Olli-Pekka. / Lapin Kansa 1936.

Petsamon koltat.



Lienee jo aikaisemmin tullut sanotuksi,että Lapin komitealle äskeisellä matkallaan Utsjoelle ja Petsamoon oli erityiseksi tehtäväksi muun, ohella annettu lappalaisten omintakeisten elämänmuotojen turvaamista koske-van asian selvittely sekä lisäksi tutustuminen Petsamon Suonikylän muodostamista erityiseksi suojelualueeksi herätettyyn kysymykseen.

Molemmista, mutta, varsinkin jälkimmäisestä on olemassa iso pinkka erilaisia asiakirjoja, jotka ovat pohjana asiain käsittelylle. Sivuutamme ne ja tyydymme sen sijaan edelleenkin esittämään vain omia havaintoja ja näkemyksiämme, siis pysyttelemään matkamuistelmien puitteissa, joten kaikki se, mitä tässä sanomme, samoinkuin sekin mitä aikaisemmin olemme matkan vaiheista kirjoittanut, menee omaan lukuumme.

Vesisaaresta Kolttakönkäälle ajettiin vartioalus "Turjalla", ei sentään ai-van perille asti, vaan Elvenesiin, josta lyhyt loppumatka oli suoritettava Kolttakönkään majalan suurella moottoriveneellä. Alus oli luovutettu komitean matkaa varten. Kun "Turjan" päällikkö Vesisaaren satamassa teki asiasta sotilaallisen ilmoituksen kunnallisneuvos Fräntille, ilmoittaen aluksen olevan "herra puheenjohtajan käytettävänä", niin siitä me muut saimme aiheen ristiä Ukko-Fräntin amiraaliksi. Ja kun Elvenesistä läh-dettäessä "Turjan" päällikkö 'kysyi Fräntiltä, että mihin, satamaan nyt ajetaan, niin ehdotimme "amiraalille", että mitähän olisi jos pistäydyttäi-siin vaihteen vuoksi Huippuvuorilla. Mutta "amiraali" murahti vain kui-vasti, että Liinahamariin. Ja sinnehän sitä sitten mentiin. Mentiin "yötä myöten", sillä ilta hämärsi jo melkoisesti, kun Kolttakönkäältä palattiin takaisin laivalle.

Kolttakörikäällä puhuteltiin muutamia alkuasukkaita. Eräs ukkeli muisteli vielä katkeruudella - eikä kummakaan - sitä seikkaa, että kolttien ikivan-hat kalastusoikeudet Patsjokisuulla luovutettiin Suomen-Norjan rajan-käynnissä norjalaisille. Tästä asiasta on aikoinaan ollut paljonkin puhetta ja totuus on, ettei siihen luovutukseen ollut riittävää aihetta. Sitä on puo-lusteltu m.m. sillä, että kalastus oli ollut vähätuottoista ja että koltat sai-vat siitä rahallisen korvauksen, mutta sellainen puolustelu on tyhjää pu-hetta. Vanhojen nautintaoikeuksien luovutus oli kerta kaikkiaan väärä té-ko, joka, sen pahempi, ei liene ainakaan nykyoloissa korjattavissa.

Mitä muuten tulee Kolttakönkään kolttakylään, niin siellä elää kituutetaan suurin piirtein entiseen tahtiin. Muutamia uusia asumuksia on sitten viime näkemän syntynyt, joten kylä on pessyt hiukan silmiään. Mutta muissa suhteissa näytti elämän meno olevan entisellään. Matkailu-liikenteen varassa se pääasiassa on ja sikäli kuin riittää lohelle persoja "turistimia", pysyy kolttakin leivissä. Joku joukosta yrirtelee sentään pitää karjaakin ja uusi aika ja sen tuomat muuttuneet olosuhteet tuntuvat viit-taavan siihen suuntaan, että karjanhoitoon olisi ryhdyttävä laajemmassa mitassa, jos mieli kolttaheimon säilyttää asemansa komean könkäänsä äärellä. Vanha polvi kierteli vuodet paikasta toiseen, mutta se aika on mennyt, eikä enää palaa. Eräs koltista kertoi seudulla olevan mahdol-lisuudet ainakin yhden lehmän pitämiseen taloa kohti, mutta milläpä koltta lehmiä hankkisi ja puuttuu myöskin karjasuojat.

Mutta on Petsamossa sentään sellaisiakin kolttakyliä, joissa elämä ei riudu aivan paikoillaan. Sellaiselta vaikuttaa Moskovan kylä Petsamo-joen varrella. Sinä aikana, jolloin se on ollut Suomen hallussa, on kylän ulkonäkö paljon muuttunut. Uudet rakennukset puhuvat asunto-olojen parantumisesta ja missä tällaista tapahtuu, siellä on havaittavissa edis-tymistä muissakin suhteissa. Muistettakoonkuitenkin aina, ettei tässä suhteessa sovi odottaa liikoja, eikä mitään liian varhain. Kullakin rodulla ja heimolla on oma tahtinsa yrittäessään mukautua muuttuneisiin olo-suhteisiin. Kehitys kulkee eteenpäin lakkaamatta. Se, mikä kävi laatuun joskus menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina, ei kävele enää nyky-oloissa ja varmaan riittää elämisen huolia ja murheita tulevillekin suku-polville. Kysymys on lyhyesti sanoen vain siitä, kuka jaksaa seurata mu-kana. Siitä on kysymys myöskint uolla kaukana Jäämeren vaiheilla, jos-sa sellainen eläjä, joka ei elämäntaistelussa kestä, saattaa luonnon pa-kosta, "pudota kärryiltä" vielä nopeammin kuin vastaava yrittäjä suotui-sammissa olosuhteissa. Eikä siinä mikään tekohengitys auta. Sanoi jo eräs viisas kiinalainen opettaja yli 2,000 vuotta sitten, että jos lammikko kuivuu ja kalat haukkovat ilmaa, ei maksa vaivaa ripotella niiden sekaan vettä. Eli siis: mikä on tuomittu kuolemaan, se, katoaa.

Tämä on nähdäksemme se tausta, jota vasten on katsottava ja joka on oleva lähtökohtana pohdittaessa keinoja tuon tai tämän heimon luontais-ten elämänmuotojen turvaamiseksi. Ja kun on kysymys nimenomaan valtiosta ja sen velvollisuuksista tämän asian yhteydessä, niin pitemmäl-le tuskin voidaan mennä kuin siihen, että kaikille kansalaisille varataan samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet leiviskänsä hoidossa. Tukea sil-loin, kun sitä tarvitaan, mutta ei mitään keinotekoisia vippakonsteja. Niitä on kyllä maailmanparantajia, joilta eivät aatteet lopu, mutta lapsellista olisi juosta niiden perässä.

Kolttaemäntä Liisa (Feodoroff) pahnanpohjimmaisineen Nautsijärvellä 26.10.1941. Kuva: Sot.virk. H. Roivainen. / SA-kuvat.

Postikortti 1930-luvulta. Kuva: Lapin maakuntamuseo.

Jouni Niittyvuopio - Uulas-Uulan Jouni v. 1926. Kuva: S. Paulahar-ju. / Museovirasto.

Moskovan kylä v. 1935. Vas. oleva talo Darmidon Jefremoffin vanha asuinrakennus, oikeassa laidassa Anton ja Boris Jefremoffin vanha rakennus (myöhemmin purettiin) sekä uusi keskeneräinen rakennus. Kauempana näkyy osa Aleksanteri Jefremoffin taloa.

Oikeassa oli Jouni Niittyvuopio, lappalainen kauppamies Utsjoen Kan-gasniemeltä, joka ei väsynyt toistamasta ajatusta: suomenkielen opetus-ta lappalaisalueen kouluissa on tehostettava. Se perustui siihen, että lappalaisillle on järjestettävä samanlaiset mahdollisuudet hoitaa asiansa kuin muillekin kansalaisille. Ellei hallitsemaan kieltä, niin sormi on suus-sa silloin, kun kiperä paikka tulee eteen. Jouni Niittyvuopio ja ne muut, jotka häntä kannattivat, tulivat mieleemme, kun Moskovan kylässä koh-tasimme 10-vuotiaan kolttapojan Mooses Jefremoffin, joka osasi selvit-tää kylänsä ja vieläpä naapurikylänkin asiat paljon paremmin kuin van-hempi väki. Kun aluksi yritettiin ottaa selvää asioita vanhemmilta ihmi-siltä, kävi se kovin hitaasti ja kankeasti, mutta niin pian kuin keksittiin tämä reipas miehenalku, alkoi juttu luistaa.


Kaikki tuo oli suomalaisen koulun ansiota. Poika oli käynyt Parkkinan kansakoulua ja kun hänellä on älliä päässä, ei koulunkäynti ole mennyt suinkaan hukkaan, vaan langennut sangen otolliseen maaperään. Lisää vain samaan suuntaan opetusta koittalapsille, niin hyödyksi se heille kaikki on.

Sellaista jäi mieleen Moskovan kylä. Entäs sitten Suonikylä.

Sinne johtaa Nautsista noin 42 kilometriä pitkä kinttupolku, joka meno-matkalla käveltiin yhteen kyytiin. Kymmenen tuntia sillä matkalla hupeni. Suonikylän asukkaat, jotka kesäasunnoiltaan olivat saapuneet talviky-läänsä kokoustilaisuutta varten, olivat arvelleet, että tuota taivalta eivät "herrat" suorita yhdessä päivässä, mutta se arvelu ei pitänyt kutiaan, sil-lä retkikunnan kaikki jäsenet olivat tottuneita kävelijöitä. Eivät sanoneet koltatkaan tuota matkaa nopeammin kävelevänsä silloin, kun on jotain kantamista.

Mutta Suonikylän koulun sauna, jonka rakennusmestari Haataja oli ys-tävällisesti lämmityttänyt, maistui pitkän apostolinkyydin jälkeen hyvältä. Eikä paljasta vettäkään tarvinnut litkiä, sillä uuden koulutalon rakennus-miehillä oli sellainen kokki, joka osaa laittaa kaljaa mustikoista. Emän-nät, tässä on resepti, kokeilkaa, ei ole katumista: 10 litraa vettä, puoliki-loa sokeria, litra mustikoita ja markan annos hiivaa. Mustikat keitetään sohjuksi ja valmistetaan koko homma sitten niinkuin tavallinen kalja. Sii-tä tulee hyvää juomaa, meidän mielestämme parempaa kuin kalja. Sitä-paitsi siinä on kaljan maku.

Suonikylä, kolttalappalaisten talvikylä, jonka Suomen valtio rakensi heille korvaukseksi siitä, että he menettivät rajankäynnissä vanhan talvikylän-sä Venäjän puolelle, vaikuttaa varsin hauskan näköiseltä. Talot ja niiden ulkorakennukset ovat suorassa rivissä, rakennetut asemakaavan mukai-sesti. Niitä on kaikkiaan 20, mutta 13 asukasta jäi ilman asuntoa. He tie-tenkin toivovat, että oma talo rakennettaisiin heillekin. Toivomus tuntuu varsin oikeutetulta, sillä kun kerran on muillekin rakennettu, niin miksi ei heillekin.

Kokouspäivä oli sunnuntai, leppoisa ja lämmin. Oli mielenkiintoista seu-rata kolttaheimon kokoontumista talvikyläänsä, joka tähän aikaan muu-ten on autio. Palovartijaa lukuunottamatta, jota virkaa kukin vuorollaan suorittaa. Suonikylässä ei kesällä asu ketään. Kun heimo lähtee huhti-kuun loppupäivinä .eri tahoille, kukin suku omalle järveileen, ollaan koko kesäkausi etäällä toisistaan. Vasta jouluksi saavutaan talvikylään. Silloin saa kylä nopeasti eloa. On vilinää ja vilskettä ja juttu luistaa. Kysellään vointia, tiedustellaan kuulumisia, sillä, eihän ole pitkään aikaan tavattu.

Nyt oli sitten kesken kesää sanoma kulkenut järveltä järvelle, kesäasu-muksesta toiseen, että valtiovallan edustajat haluaisivat keskustella ja neuvotella kolttaheimon miesten kanssa. Se oli saanut nyt miehet liik-keelle, olipa muutamia naisiakin liittynyt mukaan ja kun myöskin supis-tetun kansakoulun alakoulukin oli alkanut, oli tuona elokuisena sunnun-taipäivänä Suonikylässä vilkasta.

Nelisenkymmentä miestä oli tilaisuuteen saapunut. Nuoria ja vanhoja, yleensä reippaalta vaikuttavaa erämaan kansaa. Kyllä ne vain jaksavat kulkea, nekin vanhat miehet, jotka tuuheine partoineen seurasivat valp-paasti kokouksen menoa. Joku joukosta oli saapunut lähes seitsemän penikulman takaa, Monenlaisia elämäntarinoita varsinkin noiden ikä-miesten parveen kätkeytyy. Paras miehuus liittyy Venäjän vallan aikaan, jonka varsinkin loppuvaiheet koettelivat lujasti kolttaheimoa. Maailman-sotaankin monet miehet joutuivat. Toiset palasivat ehjin nalhoin, toiset jäivät ainaiseksi sille, tielle Sellaista on sota. Erämaan keskeltäkin se osansa ottaa.

Mutta Suomen komentoon olivat koltat tyytyväisiä. Mitä tahansa heiltä kysyttiin, vastasivat he siihen rauhallisesti ja hillitysti. Ja mitä heidän käyttäytymiseensä muuten tulee, niin aivan ihmettelimme, kun puheen-johtajan ryhtyessä kiittämään kokouksen päätyttyä kolttaheimon miehiä, nämä nousivat kuin, yhtenä miehenä ylös ja Kiureli Sverloff vastasi pu-heeseen täysin asiallisesti. Kun suomenkielen taitonsa ei aivan kaikkia ajatuksia kyennyt tulkitsemaan, oli hän, kylänvanhimman ominaisuudes-sa, sopinut maatalousneuvoja Kankaansydämen kanssa puheensa jat-kosta, jolloin saatiin kuulla, että, heimonmiehet olivat mielenkiinnolla seuranneet myöskin niitä uusia näköaloja, joita seudun elinkeinoista ja niiden kohottamismahdollisuuksista keskusteltaessa oli avautunut.

Mitäkö ovat nämä uudet näköalat?

Lyhyesti sanoen: koltat haluavat pitää lehmiä ja viljellä myös perunoita. Muutamat ovat jo kokeilleet ja hyvällä menestyksellä, mutta toivovat saavansa tässä kaikessa sopivaa ohjausta. Kun on lehmiä ja perunoita, ei tarvitse teurastaa niin paljon poroja kuin nyt. Kun näitä asioita koske-teltiin, innostuivat ukot lisää. Mutta niitä on, joiden mielestä Suonikylän kolttayhteiskunta olisi rauhoitettava sellaiseksi "kansatieteelliseksi puu-tarhaksi", jossa väestön elinkeinoelämä olisi jätettävä vuosisataiseen rauhaansa. Nyt kävi selville, että tällä väestöllä on itsellään taloudellisten olojensa kohottamispyrkimyksiä. Ja niin kauan kuin niitä on ja niitä myös pyritään toteuttamaan ja asianomaisia tässä sopivasti ohjataan, säilyy tämä erämaan erikoislaatuinen heimo. Mutta jos elämä alkaa polkea paikoillaan, merkitsee se heimon häviämistä. Tämä on käsityksemme.

Alkoi sataa ropistella, kun sunnuntaina iltapäivällä lähdettiin paluumat-kalle. Oltiin märkiä miehiä, kun poikettiin Karnjärven isännän, Petteri Feodoroffin kesätalossa, jossa toimelias Liisa-emäntä keitti niin hyvää teetä, ettei sellaista saakaan joka paikassa.

Mutta kun yövyttiin 8 km. Karnjärvestä 8 km. sijaitsevaan Mukkajärven välikämppään, jonka metsähallitus on rakennuttanut, saimme kokea mieluisan yllätyksen. Kun lähdettiin illansuussa Karnjärvestä, jäi Liisa emäntä paistamaan kaikessa rauhassa leipiä. Päästyään siitä hom-masta oli hän erään toisen emännän kanssa käynyt vetämässä nuottaa ja ilmestyi kolmen aikaan yöllä välikämppään paistamaan matkamiehille komeita siikoja ja taimenta.

Missä vällissä hän ehti nukkua?

Jaa, sitä sopiikin kysyä.


Sitä mekin kaikin kysyimme, kun kukin unenpöpperöstä vähitellen selvi-simme. Emme osanneet muuta kuin ryhtyä vähitellen haukkua louskut-tamaan omaa nykyistä sukupolveamme ja samalla itseämme. Poispilat-tuja taidamme olla. Tuossa paistaa tuo koittaemäntä, seitsemän lapsen äiti, siikoja keskellä yötä, kulkenut pitkän taipaleen, eikä näytä vähää-kään väsyneeltä. Siunattu olkoon hän vaimojen seassa!

Jämerätuumainen puheenjohtajakin innostui asiasta siinä määrin, että ryhtyi iso siika kämmenellään pitämään aikamiespojalleen esitelmää avioliiton alalta, keihoittaen ottamaan ohjeita esillä olevasta tapauksesta.

Mutta ei tässä vielä kyllin. Emäntä jäi sinne kämpälle, kun me läksimme aamuvarhaisella Nautsia kohti. Siinä autoa odotellessamme ilmestyi hänkin Nautsiin. Oli poikansa kanssa taivaltanut tuon 20 km. pituisen matkan niinkuin ei mitään. Sokeri oli loppunut ja sitä oli pitänyt lähteä hakemaan. Kolme tuntia kertoi kämpässä nukkuneensa, kun poika saa-pui.

Kotoisin on hän Nuortijärveltä Venäjän puolelta, vasta 32-vuotiaa, mutta lapsia on jo seitsemän. Hänessä on näköä vieläkin, saati kymmenkunta vuotta sitten, jolloin Petteri Feodoroff eli "Pikku-Petti", kuten häntä hei-monsa keskuudessa kutsutaan, sai päähänsä lähteä tuon huikean pit-kän matkan takaa, Nuortijärveltä saakka hakemaan itselleen emäntää ja mielistyi heti tähän komeaan Liisaan. Ja Liisa puolestaan oli arvellut, et-tä, miestä, joka tuollaisen vaivan, näkee, ei sovi tyhjin toimin palauttaa, ja niin lähti Liisa mukaan.

Sellainen on tämän kolttaperheen avioliiton alkutarina.

Ja täytyy sanoa, että kerrassaan joutavana mekin pitäisimme, jos tuollai-sen matkan takaa pitäisi kuivin suin palata. Onneksi löytyi sentään lä-hempää.

Eikä sitten muuta kuin terveisiä vain niin Utsjoelle kuin Petsamoonkin, aina Suonikylää myöten.