M. L- la. / Haminan Sanomat no 39. 07.04.1914.

Pieniä pakinoita Lapinmatkalta 5.


Inarin ja Utsjoen välillä ei ole ihmiskäden luomaa tietä, ainoastaan tien suunta on viitottu. Tamä välimatka on kesällä hankalaa kulkea, mutta talvella, jolloin lumi on kattanut kivilouhikot, täyttänyt rotkot ja syvänteet, sillottanut tunturijärvet, silloin, ilmojen suotuisina ollen, on porolla ajo nautintorikasta.


Tunturit näyttävät ikäänkuin kilpailevan siitä ken huippunsa korkeimmal-le voi kohottaa. Kaukaa katsottuina alastomat tunturihuiput näyttävät tai-vaanrannalla kuin valkoiset pilvet ja silmämäärällä mittaillessa matkoja tuntureilla pettyy alituiseen. Etäällä olevan tunturin näkee jo aamulla var-hain, kulkee päivän ja iltasella sen vasta saattaa saavuttaa. Ilma on tun-tureilla kirkkaan kuulakasta ja niin kevyttä, että sitä hengittää kuin tyhjää vaan.

Mitä pohjoisemmaksi kulkee, sitä huomattavammin vähenee kasvulli-suus. Puut vetäytyvät tunturilaaksoihin, toiset asettuen rinteillekin. mutta mikä vähänkin on tohtinut tunturilakea saavuttaa, sen on pohjatuuli kär-ventänyt kääpiöksi. — Samoin ovat tehneet tunturiasukkaatkin. Lappa-laisten asumukset ovat tunturein suojassa jonkun joen tai järven rannal-la hajallaan siellä täällä. Ei naapuri häiritse.

Näköalana on asunnosta matka tunturinhuipulle. Näin ovat menetelleet kiinteästi asuvat lappalaiset, jotka elantonsa hakevat kaloina Jäämerel-tä. Mutta tunturilappalainen, jonka elämä kerta kaikkiaan on porokarjas-sa, hän muuttaa kotaansa sitä mukaa kun jäkälälaitumet vaativat.

Inarin kirkonkylä. Kuva: Betania 01.03.1914 no 3.

Petsikolla.


Yleensä tiesuunta väistää korkeita tuntureita kiertäen ne. Toisten yli on mahdoton päästäkin. Petsikkotunturin yli on kumminkin kuljettava ja siitä pakisenkin pikku-pakinan, olihan suuren suuri nautinto nousta Petsikol-le, kulkea sen laella ja laskea alas! Petsikon juurelle jouduimme 28 p. maaliskuuta aamusella.

Tunturin juurella oli ”Perrumemmerin" autiotupa (Perum-Ämmirin, H.J. ), yöllisen matkan jälleen tunsimme väsymystä, olipa ankara nälkäkin. Söimme, joimme kahvit ja porot päästimme laitumelle kaivamaan mieli-ruokaansa jäkälää.

Siinä on soma eläin! Paksun hangen alta se kaivaa ruokansa, elää sillä ja on vielä sitkeän voimakas vetämään. Kevät-talvella, keskipäivällä on poro veltto. Siksipä on matkustajan paras mukautua poron mukaan: kul-kea yöllä ja päivällä lepäilee. Sillä aikaa kun poromme ruokailivat, nu-kuimme me makeat ruoka-unet ja hyvin se maittoikin, sillä iltapäivällä ennätimme lähteä kohouman Petsikon laelle. Yhtäjaksoisesti saimme nousta 10 km ja sitte vasta jouduimme tunturin huipulle, jossa oli toinen autiotupa.

Mikä verraton näköala! Se tenhosi kuin taikavoima! — Sitä mahtavaa avaruutta, mikä näköpiiriin avartui !Ja tämä kaikki nähtävänä Suomen Lapissa! On aivan mieletöntä lähteä ulkomaille näköaloja ihailemaan ennen kuin on nähnyt Suomen Lapin mahtuvat maisemat. Jonkinlaista metsääkin on olevinaan Petsikolla! Vaivaiskoivuja vaan, ränstyneita olentoja. Mutta sittekin yhden vaivaskoivun latvassa istui valkea tuntu-ripöllö!

Petsamotuntureiden Säräslaki. Kuva: H. D. Roberts, 1935. GTK.

Näitä kaikkia ihmetellessä alkaa kuulua porojen tiukuja, pianpa näkyi po-romatkuekin. Jokohan taas Lapin häämatkue! Kuinkas muuten; olipa niinkin! Suureksi ilokseni matkue pysähtyikin ja saimme kotvan keskus-tella heidän kera. Se on huvittavaa, vielä enemmän, se on mielenkiin-toista nähdä lappalaisnuorukaisen mielitietty ajamassa viriää poroaan! Posket punaset. silmät sirkuttavat, katseessa viaton, mitä syvintä ihmis-onnea ilmaiseva ilme; niin viaton, niin sanomattoman rehellinen ja puh-das, uskottava!


Olen varma, että maailmassa ei löydy onnellisempaa paria kun lappa-laisnuorukainen ja neitonen, lahjomattomalla onnella yhtyneinä häämat-kalla poroineen jylhän tunturin laella, katseet, toiveet tähdättyinä sinne tunturin tuolle puolen, jossa heidän yhteinen pieni kotansa sijaitsee kir-mailevan porokarjan ympäröimänä! Sivumennen mainittakoon, että lap-palaisten häamenojen aikaa on juuri Marianpäivän aika. Mikä luonnon vaisto. Kevättä luonnossa, kevättä ihmismielessä! Alas Petsikolta.

Olin taaskin levoton, eikä syyttä! Huimaava korkeus, ja alhaalla ammot-tava syvyys, jonka pohjalla sanottiin olevan 8 km pitkä Mierasjärvi. Ei siinnäkään sen pintaa! Oppaamme huomautti: ”Jos Petsikon rinne on iljennehtinyt, on laskettava alas — istuallaan!" Istuallaanko alas tuonne pohjattomaan syvyyteen! Niin, tietysti! Eihän voi mitenkään istua pulkas-sa ja antaa vetää tuon villin sarviniekan. Mutta miten saada poro alas!

”Hei, pulkkaan, kaikki hyvin". huusi opas ja sitä oli toteltava. Porot kirma-sivat minkä ennättivät, lumi tuprusi pyrynä silmissä! Poro kippasi, pulkka kieppui. Väliin oli edellä pulkka, väliin poro, vällin ajaja! — Aina vaan alas! Varmaan yhtä mittaa Mierasjärven pohjaan! Se oli ajatukseni Tai minä en ajatellut mitään, eihän siinä ollut aikaakaan.

Luulin varmasti viimeisen hetken jo lyöneen, sillä siinä laskettiin pulkas-sa, istuallaan, selällään ja mahallaan. Toisinaan veti poro, toisinaan aja-ja, toisinaan oli pulkassa sekä poro että ajaja, ja ohjashihna oli sidottu käsivarteeni, sen sain tuntea tässä tulisessa ryöpyssä liiankin monta kertaa !

Kaikki kävi onnellisesti alusta loppuun. Mutta hurjaa kyytiä se vaan oli ja tätä kesti puolen kilometrin matka. Mierasjärvelle päästyä muistin kysyä kumppaneiltani: ”Olikohan kraatari Aapelilla tuimempi kyyti tuodessaan herrojen-Eevaa?" Olihan nähkääs Ruskon hännän alla palava taulan kappale!