Eero Nelimarkka. / Suomen Kuvalehti no 33. 17.08.1918.

Petteri Morottaja.


Viime aikoina on sanomalehdistössä kirjoitettu yhtä ja toista Jäämeren-retkikunnan seikkailurikkaasta matkasta. Ne ovat olleet enemmän tahi vähemmän onnistuneita johtajien keskeisiä mielenpurkauksia ja syytök-siä. Alla oleva on ainoastaan pieni kuvaus Lapin erämaan asujamesta Petteri Morottajasta ( Menes-Antin Pekka.)ja millaisen vaikutelman hän Kirkkoniemen matkastaan sai.

Petteri oli vaan tavallinen Lapin perukkain tunturieläjä, poromies ja into-himoinen metsästäjä ja siinäpä hänen erikoisuutensa juuri olikin. Päi-vänvalon oli Petteri Morottaja nähnyt jossain salon sydämessä. Kouluis-ta ei Petterillä ollut mitään tietoa, mutta puumerkkinsä hän suurella an-taumuksella paperille piirsi.

Hiljainen oli Petteri eikähän monta sanaa päivän kuluessa sanonut ja useimmat niistäkin hän omisti porolleen. Sinä talvena, jolloin pumpuli-paalit kuletettiin hevosilla Norjan Kirkkoniemestä pitkin vuonoja, järviä, tuntureja ja maanselkiä aina Rovaniemelle saakka, tapahtui Petterin elä-mässä sellainen merkkitapaus, että hänkin antautui rahdinajoon.

Eero Nelimarkka: Petteri vahdissa. (Öljymaalaus, omistaa Strindbergin salonki.)

Nuotiolla istuessamme innostui Petteri puhumaan näkemistään ja kuu-lemistaan siltä rahtimatkalta, jonka hän vaan kerran oli tehnyt, ja vaka-vasti hän vakuutti että se oli myöskin viimeinen, sillä niin voimakkaan vaikutelman hän sieltä sai. Petteri Morottaja kuvaili näkemiään tällä ta-valla:

Oli se Kirkknesi vietävän paikka! Sitä kansan runsautta, joka katusilla liikuskeli aina vaan edes ja takaisin. Tulipa vastaan jos jonkun näköisiä eläjiä, oli sekä naisia että miehenpuolia monesta sukukunnasta. Käyske-linpä noilla katusilla, mutta kovasti pelotteli minua se, kallistuvatko nuo korkeat asumukset päälleni Outoa oli nähdä niiden korkeuksiin, jossa ihmisetkin liikuskelit, päätä se huimaili, sillä mikä hetki hyvänsä voivat ne kallistua kyljelleen ja haudata alleen ihmiset.

Olipa siellä suuria ikkunoita, joissa kaikenlaiset rimpseet koreilivat, sei-soipa siinä herrasväet tuntikausia ja kirkassilmäinen röökenä päivät um-peen silmiään räpäyttämättä. Ei ottanut liikkuakseen. vaikka sille vietä-vällä silmää mulahutinkin. Oli siellä senkinmoisia laitoksia, hotelloita, joissa tanssaili vietävän kauniita röökenöitä. Olit kuin enkeleitä.

Kuulin aika-ajottain pitkäisiä kirkauksia, höyryhevoista kuuluit lähteneen. Olipa vaan se vietävän paikka, toisinaan näes peitti meidät paksu sau-hu, joka lähti paholaisen sieraimista. Vilauttipa silmäänsäkin, Vietävän paikka se oli, sanoit heitänsä rautatehtahiksi. Sainpa kuormani kuntohon ja niin hoputin hevoani sieltä pois, enkä toista kertaa sen vietävän paik-kahan lähde, tulisinpa siellä aivan sekapäiseksi.

Istuimme siinä nuotiolla, kun Petteri yht'äkkiä rupee riekon (metsäkanan) ääntä aivan mestarillisesti matkimaan. Eipä äänillä eroitusta ollutkaan. Petteri sai pyssyni, pamaus kuului ja riekko oli meidän. Petteri tunsi tar-kalleen Lapin metsänriistan tavat, jopa aina niiden pienet oikutkin. Kon-tion kanssa oli hän usein otellut ja eipä Petteri sanoin osannut kuvata sitä hetkeä, jolloin pelkällä kirveellä oli karhun voimat masentanut.

Mutta Petteri Morottaja olikin vaan vaatimaton harvapuheinen Lapin elä-jä. Läksi porojamme noutamaan, pani ne valjaisiin ja niin jatkettiin mat-kaamme. Petteri hoputteli, jutteli ja mörisi härkänsä kanssa edelläni.