M. L- la. / Haminan Sanomat no 43. 21.04.1914.

Pieniä pakinoita Lapin matkalta 8.


Paluumatka.



Osittainen kuva oli saatu Suomen Lapista ja sen luonnonomaisista asukkaista. Saada Lapista kokonaiskuva, ei onnistu läpikulkijalle, vaan on asuttava Lapissa ja antauduttava kokonaan sen elämään. Läpikulki- jalle on Lappi suljettu ja sellaisena on siitä vaikea luoda kertomuksessa mitään ehyttä. Hajanainen, moniin hämäriin käsitteisiin harhautuva kuva, jää Lapin olemuksesta kertakävijölle, kuten minullekin, mielikuvaksi ja senmukaisia ovat pakinanikin.

Maaliskuun 30 p:vän illalla klo puoli 10 lähdimme sakeaan lumipyryyn ohjaten porojemme juoksun kohti etelää. Pietari Paksujalka, nahjuksen perikuva, asettui taas osottamaan tien suuntaa. Poikkesimme nytkin Jomppalassa levähtämässä puoliyön tienoissa. Olin lähtiessä jo päättä-nyt tehdä Pietarille pientä pilaa, eihän ollut enää peljättävissä sitä, että Pietari itsensä kieltäisi.

Tuli sopiva aukeema jokiväylässä ja siinä ajaa pyrähytin edelle ja ase-tuin oppaaksi. Lakkaavassa pyryssä saivat tähdet ja kuu näyttäytymisel-lään minut siksi rohkeaksi, etten harhaan ajoa peljännyt. Tekoni oli te-hoova! — Pietari suutahti ja kulku parani! Kun Pietari laimistui, taas sa-ma yllätys! —

Ja suureksi ihmeeksemme Pietarin valtasi leikillisyys ja hän antautui kai-kessa hyväntahtoisuudessaan aina väliin kilpasille. Tuo vastenmielinen, nahjusmainen Pietari Paksujalka oli tavallaan lystikkään yöllisen ajon yl-läpitäjä.

Utsjoelta lähdettyä muistimme ottaa myötäseuranneen kiireen mukaam-me ja oikein moninkertaisena. Yhtämittaisena, ilman viivytyksiä, päätim-me kulkea paluumatkan, joka ensi aluksi kulki samaa tietä kuin mennes-säkin. Tämä osa paluumatkaa ei sisälläkään mitään erikoisempaa, jollei ota huomioon kohtaamisia ”Porokuninkaiden" kanssa.

Matti Jomppasen kenttää 1947. Kuva: Heilala Pentti. Museovirasto. / finna.fi

Jomppalan perhe Utsjoelta v. 1907, lippalakkinen mies on n. k. Kalju-Wille eli Nils Wuolab, Perheen oikea sukunimi on Högman. Nils Wuolab, Kalju-Wille > Kadja-Nilla (Utsjoen kuuluisa pororikas, nykykirjoitusasussa Gádja Nillá) oli Utsjoen suurin porojen omistaja. Kuva: Kyösti Haataja. / museovirasto. / finna.fi

Panoraama Inarista: Juhanin Matti (Jomppanen) vennikossa Menesjärvellä 1934. Kuva: Mikkola Erkki. Museovirasto. / finna.fi

Kun lappalainen elää yksinomaan poroilla, tulee niitä olla noin 200—300 kpl. Tuo määrä tuntuu suurelta. Mutta ajatellessa, että siinä on perheen elämä kokonaan, niin eihän tuo mikään liiallinen ole. Se on vähin mää-rä.

On Lapissa suuriakin porokarjoja yhden omistettavana. Jomppalassa kohtasimme Lensmanin, jolla kerrottiin olevan 3000 poroa. Aikiossa koh-tasimme Wuolapin, jonka poro-omaisuus on vieläkin suurempi. Nämät ovat jo huikeita summia!

Tästä huomaamme, että eivät ole luonnon antimet Lapissakaan tasan jaetut: toisella on enemmän, toisella vähemmän. Helposti saa sivulli-nenkin huomata, että näiden ”porokuninkaiden" asema on huomatumpi kuin muiden heidän omassa keskuudessaan.

Leppälässä saimme entiset virkeät poromme ja vanhan hyvän oppaam-me ohjatessa sujui matka mainiosti. Palmusunnuntaina olimme Petsikol-la ja saimme lähemmin tarkastella ne ikuisesti muistissa pysyvät mäen-laskupaikat.

Petsikkotupa v. 1927. Kuva: Suominen Eero. / Museovirasto.

Inarista Kittilään



Inarista emme jatkaneet paluumatkaa Sodankylään, vaan tahdoimme nähdä näkemättömiä seutuja. Aikaisempi suunnitelma käsitti manntie-suunnan Kittilä— lnari, vaan sittemmin siitä luovuttiin ja entistä ajatusta muistuttamaan jäi hakattu maantielinja, jota pitkin lähdimme Inarista Kit-tilään. Tällä välimatkalla, joka on 200 km, on parokievareita ja kulku sillä välillä talviseen aikaan kyydin saantiin nähden on varsin mukavaa.

”Näntänkistä", Inarin kirkonkylän porokievarista saimme edelleen enti-sen oppaamme ja hänen hyvässä kyydissään pääsimme Menesjärven porokievariin. Matkalla poikkesimme Jurmussa, Inarin lukkarin talossa, ja siinä oli tilaisuus nähdä Porotokka.

Porokarjaa sanotaan tokaksi. Lukkarin porot olivat kaikki kotitanhualla ja oli niitä yli 900 kpl. Se oli lakealla kentällä suuremmoinen nähtävä! Tä-mä oli kaikki yhden talon karjaa. Tällaisissa suurissa karjoissa poroja pi-detäänkin paimenien ja koirien vartioidessa ja eipä ole sellaiseen sarvi-kasaan sudenkaan kajottava.

Menesjärveltä lähti oppaaksemme lappalaistyttö. Leena oli hänen ni-mensä, ikänsä oli 18 vuotta. Olin hyvin utelias näkemään Laanan mat-kavarustuksia 40 km. taipaleelle. Itse hän nouti porot laitumelta, itse val-jasti. Evääkseen hän nouti aitasta poronlihaa aimo möhkäleen ja heitti sen pulkan pohjalle. Liha oli paistamatonta.

Erittäin joutuisasti pääsimme Leenan opastaessa edelleen ja saavuim-me puolenyön tienoissa Repojoelle. jonka varrelle rakennettuun uutista-loon oli sijoitettu porokievari. Etelä Suomesta Lappiin siirtynyt työmies oli ottanut asuntonsa Repojoelle ja siinä hän elelee ruskeasilmäinen, tum-matukkainen lapinlapsi avionaan, molemmat olivat alle 30 vuoden.

Näytti siltä, että puhdas, viaton lapinlapsi ei ole oikein valinnut, kun on ottanut elämän jakaakseen etelä-suomalaisen, ehkäpä jotain piileilevän olion. Tuo herttainen lapitar oli kuin maaperästään temmattu kukka, joka aikansa kaunistettuaan rintaa, on heitetty maahan poljettavaksi. Se ty-lyys, jolla mies herttaista vaimoaan kohteli, oli miltei raakaa.

Kyytimiehenä mies oli mainio. Aamusella lähdimme matkaan hiljaisessa pyryssä, mutta matka sujui harvinaisen hyvin. Poikkesimme lvalon Matil-la, Ivalojoen latvalla, vaan emme joutaneet levähtämään. Taival oli 40 km, vaan hyvin se katkesi, aikaa kului vaan 3 ja puoli tuntia. Se oli hy-vänlainen nopeus, kun ottaa huomioon, että tie oli tukossa ja vielä kiihtyvä lumipyry teki haittaa.

Seuraava porokievan oli Pokka, joka oli oikein talonpoikaistalo suoma-laisine asukkaineen. Emme joutaneet tässäkään erityisemmin lepäile-mään, ainoastaan sen, mikä piti poroja vartoa.

Pokan talo v.1934. Kuva: Mikkola Erkki. / Museovirasto.