Kurt Teira. / Kansan kuvalehti 1933.

Petter Morottaja "Suomen sotaher-rana"



Kesällä 1918, jolloin vakinaista sotaväkeä ensi kertaa lähetettiin Ivaloon, otettiin myös vapaaehtoisia lappalaisiapalvelukseen, koska he tottuneina erämiehinä olivat suureksi,hyödyksi. Tällälailla joutui myös Petter Morot-taja, inarilainen lappalainen, Suomen sotaherraksi.

Pekka oli mahdollisimman epäsotilaallinen "herra", likainen, rasvainen, ja kaiken kukkuraksi vielä itserakas ja esimerkillinen huolimattomuudes-sa. Oli esimerkiksi sula mahdottomuus saada Pekkaa pitämään takkinsa napit kiinni. Yhtä mahdotonta oli saadat hänet uskomaan, että kruunun housut ja takki eivät olleet hänen päällään sentakia, että niihin oli pyy-hittävä kaikki ruoanjätteet sormista ja veitsestä, ja tämän takia oli hänen vaatteensa kirjavana karttana, joka selvästi osoitti, minkälaista ruokaa Pekka oli viimeisten kolmen viikon aikana syönyt.

Kun sitten Ivalon rauhalliseen varuskuntaan saapui hälyyttävä tieto, että itse kenraali von der Goltz ym. suuria saksalaisia sotaherroja saapuisi Ivaloon tarkastusmatkalle ja kaikki, kasarmit ja miehet oli saatu paraa-tikuntoon, antoi komppaniamme isä Pekalle ankaran määräyksen häipyä metsään koko tarkastuspäiväksi. Pekka sai korvaukseksi harvinaisen hyvät eväät, saipa vielä kapteenilta sikaarinkin, mutta määrättiin pysy-mään reilusti metsässä siksi, kunnes auto lähtee Ivalosta etelään. Pekka hävisi, herrat tulivat, tutustuivat kasarmiin, joka oli vanha työmiesparak-ki, katsoivat hetkisen meidän harjoitusta, menivät tallia tarkastamaan ja painuivat kapteenin luo kahville.

Kapteeni istui tyytyväisenä vieraittensa kanssa kahvipöydässä, johon myös komppanian vääpeli oli kutsuttu: Puutteellisiin olosuhteisiin näh-den kaikki on hyvin, näkee, että miehet kuitenkin yrittävät pitää varus-teensa kunnossa jne., ja juuri sillä hetkellä ilmestyy pirtin ovelle Pekka, suomalaisen sotamiehen irvikuva, takki kokonaan auki, naama noessa, piippu hampaissa, housut niin matalalla, että takapuoli lattiaa lakaisi. Pir-tissä olijat hämmästyvät suuresti, katselevat toisiaan ja kapteenia, mutta Pekka ei hämmästynyt. Yrittämättäkään ottaa asentoa, rykäisi Pekka ko-vanpuoleisesti, pruikkasi pitkän syljen lattialle, aukasi ladon ovea muis-tuttavan suunsa ja lausui:
- Kuules kapteeni, en minä voi metsässä olla iltaan asti, kun suolaa ei ollut mukana. Sanoi ja jäi odottamaan, että kapteeni lähtisi hänelle suo-laa hakemaan.

Kapteeni sai saksalaiset uskomaan, että Pekka oli Renvallin retkikun-taan kuulunut lappalainen, joita Inarissa oli muutamia, ja että heillä oli "formut" siltä ajalta. Mutta pataljoonamme komentaja, majuri W. oli myös mukana, ja hän osasi suomea, mutta vaikeni.

Kaukana Lapin erämaassa Suorsapään ja Konnustunturin välisessä ki-veliössä hiihtää eräänä joulukuun pakkaspäivänä suomalainen rajapar-tio. Paljon on jo tänään tehty taivalta ja partion johtaja katselee sopivaa leiripaikkaa. Lyhyt Lapin talvipäivä jo hämärtää, revontulet pitävät tavan-mukaisia iltakilpajuoksuja, joku pelästynyt riekko lentää pyrähtää partion edestä ylös, huutaen lähtiessään: kapee, kapee, ka Pekan p-kele ... ja selkäreput painavat väsyneitten miesten hartioita, kun jo löydetään pu-ropahanen, jonka läheisyydessä näkyy komeita pystyhonkia. Tällainen paikka on juuri ollutkin johtajan mielessä, sillä parempaa hotellia ei löydy Sulkujärveä lähempänä ja sinne on matkaa noin kuusikymmentä kilometriä.

Miehet eivät odota toista käskyä leirin pystyttämiseen. Työnjakoon no-peasti selvä, näkee etteivät he ole ensimmäisiä kertaa metsässä yötä. Sillä aikaa kuin pari miestä suksilla työntää lumen syrjään tulevasta leiri-paikasta ja hakkaa runsaasti havuja alustaksi, sytyttävät muut keittotulen tervaisista juurakoista ja ryhtyvät teen keittoon. On tärkeää, että hikiset miehet saavat lämmintä sisäänsä heti ja sitten keittotulen ääressä kuiva-ta itsensä ennen yöpuulle asettumista. On vielä toinenkin hyvin tärkeä seikka. Lapin pitkään yöhön riittävää honkaa on melkein mahdoton löy-tää, jos rakovalkea viritetään jo iltapäivällä. Miehet hääräävät tulen ym-pärillä, kuka paitaansa lämmittäen, kuka tupakoiden, kuka syöden. Pari kolme tuntia kuluu tällä tavalla keittotulen ympärillä ja niin tulee vuorossa olevan lähteä hongan kaatoon.

Pekka on vuorossa, haukottelee, mukisee vähäsen, ottaa suksensa ja kirveen ja lähtee etsimään sopivaa honkaa. Muut rupattelevat nuotion ympärillä, nauretaan laihoille eväille, iloitaan, että tämä kohta kaksiviik-koinen retki alkaa olla lopussa, kolmen päivän perästä ollaan jo Ivalossa ja saunassa. Silloin tulee Pekka, silmät tapilla ja naama pelosta kalpea-na.
- Ottakaa pian kiväärit, karhu on aivan perässä, yritti minut jo tappaa.

Kiväärit kouraan, silmäkovana odotetaan karhua, vaan ei kuulu. Lähde-tään lopuksi miehissä Pekan jälkiä hiihtämään, kiväärit ampuma valmii-na, Pekka viimeisenä, ja tullaan Pekan varoituksista huolimatta sen hon-gan juureen, jonka Pekka oli suurella asiantuntemuksella valinnut meille yöpuuksi. Matkalla tänne jo yritettiin tehdä Pekasta pilkkaa, selittämällä että hän on oravaa säikähtänyt, mutta Pekka pitää puolensa,
- silmäni terään, vannoo Pekka, - karhu se oli ja minä löin sitä kirveellä päähän, mutta sitten se lähti päälle tulemaan ja kun kirveskin rytäkässä hukkui, niin täytyi paeta.

Ja eikös vain Pekka tällä kertaa suureksi ihmeeksi puhunut totta, sillä hongan juurella korisee karhu henkitoreissaan, Pekan kirves yhä kiinni pääkuoressaan. Karhu lopetettiin, vedettiin suksireellä nuotion luo ja nyl-jettiin ja sitten maisteltiin "vähäsen" karhunlihaa. Pekan kerskailusta ei tullut loppua sinä yönä. Ainainen kehoitus meille muille kuolevaisille oli se, että mekin menisimme paljaalla kirveellä päin päälle ryntäävää kar-hua. Pekka, joka nyt oli mielestään jo aikaisemmin tappanut ainakin kymmenen karhua, selitti, ettei se vanhalle tottuneelle karhuntappajalle mikään konsti ole. Niin paljon Pekka tästä jutusta kerskaili komppanias-sa ja koko Inarin pitäjässä, että tänä päivänä vielä Pekkaa mainitaan Inarissa nimellä Karhu-Pekka.

Tapon todellinen kulku, mikäli Pekan jutusta aluksi kävi selville, ennen-kuin hän oli päässyt sitä pahoin koristamaan, oli suunnilleen seuraava: Pekka kierteli nuotion läheisyydessä yöhongan etsinnässä ja kun löysi hyvän puun, naputteli hän kirveen kamaralla hongan kylkeen, jotta lumi varisisi pois. Tätä tehdessään rupesi lumi hänen suksiensa alla liikku-maan, ja pesästään ulos pyrkivä karhu työnsi muotokauniin turpansa Pekan hämmästyneen "taulun" eteen. Pekka säikähti niin, että pudotti kourassa olevan kirveen verrattain varomattomasti karhun kalloon, johon kirves tarttuikin, ja ennättämättä katsoa miten karhulle kävi, paineli Pek-ka suinpäin leirille apua hakemaan. Niin että kyllä Pekka oli melkein syy-tön karhun kuolemaan.

"Lapin jääkäri" Pekka Morottaja eli "Karhu-Pekka" Virtaniemessä.

Syystalvella 1918, jolloin komppania keräsi Renvallin retkikunnan valtion varoilla ostamia poroja, sai komppania sanan, että eräässä porotokassa Inari-järven länsipuolella oli kolme retkikunnan entistä poroa. No, Pekal-la oli taas mieluinen komennus tiedossa, ja niin hän lähti, varustettuna suopungilla ja kolmella hihnalla. Suksilla Pekka teki taivalta ja hyvä suk-simies kun oli, odotettiin Pekkaa takaisin noin viikon kuluttua. Viikko ku-lui, kului viisi päivää toista, ja niin ilmestyi surullista naamaa näyttävä Pekka ja ilmoitti kapteenille:

- Kyllähän sinä nyt, komppanianpäällikkö, taidat luulla, että olen huono poromies, kun en tuo kuin kaksi poroa, vaikka tokasta kyllä sain kolme. Mutta asia oli niin, että niissä poroissa oli yksi hirvas, ja se koko ajan hidastutti matkantekoa eikä antanut minulle yörauhaakaan. Myötäänsä piti vahtia, ettei se purrut hihnaansa poikki ja lähtenyt härkiä kiusaa-maan. Koetin kyllä voidella hihnaa piippuöljylläkin, mutta mistä sitäkään mahdottomia määriä ottaa ja niin sattui, että toisena yönä tokan lähdöstä satuin nukahtamaan ja kun heräsin, oli hirvaan rietas syönyt hihnansa poikki ja lähtenyt härkiä kiusaamaan ja puskemaan. Katos sinä, sillä on juuri rykimisaikansa ja silloin ei itse pirukaan pitele hirvasta. Niin oli sit-ten härät katkoneet hihnansa ja lähteneet karkuun. Minä lähdin heti yön-selkään jälkiäiskettämään, mutta vaikeaa se on niitä kiinni saada nyt näin vähän lumen aikana ja vaikka neljä päivää hiihdin jälkeen, niin en saanut kaikkia kiinni. Hirvaan ja toisen härän sain kiinni, mutta toinen härkä ei koskaan laskenut heittomatkan päähän ja vaikka minä sen joka päivä näin useampiakin kertoja, oli minun pakko jättää se sinne, kun evääni loppuivat. Kyllähän minä lähden sitä hakemaan kun tulee syvem-pi lumi; ei poro hukassa ole kun se metsässä on, aina se jäljen päästä löytyy.

Pekka sai kapteenilta kiitokset siitä, että hän kuitenkin oli tuonut ne kaksi poroa ja "sinnikkäästi" vielä yrittänyt sitä kolmatta kiinni pyytää, sai "Suo-mi-sikaarin" leukoihinsa ja oli viisaan ja ylpeän näköinen, kun tuli komp-paniaan ja jutteli, että he "Suven" kanssa päättivät, että antaahan tulla vähäsen lunta ensin, kyllä hän, Pekka, sitten taas lähtee reisuun ja tuo härän vaikka Utsjoelta. Pekka käytti aina vertaisilleen puhuessa kaptee-nista "Suvi"-nimeä, aivan kuin hän ja "kapu" olisivat parhaat veljet.

Pekka oleskeli komppaniassa ja eli vanhoilla laakereilla ja säilytti mai-neensa komppanian parhaimpana ja sisukkaimpana poromiehenä kers-kaillen itsekin sillä, että jos on kysymys jostakin vaikeammasta "poro-taktillisesta" tehtävästä, olisi komppania pyrstöllään, ellei hän olisi täällä.

Aika kului, karannutta härkää ei löydetty, tuli kevät ja maantietyöt aloitet-tiin. Pekka otti eron koko sotaputiikista ja lähti markkoja tienaamaan maantielle. Ennen eroamistaan ylennettiin Pekka korpraaliksi, josta Pe-kan nykerönenä nousi tuuman verran ylemmäksi ja korvia oli pakko siir-tää pari senttiä taaksepäin, jotta jäisi tilaa suulle, sillä Pekka hymyili ja hymyili leveästi.

Seuraavana syksynä saatiin kuulla totuus kadonneesta härästä. Pekka oli katsonut poron lihavaksi ja säälinyt, että niin komea ja lihava härkä joutuu "lantalaisten" rääkättäväksi, hionnut puukkonsa, tappanut härän ja kuluttanut neljä päivää seurusteluun tämän vainajan kanssa. Pekka söi siis vaatimattomasti neljässä vuorokaudessa noin 45 kg tuoretta po-ronlihaa. Stop, tuli pikku valhe. Poromies, joka oli Pekan siellä nuotiolla tavannut, oli syönyt kahdesti Pekan kanssa ja saanut lavan evääksi. Pekka oli sanonut hänelle, että "lantalaisten" kanssa on helppo pelata,- he eivät mitään ymmärrä eivätkä huomaa. Sen ohella hän kertoi, mistä tarjoamansa poronlihat olivat kotoisin.