Idästä valoa. (H-J.)

Mutta kuten tavallista, näissä venäläisten joukoissa, olkootpa ne sitten Wrangelin, Koltshakin, Judenitshin tai Millerin kylteillä varustettuja, niis-sä puuttui miehiä, nimittäin rivimiehiä. Armeijoitten pääluku ja muona-vahvuus ilmoitettiin kyllä melko huomattavaksi, mutta ne olivat järjestään kaikki kenraaleja tai vähintäin esikuntaupseereja, jotka siis laativat suun-nitelmia ja komentelivat, mutta komennettavia ei ollut kuin vajaa kouralli-nen. Ja sellainen asiaintila on ikävä joukon menestymiselle.

Asiaa auttaakseen päätti kenraali Miller panna toimeen yleisen väenkut-sunnan, ja samalla kertaahan voisi muutenkin vähän verottaa maa-kuntaa - kuten valloittajien tapa ja oikeus on. Muonaa heillä kyllä oli riit-tävästi - Englannista käsin —, mutta kun näiden korkea-arvoisten up-seerien kunnia ei sallinut kävellä eikä hiihtää, täytyi olla ratsuja, ja niiltä puuttui nyt heiniä.

Jäämeren kalastaja-alus, vanhaa mallia v.1921. Kuva: Museovirasto.

Näissä tarkoituksissa oli myös Petsamoon saapunut kenraali Millerin lähettämä esauuli Sokolnikoff valtuutettuna ottamaan miehiä ja heiniä rintamalle. Mutta silloin juuri saapui sinne suomalainen retkikunta, ja se pani kerrassaan topin Millerin lähetin vaatimuksille. Mitä on Petsamossa, se jää myös sinne, sanottiin esauulille, eikä hän sittemmin enää uusia vaatimuksia tehnytkään.

Tämä oli sangen tärkeä toimenpide retkikunnan puolelta, sillä kansa nä-ki, että nämä uudet isännät ovat aivan toista maata kuin ryssät, ja siksi-pä se jo alunperin suhtautui retkikuntaan ystävällisesti, seikka, joka myöhemmin vaikutti retkikunnan kohtaloon enemmän kuin ehkä luul-laankaan.

Esauuliin(* suhtaannuttiin retkikunnan puolelta kuitenkin lojaalisesti, hä-nen sallittiin, asua Alaluostarin yläkerrassa komean maatuskansa ja pik-kulapsen kera, ja kuuleman mukaan jotkut upseeritkin viihtyivät yläker-rassa hyvin. Kohta esauuli sitten palasikin takaisin kenraalinsa luo toi-mittamattomin asioin.

*) höplästä vedetty. (H-J.)


Ei kenraali Miller tätä pahaksi ottanut. kun ei saanut, niin ei saanut. Hän tahtoi kuitenkin pitää yllä sotilaallisia suhteita retkikunnan kanssa ja lä-hetti sinne yhdysupseerin, jonka nimen olen jo unohtanut. Tämän yhdys- upseerin kohtalo muuttui sitten sangen traagilliseksi. Myöhemmin, suo-malaisten joukkojen poistuessa ei hän seurannut mukana, vaan jäi sin-ne, polsut hänet sitten vangitsivat, leikkelivät kilon palasiin ja polttivat laivan höyrypannun alla.

Retkikunta järjesti nyt aluksi olonsa miten kuten voi ja ensimmäiseksi oli tietysti tutustuttava seutuun.

Järjestettiin kenttävartiot. Kapteeni Autti sai tehtäväkseen hoidella vuo-non suupuolen, ja ensimmäinen työ oli käydä sammuttamassa avome-ren äärellä oleva majakka. Sotamies tekee mitä käsketään, mutta siellä ei ollut kunnollisia haahtia. Vain pieni purjealus oli, ja kaikki alkuasukkaat mitä vakavimmin varoittivat lähtemästä matkalle, mutta minkä suoma-lainen saa päähänsä, sen hän tekee vaikka uimalla.

Neljä miestä kuului retkikuntaan: kapteeni Autti, vääpeli Svärd ja kaksi sotilasta. Alkumatka kului myötätuuleen hyvin ja laulellen lasketeltiin ve-siä majakalle saakka. Se oli kaasulla käypä, ja nähtävästi miehemme ei-vät olleet oikein perillä tällaisen majakan hoidosta, saati sitten särkemi-sestä, sillä repiessään muutamia putkia ja pultteja olivat he polttaa itsen-sä. Joka tapauksessa saivat he majakan sammumaan, ja sitten piti yrit-tää takaisin vuonoon, mutta se oli jäädä pelkäksi yritykseksi.

Kaikkihan tunnemme meren nousu ja laskuvedet, mutta ken ei ole jou-tunut soutamaan Jäämeren virtoja vastaan, hän ei myöskään tiedä, mil-tä tuntuu soudella luodetta vasten purevassa viimassa vastatuuleen. Etelämerillä nousee vuoksi vajaan metrin korallisärkälle, mutta Jääme-rellä se huuhtoo rantakallioita kolmenkin metrin korkuiselta, ja kun luode pakenee Petsamonkin vuonosta, on sillä erikiire, eikä »sjöötallakaan», kolmihankaisella meriveneellä mahda sille mitään.

Siksipä tämä majakkaretkikuntakin souteli ainakin tunnin, mutta ei pääs-syt majakan luota minnekään. Jäämeren päivä on lyhyt, ja pimeä pakka-si päälle, eikä vuonon suu tullut lähemmäksi.

Mutta sitten laukesi siellä ryssänpuolella jotakin. Kuultiin, että Millerin armeija oli saanut selkäänsä, ja polsut hallitsivat sikäläisiä seutuja. Tä-mä tiedonanto vaikutti Petsamonkin asukkaihin, kuten kevätsade kukka-maahan, ja jo parin päivän kuluttua näkyivät Millerin häviön jäljet Petsa-mossakin.

Millerin häviön jäljet Petsamossakin.

Heikinpaikassa isännöi siihen aikaan Olsen, jolla oli ruijalaissuomalai-nen emäntä. Tölli ei ollut suuri, noin arviolta muistaakseni viisi metriä kanttiinsa, mutta hyvin siellä toimeen tultiin ja toisiinsa suhtauduttiin. Kapteeni Autin kahdeksanmiehinen kenttävartio lauleli suomalaisia so-tilaslauluja, emäntä kuunteli ja itki katkerasti; se oli heräävä kansallistun-to, joka itketti. Vartiot kiertelivät vuonon rantoja, ja outoa oli eteläpohja-laisille pojille seistä ärjyvän meren partaalla, sillä silloin juuri möyrysi me-ri pahimmoillaan, ja koillinen vyörytteli sakkapäitään kallioitten kylkiin, öi-sin sudet kaameasti ulvoivat tunturilla ja kallionkoloissa ketut rääkähteli-vät partiomiehen nähdessään.

Autilla oli kyllä selvillä, ettei hän voisi sellaisilla voimilla vuononsuuta puolustaa, mutta käsky on käsky, ja hän oli tehnyt oman sotasuunnitel-mansa: Pikakiväärit Heikinpaikan ja Liinahamarin välisellä niemellä. Kun polsujen laivat tulevat, annetaan tulta niinkauan kuin paukkuja riittää ja sitten livistetään tunturiin, mikäli se vielä on mahdollista.

Eräänä päivänä hälyytti vartio: Miehiä lähestyy, ei vuonon suulta, vaan luostarilta käsin. Salamana kaikki pihalle ja asemiin. Joko ne nyt ovat yllättäneet koko pääjoukon ja puristaneet meidät tänne niemennokkaan, arveli Autti. Mutta hetken kuluttua hän huomasi tulijat omiksi miehiksi, ja niin tehtiin aselepo.

Tämä tapahtui juuri silloin, kun Heikinpaikan ja Alaluostarin välinen pu-helinjohto oli katkennut. Wallenius saapui juuri luostarille joltain tarkas-tusmatkaltaan, sai tiedon, että Heikinpaikasta ei kuulu mitään, sinne on nyt tullut ryssien laivasto ja tuhonnut koko varuskunnan.

Hälyytys oli siksi voimakas paikkakuntalaisetkin tiesivät ilmoittaa polsu-jen laivaston saapuneen että oli nopeasti ryhdyttävä vastahyökkäykseen taiainakin ottamaan selkoa Heikinpaikan miesten kohtalosta. Majuri ke-räsi kiiruusti kaikki retkikuntalaiset, jotka saatavissa olivat, järjesti tun-nustelijat, sivuvartiot ja kaikkikuten pitääkin, mutta kun hän sitten katsoi taakseen ja komensi pääjoukon liikkeelle, oli siellä vain suutari Helala jäljellä, muut olivat huvenneet varmistukseen.

Pääjoukko Helalan kanssa majuri sitten hiihteli Trifanaan, komensi siellä joukon asemiin, koska tunnustelijat antoivat merkkejä, että Heikinpaikas-sa jotakin liikkuu. Sitten odotettiin yhä pitemmälle, kunnes tunnettiin mie-het omiksi ja huomattiin, että hälyytys oli ollut väärä. Sitten palattiin ta-kaisin luostarille, jossa hallituksen ja ulkoministerin monisanaiset säh-kösanomat taas odottivat retkikunnan komentajaa muistuttaen häntä velvollisuuksistaan.

Pääjoukko matkalla tappeluun.

Majuri Wallenius tarkastaa joukkonsa.

Bolshevikkien valtaanpääsy Muurmannilla tuntui myöskin Petsamossa, sillä siellä oli paljon sen hengen lapsia. He kokoontuivat yhteen, perusti-vat punakaartin ja päättivät kerta kaikkiaan lopettaa valkoryssien toimin-nan. Suomalaista retkikuntaa vastaan heillä ei ollut mitään sanomista, sillä se oli heidän mielestään esiintynyt aivankuin sotilaskomentoon kuu-luukin, mutta se Millerin lähettämä esauuli siellä Alaluostarissa oli silmä-tikkuna; sehän juuri oli tullut vaatimaan heiltä miehiä ja heiniä rintamalle.

Niinpä Petsamon punakaarti kokoontui,keräsi saatavissa olevat haulikot ja muut torrekot ja marssi Alaluostarille »in corpore.»(* Heitä oli matkan toistakymmentä miestä, kaikilla punaiset rusetit rinnuksissaan, ja esiin-tymisensä eli varsin uhkaavaa. Vaativat majuria puheilleen.

*) Kaikki yhdistyksen jäsenet. (H-J.)

Majuri tuli ja kysyi, mikä hätänä.

- Juu, nyt vaaditaan esauulin, sen Millerin lähetin pää vadissa ja sitä-paitsi on Yläluostariin tullut valkoisia pakolaisia, joilla on kultaa aivan selkäreputtain, ja sitäpaitsi tässä olisi nyt tehtävä jotakin oikein repäi-sevää, jotta voitaisiin näyttää mahtia.

Paikka oli tärkeä, ja majuri mietti, kuinka selviytyä. Hänellä oli sillä ker-taa luostarissa vain kapteeni Autti, vääpeli Teira, kokkipoika ja pihavahti, ja punakaartilaiset oikoilivat jo pyssyjään. Hän arveli, ettei pieni rekiretki tekisi heille pahaa, ja niinpä hän ehdottikin:

-Mitästä me tuon esauulin päästä hyödymme, ei hänellä kuitenkaan ole rahaa, mutta lähdetään sinne Yläluostarin kultapaikalle, ennenkuin ker-kiävät livistää; sieltä voimme jotakin hyötyä.

Hän oli nimittäin samana päivänä saanut tiedon, että Yläluostarille oli tullut joku vanha laulajamummo mukanaan vielä vanhempi impressaa-rio, ja ensi töikseen olivat he kerjänneet sotilailta ruokaa. Se oli nyt tämä kultakaivos, jonne Petsamon punakaarti lähetettiin järkeään selvittä-mään. Jotta kaikki kävisi sotilaallisesti, määräsi majuri joukon johtajiksi Autin ja Teiran, ja niin lähdettiin saalistusmatkalle. Porot valjastettiin ja taipaleelle.

Mieliala joukossa oli verraton; hihkuttiin, ja kun päästiin kylästä ulom-mas, ampua päräytettiin mielialanilmaisuksi. Autti ja Teira, jotka ajoivat ensimmäisissä pulkissa luimistelivat taakseen ja karjuivat, että »pitä-käähän terrakot taivasta vasten, että päästään tästä ehjin nahoin kulta-kaivannolle,» ja onnellisesti matka sujuikin Yläluostarille.

Sieltähän ne löytyivät pakolaisetkin, ja ensi töiksi tarkastettiin tavarat. Mutta kuten Autti sanoi, »tietäähän sen, mitä naisen kapsäkissä on; ei siellä ainakaan kultaa ole.» Eikä siellä ollut nytkään. Hukkaan meni koko matka. Autin ja Teiran pääasiallinen tehtävä oli estää punakaartilaisten ryöstöyritykset.

Munkit olivat näppäriä poikia ruuanlaitossa, eivätkä perustaneet mak-sustakaan, mutta myöhään kului yö, ennenkuin retkikunta kotiutui vuo-nolle ja siitä kukin asunnolleen. Rekiretki oli tehnyt toivotun vaikutuksen, kukaan ei enää vaatinut esauulin päätä, ja niin elettiin taas rauhassa ja sovussa alkuasukkaiden kanssa.

Mutta jonkin ajan kuluttua punakaarti nousi uudelleen takajaloilleen, ja silloin majuri päätti tehdä sen vaarattomaksi. Hänellä ei nytkään ollut suuria voimia käytettävänään, ainoastaan »orja» Risto Ahkila ja yksi sotamies. Ne lähetettiin kunnantalolle Parkkinaan, jonne punakaarti oli taas kokoontunut. Määräys oli riisua aseet punakaartilta. Tunnin kuluttua palasi orja ilmoittaen, että »ne eivät luovuta aseitaan».


Silloin lähti majuri omassa persoonassaan sinne, astui kunnantupaan, jonne koko kaarti oli kokoontunut. Heitä oli pirtin seinänvieret täynnään, kullakin tuliluikku polviensa välissä.

Majuri käveli peräpöydän ääreen, löi parabellumin pöydälle ja puheli hetken aikaa vakavia sanoja läsnäolevalle yleisölle, joka sen vähitellen sulatti ja mielihyvin luovutti aseensa ulkona odottaviin poronkelkkoihin. Sen jälkeen ei punakaartista enää ollut haittaa.

Muurmanskin bolsujen mieleen ei retkikunnan Petsamossaolo suinkaan ollut, ja he pyysivät majurin lähettämään Muurmanskiin neuvottelijoita asioiden selvittämiseksi. Majuri lupasikin lähettää, mutta kysyi, minkä-laisia takeita he antavat lähettien koskemattomuudesta.

- Jumalan ja vallankumouksen nimessä takaamme heidän koskematto-muutensa», kuului vastaus, ja näillä takein päätettiin lähettää kaksi neuvottelijaa Muurmanskiin.

Kapteeni Jojo Koivisto ja vääpeli Teira valittiin läheteiksi, Koivisto itse lähettinä ja Teira apulaisena ja tulkkina, sillä hän oli ainoa koko joukosta, joka taisi ryssän kielen.

Tämä tapahtui maaliskuun alussa vuonna 1920. Pari päivää ajelivat he poroilla, saapuivat sitten Kuollaan, jossa hienosti ostivat toisen luokan liput Muurmanskiin. Vaunu, jonka saivat, oli vanhamallinen suomalainen kamiinalla lämmitettävä II luokan vaunu. Kaikki istuimien ja selkänojien »sametit» oli tyystin ratkottu pois samoinkuin jokainen metalliosa, joka vivahtikin messingille. Puita ei ollut, ja särkyneistä akkunoista virtasi hyinen sää sisään, niin että Teiran muistelmien mukaan vaunussa oli sangen kylmä.

Lääninhallitus.

Vääpeli Teira ja »Mökö»

Kummallakin lähetillä oli täysi vormu päällään, ruotsalainen puoliturkki, joka siihen aikaan oli rajavartioston joukoissa käytännössä. Muurmannin asemalla kansa ihmeissään katseli outoja tulijoita, mutta ei viheltänyt eikä koskenutkaan. Kysyttiin, missä neuvosto sijaitsi, ja kansa neuvoi tien. Puolimatkassa tuli kuitenkin leveä ekipaasi(* vastaan, joka py-sähtyi, ja ajurina toimiva ryssä ilmoitti olevansa näiden lähettien kuski. Ajoneuvot käännettiin ja ajettiin komeasti neuvostoon.

*) Joukko-osasto. (H-J.)

Ensimmäinen vastaanotto neuvostossa oli suurenmoinen. Herroille osoi-teltiin ensimmäiseksi huone, sitten kutsuttiin entisen kasarmirakennuk-sen suureen ruokasaliin aterioimaan yhdessä »toverien» kanssa. Ruoka oli moitteetonta: riekkopaistia riissin kera ynnä tukevat votkaryypyt palan alle.

Lähettien ensimmäinen tehtävä oli käydä Suomen konsulaatissa tiedus-telemassa sen sihteerin, Itkosen kohtaloa. Siellä oli jäljellä vain liukas-kielinen vahtimestari Bahtin, naimisissa suomalaisen kanssa.

Bahtin kertoi kaameita juttuja Itkosesta. Itkonen oli hänen puheittensa mukaan lähtenyt vapaaehtoisena punikkien rintamalle ja lähtiessään ryöstänyt konsulaatista kaikki, jolla oli jotakin arvoa sekä leimasimetkin,. ja nyt hän jakelee Mustallamäellä kenelle hyvänsä punikille passeja Suomeen. Hän, Bahtin oli ainoa, joka valvoo nykyisin Suomen etuja Muurmannilla.

Rouva todisti Bahtinin puheet oikeiksi. Hän oli muuten erikoisen kiintynyt lähetteihin, ja lähetit sanoivatkin että hän oli sangen kaunis katsannol-taan. Bahkin ja rouva kuitenkin yhdessä rukoilivat etteivät lähetit aina-kaan päiväsaikaan kävisi enää heillä, koska siitä saattaisi johtua heille ikävyyksiä. Yöllä sitävastoin saattoi kyllä tulla.

Muuten Bahkinin kertomus Itkosesta oli hänen oman mielikuvituksensa tuotetta, sillä todellisuudessa istui Itkonen siihen aikaan bolshevikkien vankina.

Vasta seuraavana päivänä alkoivat varsinaiset neuvottelut. Suomalaiset lähetit kuljetettiin erääseen saliin, jossa istui jo valmiina neuvottelukunta, eräs ryssä puheenjohtajana ja kaksi suomalaista apulaisinaan. Toinen näistä samaisista suomalaisista oli sittemmin komppanianpäällikkönä Salmijärven taistelussa, vaikka nimensä onkin jo jäänyt unhoon. - Eikä-hän roiston nimi asiaan muuten vaikutakaan.

Läheteiltä kysyttiin ensiksi, mitä heillä on Salmijärvellä tekemistä, johon kysymykseen he totuudenmukaisesti vastasivat olevansa siellä vain Suomen valtion omaisuutta suojelemassa. Heitä ei kylläkään uskottu, vaan selitettiin, ettei punainen Venäjä tule koskaan suostumaan siihen, että valkoinen Suomi miehittää Petsamon. Jos Suomi olisi punainen, an-nettaisiin sille vaikka enemmänkin, mutta nyt ei. Sen jälkeen tiedusteltiin Petsamossa olevien suomalaisten joukkojen vahvuutta, mutta sitä ei il-moitettu. Muuten tämä kysymys olikin vain muodollinen, sillä bolsujen urkinta oli tehokasta, ja niinpä puheenjohtaja pamauttikin läheteillemme vasten naamaa:

- Teille lähti sinä ja sinä päivänä Tampereelta avuksi sata miestä Kajaa-nin sisseistä.

Tosiasia on, että silloin oli juuri luutnantti Tuiskun johdolla sata miestä tulossa Petsamoon, mutta sitä eivät lähettimme vielä tienneet, eikä ma-juri Walleniuskaan Petsamossa ollut saanut ilmoitusta, mistä joukko-osastosta apuväkeä piti tuleman; mutta Muurmannilla se jo tiedettiin. Läheteiltä kysyttiin sitten, suostuvatko he poistumaan Petsamosta.

- Ei.
- Sitten ajetaan pois.
- Sopii yrittää, vastasi Koivisto.

Lähetit suljettiin nyt lukkojen taakse useaksi vuorokaudeksi, eikä neuvot-teluista tullut mitään. Kaikki kysymykset, mitä heille tehtiin pyörivät vain yllämainituissa seikoissa. Vihdoin huomasivat bolsutkin, etteivät neuvot-telut johda mihinkään heidän toivomiinsa tuloksiin ja kovia uhkauksia sanellen päästivät lähetit paluumatkalle.

RETKIKUNTALAISIA.

Petsamon retkikunta sai sillävälin sata miestä Kajaanin sisseistä apu-väeksi. Se kyllä hiukan helpotti alkujaan vähälukuisen miehistön vahti-vuoroja, mutta ei ollut vielä läheskään tehokas apu Petsamon suuruisen läänin puolustamiseksi, jos tosi tuli kysymykseen. Määräyksestä siellä kuitenkin elettiin ja oltiin ja nähtiin nälkää, sillä muonankuljetus »toppa-si» usein.

Tällaiset uudet ja tuntemattomat maat vetävät myös puoleensa kaiken-laisia seikkailijoita, joilla ei siellä olisi mitään tekemistä. Niinpä ilmestyi luostarille eräänä päivänä Penttilä niminen mies, jonka sotamiehet vei-vät komentajan kuulusteltavaksi. Tämä samainen mies on myöhemmin kummitellut eri kirjoitelmien palstoilla Meksikon presidentin ynnä monen muun nimisenä. Majuri kysyi, millä asioilla hän kulkee.

Penttilä selitti monisanaisesti tulleensa tappelemaan Petsamon puoles-ta, kertoi olleensa jääkäri ja tehneensä vallan mahdottomia urotöitä. Sit-ten majuri pyysi hänen mainitsemaan jonkun jääkärin nimen ja Penttilä paukautti niitä kaksi saman tien mainiten vielä olevansa hyvä tuttu kum-mankin kanssa.

Molemmat jääkärit sattuivat olemaa myös majurin hyviä tuttavia, ja hän pyysi Penttilän kuvailemaan hiukan heidän olemustaan. Ja kuvailihan Penttilä, erinomaisen loistavan kuvauksen antoikin kummastakin mie-hestä, mutta kuvaukset eivät oikein sopineet asianomaisiin henkilöihin. Toista hän kehui kahden metrin pituiseksi, mustahipiäiseksi ja kiukkui-seksi nähtävästi Penttikin ihanne, mutta mies olikin vajaa puolitoista metriä pitkä, pellavatukkainen ja laupias kuin lammas.

- Te olette vakoilija, täällä on sota tilanne ja teidät ammutaan, määräsi

majuri.
- No mikäpäs siinä sitten, selvähän se on, vastasi Penttilä ja pyörähteli ketterästi lattialla.

Wallenius huomasi olevansa tekemisissä joko mielipuolen tai seikkailu-romaanien innostaman höynän kanssa ja potki hänet ulos huoneesta. Mies sai kulkea vapaana, mutta sotilaat saivat määräyksen pitää häntä silmällä.

Tämä tapahtui jo niihin aikoihin, joiloin bolsut jo hyökkäsivät Petsamoon, ja majuri antoi hänelle määräyksen seurata mukana Suomeen. Miehellä »ei olIut ulsteria yllä, niinkuin vanhemmilla sälleillä,» vaan hän kulki ai-van pikkutakkisillaan. Kerran hätyytettiin nuotiolta hyvin äkkinäiseen läh-töön. Penttila oli ylen uupuneena heittäytynyt nuotion viereen nukku-maan, ja takki oli jäätynyt selkäpuolelta maahan. Kun hän nyt riipaisi itsensä äkisti jalkeille, ratkesi koko takin selkämys, ettei takista jäänyt oikeastaan muuta kuin hihat ja napinlävet.

Majurin tuli surku poikaa ja antoi hänelle turkkinsa lainaksi. Siinä Penttilä sitten herrasteli, tuli pyytämään majurilta kivääriäkin, jota hänelle sen-tään ei annettu. Paluumatkalla Suomeen kerkisi hän ennen majuria Vir-taniemeen ja siellä kämpässä illankuluksi pelasi korteilla majurin turkin häviten sen jälkeen teille tietämättömille.


Tosin hänestä senkin jälkeen vielä kuultiin, nimittäin että hän olisi ollut Meksikon presidenttinä, mutta viimeisten tietojen mukaan on hän nykyi-sin Mississipillä eräässä mutauskoneessa hiilarina.

Yleisesikunnan päällikkö eversti M. Vallenius, joka 1920 majurina johti Petsamon toista retkikuntaa määräyksestä

Bolsevikit olivat uhanneet saapua Petsamoon, ja sen takia täytyi varmis-taa luostarin ympäristö. Yläluostarin kautta tulee ainoa talvitie Muurman-nilta Petsamoon, ja vasta saapuneista Kajaanin sisseistä annettiin vää-peli Teiralle yksitoista miestä kenttävartioksi Yläluostariin. Partioita teh-tiin puuttomille tuntureille, mutta leipähuolet painoivat, oli alituinen nälkä, sillä ruokaa ei saapunut. Mutta sotilas tulee olosuhteitten pakosta kekse-liääksi.

Luostarin munkit olivat kokemattomia. Määräyksen mukaan ei retkikun-nan saanut millään tavoin häiritä heidän olojaan ja menojaan, vaan oli heillä oma pyhitetty alueensa.

Heillä oli kuitenkin eräs kaunis tapa, perintätapa, vallinnut siellä jo luos-tarin perustamisesta saakka. Jokainen joka saapui päiväjumalanpalve-lukseen, kutsuttiin sitten luostarin yhteiseen ruokasaliin päivälliselle. Niinpä munkit ihmeekseen huomasivat, kuinka kolme neljännestä kent-tävartioston miehistöstä otti joka päivä osaa jumalanpalvelukseen - toisten täytyi vuoroillaan olla partioilla, eivätkä kaikki päässeet.

Itse jumalanpalvelus oli miehillä kielellisesti käsittämätön toimitus, mutta sen paremmin käsittävät he liturgisten menojen jälkeisen päivällisen. Soppaa pojat moittivat huonoksi ja laihaksi, mutta jokaiselle toimituk-seen osaaottavalle jaettiin neljänsadan gramman painoinen leivänkim-pale, ja se oli tervetullut lisä poikien vähäisiin muona-annoksiin


Näin eleltiin luostarilla sovussa ja rauhassa munkkien kanssa, ja ainakin mitä muonitukseen tulee, niin luulen, että ajanmittaan Kajaanin sisseis-täkin olisi tullut munkkeja. Mutta kohtalo oli määrännyt asioitten kulun toisenlaiseksi

Petsamon yläluostari. Kuva: Museovirasto.

Kuva Petsamon Alaluostarin kirkosta.

Kun nuori sotilas joutuu näinkin yksinäisille paikoille toimittamaan vaik-kapa vain rauhallista vahtipalvelusta, niin häneltä alkaa loppua vähitel-len sisu, ja hän rupeaa miettimään keinoja, millä pääsisi eroon koko hommasta. Komppaniassa ja kasarmissa ollen yhteinen henki ja pääl-lystön läsnäolo pitää heikommankin miehen kurissa. Mutta kun joutuu Yksinäiselle Höyhenjärven kämpälle puhelinvahdiksi, jossa ei kukaan ole komentamassa asentoon taikka määräämässä tupasiivoukseen ja harjoituksiin, vaan saa nousta, milloin haluttaa ja tehdä, mitä haluttaa, niin mielessä alkaa kangastaa sellainen aika ja tilanne, jossa ei koskaan herätetä aamuisin, eikä toinen ole toistaan korkeampi arvoasteissa.

Tällaista tilannetta oli uskoteltu parille Höyhenjärvellä olevalle retkikun-taan kuuluvalle puhelinvahdille, ja sitä seikkaa he miettivät yksinäisinä iltoina. Heitä oli siellä kaikkiaan kolme, mutta sitten taas eräänä maalis-kuisena aamuna saapui sinne posti Nautsista. Tämä kolmas mies lähti viemään postia edelleen Pitkäjärvelle, 25 kilometrin päähän, palasi ta-kaisin Höyhenjärvelle, mutta kämppä oli tyhjä. Molemmat kaverit olivat hävittäneet puhelimen ja kadonneet ryssien puolelle, sinne ihanneval-takuntaan, jossa rieska ja hunaja vuotaa.

Postinriehemme mietti hetkisen, hiihti sitten uudelleen tämän 25 kilo-metriä takaisin Pitkäjärvelle, lahimpään puhelinkämpään ja ilmoitti asias-ta majuri Walleniukselle Petsamoon. Hän oli sinä päivänä hiihtänyt siis 75 kilometriä, ja majuri kehoitti häntä odottamaan siellä, kunnes partio saapuisi Salmijärvelle.

Mutta odottavan aika on pitkä, ja tätä postimiestä harmitti Höyhenjärven kohtalo. Hän päätti ottaa vielä tarkemman selon asioista, ja niin painalsi hän samana päivänä vielä 25 kilometriä takaisin Höyhenjärven kämp-pään. Ja niin hän jonkun tunnin kuluttua riemuissaan soittaa taas ma-jurille Petsamoon, että

- minä olen nyt taas täällä Höyhenjärvellä; löysin puhelimen uunista jonnekka olivat sen lähtiessään piilottaneet.

Sellaisia miehiä sietäisi olla enemmänkin

Kaamea 10-vuotismuisto. Marraskuun 14. pnä 1919 polttivat bolshevikit Mainilan kylän Inkerin puolella. Kuva otettu Jäppisen sillalta 14. 11- 1919. klo. 11. yöllä.

Petsamon retkikunta herätti huomiota myös Keski-Euroopan maissa. Niinpä saksalainen viikkolehti »Die Woche» julkaisi ylläolevan kuvan, joka muka esittää »Kapitän Autfia, suomalaisten joukkojen johtajaa.» Kuvattu mies on kolttalappalainen, joka tuli majuri Walleniusta ja Auttia vastaan. Majuri ihastui hänen neljäntuulen hattuunsa ja halusi os-taa sen, mutta koltta ei suostunut luovuttamaan sitä paitsi Autin hattua vastaan, johon hän puoles-taan oli ihastunut. Vaihtokaupat tehtiin, kuva otet-tiin koltasta, ja jotenkuten on se sitten kulkeutunut Die Wochen palstoille.

Petsamon siviiliolojen järjestely toisen miehityksen aikana.

Petsamo oli siis nyt tavallaan meidän, siellähän oli meikäläinen sotilas-osasto, ja nyt saatettiin ruveta järjestelemään paikkakunnan hallinnolli-siakin oloja. Bolsevikit eivät kylläkään myöntäneet tätä omistusoikeut-ta,mutta eiväthän he myöntäneet silloin Suomelle minkäänlaista oikeut-ta. Muurmannilla olevan konsulimme matka olisi varmasti johtanut So-lovjetsiin, ellei hän viime tingassa olisi saanut tietoa aiotusta vangitse-misestaan ja jalkapatikassa painaltanut läpi metsien Kuusamoon. - Mutta tämä tapahtui jo ennen Millerin valtakautta.

Ulkoministeriöstä käsin alettiin hoitaa uuden maakunnan asioita. Vasta Muurmannilta kotiutunut konsuli Eero Lampio tunsi paikallisia oloja, ja hänet määräsi ulkoministeri ylimmäksi asiainhoitajaksi. Se oli varsin kunnioitettavan näköinen paperi, ja se antoi omistajalleen sangen suuret valtuudet. Ja se oli muuten aivan samanlainen kuin ministerin aikaisem-min majuri Walleniukselle antama valtakirja, josta kylläkään emme mi-tään tienneet.

Konsuli sanoikin paperia katsellessaan, että »tuollahan sitä nyt olisi val-mis kuningaskunta, kunhan sinne vain pääsisi ja kykenisi siellä pysy-mään.» Ylimmän hallintoelimen muodosti valtakirjan mukaan konsuli Lampio, ja hänen apunaan toimivat jonkunlaisena neuvottelukuntana rajavartioston päällikkö ja kirkkoherra Järventaus, joka hoiteli sotaväen samoin kuin paikallisen väestön hengellistä puolta.

Minun piti myös lähteä matkaan, ja kun ei minulle keksitty sopivampa-akaan tointa, tuli tehtäväkseni esiintyä konsulaatin sihteerinä. Josta ni-mityksestä muuten olinkin sangen ylpeä.

Ateria tunturilla. Etelän miesten "hieno hipiä" ei kestä verhotta sääskien syömistä. Seurueen lappalaiset halveksivat sellaista ihoa. Kuva ja teksti: Suomen Kuvalehti no 33. 15.08.1925.

Ensimmäinen tehtävä tällaisen sodanjälkeisen maakunnan kuntoonsaat-tamiseksi oli tietysti sen muonittaminen. Kansa oli köyhää ja näki näl-kää, kalaa olisi meri kyllä antanut, mutta pyyntivehkeitä puuttui. Päätet-tiin lähettää sinne laivanlastillinen viljaa ja kalastustarpeita, joita molem-pia jaettaisiin asukkaille velaksi. Pyytämillään kaloilla saisivat he sitten vähitellen kuolettaa velan; nyt oli pääasia, että kaikki saatiin hommiin.

Aloimme tiedustella sopivaa laivaa, jonka valtio ostaisi tarkoitukseen, mutta sellaisen hankkiminen osoittautui vaikeaksi. Se ei saanut olla liian suuri, mutta kuitenkin merikelpoinen, jotta kestäisi Jäämeren myrskyt.

Ilmoittelimme asiasta kaikille meriasiain tuntijoille ja laivanvarustajille, ja tarjouksia alkoikin tulla runsaasti, mutta yhtään kunnollista alusta emme tavanneet. Meille tarjottiin vanhoja kumollaan olevia ryssien hylkäämiä laivanrunkoja, tarjottiin toistasataa metriä pitkiä,tasapohjaisia Volgan lot-jia, jotka ensimmäinen suuri aalto olisi nielaissut, taikka sitten mitättö-män pieniä moottoriveneitä, joiden laakerit olivat kuluneet koliseviksi kirnuiksi.

Kun minun arveltiin ymmärtävän meriasioita, pantiin minut matkalle Tur-kuun, ja sieltä löysinkin Silvianimisen laivan, jota suosittelin ostettavaksi. Laiva oli kyllä vanhanpuoleinen, mutta samankokoinen kuin Varankivuo-non laiva Norjassa, ja vakuutettiin se täysin merikelpoiseksi. Parempaa-kaan ei ollut tarjolla, ja täytyi toimia nopeasti.

Valtio ostikin laivan, ja se lähti matkalle poiketakseen ensin Kööpenha-minassa ottamassa jauhoja, kiljunpintaa(*, sokeria ja suolaa, joita ensin oli tarkoitus syöttää petsamolaisille. Konsulin ja minun oli taas määrä matkustaa Narvikin kautta Vuoreijaan ollaksemme siellä vastaanotta-massa laivaa ja jatkaaksemme sieltä laivan tultua Petsamoon sekä aloit-taaksemme viipymättä elintarpeiden jakelun. Myös oli määrä ostaa Nor-jan puolelta pari kunnollista Jäämeren alusta, moottorivenettä, jotta pet-samolaiset saattaisivat ruveta kalastelemaan ajanmukaisilla vehkeillä ja uskaltautua ulommaskin merelle.

*) Sianlihaa.

Tällaiset poliittisesti tärkeät henkilöt matkustavat aina hienosti, ja niin lähetimme mekin Kleineh'in Aatamin ostamaan toisen luokan- makuu-vaunuliput illalla lähtevään Tornion junaan. Sitten menimme ulkominis-teriöön jäähyväisvisiitille, kuten hyvä tapa vaatii.- Tietysti vain konsuli sai audienssin ministerinhuoneeseen, minä sihteerinä istuskelin joko portail-la tai odotushuoneen nurkassa. Näin olimme aina siellä käydessämme esiintyneet, enkä sentakia tullutkaan henkilökohtaisesti ministerin tutta-vaksi. Joskus sentään oven auetessa satuin näkemään vilauksen hänen selkäpuolestaan.

Konsuli viipyi kauan ministerin huoneessa ja palattuaan manaili hän ka-malasti. Kaikki asiat eivät kuulemma olleet aivan kuten niiden piti olla. Ministeri oli määrännyt meidän odottamaan seuraavaan päivään, yksi päivä sinne tai tänne ei merkitse mitään, ja nuo ostetut makuuvaunuliput voimme panna valtion voitto- ja tappiotilille.

Seuraavana aamuna lähetimme Aatamin taas ostamaan uudet nukku-mapaikat ja suurustettuamme menimme ministeriöön saamaan viimei-sen voitelun. Taas kerkisin polttamaan kolme ja puoli sikaaria odotus-huoneessa, ja kun konsuli lopulta ilmestyi näkyviini, oli hän vallan har-maa. Emme pääse tänäänkään lähtemään, poliittinen tilanne vaatii mei-dän vielä viettämään yhden yön Helsingissä, mutta huomenna on tie selvä.

Näin kului viisi päivää, meillä oli käyttämättömiä makuuvaunulippuja joka taskussa, ja silloin tuli viimeinen Jobinposti. Sylvia oli ajanut karille Tans-kan rannikolla, menettänyt peräsimensä ja muistaakseni potkurinsakin, ja nyt se oli vedettävä telakalle korjattavaksi; tulisi ainakin parin viikon viivytys. Mutta lopuksi sentään katsottiin, että voisimme matkustaa Vuoreijaan hankkimaan tarvittavia moottoriveneitä.

Itse junamatka sujui meiltä onnellisesti, kuten odottaa sopii, mutta Haa-parannasta lähdettyämme yritti diplomaattinen uramme saada ankaran kolahduksen. Konsuli oli Helsingissä ostanut eräänlaisen taskuaseen itsesäilytysvaistosta,vain puolustaakseen henkeään, ei hyökätäkseen. Se oli suunnilleen seitsemän millin pistooli, saksalaista tusinatyötä, josta ei tiennyt, milloin se oli varmistettu ja milloin ampumavalmis.

Ruotsalaisen junan makuuvaunussa, liikkuessamme vieraalla maaperäl-lä avattiin pistoolipaketti, ase ladattiin ja sitä klipsuteltiin edestakaisin. Sitten kysyi konsuli minulta, onko pistooli nyt varmistettu vai paukahtaa-ko se. Minä en tuntenut senlaatuista vehettä ollenkaan enkä ollut uskal-tanut kajotakaan siihen, joten kehoitin häntä vetämään liipasimesta; sil-loin saisimme asiasta varmuuden. Hän nykäsi, ja silloin huomasimme, että pistooli ei ollut varmistettu.

Se paukahti kovasti ja nikkelikuula läpäisi akkunankaiteen juuri ruudun vierestä jatkaen kulkuaan jonnekin Norrbottenin lääniin. Senjälkeen pa-nimme pistoolin kiiruusti takaisin kapsäkkiin ja odotimme jälkiseurauksia, mutta niitä ei tullutkaan. Olimme nähtävästi ainoat matkustajat vaunus-samme, taikka sitten mahdolliset muut matkustajat olivat jo asettuneet yöpuulleen, eivätkä pienet paukut heitä häirinneet.

Seuraavana aamuna Bodeniin päästyämme kyllä hiukan kalpenimme, kun kolme rautatievirkailijaa tarkasteli vaunumme akkunaa. Luulimme näet, että vaunun seinästä olisi lohjennut pois huomattavia osia. Menin kiiruusti asemalaiturille ottamaan asiasta selvää, mutta havaitsin, että virkailijoitten tarkoituksena oli vain kiinnittää akkunamme alla oleviin koukkuihin vaunumme päämäärää osoittava kilpi. Tutkin myös kuulan jälkeä ja varsin pienen reiän se oli tehnytkin, tuskin havaittavan merkin. Eikä siitä sanottavasti käynyt vetoakaan, vaikka ulkona tuiskutti kama-lasti.

Iltapäivällä lumipyry yltyi vallan sakeaksi, ilma oli valkoisenaan, ja nie-toksia kasaantui radalle. Silloin teki ruotsalainen junailija kohteliaan käynnin jokaisessa hytissä ja ilmoitti, että ei pidä säikähtyä, vaikka tulee-kin muutamia töytäyksiä, sillä rataa ei ole keritty puhdistamaan ja nietok-sien läpi täytyy ajaa suurimmalla vauhdilla, jolloin juna saattaa hiukan heilahdellakin. Me sanoimme, että on tässä omastakin puolesta tullut annetuksi töytäyksiä, vaikkei junailija käsittänyt tarkoitustamme.

Atlanti ja Jäämeri olivat myös pahalla tuulella matkatessamme »Polarly- senilla» kohti hyisiä Finmarkenin rantoja. Heti Löddingenistä lähdettyäm-me nousi navakka myrsky, ja Lofotenin sekä mantereen väliseen ka-peaan salmeen jäimme ankkuriin. Mielestämme olisi sellaisella ilmalla voinut kuitenkin seilata, ja tästä kahden päivän pysähdyksestä lähetim-mekin tarjoilijattaren kautta halveksumisemme laivan kapteenille. Oli sentään hyvä, että käytettävänämme oli siksikin suuri laiva, sillä Mehav-nin kohdalla kuulimme viiden kalastajaveneen tuhoutuneen miehistöi-neen mahdottoman merenkäynnin takia.


Ainoan pelastuneen, erään Norjaan muuttaneen suomalaisen tapasin myöhemmin, ja hän kertoi myrskystä. Sanoi monasti ennen olleensa pahemmassakin ilmassa, mutta tämä myrsky oli ollut vallan erikoinen. Laine vuoren korkuinen taittoi yli perän, huuhteli ohjaajakopit ja muut kannesta ulkonevat osat kuin paperikulissit mennessään ja painoi laivan vesilastiin. Seuraava laine kiskaisi hänet ohjauspyörästä ja heitti parin-sadan metrin päässä olevalle niemenkärjelle, josta hän kangistuneena kompuroi kylään. Mitään muuta ei näistä viidestä veneestä löydetty, me-rivirrat olivat kuljettaneet ne mennessään.

Petsamon valtionhoitaja ja sihteeri järjestävät olojaan Norjassa.

Vardössä asetuimme tittelimme ja asemamme mukaisesti asumaan kau-pungin hienoimpaan paikkaan »Kaupunginhotelliin». Siellä kyllä asuu paljon tavallisiakin ihmisiä, koska parempaakaan paikkaa ei ole saata-vissa, ja muista asunnoista sitäpaitsi oli jo etukäteen varotettu. Tiesim-mehän koko Pohjois-Norjan valtiollisen virkakunnan tarkasti seuraavan matkojamme ja hommiamme, ja siksi oli tarkasti laskettava jokainen as-kel.

Varsinkin itseni suhteen tunsin poliittista epävarmuutta, sillä heti ensi päivänä esittäessäni paperini Vardön poliisilaitoksessa kysyttiin,enkö ole sama henkilö, joka vuonna 1916 vaikutti siellä Antti Hautamäen nimellä. Ilmoitin asian niin olevan, mutta samalla huomasin myös minua katsotta-van häränsilmillä, siis vihaisesti ja kuten sellaiseen, jota ei sallita tällä pientareella kuin kenties armosta. Jos paikan päämiehenä olisi ollut ai-kaisempi poliisimestari Ole Lie, niin kohtelu olisi myös ollut toinen, mutta nyt hän vaikutti toisessa paikassa maaherrana, enkä siis voinut turvau-tua hänen tuttavuuteensa. Nyt olin minä vain diplomaattipassin suojaa-ma, mutta poliittisesti epäluotettava henkilö, jonka askeleita on tarkoin seurattava.

Ja kuitenkaan en vielä milloinkaan ollut idättänyt vihan kaunaa Norjaa tai sen asukkaita kohtaan, päinvastoin. Heidän joukostaan olen löytänyt hienoluonteisimmat ulkolaiset tuttavuuteni. Mutta politiikka on toista ja ystävyys toista, varsinkin Finmarkenissa. Tuntuu siltä kuin siellä erinäi-sissä piireissä pelattaisiin Suomen vaativan omakseen Finmarkenia, tätä piennarta kuten sitä tulin nimittäneeksi joka erottaa Suomen suoma-laisesta Jäämerestä. Sillä suomalaista se totisesti on, johan nimikin Fin-marken sen ilmaisee. Entisten vallanpitäjien toimesta on meidät vain eristämällä eristetty Jäämerestä, vedetty rajaviiva mahdollisimman luon-nottomasti, ja tämä viivan kohta tuntuu siltä kuin paha omatunto maalai-si pöpöjä seinälle.

Konsuliltahan ei tietysti voitu kieltää oleskelulupaa Norjan rajojen sisällä, mutta minun aikani rajoitettiin yhteen kuukauteen. Sitten oli pyydettävä lupa aina pääkaupungista saakka. Siihen mennessä kerkiäisimme jo kuitenkin Petsamon kuningaskuntaan, sillä Silvian piti saapuman lähi-aikoina.

Odotusaikaamme emme suinkaan päästäneet kulumaan hukkaan, vaan aloimme heti hankkia petsamolaisille vietäviä kalastustarpeita. Teimme suurehkoja liinatilauksia, tarkoitan turskaliinoja, sellaisia selkäsiimoja, koukkuja, köysiä ynnä muuta alaan kuuluvaa. Minulla oli siellä entuu-destaan muutamia tuttuja suomalaisia kalastajia, ja heidän ystävällisellä opastuksellaan saimme käsiimme kaksi merenkestävää moottorijahtia. Toinen niistä oli ELSE, ja se luovutettaisiin käsiimme vasta kuukauden perästä, mutta toisen saisimme haltuumme jo »nasta söndag», eli siis ensi sunnuntaina, kuten norjalainen omistaja kauppaa tehdessämme ilmoitti.

Nämä veneet päätimme viedä Petsamoon ja niin puhelimmekin jo, että kunhan saamme ne oikein viskuukuntoon, niin kyllä kalanhinta Ruijan rannoilla halpenee.

Emme kuitenkaan nähtävästi olleet täysin kielitaitoisia, sillä kun seuraa-vana sunnuntaina menimme perimään tätä ostamaamme LANSING'ia laivalla oli näet näin komea nimikin niin entinen omistaja ilmoitti »nasta söndag»illa tarkoittaneensa tämän sunnuntain jälkeen tulevaa söndagia. Hän vakuutti, että norjankielessä tämä käsite aina ymmärretään näin. Rupesin epäilemään norjankielentaitoani, mutta kun seuraavanakin sun-nuntaina myyjä ilmoitti tarkoittaneensa vasta viikon päästä tulevaa sun-nuntaita, jätimme norjankielen sikseen ja puhuimme vakavia suomalai-sia sanoja. Seuraus oli meille suotuisa, sillä vielä samana päivänä näim-me hänen puuhaavan laivaa purjehduskuntoon.

Odottavan aika on aina pitkä.Minä olin neljä vuotta aikaisemmin asunut tässä samassa kaupungissa sangen vaatimattomasti, pienessä ullakko-kamarissa, jonka seinien läpi kaikki Jäämeren hyiset tuulet puhaltelivat, mutta nyt me asuimme arvomme mukaisesti hienossa kiviseinäisessä hotellissa. Sittekin alkoi elämä tuntua vähän yksitoikkoiselta. Diplomaat-tisia suhteita emme olleet vielä kerinneet solmiamaan, joten minkäänlai-sia juhlallisia päivällisiä tai muita kutsuja ei ollut odotettavissa. Myös vallitsi paikkakunnalla eräänlainen kieltolaki, ja sen johdosta kaupunki-laiset perin harvalukuisesti käyttivät hotellia. Vaikka ei silti, etteikö seu-raa olisi ollut saatavissa.

Juuri meidän jäljessämme saapui sinne Amerikasta eräs ryssä, täysive-rinen bolsheviikki, kuten hän itse ilmoitti. Minä kyllä uskon, että hän oli bolsheviikki ainoastaan mammonan vuoksi, sillä rehevämpää porvari-tyyppiä harvoin tapaa. Minulla on nimittäin bolsheviikistä sellainen käsi-tys, että hän on aatteensa mukaisesti huonosti ruokittu, repaleinen, lui-hukatseinen ja aina valmis sättimään toisia. Tämä sitävastoin oli pullea kuin rusthollari, kasvonsa olivat aurinkoiset, hän oli aina hyvällä tuulella ja esiintyi aina kuin gentlemanni.

Ruokapöydässä hän oli naisia kohtaan kohteliaampi kuin kukaan meistä toisista siellä oli myös eräs englantilainen, jonka erikoisherkkuna olivat pickles -ja hän oli synnynnäinen pianisti. Kahvihuoneessa hän päästeli Chopinia ja Lisztiä aivan taiturimaisesti ulkomuististaan ja pelasi loista-vasti shakkia hotellin rouvan kanssa. Hän odotteli nyt ensimmäistä Muurmannille menevää laivaa, koska tärkeät tehtävät vaativat hänen siellä oloaan, mutta, sanoi hän, ei hän siellä viivy kauemmin kuin mus-hikkain rahat riittävät.

Vuoreija.

Vuoreijan satama.

Olivathan nämä ruoka- ja kahvitunnit meillekin kuin keitaita erämaassa, mutta enimmäkseen istuimme me konsulin kanssa huoneessamme toi-sessa kerroksessa. Konsulin täytyi virkansa puolesta olla alituisessa kanssakäymisessä herra ulkoministerin kanssa, ja päivittäin vaelsi hei-dän välillään noin puolentoista kilometrin pituisia sähkösanomia. Minä en ollut heidän käyttämästään codasta täysin selvillä enkä luultavasti oppisi sitä milloinkaan mutta arvelen sähkösanomien pääasiassa koske-neen SILVIAN hyvinvointia.

Nämä sähkösanomat veivät konsulilta aina aamutunnit, mutta Jäämeren pitkä iltapäivä oli myös jotenkuten vietettävä. Silloin me pelasimme po-keria kahteen mieheen. Kävimme me tosin silloin tällöin katsomassa LANSING'ia, sähkösanomatoimistossa myös kävimme, mutta sitten pa-koitti Jäämeren vinkuva viima meidät taasen huoneeseemme hotellin toiseen kerrokseen.

Kokonaisen kuukauden me istuimme siellä nurkkakamarissa ja pelasim-me pokeria kahteen mieheen. SILVIAN kohtalosta olimme aivan epätie-toisia ja huumorimme oli miinuspuolella. Sitten vihdoin LANSINGIN isän-tä ilmoitti, että laiva olisi nyt vastaanotettavassa kunnossa.


Tämä antoi meille uutta voimaa ja tarmoa. Tiesimme, että Petsamossa olevat joukot näkivät nälkää, tai ainakin olivat puutteellisesti ruualla va-rustettuja. Sähkötimme heille Ivalon kautta, mutta emme saaneet täyttä selvyyttä asiasta. Niinpä päätimme lähteä LANSING'IIa käymään siellä tervehtimässä uutta kuningaskuntaa, katsomassa, mitä sieltä puuttuu, palataksemme Vuoreijaan siksi, kunnes SILVIA saapuisi muonituksi-neen. Samallahan voisimme myös alottaa hallitustoimet väliaikaisesti.

»Kuulimme, että päivällä oli jäänreunassa ollut poroja meitä vastassa». Tällaisissa kelkoilla kuljetetaan Petsamonvuonolla tavaroita.

LANSINGIN matka Petsamoon.

LANSING oli lähtökunnossa. Sinne olimme vieneet kaiken irtaimen omaisuutemme, selvittäneet asiamme poliisi- viranomaisten kanssa, jättäneet hellät jäähyväiset hotellimme rouvalle samoin kuin kaikille sen asukkaille ja odotimme päivän yhdettätoista hetkeä, jolloin tulli suvaitsisi antaa meille viimeisen siunauksensa, johon myös kuului kaikille Jää-merelle lähtijöille välttämättömäksi katsottu whiskylaatikko. Vaikka Norja silloin oli kieltolakimaa, niin pidettiin selviönä, että jokaisen laivan, joka lähtee merelle vijjkonkin ajaksi, tulee saada mukaansa vähintäin laatikko whiskyä.

Kaikki tavaramme olivat sinetöidyt ja satama-altaassa odottelimme tulli-venettä. Muitakin lähtijöitä näytti olevan. Aallonmurtajan laiturinpuolei-sessa päässä liehui likaisenpunainen lippu erään laivan takalistossa. Se oli Muurmannilta tullut ja sinne kiireellä palaava ryssien laiva, jolla myös matkusti hyvä tuttavamme ja ystävämme, bolsheviikkipianisti hotellista. Muutenkin näytti liikenne laivan luona olevan vilkasta, sillä sikäläistä väestöä näyttää erikoisesti kiinnostavan kaikki, mikä on inhimillistä ja jär-jestettyä yhteiskuntaa vastaan.

Tulli tuli, ja me pääsimme matkalle, mutta heti jäljessämme höyrysi myös punalippuinen Muurmannin laiva. Kibergin niemessä jo erosimme, me kun käännyimme kohti Heinäsaaria, ja he taas kiersivät ympäri Vai-dokuban omalle suunnalleen. Meri oli ankara ja huuhteli kanttamme sangen usein nielaisten silloin tällöin haahtemme syvään rotkoon, eikä punalippuisesta ollut hetken kuluttua näkyvissä kuin haihtuva savujuova taivaalla, mutta sen tiesimme, että matkastamme oli jo ennen lähtöäm-me ollut täysi tieto Aleksandrowskissa. Siellä pohjoisilla mailla kulkee näet suusanallinen viesti paljon nopeammin kuin mikään valtion posti.

Tulostamme olimme myös ilmoittaneet Petsamossa olevalle rajavartios-tolle. Olimme sähköteitse tiedustelleet, kuinka paljon ruokatavaroita he tarvitsevat pahimman nälkänsä poistamiseksi, mutta johtojen epäkuntoi-suuden vuoksi emme olleet saaneet mitään vastausta tähän kyselyym-me. Sitten olimme myös pyytäneet, että sinne vuonon perälle jäänreu-naan toimitettaisiin meille hevosia taikka poroja, joilla saisimme tavaram-me maihin. Paljon niitä ei kylläkään ollut, minulla vain selkäreppu ja kon-sulilla pari matka-arkkua,kuitenkin siksi painavia, ettei niitä voinut kan-taenkaan kuljettaa.

Auringonlaskun aikaan sivuutimme Heinäsaaret ja niitä katselimme jo tulevan kesän marjamaiksemme. Olihan historiallinen totuus, että Hei-näsaarilta oli aikaisempina vuosina Moskovan keisarin hoviin kuljetettu suomuuraimia, lakkoja, joita siellä nautittiin erikoisena herkkuna, ja joille eivät suuruudessa ja aroomissa vetäneet vertoja mitkään muun Karjalan lakat. Tämän hienon maun kuului niille antavan saarilla oleva guano, linnunlanta, sillä saarellahan pesii ja asustaa lukemattomia vesilintuja.


Havittelimme myöskin tulevaisuudessa tekevämme paljon rahaa linnunl-annalla, jota laivoilla kuljettaisimme sieltä pois Etelä-Suomeen ja möi-simme kilokaupalla suunnilleen sokerin hinnasta. Joku toinen lienee myöhempinä vuosina myös ajatellut samanlaatuista afääriä jos ei vain ollutkin Suomen valtio ja saarille lähetettiin tiedemies, joku lantaspe-sialisti tutkimaan, kuinka monen metrin paksuiselta tätä ihanaa ja arvo-kasta guanoa saarella olisi.

Pitkien tutkimusten ja syvyysporausten jälkeen ilmoitti kuitenkin tiede-mies, ettei saarilla ole yhtään linnunlantaa, ei ainoatakaan. Sammal oli puhdas ja hajuton, ja muuraimet kasvoivat ihanan vihreillä mättäillä. Si-käläiset linnut näet olivat luultavasti olleet niin siistejä, että kävivät asial-laan meressä ja sen jälkeen tulivat taas saarelle jalottelemaan.

Ensimmäisen kerran nousee Suomen lippu tankoon

Tätä asiaa emme silloin ensi matkallamme vielä tienneet, vaan idätimme mielessämme kauniita haavekuvia jääkylmän veden kastamissa vaat-teissamme. Päivä painui kuitenkin nopeasti tunturiin, ja sen mukana hä-visivät haavekuvatkin, sillä tultuamme vuonoon jäänreunaan havaitsim-me seudun autioksi ja tyhjäksi. Ei ainuttakaan hevosta tai poroa ollut vastassamme puhumattakaan juhlallisesta diplomaattisesta vastaan-otosta, joka meille arvomme mukaisesti olisi pitänyt tulla. Myrsky oli tyyntynyt, ilma synkän pimeä, laivankannelta huhuilimme pimeyteen, mutta ei kaikuakaan vastaukseksi.

Miltei varmasti arvasimme, että jäljessämme lähetettäisiin Muurmannilta Petsamoon jonkunlainen retkikunta, olimme sellaisia puheita kuulleet jo Vuoreijassa. Siksi tunsimme olommekin vähän epävarmaksi täällä jään-reunassa, sillä kun emme tavanneet yhtään ainoata vartiosotilastakaan, emme tienneet, oliko meikäläistä sotaväkeä siellä enää ollenkaan.

Yön seudun päätimme sentään viettää vuonossa ja niin ajoimme Liina-hamariin, joka on ikivanha turskanpyytäjien satamapaikka. Eihän siellä mitään laituria ole, mutta on rauhallinen lahti, ja sinne ankkuroimme pa-rinsadan metrin päähän rannikosta. Asetuimme aivankuin turskanpyytä-jä asettuu yöteloilleen odottaessaan päivän valkenemista, jolloin saa lähteä kokemaan liinojaan. Keitimme talviturskaa ja pottuja, sulatimme margariinia kastikkeeksi, ja kajuutan höyryävässä lämmössä istuimme tupakoiden ja jutellen.

Juuri kun olin pistelemässä viimeisiä turskan häntäviipaleita, kuului ul-koa pieni naksahdus. Se kuului kuin joku olisi napauttanut ruuman sei-nään. Kohta kuului toinen ja taas kolmas. Nousin kiiruusti kannelle, ja silloin tuli taas pamaus. Nyt sen eroitin kivääristä lähteneeksi, Liinaha-marin lahdenpohjukasta. Huikkasin vastaan, ja rannalta kysyttiin, keitä olemme.

- Meillä on täällä mukanamme konsuli, vastasin.
- Kuka konsuli?
- Konsuli L, sanoin vain etukirjaimen. -Tiedättekö, kuka hän on?
- Oikeita miehiä ne tuntuvat olevan, kuuluivat miehet juttelevan keske-nään.
-Tulkaa rantaan, huusivat he sitten.

- Keitä te olette siellä? kysyin vielä, sillä enhän tiennyt, oliko meikäläi- nen sotaväki jo poistunut sieltä ja tilalle tullut joku itäisempi.

- Me kuulumme rajavartiostoon.
- Mihinkä rajavartiostoon?
- He, ka, tämän Lapin. Keskustelu oli käynyt verraten nopeasti, ja kun konsuli korotti päätään kajuutanluukusta, ei hän kerinnyt kuulemaan keskustelustamme muuta kuin viimeisen huikkaukseni:
- tulemme heti.

Hän aluksi epäili, että meitä koetetaan vetää ansaan, mutta hetken ku-luttua lähdimme kuitenkin kannelta vyöryttämällämme jollalla kohti ran-taa, saattajanamme laivamme ainoa suomalainen matruusi. Kainalooni pistin pitkän parabellumini, ja samoin teki konsuli, mutta minulle käsittä-mättömästä syystä työnsi hän ennen lähtöään koko matkakassamme, arviolta 200 000 Suomen markkaa ruumassa olevaan matkaarkkuunsa. Tämä seikka tuli retkullemme sangen kohtalokkaaksi.

Rannassa tapasimme kolme Petsamon retkikunnan sotilasta. Pääsimme pian selville, keitä kukin olimme, ja he kysyivät, miksi emme olleet aikai-semmin vastanneet, vaikka he olivat ampuneet useamman laukauksen tunturilta. Selvitellessämme tätä seikkaa ilmeni, että ylhäällä tunturilla ammuttu laukaus ei kuulu ollenkaan vuonoon varsinkin kun me istuimme hytissämme —, vaan vasta kun he olivat ampuneet aivan vesirajassa, oli kaiku kantautunut laivallemme.

Kuulimme vielä, että jään reunalla oli päivällä ollut poroja sekä sotilaita meitä vastassa, mutta kun ei meitä kuulunut tuleviksi, olivat he palan-neet takaisin luostarille.

Soudimme siitä niemen ympäri jään reunaan oppaanamme eräs sotilas; toiset menivät hiihtäen poikki tunturin vartiotuvalleen Heikinpaikkaan, jonne me, suksettoinat pääsisimme lyhintä tietä jäitse. Laivaa emme enää yötä myöten viitsineet ruveta kuljettamaan pois Liinahamarista, vaan annoimme soutumiehellemme määräyksen, että tulisivat laivallaan jään reunaan aamulla kello yhdeksältä.

Bolsut hyökkäävät Petsamoon.

Turvekattoisessa majassa, kolmisensataa metriä jäänreunasta asui ryh-mänvahvuinen vartiosto, äärimmäinen Jäämerta vastaan, ja samalla myös Suomen pohjoisin. Yksi ryhmästä oli aina puhelinvahtina vuonon suulla avomeren reunalla, toiset kulkivat hiihtäen partiomatkoilla. Kaksi raskasta konekivääriä oli myös ollut Liinahamaria vallitsevalla tunturilla, luonnonrakentamissa linnoituksissa, mutta ne oli edellisenä päivänä ve-detty pois asemistaan ja kuljetettu Salmijärvelle; strateegisista syistä tie-tenkin, koska ulkoministeriö ei enää huolehtinut muonasta enempää kuin munitsuunistakaan sikäläisille joukoille. Mikäli tiedän, oli tarkoituk-sena vetää kaikki joukot pois Petsamosta, mutta tietysti eivät ne saaneet poistua garnisoonistaan, ennenkuin viimeinen ruokaportsuuna(* oli me-nossa.

*) Ruoka-annos. (H-J.)


Tunturin kupeessa oleva turvekattoinen, kaukaa katsoen miltei tunturiin sulautuva maja oli ahdas asuntoryhmän suuruiselle rajavartiostojoukolle, eikä siellä ollut niitä mukavuuksia, joita kasarmeissa tarjotaan. Lattialla nukuttiin, tunturien viima kävi hataroista akkunoista, ei ollut polstareita miesten käytettävänä, mutta toimeen tultiin ja isäntäväki Olssen suhtau-tui perin ystävällisesti näihin pakollisiin kortteerilaisiinsa.

Saimmehan mekin makuutilan siellä sotapoikien välissä. Ennen nukku-maanmenoa kerrottiin kuitenkin molemminpuoliset uutiset, ja olihan meillä vähän Norjantuomisiakin mukanamme. Oli metrimakkaraa ja juus-toa, joita sotapojat eivät olleet nähneet kuukausiin, ja ne näyttivätkin maistuvan melkoisesti. Ja sitten, vaikka Suomessa oli siihen aikaan kiel-tolaki, ja juopottelu armeijassa ankarasti kielletty, niin uskalsimme tarjota sotilaille pikarillisen whiskyä, jota meillä oli mukanamme, kiitos norjalais-ten jäämerenviranomaisten. Josta tarjouksesta sotilaat muuten näyttivät olevan mielissään, kuten on ymmärrettävääkin.

Lopultahan siitä kuitenkin painuimme yölevollemme ja heräsimme vasta aamulla, kun päivänsarastus oli jo korkealla. Heräsimme kenttäpuheli-men pärinään, ja päivystäjän ensi sanat saivat meidät nopeasti jalkeille. Puhelu tuli vuonon suulta, uloimmasta vartiostosta, josta vahtimies il-moitti, että nyt tulee sota. Sain äkkiä kuulotorven korvaani ja kysyin, mi-kä on hätänä.

- Kaksi bolsujen sotalaivaa tulee nyt juuri vuonon suusta sisään.
- Valehtelette, bolsuilla ei ole yhtään sotalaivaa täällä Jäämerellä.
-Höyrylaivoja ne ainakin ovat, ne ovat aivan mustia ja punainen lippu
perässä.
- Näkyykö niissä olevan paljon väkeä?
- Kansi aivan mustanaan, kyllä siellä on ainakin kaksituhatta miestä.
- Kuinka pitkällä laivat nyt ovat?
- Nyt juuri ajavat tästä ohi.
- Ottakaa puhelin kainaloonne ja lähtekää hiihtämään .luostarille. Loppu.

Heti senjälkeen soitin luostarille, jossa esikunta majaili. Puhelimessa vastasi vanha Polangenin-rintamatoverini kapteeni»Jojo» Koivisto. Kii-reellisimmät tervehdykset vaihdettuani annoin hänelle raportin tulevista laivoilta, ja juuri kun hän uteli lähempiä tietoja niistä, ilmestyivät laivat näkyviin niementakaa, ajoivat jäänreunaan ja oman pituutensa matkan puskeutuivat siihen, jossa sitten makasivat niinkuin parhaimmassa sa-tamalaiturissa. Siten tekevät kaikki näihin vuonoihin saapuvat laivat, sillä sellaisessa asennossa ei tuuli pääse heiluttamaan, ja kun jää on vah-vaa, saattavat ne purkaa lastinsa suoraan jäällä odottaviin rekiin ja pulk-kiin.

Koivisto kyseli, kuinka paljon miehiä laivoissa mahtoi olla. Katselin mö-kin akkunasta kolmensadan metrin päässä olevia aluksia ja ilmoitin, että mikäli kannella olijoista voi päättää, ei niiden lukumäärä nouse yli kol-mensadan, vaikkakin laivankannella olevaa väkilukua on vaikea arvioi-da. Sen kuitenkin tiesin, että koneenkäyttäjiä ja lämmittäjiä lukuunotta-matta ei kannen alla ollut yhtään ainoata; saavuttiinhan nyt siksikin tär-keään paikkaan, eikä tiennyt, vaikka vuono olisi ollut miinoitettukin, joten täytyi pysytellä laivan pintapuolilla.

- Onko niillä tykkejä? kysyi Jojo puhelimessa.
- En voi eroittaa mitään, sillä kannet ovat täynnään yhtä kuhisevaa massaa, vastasin hänelle.
- Puolustakaa paikkaa niinkauan kuin mahdollista ja perääntykää sitten tunturin yli tänne, kuului seuraava määräys.
- Täällä onkaikkiaan seitsemänkiväärimiestä ja heillä arviolta 35 patruu-naa mieheen, joten mistään paikanpuolustuksesta ei voida puhua. Mutta minä lähetän miehet tunturiin seuraamaan polsujen hommia ja mikäli mahdollista häiritsemään heitä. Itse lähden juuri nyt kävelemään jäälle, ennenkuin on myöhäistä, sillä minulla ei ole saksia enkä jalan pärjää tunturissa. Hesputei.
- Hei.
- Hei, hei, älä mene vielä, juuri nyt tuli kaksi tykinlaukausta laivoista.
- Osuiko kämppään?
- Meni kauas yli tunturin.
- Ala laputtaa sitten.
- Odota sentään vielä puhelimessa niinkauan kuin kuulet täältä mitään, terve kuitenkin minun puolestani.

Rva Wallenius, joka oli toisella retkellä mukana, joulukuusta hakemassa.

Samalla saapui tupaan ryhmää komentava kersantti, joka oli ollut nie-mennokassa tähystämässä. Hän kertoi ryssien hankkiutuvan maihinlas-kuun tai oikeastaan jäällelaskuun, sillä jonkinlaisia portaita hivutetaan paraikaa jäälle. Päätimme, että kaikki kuusi miehistöstä etsivät itselleen sopivat suojapaikat tunturin kupeesta, sellaiset, joista voivat tarkata bol-sujen hommia, mutta joista hädän tullen voivat livahtaa jyrkänteen toisel-le puolen ja painaltaa Trifonaan. Ampua saavat milloin katsovat voivan-sa tuottaa häviötä viholliselle. Kersantti itse lupasi pysyä puhelimen vie-ressä viimeiseen saakka.

Kersantti jäiantamaan viimeisiä määräyksiään miehille, ja minä painals-sin jäälle. Konsuli, joka oli lähtenyt jo ensimmäisen puhelinsanoman kuultuaan viipotti jo kaukana vuonolla mustana pilkkuna hylkeennahka-turkissaan, ja minä otattelin nyt hänen jäljessään.

Tie kulki kämpältä jäälle miltei suoraan laivoja kohti tietysti satamapaik-kaan ja kääntyi siitä sitten viistoon Trifonaan. Muuta reittiä ei jalkamie-hen kannattanut käyttää, sillä lunta oli vahvalti. Tienkäänteestä ei lai-voille ollut kuin vajaa kolmesataa metriä, ja sitä kohtaa kammoksuin, mutta piilotin pitkän pistoolini lammasnahkaturkkini alle jo lähtiessäni ja kävelin sitten aivan hätiköimättä, kuin muina miehinä jäälle.

Jo ennen lähtöäni olivat tykit antaneet vielä pari tervehdystä, vaikka ne-kin paukut olivat menneet yli kämpän, ja nyt vallitsi hiljaisuus. Mutta juuri kun olin päässyt satasen metriä Trifanaan menevää tietä, kajahti laivois-ta kiväärien räiskyvä yhteislaukaus, heti sen jälkeen toinen ja vielä kol-mas. Heti ensi »salvan» kuultuani veti joku minua vaistomaisesti vatsal-leni jäälle, mutta olin päättänyt näytellä siviilimiehen tai tomppelin osaa viimeiseen saakka enkä vilkaissutkaan taakseni, vaan marssin yhtä rau-hallisena edelleen. Sitäpaitsi ei yksikään kuula ollut viuhaissut korvissa-ni, josta päättelin, ettei minua ainakaan vielä tällä kertaa oltu tarkoitettu.

Toinen salva meni yhtä onnellisesti, enkä vieläkään kääntänyt päätäni, sillä tiesin minua laivoista kiikareilla tarkoin seurattavan. Mutta kun kol-mas yhteislaukaus tuli, silloin alkoi paukkua tuntureilta vastaan. Tuli vain muutamia laukauksia kerrallaan, enkä tiedä, saivatko ne mitään aikaan, mutta laivojen tuli lakkasi tykkänään, ja kun hetken kuluttua katsoin taakseni, havaitsin laivojen kannet aivan autioiksi. Tuli tuntureilta oli myös tauonnut, ja nyt minä uskalsin painaltaa pikamarssissa kohti vuo-nonpohjukkaa.

Sotaoriimme Petsamossa.

Mitäs tästä kuvasta selittelee; hevonen on istahtanut huilaamaan.

Kuvien ottaja, yhteyspääll. Torston Raita samojedilalspeskissään. Vasemmalla inarilainen poromies.

Toinen retkikunta lähtee Petsamosta.

Bolsut olivat siis täyttäneet uhkauksensa ja saapuneet "ajamaan pois" suomalaisia joukkoja Petsamosta. Sehän olikin sangen helppo tehtävä, kun puolustajilla ei ollut aseita eikä muonaa; lähdettä vähän sieltä olisi ollut joka tapauksessa parin päivän päästä. Nyt tuli äkkilähtö, ja minäkin painattelin hiki hatussa pitkin vuonoa vielä bolsujen kiväärin ulottamilla.

Kun pääsin suunnilleen kilometrin päähän laivoista, pysähdyin levähtämään ja katsoin taas jälkeeni kuin Lotin vaimo aikanaan, sillä tunsin, että siellä takanani oli Sodorna ja Gomorra, josta viimeisenä jalkamiehenä olin onnellisesti lähtenyt. En kuitenkaan muuttunut jääpatsaaksi suolapatsas olisi nimittäin sulanut, sillä päivä oli suojainen, ja minä hikosin hirveästi mutta näin, kuinka bolsut haalasivat konekiväärejä jäälle. Kaksi he asettivat laivojen edustalle asemiin, ja kinttujani kutitteli jo lähteä läpyttelemään eteenpäin.


Mutta tiesinhän, että konekiväärin tähtäimessä on 2400 metrin numero ylimmäisenä, jolta matkalta se vielä ottaa miehen, ja edessäni sekä ympärilläni oli avoin jääkenttä. Ja mitään luonnon tarjoamaa suojaa ei ollut ympärilläni eikä ainuttakaan elävää olentoa näkyvissäni paitsi konsuli, joka viipotti mustana pisteenä kaksi kilometriä edelläni. Minä uskollisena sihteerinä tietysti seurasin jälessä lammasnahkaturkeissani, vaikkakin kulku oli työlästä, sillä nuoskainen lumi luiskautti joka askeleesta puolet eli runsaan korttelin taaksepäin, ja koko matka oli kuin ylämäkeä. Ilmankos se hiottikin, ja flanellipaita vallan pursui vettä, kun tuli tuo kävelykin otetuksi vähän niinkuin urheilun kannalta. Ei silti, että olisi millään tavoin peloittanut, mutta vain muuten tuli pidetyksi hoppua, sillä sihteerin henki on kallis.

Vasta sitten, kun olin päässyt ampumamatkan ulkopuolelle, uskalsin ru-veta ajattelemaan tilannetta. Sillä jos bolsut olisivat tienneet silloin, kä-vellessäni heidän ohitseen, vajaan kolmensadan metrinpäässä - mikä bursu siinä koltan puvussa vaeltaa, niin pikkuinen napaus vain reiteen, ja siitä olisi alkanut tämän pojan Golgatanvaellus. Vaikka kyllä se siihen olisi myös päättynytkin, samoinkuin myös monen laivallatulleen, sillä tas-kuissani oli kymmenisen valmiiksi syötettyä pitkän parabellumin maka-siinia, valmiina työnnettäviksi putkeen, —ja sellainen ase on karabinin arvoinen, jotta sillä ottaa kyllä avoimellakin kentällä aina ryhmän ryssiä huoltaakseen. Mutta yksi mies kahta laivaa vastaan, —se oli sentään jo liikaa. Ja niinpä tulin jo ajatelleeksi mennyttä huonoa elämäänikin seis-tessäni siinä aavalla jääkentällä tupakoimassa ja mietiskelemässä vii-meisen puolentunnin tapahtumia.

Mutta silloin lähestyi pelastusenkeli. Se oli vuononsuulla ollut puhelin-vahti, joka puhelin selässään hiihteli minua kohti poikki vuonon. Viittasin häntä luokseni ja keskustelimme hetken, kun hän äkkiä huomautti:

- Nyt ne lähtevät. Katsokaas, ne vetävät konekiväärit takaisin laivoihin.


Ja niin tosiaan tapahtui. Konekiväärit hiilattiin taas kannelle, ja jäällä olleet, arviolta viisikymmentä miestä kiipesivät myös sinne.

Tästä teimme sen johtopäätöksen, että bolsuilla täytyi olla koiruus mie-lessään kuten aina. Ne muutamat granaatit sekä kiväärisalvat olivat ol-leet vain taisteluun haastetta, ja samasta syystä asettivat he konekivää-rinsä suojattomalle jäälle odottaen, että Heikinpaikassa olevat joukot py-sähtyisivät niitä ahdistamaan. Luostarilta tulisi tietysti koko komennus-kuntaauttamaan Heikinpaikan joukkoja, ja sitten käytäisiin vain pientä nahinaa siksi, kunnes bolsujen maitse tulevat joukot kerkiäisivät tehdä kiertoliikkeen, ja silloin olisi koko sikäläinen Suomen armeija täydellisesti saarrettuna ja kahden puolen ahdistettuna. Sentakia he antoivat vain heikon kuvan voimistaan ja tätä vaikutusta lisätäkseen tekivät nyt pienen perääntymismanööverin, sillä he arvelivat jo liiaksikin peloittaneensa vastustajaa.

Siksipä kehoitin nyt puhelinmiestä hiihtämään nopeasti luostarille ja kertomaan siellä esikunnalle näkemänsä. Kenties maitse tulevat joukot olivat jo lähempänä kuin luulimmekaan, ja nämä vuonolla ammutut ty-kinlaukaukset olivat vain merkkinä heille, että perillä ollaan. Itse läksin taas tallustelemaan tuppuraista tietä pitkin Trifonaan, joka häämöitteli kolmen kilometrin päässä.

Mutta kävellessäni tuumailin, mitä täällä olisi voitu tehdä. Vain pari pien-tä tykkiä vuonon suussa, — ja sisään ei olisi tullut kukaan. Tai olisipa siellä asemissaan olleet vielä ne toissa päivänä poisvedetyt kaksi ras-kasta konekivääriä, niin selvää jälkeä olisivat nekin tehneet näistä lai-voista. Nyt ei ollut miehillä muonaa, ei ammuksia, ja jäljellä vain siis nolo perääntyminen.

Tottahan oli, että muonan ja muun tavaran kuljetus Suomesta käsin koh-tasi suuria vaikeuksia, mutta jos herra ministeri olisi antanut meille mää-räyksen Vuoreijaan, tai jos yleensä olisimme olleet tietoisia asioiden kehnosta tilasta, niin vaikkapa vuokramoottoreilla olisimme kyenneet kuljettamaan Norjasta Petsamon vartioväelle niin paljon muonaa, että olisivat reväisseet vatsansa.


Nyt kihnutettiin jäätyneitä perunoita ja kuivia leivänkannikoita vastaha-koisten kolttien poronpulkiila, ja miehistö näki nälkää. Taikka nyt ei kih-nutettu enää mitään, sillä koko kuljetus oli loppunut, miehillä oli Heikin-paikassakin vain yhden päivän ruoka-annokset jäljellä, ja vaikkapa bolsut eivät olisi tulleetkaan, olisi heidän vielä samana päivänä täytynyt jättää vahtipaikkansa ja lähteä Salmijärvelle.

Lähestyessäni Trifonaa käännyin taas katsomaan, mitä laivoilla puuhat-taisiin. Siellä oli kait huomattu, ettei mitään vastarintaa ollut odotettavis-sa, ja nyt kuhisi jäällä laivojen ympärillä jo miehiä mustanaan, koneki-väärejä hiilattiin taas jäälle, ja he valmistautuivat nähtävästi etenemään luostarille päin.

Jään reunaan oli myös ilmestynyt kolmas alus, nimittäin meidän mootto-riveneemme. Sen olisivat bolsut tietysti takavarikoineet, mutta kaiken varalta olimme rekisteröineet sen norjalaisen kuljettajan nimiin, ja nor-jalaisten omaisuuteen he eivät hirvinneet kajota. Mutta ruumassa olleet tavaramme ja elintarpeet —ne olivat kyllä menetettyjä. En silloin vielä tiennyt, että siellä oli matkakassammekin.

Kaksi apulaistamme: poliisikoira ja sotakoira.

Parkkinassa nousi tie maalle, ja siellä konsuli odotteli minua. Satakunta metriä tiestä oli suurehko talo, jonka nurkissa liikuskeli moniaita miehiä. Konsuli sanoi, että heillä on vihamielisiä aikeita meitä kohtaan, ja jos vain menemme tietä pitkin talon ohi, niin he ampuvat. Minä sanoin, ettei-hän niillä pitäisi olla asettaakaan, milläampua, ja niin astelimme reip-paasti talon ohi ilman, että kukaan häiritsi kulkuamme. Mutta tällainen väenkokous ilmaisi meille, että bolsujen tuloa oli jo tiedetty odottaa, ku-ten jälestäpäin selvisikin.

Saavuimme luostarille. Siellä kuulimme, että oli päätetty vetäytyä Salmi-järvelle ja jättää vuono ilman taistelua. Yläluostarille oli kyllä lähetetty apuväkeä, mutta ainoastaan pidättelemään bolsujen liian nopeaa etene-mistä. Ylivoima oli siksikin suuri, ettei meikäläisillä joukoilla olisi luostarin seutuja voitu jatkuvasti pitää hallussa, ja sitäpaitsi lähettäisivät bolsut to-dennäköisesti kolmannen joukon Yläluostarin eteläpuolitse Salmijärvel-le, jolloin ne voisivat täydellisesti saartaa rajavartioston joukot ja katkais-ta yhteyden Suomeen.


Eväät olivat Petsamossa kaikki lopussa, ja seuraavana päivänä oli ollut tarkoitus vetää joukot muutenkin Salmijärvelle, jossa varastoja oli vielä jonkun verran, ja sinne oli konekivääritkin jo etukäteen lähetetty. Raja-vartioston päällikkö, majuri Wallenius odotti meitä Vuoremissa, jonnekka hän oli samana päivänä saapunut Salmijärveltä saatuaan tiedon bolsu-jen tulosta.

Viimeisistä vihanneksista oli luosta- rilla keitetty jonkunlainen soppa, jo- ta mekin konsulin kanssa saimme pakillisen mieheen ynnä kannikan lei-pää, mutta se ei riittänyt tyydyttämään meidän nälkäämme, ja kurnivin vatsoin läksimme taipaleelle. Suksia emme onnistuneet saamaan, vaan täytyi turvautua lapikkaaseen, joka ei ollut erikoisemman kiitollinen kul-kuväline, sillä lunta oli tuiskuttanut tielle korttelin paksuudelta, ja joka as-keleella jalka livetti puolen askelta takaisin kiivetessämme pitkin tuntu-rinkylkeä.

Parkkinan kylää v. 1929. Kuva: Pälsi, Sakari. / Museovirasto.

Matkaa Alaluostarilta Vuoremiin tulee 15 kilometriä, vuoroon tunturia, paikotellen alavampia maita ja pikkulampien pintoja. Se on tuollainen pieni kävelymatka, jonka tekee terveydekseen, mutta lienen silloin ollut peräti huonossa vireessä, sillä raskaampaa taivalta en ole vielä milloin-kaan astunut ja sille tielle olin vallan uupua.

Hiihtomies toisensa jälkeen sivuutti meidät, ja heiltä kuulimme päivän tuoreimmat uutiset, nimittäin mitä kunakin hetkenä lähtömme jälkeen Petsamossa on tapahtunut. He kertoivat bolsujen saapuneen jo Ylä-luostareille ja yllättäneen sikäläisen kenttävartion, mutta lähempiä tietoja puuttui. Viimeiset hiihtomiehet kertoivat, että heidän lähtiessään hämä-rissä olivat ensimmäiset joukot jo saapuneet kylään, ja pientä sotaakin oli yritetty pitää vaikkakin tuloksetta.

Siinä kävellessä ilta pimeni ja revontulet syttyivät. Askel tuntui tavatto-man raskaalta, ja vähän väliä sai konsuli odotella minua. Siksipä kehoi-tinkin hänen kiiruhtamaan edelleen Vuoremiin, minä kihnuttelisin hiljal-leen jälestä, kunhan vähän lepäilen. Hetken kuluttua oli konsuli häipynyt näköpiiristäni, ja istuttuani tuokion läksin taasen tallustelemaan.

Mutta yhä painavammalta tuntui saapas, yhä hitaammin katkesi taival. Lopulta näin tulenpilkahduksen edessäni ja sen arvasin tulevan Vuore-mista. Tie oli linjasuora, matkaa saattoi olla vielä puolisen kilometriä, mutta siinä jalat tekivät topin tykkänään. En päässyt enää askeltakaan eteenpäin, oli istuttava hankeen, ja kaihoten katselin kohti vilkuttavaa tulta. En vielä milloinkaan elämässäni ollut tuntenut itseäni niin väsy-neeksi, sillä nyt tunnustin, etten jaksaisi enää kävellä tuota lyhyttä lop-pumatkaa.

Silloin saapui jäljessäni eräs sotilas hiihtäen. Hän oli viimeisiä Petsa-mosta lähteneitä, partiolta tullessaan hiihtänyt vikaan ja siksi myöhäs-tynyt toisista. Nähtyään kurjan ulkomuotoni tarjosi hän minulle suksiaan luvaten itse kävellä ja kantaa käsilaukkuni. Vähän häpeillen estelin aluk-si suostumasta hänen tarjoukseensa, mutta hän tarttui kantamukseeni lähti kävelemään edeltä. Minäkin nousin suksille ja pian olimme kämpän edustalla.

Kämppä oli miestä täynnä, hämärähkö, sillä muuta valoa ei siellä ollut kuin iloinen takkatuli huoneen perällä. Astuin horjahdellen takkaa kohti, jonka ääressä näin majuri Walleniuksen istuvan, löin kättä tervehdyk-seksi ja sanoin: »leipää». Jonka jälkeen vetäydyin pitkäkseni vieressä olevalle ritsille jääden odottamaan trahtamenttia.

Ympärillä istujat päästivät naurunhöräkän, ja kun tiedustelin sen syytä, kertoivat he, että minkään muunlaisia tervehdyksiä he eivät ole vielä tänäiltana kuulleet. Leipää on jokainen pyytänyt ensi sanoikseen.

Pian oli edessäni tuopillinen kuumaa teetä ja leivänkimpale, ja joka syö-dyltä suupalalta palasi taas huumorikin, joten saatoimme rattoisasti sel-vitellä tilannetta. Kaikki olimme kuitenkin lopen väsyneitä, vähitellen kes-kustelu harveni, tulitakassa riutui ja kohta kuului pimenevästä kämpästä vain raskaita kuorsauksia.

Kapteeni Autti, joka toimi kärkenä ja ensiksi miehitti Heikinpaikan ja kävi henkensä kaupalla sammuttamassa Petsamon majakan.

Toisen retkikunnan sekä konsulin ja sihteerin matka tunturien yli

Vuoremasta Salmijärvelle.

Yö Vuoremassa kului häiriöittä, sillä bolsujen merivoimat olivat toistai-seksi pysähtyneet luostarin seutuville. Ne eivät hirvinneet lähteä seuraa-maan jälkiämme yön selkään, pimeässähän saattoi olla vaikka minkä-laisia väijytyksiä.

Mutta emme mekään jääneet heitä odottamaan, koska tiesimme Ylä-luostarin kautta tulevan maajoukon - 480 miehen vahvuisen, kuten myö-hemmin kuulimme - kiiruhtavan Salmijärvelle sulkemaan meiltä Suo-meen johtavan tien. Heti päivän valjetessa olimmekin jo taas jalkeilla, ja karavaanimme lähti painaltamaan kohti Salmijärveä. Meitä jalkamiehiä oli nyt kolme, sillä »Petsamon piispa», kirkkoherra Arvi Järventaus oli myös suksettomana liittynyt matkaamme.

Aamu olikirkas jaaurinkoinen, mutta tie yhäti tuppurainen, ja se kiipesi kaiken aikaa aina ylemmäs tunturille. Järventauksella oli paljon lyhyem-mät petaalit kuin meillä, joten hän sai ottaa kolme askelta siinä kuin me kaksi, mutta urhoollisesti saapasteli hän mukanamme. Hän oli sitonut reikäleivän nuorasta kaulaansa, haukkasi sen syrjästä silloin tällöin pa-lasen ja sanoi:

- Tällaiset kymmenykset minulle Petsamosta annettiin.

Maajärvelle päästyämme ei leivästä ollut enää kuin vähän reiän ympä-rystää jäljellä ja illalla Salmijärvellä ei ollut enää reikääkään. Pari tuntia käveltyämme, juuri tunturin korkeimmalla laella alkoi tuuli vihaisesti po-rottaa vastaamme. Se työnsi teräväsärmäisiä jäähileitä kipeästi kasvoi-himme niin sakeasti, ettei nähnyt kuin muutaman askeleen eteensä, ja pureva tuuli tunkeutui läpi vaatteiden. Minulla oli kyllä lammasnahka-turkkini päälläni, mutta konsuli oli lähtiessään heittänyt hylkeennahka-turkkinsa kuormahevosen rekeen, ja nyt häntä alkoi kylmätä, jonka vuoksi hän hieman niinkuin manaili itsekseen.

Minä koin häntä lohduttaa ja selvitin, että tämä matka sattui juuri otolli-sesti. Sillä kuten Ruotsin kuninkaat ennenvanhaan heti vaalin jälkeen matkustivat läpi valtakuntansa, niin tämäkin matka on nyt konsulille hä-nen Eriksgatansa, ennenkuin hän ottaa hallitusohjat käsiinsä. Konsuli muljautti minuun vihaisesti, ja minä astuin jo pari askelta syrjään val-miina hyppäämään rotkoon, mutta sitten hän käännähti taas tielle ja läksi otattamaan kaksinkertaisella vauhdilla eteenpäin.

Maajärven kämpälle pääsimme puolissä päivin, siinä oli määrä pysähtyä ja keittää saajut sekä haukata palaa, Edellä saapuneet joukot olivat jo tehneet tulet ja sulattelivat lumesta teevettä, mutta kämppä oli vielä kyl-mä, Tunturimatka oli jo väsyttänyt poikia, vaatteet olivat, märkinä ja vä-hän apein mielin nautittiin siinä leivänpalaset ja pakilliset teetä, eikä juttu tahtonut luistaa. Lattialla maata lojotettiin vain murheellisen näköisinä.

Mutta silloin keksi Järventaus keinon, Hän hypähti äkisti pystyyn ja komensi:

-Ei pojat, nyt ei anneta surulle valtaa! Joka mies pystyyn ja sitten kajau-tetaan keuhkojen täydeltä "Kaunis Karjala".
Pojat nousivat kuin komennuksesta, ja pian tärisivät kämpän seinät, kun miehissä vetelimme kaksi värssyä Karjalan marssia. Ja se tepsi. Huu-mori oli palautettu, ja jokainen tunsi itsensä 50 prosenttia reippaam-maksi.

Lapin luontoa. Tscharsjoen köngäs.

En muista, saiko Järventaus jostakin sukset vai pääsikö hän kuorma-rekeen, mutta kaksin konsulin kanssa taas lapikoimme Maajärveltä eteenpäin. Hiihtojoukot painalsivat suorinta tietä Salmijärvelle, meidän oli pakko käyttää valmiiksi poljettuja teitä ja kiertää Töllevin kautta.

Töllevin uudessa kestikievarissakin poikkesimme illan hämärtyessä, mutta talo oli kylmillään. Ovet auki, akkunat säpäleinä ja huoneet auti-oina. Kuljimme huoneesta toiseen ja huikkailimme, mutta kukaan ei vas-tannut, ja niin käännyimme taas tielle.

Se olikin nyt oikeata maantietä, kovaksi ajettua ja siinä oli helpompi kul-kea, eikä matkaakaan ollut enää kuin 12 kilometriä, mutta sille matkalle oli konsuli vuorostaan määrätty uupumaan. Olimme enää vain kaksi ki-lometriä Salmijärveltä, kun hän pysähtyi ja sanoi, että nyt tuli loppu. Hän laskeutui tielle pitkäkseen, kehoitti minua jatkamaan matkaani perille saakka ja lähettämään sieltä sotamiehen poronpulkalla häntä nouta-maan. Hän oli nähtävästi päivällä tunturin yli kulkiessamme vilustunut pahasti, sitten vuoroon taas hionnut ja taas jäähtynyt, ja nyt tekivät sisä-kalut lakon.

Taittelin muutamia kuusenhavuja hänen alleen ja kiiruhdin edelleen. Tie-tysti piti minulle vielä sattua kommellus ennen kuin pääsin perille, sillä kun hetken kuluttua tulin tienhaaraan, käännyin oikeanpuoleiselle, joka oli enemmän ajetun näköinen, mutta joka vei Norjaan. Vasta jäälle tul-tuani huomasin erehdykseni ja pyörsin takaisin, mutta lähes kaksi kilo-metriä oli tullut kävellyksi hukkaan. En minä omia askeleitani surrut, mut-ta nyt oli nopeasti saatava apua konsulille, joka makasi ohuissa pukimis-sa tiellä, ja pakkanen oli aika navakka.

Pääsinhän toki lopulta perille, sain sotamiehet käsiini, ja kaksi heistä lähtikin heti poroilla noutamaan konsulia.

Töllevin majatalo, josta maantie kääntyy Petsamoon. Kuva: Suomen Kuvalehti no 42. 23.10.1920.

Kolttasaamelainen hauta Salmijärvellä v. 1929. Kuva: Pälsi, Sakari. / Museovirasto.

Sauna oli Salmijärvellä lämmitetty, ja siellä löylyssä hautelimme kohta uupuneita jäseniämme. Sapuskatkin olivat saunan päälle paljon mui-keammat kuin luostarilla, ja sitten kelleteltiin »upseerien kämpän» lattial-la vieri vieressä jutellen päivän tapahtumista.

Vielä ei tiedetty, oliko päivä kulunut vaurioitta, sillä väenlaskua ei voitu pitää, kun miehiä vielä saapui vähin erin, eivätkä saapujat tienneet pois-saolevista mitään. Kuitenkin Yläluostarin yksitoistamiehisen kenttävar-tion kohtalo alkoi kutakuinkin selvitä. Kun bolsut tulivat, asetti kenttävar-tion päällikkö vääpeli Teira parivartion Muunnannista tulevalle tielle. Se hävisi kuitenkin bolsujen puolelle eikä palannut. Nyt lähetti hän sinne kolme miestä. He joutuivat yllätyksellisesti bolsujen tulen alaiseksi ja hä-din tuskin pelastuivat tunturiin, kaksi pohjoiseen, yksi etelään päin, eivät-kä ehtineet tuomaan luostarille sanaa, joten bolsut pääsivät yllättämään siellä olevan joukon.

Miehillä oli kenttävartiossa paraikaa soppapata tulella. Syöntiin ei ollut enää aikaa, mutta kaikessa kiireessä lisättiin pataan jonkun verran eilen syötyä soppaa ja jätettiin pata kiehumaan. Kun bolsut hetken kuluttua astuivat keittiöön, ilostuivat he nähdessään, että heille tuliaisiksi oli kei-tetty valmis ruoka, ja hyvällä ruokahalulla he pistelivätkin tuoksuvan so-pan suihinsa siinä oli niin kotoinen maku.

Kenttävartiolla oli määräys viivytys taistelulla estää bolsujen etenemi-nen Salmijärvelle ja koettaa houkutella ne luostarille päin, jotta Petsa-mosta matkaava joukko ei joutuisi saarroksiin. Bolsut näet alkoivat si-vuuttaa luostarin ja painaltaa suoraan Salmijärvelle. Heidän ensimmäi-nen joukkonsa, yksi komppania suomalaisia ja kaksi virolaista hiihto-komppaniaa olikin partioinen avulla saatu käännetyksi luostarille päin, mutta kenttävartio oli nyt saarroksessa, eikä auttanut muu kuin läpimur-to.

Aina puoleenyöhön saakka houkutteli 12-miehinen joukko bolsuja jäl-jessään Muurmannillepäin. Silloin tällöin pysähdyttiin antamaan tulta, sit-ten taas livahdettiin tunturin taakse. Vihdoin jyrkän tunturin rinteessä päätettiin murtautua läpi. Valkoisissa, lumipuvuissaan makasivat miehet lumessa sukset jalassa, kiväärit selässä valmiina heittämään käsigra-naattinsa. Bolsujen etujoukko kulki ketjussa, pääjoukko seurasi rivistös-sä 300 metriä taaempana. Liikkumattomina makasivat miehet asemis-saan kunnes ketju oli »käden ulottuvilla». Silloin kuuluu komennus »heit-täkää», ja 12 granaattia lentää kohti vihollisen rivistöä. Jo räjähtää, ja kuin varjoja suhahtaa 12 valkopukuista olentoa vihollislinjan läpi. Ennen-kuin bolsut kerkisivät käsittämään, mistä oli kysymys, olivat tunturi ja pimeys jo peittäneet valkoiset oliot suojiinsa.

Pimeässä hajaantui kuitenkin joukko, ja kun vääpeli seuraavana päivänä saapui Salmijarvelle, oli hänellä mukanaan vain kolme miestä. Yksitellen heitä sitten päivän mittaan saapui, mutta vielä illalla puuttui jokunen, ja heidän kohtalostaan olimme huolissamme.

Vaikka olimmekin väsyneitä, niin ketään ei tunnustanut erikoisemmin nukuttavan. Yö oli kulunut jo pitkälle, mutta puhetta yhä riitti. Paitsi Jojo Koivisto. Hän oli tavallisesti ensimmäisenä, kun juttupäälle ruvettiin, mut-ta nyt hän ei ollut entisellään. Hän nukkui uunin vieressä lattialla perin levottomana, ei noussut repäisevimmistäkään kokkapuheista, käänteli vain kyljeltä toiselle ja puhui unissaan merkillisiä lauseita. Kaikki sitä ih-mettelivät, ja vasta jäljestäpäin tulimme ajatelleeksi, olisiko aavistus sa-nonut hänelle, että ylihuomenna hänen elämänsä juoksu päättyy tämän samaisen talon pihamaalle.

Salmijärven verisessä ottelussa tämän kuun 1 päivänä kaatui miestensä rinnalla ylivoimaa vastaan taistellen jääkäriluutnantti Yrjö Koivisto.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1106567?term=Petsamoon&term=Petsamossa&page=8

Suojeluskuntalaisen lehti no 15. 15.04. 1920.