Eräästä Karl Resen matkakertomuksesta.

Petsikkotunturi


Nyt meidän oli erottava hyvästä venheestämme, josta meillä kuudetta viikkoa oli ollut niin paljon hyötyä ja huvia. Se vedettiin rannalle ja jätet-tiin alaspäin käännettynä tähän erämaahan, jotta siitä mahdollisesti voisi olla hyötyä muille; meitä se jo oli palvellut tarpeeksi kauvan. Me emme kaiketi koskaan tulisi näkemään sitä uudestaan, sillä ei ollut juuri luulta-vaa, että kohtalo vast'edes lähettäisi jonkun meistä tänne kaukaiseen ja unhotettuun seutuun.

Tuli pitkällinen sommitteleminen, ennen kuin tavarat kerittiin jakaa niin, että kukin sai kohtuullisen taakan, jonka hän juuri sitä varten mukaan otetuilla poron ohjaksilla sitoi olkainsa ylitse selkäänsä. Perättäin as-tuimme ylös jyrkkää rantamäkeä, kaikkiaan kymmenen henkeä, ja aloim-me kulkea Petsikkotnnturia kohden. Se ei ole tunturi varsinaisessa mer-kityksessä, vaan ainoastaan ylätasanko. Muinoin on sillä kasvanut män-tymetsää ja siitä se on saanut nimensä (petse nimittäin merkitsee män-ty), mutta se lienee ollut monta miespolvea sitten; nyt siellä ei löydy yh-tään mäntyä, vaan kylläkin matalaa koivumetsää ja pajupehkoja.

Lappalaiset tiesivät kertoa että vielä halkeamissa siellä täällä joku vanha kanto, jolla on monihaaraiset juuret, voitiin tavata, mutta mitään kasva-vaa havupuuta ei löydy. Laaja on näköala joka taholle, mutta erämaata on silmää vastassa, katsoipa minne hyvänsä. Kaukana lännessä koho-aa Rastekaisan lumen peittämä huippu, etelässä Peldoive. Marrastuntu-ri ja muita tuntureja, idässä kimaltelee järvi järven vieressä aamu-aurin-gon säteiden loisteessa ja pohjoisessa näkyy mataloilla pensailla peitet-ty tundra, silloin tällöin vaihdellen muutamien tummanruskeiden soiden kanssa.

Keskellä Petsikkoa on autio tupa, kenties vanhin koko Lapissa. Se on rakennettu Tornion tuomiokunnan entisen tuomarin Ticcanderin toimes-ta, joka käräjämatkoillaan Utsjoella kaipasi soveliasta lepopaikkaa ja sii-tä syystä sai aikaan ensimmäisten autioiden tupain rakentamisen. Kun-nia ja kiitos olkoon hänelle siitä! Kun Mierasjäyren luo rakennettiin tupa, jäi Petsikon tupa hoidotta ja rappeutui vähitellen, mutta 1880-luvun kes-kipalkoilla Utsjokelaiset laittoivat sen uudestaan kuntoon. Pieni se on, ja siellä olo käy vaikeammaksi polttoaineen puutteen tähden, mutta suurta hyötyä siitä on kaikissa tapauksissa, etenkin postimiehelle, joka kahdesti kuukaudessa kuljettaa postia Utsjoen ja Inarin välillä

Petsikkotupa v. 1927. Kuva: Suominen Eero. / finna.fi

Hän säilyttää tuvassa, pataa ja kaukalota, joka viimemainittu saa toimit-taa lautasen virkaa, ja talvis-aikaan hänellä on tapana vedättää tänne muutamia kuormia kuivia halkoja, jotka hän hautaa lumeen voidakseen säilyttää ne yksinomaan omiksi tarpeikseen. Inarin ja Utsjoen pitäjän välinen raja hakattiin auki ensi kerran 1885; se kulkee Petsikon yli vähän matkaa autiotuvan eteläpuolitse.

Seutu oli meidän kulkiessamme sen läpi kenties edullisimmassa asus-saan. Saxifraga oppositifoliat, joiden heleät sinisenpunaiset kukat levit-tivät hienoa tuoksua ympärilleen, peittivät vihannoilla lehvillään laajoja aloja. N. s. postitie tuli ilmeisesti huonommaksi, niin pian kuin tulimme Inarin pitäjän alueelle, ja vihdoin kävi niin hullusti, että me kolme, jotka kuljimme toisten edellä, olimme eräällä suolla ja huomasimme kokonaan kadottaneemme sen vähäisen ohjauksen, joka meillä tähän asti oli ollut siitä. Ett' emme joutuisi peräti pois oikeasta suunnasta, mikä helposti olisi voinut tulla vaaralliseksi, asetuimme mättäälle odottamaan seura-laisiamme.

Kun he tulivat näkyviin, huomasimme, ett'emme vielä olleet järin kauka-na oikealta tieltä, mutta jos olisimme jatkaneet siihen suuntaan, kuin olimme aikoneet, olisimme kulkeneet ihan väärään. Kun tie kerran on olemassa, olisi se pidettävä sellaisessa kunnossa, että matkustajat eivät keskellä valoisaa päivää joutuisi eksymisen vaaraan, varsinkin kun se voisi tapahtua hyvin vähillä kustannuksilla, jos niille soille, joilta polkuja puuttuu, tehtäisiin niitä. Tämä pyyntö on niin kohtuullinen, että se olisi pitänyt täyttää, ennen kuin sitä edes oli ehditty esittääkään.

Petsikon eteläpuolella on Pikku-Säytsjäyre. Toivoen mahdollisesti löytä-vämme venheen sen rannalta, menimme sinne, mutta turhaan; meidän siis täytyi kiertää järvi, tullaksemme Ison-Säytsjäyren luona olevalle tun-turimajalle. Vasta silloin saimme kokea, kuinka vaivaloista voi kävelemi-nen olla Lapin postitiellä. Metsää hakkaamalla merkitty tie vei alussa ko-vaa maata myöten, mutta pian tulimme suolle, jossa oli sylen korkuisia mättäitä lähetysten.

Mättäältä mättäälle hyppiminen oli hyvin rasittavaa, mutta vielä vaikeam-pi oli laskeutua alas yhdeltä pian sen jälkeen noustakseen toiselle. Mut-ta vaikeinta oli mättäiden välitse ja sivuitse tunkeuminen, sillä maa oli lä-pimärkää ja täynnä vesilätäköitä. Sitä paitsi ei tiedetty tietä varmasti, mutta kun kaukana edessämme näimme muutamia maassa olevia hir-siä, joiden päätimme olevan polun jäännöksiä, läksimme menemään sinnepäin.

Arvelumme näyttäytyi oikeaksi. Polku siinä oli ollut, mutta sen oli kevät-tulva aikoja sitten hajoittanut, eikä yksikään hoitava käsi ole sen jälkeen pannut puita paikoilleen; ne olivat sikin sokin,niin kuin vesi oli sattunut hajoittamaan ne. Meidän onnistui kuitenkin päästä niiden toiselle puolel-le ja suuntasimme kulkumme kompassin avulla uudestaan. Suon vastai-sella puolella osoitti metsässä oleva aukko tien paikkaa, mutta avaralla suolla ei ollut mitään tallattua polkua, ei yhtään seivästä tai muuta merk-kiä, joka olisi näyttänyt sen oikeata suuntaa. Ei ollut enää käytännöllistä kulkea perätysten, kuten tähän asti, me muodostimme vähitellen pitkän ketjun ja ponnistimme eteenpäin kukin siitä, mistä hän toivoi voivansa päästä vähimmällä vaaralla.

Eivät edes utsjokelaiset, jotka olivat mukanamme, voineet antaa mitään tietoa, vaikka jotkut heistä olivat kulkeneet tätä tietä joka kesä monena vuonna perätysten. Vetelimmät paikat täytyi meidän kiertää ja kömpiä ylös niistä lätäköistä, joihin vähän väliä putosimme, välistä paljon polvia syvemmälle. Päästyämme vähän kovemmalle maalle, koettelimme niin hyvin kuin mahdollista pusertaa veden pois saappaanvarsistamme, ett'ei se taakka meitä tarpeettomasti painaisi. Viimein saavuimme leveälle ja matalalle purolle; sen ylitse oli mentävä, mutta miten? Matala se oli, tus-kin jalan syvyinen, mutta sen pohjana oli löyhää, kenties pohjatonta mu-taa.

Kuljimme puron vartta pitkin sen suulle asti löytämättä vähintäkään mah-dollisuutta päästä sen yli. Ei ollut siis muuta keinoa jäljellä, kuin kahlata järven kautta, jonka pohja kaikeksi onneksi oli kova. Sitten tulimme vih-doin monen vaivan ja vastuksen jälkeen suon toiselle puolelle ja tapa-simme ainakin kovaa maata jalkojemme alla. Täällä olikin tie siitä syystä jokseenkin hyvä, jonka ohessa tiheää lehtimetsää oli hakattu pois parin sylen leveydeltä, niin että varmasti näimme sen suunnan, johon meidän oli kuljettava. Kun myöhään illalla vihdoin saavuimme Paksumaan kesä-paikalle, Säytsjäyren luona olevalle tunturimajalle, olimme kaikki niin väsymyksen vallassa, että meidät olisi voinut kaataa lyijykynällä.

Nälkäisiä olimme tosin myös, mutta vielä enemmän väsyneitä. Kun olim-me päässeet perille, oli ensimmäinen tehtävämme ottaa esille kuivia vaatteita ja jalkineita, jotka me virkistävän uinnin jälkeen puimme pääl-lemme. Sen jälkeen menimme tupaan, missä isäntäväki sanoi meitä ter-vetulleiksi. Täällä sisällä kohtasi meitä ihana näky. Keskellä pöytää oli iso maitokehlo täynnä mitä ihanimpia kullankeltaisia lakkoja ja aivan sen vieressä toinen kehlo täynnä vasta siivilöityä maitoa! Matti ja Pekka oli-vat meidän uidessamme ottaneet esille lautaset, veitset, kahvelit ja lusi-kat sekä alkaneet asettaa eväsvarojamme pöydälle kehottaen emäntää auttamaan antamalla marjoja ja maitoa.

Marjamaito on jokapäiväinen ruokalaji Savossa siihen vuoden aikaan, mutta en ollut vielä koskaan syönyt lakkoja maidon kanssa, Nyt voin to-distaa, että se käy oivallisesti päinsä. Hetken päästä aloimme kysellä, minkälaista matkan jatko tulisi olemaan, oliko meidän kahlattava pohjat-tomissa soissa n.s postitiellä, vai oliko minkäänlaista huojennusta odo-tettavissa? Talon väki lupasi kyyditä meidät venheillä Säytsjäyren yli tämän ja Syysjäyren välisen postitien päähän, mutta he tiesivät myös kertoa, että viimeksi mainitun järven pohjoisella rannalla ei ollut venhet-tä, vaan eteläisellä oli.

Johannes Holmberg taakkamiehenä v. 1918. Kuva: Auer Väinö. / Museovirasto. / finna.fi

Oli siis välttämätöntä lähettää sana kalastajalappalaiselle Syysjäyren etelärannalle ja saada hänet tuomaan venheitä meitä vastaan; muutoin meidän olisi pitänyt olla valmiit kiertämään molemmat järvet, mikä olisi ollut vielä vaikeampaa ja rasittavampaa, kuin mitä sinä päivänä olimme saaneet kokea. Kaksi utsjokelaisista kantajistamme suostui lähtemään Syysjäyrelle ja toimittamaan sieltä venheitä meitä vastaan määrätylle paikalle. Levättyään ainoastaan pari tuntia he ottivat taakkansa hartioil-leen ja lähtivät tielle. Aivan väärin on kuitenkin käyttää lausepartta tielle", sillä tietä ei nimeksikään ole olemassa.

Tämä valtatie, ainoa kulkureitti, joka yhdistää Utsjoen Inariin ja siten muuhunkin Suomeen, on niin kummallisesti suunnattu, että se kulkee molem-pain isojen järvien, Säyts- ja Syysjäyren yli. Sen, jonka ei onnistu saada venhettä niiden yli mennäkseen, on pakko kiertää ne, ilman mi-tään ohjausta askelilleen. Ei ole soveliasta kulkea järven rantaa pitkin, sillä silloin tie tulisi hyvinkin kymmentävertaa pitemmäksi, koska kapeita niemiä pistää kauaksi järveen, ja niiden kiertämiseen menisi monta päivää.

Maa on häjyintä kulkea, mitä voi ajatella, sen olimme sinä päivänä koke-neet n.s. tiellä, ja lappalaiset, jotka menivät hankkimaan meille venheitä, kertoivat sitten, että he olivat kulkeneet yhtä pahojen maiden kautta mel-kein koko matkan aina Syysjäyren kalastajatuvalle asti. Mitähän yleisö maan eteläosassa ajattelisi ja sanoisi, jos kahden siellä olevan pitäjän välistä parasta ja ainoaa kulkureittiä myöten olisi yhtä vaikea matkustaa kuin tätä. Tosin kysymyksessä oleva tie on alkuaan aiottu ainoastaan postinkuljettajan tarpeiksi, ja häntä varten on venhe sekä Säytsettä Syysjäyressä, mutta totta on, että monta muutakin henkeä kulkee sitä tietä, erittäinkin monta kymmentä jalkamiestä, jotka palaavat kalasta-masta Jäämeren rannalta.

Heillä kai on oikeus vaatia, että tapaavat yleisen postitien pitkin pituut-taan niin viitoitettuna, ett' eivät he ainakaan selvällä päivällä ole vaaras-sa eksyä oikeasta suunnasta ja mahdollisesti menehtyä joko pohjatto-miin soihin tai turhaan harhaillessaan erämaissa. Jo muutamia vuosia sitten on tehty ehdotus tien saattamisesta sellaiseen kuntoon, että se tulisi vastaamaan kohtuullisimpia vaatimuksia matkustajain hengen ja terveyden turvaamiseksi, mutta ei mitään tulosta ole vielä näkynyt.

Tätäkin vaatimatonta ehdotusta on pidetty liian laveana, koska, kuten syyt kuuluvat, voidaan saada venhe järvien yli kulkua varten, jonka täh-den tien hakkaaminen ja viitoittaminen niiden ympäri olisi tarpeetonta. Tosin voidaan joskus saada venhe, jos väki jo on muuttanut kesäpaikoil-leen, jos heidän venheensä ovat kunnossa ja kotona, jos he ovat halulli-sia lainaamaan niitä ja jos venheet Syysjäyrellä sattuvat olemaan oikeal-la puolen järveä, mutta nämä monet ehdot ovat pahana esteenä, eikä voi usein odottaa siksi, että ne kaikki ovat matkustajan eduksi.

Herrasmiehet, jotka eivät pidä kovin tarkkaa lukua rahoistaan, voivat to-sin päästä eteenpäin palkkaamalla Utsjoella kantajia ja oppaita, joita ei kuitenkaan kaikkina vuodenaikoina ole helppo saada, ja sitten lähettää joitakuita heistä edeltäkäsin hankkimaan venheitä. He voivat myös run-sasta maksua vastaan tuottaa sellaisia itseänsä vastaan Kaamasjoen luona olevista taloista, vaikka se onkin vaikeata ja vie paljon aikaa. Mut-ta enin osa niistä, jotka täällä matkustavat, on köyhää väkeä, jolla ei suinkaan ole varoja eikä halua tuhlata semmoisiin liiallisuuksiin sitä säästörahaa, jonka se kovalla ja vaivaloisella työllä mahdollisesti on an-sainnut, säästörahaa, joka useimmiten on aiottu lieventämään hätää jos-sakin Suomen köyhässä kodissa.

Hyvä kävely-, tai jos niin tahdotaan, ratsastustie Utsjoen ja Inarin kirkko-jen välille voitaisiin luultavasti rakentaa 10 tai 15,000 markan kustannuk-sella. Isompia summia on vuosittain käytetty vähemmän hyödyllisiin tar-koituksiin, kuin kulkureittiin, jonka tarkoitus olisi yhdistää maamme poh-joisin pitäjä muuhun Suomeen. Onko joku vallanpitäjä ottava huomioon-sa tuon kaukaisen seudun tarpeet ja toimittava tarvittavat varat, vai saa-ko tie edelleenkin jäädä yhtä huonoon ja osaksi olemattomaan kuntoon, kuten se nyt on. Kun M. A. Castren v. 1838 kulki niillä tienoin, niin hän ei tavannut tietä nimeksikään siellä. Nykyään, puoli vuosisataa myöhem-min, voimme kerskata, että tietä tosin on olemassa, mutta se on sellais-ta, että sitä jo viisikymmentä vuotta takaperin ei olis pidetty ollenkaan tyydyttävänä.

Levänneinä, nukuttuamme yön tyynesti ja häiritsemättä sekä vahvistu-neina hyvästä aamiaisesta, johon kuului yöllä saatua nuorta kalaa ynnä perunoita, ensimmäiset sen vuoden sadosta, jotka isäntä oli ottanut pie-nestä pellostaan, missä hän koetteeksi viljeli muutamia penkkiä tätä ruo-kakasvia, lähdimme aamulla 14 p. elokuuta Säytsjäyren yli. Se on hyvin erilainen kuin muut järvet, joitten kautta sinä kesänä olimme kulkeneet.

Veneitä ja verkonkuivatustelineitä Säytsjärven rannalla v. 1925. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto. / finna.fi

Rannat, samoin kuin harvalukuiset saaret, ovat mataloita suomaita, kas-vullisuus kehnoa tunturimaista. Pohjoisessa tarjosi Petsikko vähän vai-hetusta näköalassa, mutta sekin näytti autiolta ja kolkolta, samoin kuin koko muukin ympäristö. Kapeita niemiä ulottui kauaksi järveen, muodos-taen syviä lahtia joka puolelle. Se, joka ei tunne seutuja, voisi helposti lähteä väärään suuntaan ja soutaa johonkin näistä lahdista.

Aitta Säytsjärven rannalla. Kuva: Museovirasto. / finna.fi

Se olisi sangen ikävä erehdys, sillä sitä ei voi paheksua, että kukin mie-luimmin haluaa niin pian kuin mahdollista päästä pois tuosta kolkosta ja autiosta seudusta. Luonnon ihanuus häntä ei suinkaan houkuttele viipy-mään. Meidän piti soutaa muutamien niemien ympäri, jotka päättyivät matalikkoon, niin että meidän täytyi pysyttäytyä maasta monen kymme-nen sylen päässä.

Syvän lahden pohjassa laskimme maalle ja kuljimme n.s. tietä pitkin Syysjäyren rannalle, missä oli venheitä meitä vastassa, joten heti saim-me jatkaa matkaamme järven etelärannalla olevalle kalastajatuvalle. Tä-mäkin järvi oli yhtä surullinen ja autio kuin Säytsjäyre. Pieni puro yhdis-tää ne toisiinsa, mutta sen sanottiin olevan niin kivisen ja monimutkai-sen, ett' ei maksaisi vaivaa koettaa tulla sitä pitkin alas

Perum-Ämmirin vanha autiotupa (postitupa) Kaamasen-Utsjoen postipo-lun varressa v. 1978. Tupa sijaitsee Kaamasen-Utsjoen postipolun var-ressa Petsikko-selänteen eteläpuolella. Tupa on joutunut 1950-luvun lopulla valmistuneen Utsjoen maantien varteen, mutta se on edelleen avoinna ja sitä käytetään vapaaseen yöpymiseen, lepo- ja kahvitaukoihin jne. Kuva ja kuvateksti: Martti Linkola. Museovirasto. / finna.fi

Omituisena luonnon oikkuna voidaan tähän merkitä, että tämä puro ja-kaantuu kahteen suuhaaraan, joista toinen laskee Syysjäyreen sen itä-puolelta, vaan toinen hyvän matkaa seuraa järven koilista rantaa ainoas-taan muutaman sylen levyisen suon eroittamana siitä, sekä vihdoin las-kee järven pohjoisimpaan kulmaan. Syysjäyren luona olevalta tunturi- ja kalastajatuvalta alkoi käyminen uudestaan enimmäkseen kuivien mänty- ja lehtimetsää kasvavien ahomaiden kautta.

Maa oli kokonaan runsaan poronjäkälän peittämänä. Tästä seudusta M. A. Castren huomauttaa: ”Avaralla alalla emme nähneet muuta kuin po-ron jäkälää tuota harmaata ruohoa, jota en koskaan ole voinut katsoa tuntematta mieltäni alakuloiseksi". Meistä, jotka hiljan olimme tulleet tuon vaikean, enimmäkseen soisen ja rankaisen taipaleen yli, tämä seu-tu, jossa oli kova ja selvä polku, tuntui varsin hauskalta; aurinko paistoi kirkkaasti koko päivän ja se lisäsi tuntuvassa määrässä sitä tunnetta.

https://kartta.museoverkko.fi/?action=showRegistryItem&id=2170®istry=rky2000&mapLayers=20