E. N. Manninen. / HS. 1933.

Petsikkotunturilta Utsjoen kirkolle



Vielä samana iltapäivänä on lähdetty Piärruämmäristä, pullistettu Petsi- kon laelle, katseltu Luojan komeita maisemia, tuntureita lähellä ja kau-kaa, Norjan puolen gaissoja, joista setä Topeliukskin puhuu. Pääkeila, Rastegaissa Tenojoen takana, on vielä valkoinen kuin joulu-ukko maa-ten pilvenlonkana taivaanrannalla. Joka sille on noussut, tietää että sen päältä näkyy Jäämeri, jumalatoin yli Ruijan.

On tultu viheltäen alas Petsikkoa, tärskähdetty Mierasjärven rantaan, piilotettu polkupyörät metsään ja ryhdytty sadattelemaan postimiehiä ja Prahlia, jotka edellä kulkien tietenkin taaskin ovat ottaneet paremman venheen; monesti lyhennetyt paripuoliairot ja vain kappaleen huopuria meille melaksi jättäen. Saksmannin syytä tietenkin kaikki on. Tällaisilla soutukamppeilla siis meidän on tästä Mierasjärvestä Utsjoen vesistön taivallus aloitettava. Ja ennenkuin siitä on selvitty Tenojoelle asti, on kul-jettava neljällä eri venheellä ja käveltävä lyhyen maakaistan yli.

Tuulet ovat tyyntyneet, mutta yö kylmä eli paremminkin pakkanen on si-jaan saatu. Sehän aina on pohjoistuulen jälkeläinen. Kuljetaanhan kui-tenkin; airot kuin lusikat jos kovemmin kiskaset, takaperin keikahdat sou-tuteljolla; melalla jos yrität matkan kulkua auttaa - hosaset ilmaa, ja suih-kuna vain vesi takanasi pirskahtaa. - Pillinä pulputan ja saumoissa liris-ten valuu järvi venheeseemme.
- Kato perhanaa, anna se auskari.
- Mikä auskari? ei tässä sellaista ole koko laivassa.»

Ei siis muuta kuin rantaa kohti, venhe nykäyksittäin kuivalle ja nurin tel-joineen, airoineen, kamppeine kaikkineen yhtenä ryminänä. Sen päälle tupakoimista ja panettelemista, että saksmanni saakeli - ei edes auska-ria.

Mutta Mierasjärvi tuntureiden puristuksessa on peilityven. Yöaurinko paistaa kuin päivällä; sitä vajaa ettei lämmitä. Kuikka-ukko sukellusmat-kallaan nousahtaa vahingossa vesikalvoon rantavedessä, kääntelee hätäisesti päätään, piikkikupeista kurikkaa - miettii: ylöskö vai alas... alaspa tietenkin, kun vesi on lasisileä.

Porohärkä, talven taas hihnan päässä vaunut ja ahkion edessä kuokki-nut, seisoo siinä rantahiekalla vuotturaipan kaljuiksi leikkaamin kintuin, kyljet kyllä jo mustaa karvaa, selkä vielä viimetalvista peskiä - toivoo kokovuotista talvea, ikikuolemaa kurmupaarmoille.

Lähdetään uudelleen liikkeelle, soudetaan, melotaan taas, mutta kilo-metrin päässä käydään jälleen vettä maalle kaatamassa. Tarkoitus on kaikesta huolimatta päästä järven keskivaiheilla töröttävälle autiolle Mie-rastuvalle. Siinä levähdetään, nukutaan kumpikin silmät umpeen, niin me uhkaamme airoin ja meloin tunturijärveä repien.

Näkyy jo harmaja möykky kivien ja kallioiden kolossa. Annamme ven-heen soilua, tähtäilemme; siinä se on, tupa. Mutta savu piipusta nou-see? eihän vain postimiehet ja saksmanni! Mitenkäs muuten, siinäpä tietenkin. Päätämme: siihen ei mennä, ei mahduta enää, meidän muo-toiset. Soudetaan sivu, olkoon kello jo neljä, vaikka viisi. Vielä tässä jaksetaan, komeasti! Mutta yksi temppu, yksi niksi, niille on näytettävä!

Mierastupa 1978. Kuva: Martti Linkola. / Museovirasto.

Kirkkotupia ja kirkkokansaa Utsjoella.

Eetu Viekonelo.

Kuva: Kansan kuvalehti 1931.

Varovasti siis, hiljaa aivan, soudetaan autiotuvan rantaan. Siinäpä kellot-taa vihamiesten venhe puoliksi maalle kiskottuna. - Vain pieni omaisuu-den tasoitus, kollektiivi, vaihtokauppa vanhalla viitosella: airot siitä tän-ne, nämä tästä sijaan; mela niillä myös on liian hyvä - tänne vain, - mut-ta kolinoitta! Auskari? - eikö ole auskaria? Mikä? kihveli, rikkalapio - äk-kiä tänne; parempihan sekin kuin ei mitään. Pärjätkööt, onhan heillä uu-si, vuotamatoin venhe. Ja nyt käpälämäkeen osaatko soutaa? Kastele hangat, jotteivät vikise... Heräävät vielä ja rantaan hyökkäävät huito-maan, omaisuuttaan takaisin vaatimaan ... Hyvin menee, uudet airot ja mela ovat käyttökuntoisia. Kihvelillä vain vettä vähäväliä venheestä lai-dan yli, jotta pinnalla pysytään.

Niemen takana Eetu:
- Olikohan tämä varkautta?
- Olipa tietenkin, ja nukkuvilta ja postilta vielä.
- Mitä siitä laki sanoo?
- Voidaan heti vangita ja passittaa Kittilän puulinnaan, kun me vielä karkuun läksimme.
- Niin, jos saavat kiinni, Eetu kieroilemaan.
- Sitäpaitsi, missä heillä todistajat? Sopiihan järven päässä kätkeä kaikki pehikkoon.
- Siis varkaus ja varastetun tavaran kätkeminen, perämies sanoo.
- Viedään takaisin —, Eetu jo hätäytyy.

Yönloppu maataan sitten Mieraslompolossa Annin tuvassa, johon tämä korea emäntä kantaa meille makuuvaatteet kuin parhaillekin herroille. Olemme lymynneet tähän, tästä ei postimiesten seurue meitä varmaan-kaan arvaa yllättää. Luulevat tietenkin meidän tihutöittemme jälkeen paenneen aina Leppä-Liisan roukojen alle.

Tulee taas eräs aamu. Kävelemme kuin kettu metsämiehen jälkiä, kun tämä luulee sen etupuolellaan olevan. Tämä on sanottu saksalaista ja postipoikia tarkoittaen. Mieraslompolon maataival on vain 4 kilometriä, jonka jälkeen laskeudutaan taas hiekkatörmän alle ja venheeseen. Nyt ovatkin jättäneet meille paremman venheen. Sitä Eetu ihmettelemään, ja kyllä siinä ihmettelemistä onkin.Vilahdetaan pikku koskesta, sen alla al-kaa näkyä korkea Paloniemi.

- Siinä kasvoi ennen mäntyä, harvassa tosin, mutta mäntyä kuitenkin ja jäkälää nilkkoja myöten kahlata. Muutamana kesänä, 6-7 vuotta sitten, huomasivat metsäherrat sytyttää sen palamaan. Siihen piti kylvettämän ja kasvatettaman oikea jouhipetäikkö. Tuli nuoli niemen ohuen maaker-roksen kivirakaksi, puhalsi jäkälät ja puut tuhkaksi. Saa siihen nyt odot-taa puunkasvua, vaikka kuinka kylvää koettaisi. Kivi ei kasva mitään, ei ainakaan puuta,näin Eetu kyselijälle Utsjoen metsänhoitoa selostaa.

Anna Maria Aikio pitelee komsiossa olevaa lastaan. Kuva: Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma. / Museovirasto.

Leppälän talo. Kuva: Museovirasto.

Saamelaisia Leppälän tuvassa v. 1939: Keskellä vas. Leppälän Liisa eli Kempeleen Liisa, joka oli lapsena muuttanut Lappiin ja mennyt siellä naimisiin. Kuva: Jokinen Eino. / Museovirasto.

Utsjokelainen hääsaattue.

Ollilassa käydään sen verran, että tiedustellaan, onko vanha Petteri ko-tona. Ei ole, juhannuskirkkoreisulla vielä, vaikka on heinäkuun 28 :s.

Seuraavalla maataipaleella, kosken sivulla, seisoo Leppälän talo. Siinä Ovla-äijä yhä kesäisin tervahautansa kanssa ähkii. Liisa-muori, joka on puhdasta Suomen lähtöä ja kaipa Suniloiden sukua, on emäntänä tässä. Kun me siihen pitkästä aikaa taas sisälle pääsemme, kahvit hän heti tormuuttaa ja ihastelee, että vielä piti nähtämän. Mutta kysymykseen, onko nähty Sunilaa ja tervennäkö hän, ei osata sitä, ei tätä vastata, sillä ei Eetu enempää kuin minäkään ole Sunilaa koskaan nähnytkään. - Sie-pataan sitten nelisen harria talon rannasta koskesta vain siksi, ettei reisu kokonaan kalattomaksi jäisi.

Tässä tulee meillä ero Eetun kanssa.On tullut soudettua ajattelematto-masti vastatuulessa, koivurisut istuinteljon pehmikkeenä.
- Ovat hanganneet paistit rakoille, Eetu sanoo ja ihmettelee, että ensi kerta sellainenkin elämässään.

Matti eli Mätti, kuten Liisa-muori lapiksi murtaen poikaansa kutsuu, ottaa nyt saattomiehen urakan. Hänen kanssaan siis marssitaan ensin pari ki-lometriä ja soudetaan sitten Kenesjärvi, jota runoilija kutsuisi helmeksi kahta puolta kallistelevien tuntureiden syvänteessä. Seuraa taas maata Keneskosken sivuitse, Utsjoen Punkaharjun, korkean ja kaltaisen, vielä-pä viimeistä männikköäkin kasvavan. Ainakin ensikertalaisesta sitä on nautinto katsella, vaikka nurkumatta tuon toista kilometriä pitkän selän-teen kuka hyvänsä taitaa taivaltaa. Niin siinä sitten jo ollaankin enää pa-rin peninkulman päässä Utsjoen kirkolta.

Taas uudelleen Matin kanssa venheessä oltaessa alkaa etupuolelta kuu-lua moottorin laulu. Valle ja Aslak Guttorm, kaksi lappalaiskonstaapelia sieltä päästä "Johnsonilla" entistä Utsjoen lensmannia vastaanottamaan. Keskellä Kevonsuujärveä vaihdetaan venhettä, ja Matti saa kääntää keulansa kohti kotoista L eppälää.

Sivuutetaan ensin Utsjokivarren harvat talot, Tshieskuljoet, Jomppalat, Piera Länsmannit, Siski-Joosepit ja Ville-Wilhelmin asuntolat ja nähdään vihdoin Utsjoen kivikirkko tunturin laidassa. Sen alla, Mantojärven ran-nassa, asuu valkoiseksi maalattu pappila monine ulkohuonerakennuk-sineen ja siitä vähän sivulla ja ylempänä, rantatasangon päällä joukko utsjokelaisten kirkkotupia. Ketään niissä ei asu, paitsi juhlina: jouluina, maarianpäivinä, juhannuksina, jolloin lapinkansa joukolla temppeliinsä virrenveisuuseen, sanankuulemiseen ja itsensä ripittämiséen saapuu.

Silloin kirkkotörmällä on liikettä, nutukkaan tai parkkikengän sipsutusta, lapintakin tai peskinhelman heiluntaa. Silloin siellä saattaa tapahtua sa-laista silmänvilkettäkin nuorten kesken, kädenpuristuksia pimeissä etei-sissä ja viskuttelua joka kaikki tietenkin on synti sekin. Mutta ei mahda lukea meidän Herramme sitä kuolemansynniksi kaikki ymmärtäväisyy-dessään, ehkäpä hän yliviisaudessaan ajattelee, että siitä voi syttyä jotakin rakkautta. Ja rakkaushan se suurin on. Kirkkopaikalla on aina Lapin nuoriso tottunut toisensa tapaamaan, tuntemaan ja tutustumaan. Se on olosuhteista johtuvaa. Sillä tuntureilla yksinäisyydessä on kylmää, rauhaa liiaksi, mutta rakkautta liian vähän