Suomen Kuvalehti 9.6.1923.

SUURI porovaras Piera Hiipijä makasi kunnan sairastuvalla ja teki kuo-lemaa. Ei muuta kuin pieni harppaus vain ja mars iankaikkisuuteen! Pie-ra tuskin itse oli tietoinen siitä, että loppu oli näinkin lähellä. Hän makasi kahden valkoisen lakanan välissä ja tunsi olonsa samalla kertaa turvalli-seksi ja turvattomaksi. Kaikki hänen vaatteensa, säpäkkeistä neljän tuu-len lakkiin asti, oli korjattu syrjään, häntä ympäröi puhtaus ja lääkkeiden haju. Ja rinnassa oli hänellä kaksi puukonhaavaaja selässä muutamia viilloksia niin kuin kaupanpäällisiksi.

Nyt Piera Hiipijä alkaa vähitellen ajatella menneitä ja viimeksi tapahtu-nutta. Oli käyty niin monissa käräjissä ja lujillakin oltu, mutta aina, aina pahan oli pelastuttu. Katsokaapas: Piera Hiipijä oli niitä poikia, jotka osa-sivat temppunsa, - ei yksinkertaisesti välittänyt samankaltaisista kuin it-sekin oli eikä koskaan jutellut liikoja.

Piera Hiipijä veti leveän suunsa nauruun ajatellessaan, kuinka taitava ja voittamaton porovaras hän oli ollut. Tosinhan kaikkikatselivat häntä epä-luulolla, haukkuivat ja panettelivatsekä edessä että takana, mutta kansa-laisluottamus oli kirkkaasti jälellä ja todistajaksi kelpasi koska tahansa. Kukaan ei kuitenkaan halunnut Piera Hiipijää todistajaksensa.

Mutta nyt, nyt taisi lopultakin käydä hullusti. Hän on parhaillaan merkit-semässä Konelo-Laurin vasaa ja kas, juuri silloin piti kuin pitikin Laurin itsensä saapua paikalle näkemään. Tässä ei ollut paljon miettimisen ai-hetta ja tuskinpa paljon menettämistäkään: kuin haukka on hän veitsi sojossa Laurin kimpussa, mutta tällä kertaa hänen käy huonosti.
.. Enempää hän ei juuri muista: he kieriskelevät hangella, kuuluu huutoa ja rähinää, uusia miehiä laskettelee sivakoilla rinnettä alas, joku huutaa: - Lauri, p ... le, anna sen olla .. . Sitten hän herää täällä sairastuvassa.
"Linna tästä nyt taisi tulla", ajattelee Piera Hiipijä alituisesti.

Sairastuvan riukulla(*, - neidillä, - on valkea iho ja siniset silmät. Hän on vasta vähän aikaa ollut täällä pohjoisessa, mutta hän tietää, että tuossa makaa syntinen ja porovaras ja hän tuntee tuskaa ajatellessaan, että Piera vähän ajan kuluttua on kuoleman ja helvetin oma. Sillä kuolema on joka tapauksessa silmäin edessä ja sen takana kadotus, ellei mielen-muutos ja sydämen katumus tapahdu aivan käden käänteessä. Ja hän koettaa puhella Pieralle uskonasioita.

*) Lannanriuku = pitkäselkäinen suomalainen nainen. (Lannan-riuku tulee saamen sanasta RIVGU joka taas juontuu muinaisnorjasta: rýgr (“lady, woman; giantess”)

Mutta Piera ei tule synnintuntoon. Hän kuuntelee kyllä nähtävällä mie-lenkiinnolla ja hänestä on kovin hauskaa, että korea riuku häntä sellai-sella lempeydellä ja sydämellisyydellä puhuttelee, mutt`ei häntä niin vain petetä.

- Onhan sitä tullut ylitä ja toista tehdyksi, myöntelee hän heikosti ja kat-konaisesti, -ja onhanse niinkin, että syntisiä, suuria syntisiä olemme me kaikki.

Itsekseen hän ajattelee, että onko se kuolema nyt sitten niin varma. Jos se olisikin varma, niin saisihan tuota sanoa sen, mikä joskus on painanut sydäntä, mutta ellei kuolema sitten tulekaan, niin saattaa pian niiden tunnustustensa perusteella päästä kurkistelemaan linnan ristikon takaa. Eikä vele. Paras olla varovainen.

Riuku huomaa, että Piera on liukas ja paatunut syntinen, mutt`ei tahdo jättää häntä omine hyvineen.
- Eikö sinua edes pelota kuolemantakainen piina? kysyy hän.

Piera ei. kuitenkaan ole totuttautunut siihen ajatukseen, että hän on kuo-leva. Eikö sitäpaitsi sanota, että löytyy armo. Ja lopuksi: hän ei tiedä yh-tään ihmistä, joka olisi joutunut kärsimään hänen takiansa. Jos nyt yksi ja toinen on poronsa menettänyt, niin ne ovat kaikki olleet rikkaita ihmi-siä, eivät ne menetyksestään ole mitään kärsineet. Mutta hän, Piera on köyhä.

Aivan näihin aikoihin kulkee nimismies edestakaisin puustellinsa laattial-la ja kiroilee. Hän on tutkinut Pieran, tämän vanhan, nyttemmin puuko-tetun porovarkaan ja lurjuksen asiaa ja hänellä on siitä selvät johtopää-töksensäkin. Konelo-Lauri väittää, että Piera, tultuaan yllätetyksi itse teossa, oli paljastetuin leukuin hyökännyt hänen päällensä, ja sen nimis-mies uskoikin. Multa nyt oli asia niin, ettei kumpikaan todistajista ollut si-tä nähnyt eikä ollut suinkaan varmaa, että Piera itse tulisi sitä tunnusta-maan, jos jäisi henkiin. Tosiasiana sitäpaitsi oli ja pysyi, että tappelun tiimellyksessä oli Piera saanut enemmän selkäänsä, minkä hän lienee rehellisesti, ansainnutkin, jota paitsi toisen poron merkitseminen autta-mattomasti jäi hänen syykseen. Nitnismiehellä oli siis täysi syy pieneen noitumiseen, vallankin kun ei ollut ensinkään tietoa siitä, voitiinko Pieraa enää lainkaan kuulustella ja jos voitiin, niin mitä hän sanoisi. Näytti siltä kuin tulisi Konelo-Lauri, hyvä ja rehellinen mies, sittenkin tuomittavaksi.

Vihdoin hän kutsulli konstaapelin luoksensa.
- Juusperi, sanoi hän, - menkää sairastuvalle kysymään neidiltä, voim-meko mennä sinne puhuttamaan Hiipijä-Pieraa.
Puolen tunnin kuluttua konstaapeli palasi.
- Kuuluu se tuolloin tällöin olevan aivan tajuillaan, kertoi hän, - mutta nei-ti sanoi, että parasta lienee jättää huomisaamuun.

Oikeastaan eivät Pieraa vaivaa tuskat. Joskus hän menettää tajuntansa, mutta kun hän saavuttaa sen jälleen, ajattelee hän vain yhtä ainoata asiaa: hän on paljastetuin veitsin hyökännyt Konelo-Laurin päälle oltuaan merkitsemässä toisen poroa. Linna oli edessä ja kunnia poissa. Mitenhän tästä selviää, kun joutuu oikeuden eteen. Merkinnän, jos hän edes poron korvaan ehti sen tehdä, saattaa vängätä erehdykseksi, mut-ta hyökkäystään hän ei saata saada tapahtumattomaksi. Hyvä mieshän se Lauri on, mutta mikä sen nyt siihen pani...
- Neiti», kysyy hän, - kuinka sen toisen oikein on käynyt?
- Kenen toisen?
- No, sen .. .sen, joka minut näin runteli?
- Sitä minä en tiedä ... Lieneekö hänen käynyt mitenkään.

Piera heristää kuuloaan: "ei mitenkään". Hanen tajunnassaan on koko ajan ollut ajatus, että hän tässä on huonommalla puolella, että Lauri on, ellei kuollut, niin ainakin ... Vaan kun ei ole oikein uskaltanut kysyä. Lauri siis käveli vapaana, rusikoituaan hänet näin . . . yhden vasan takia... eh-kä käveli vielä kirkolla ja kertoili toisille poromiehille, että "kyllä minä sen opetin."

Sairastuvan riuku koettaa taas Pieralle puhua, mutta Piera ei enää edes kuuntele. Hän ajattelee vain sitä, että Konelo-Lauri kulkee vapaana ja hän makaa täällä ... Niin se on, Konelo-Lauri ei suolta ole rikkaiden kir-joissa. Kuolemako? Ja helvetti ja kadotus ja ikuinen piina ja vaiva! Mut-ta hänpä ei tahdokaan kuolla, ei ole sellaista kaukaista aikomustakaan. Kyllä hän, kun se aika tulee, selvittelee välinsä Luojan ja ihmisten kans-sa.

Seuraava yö tuo kuitenkin Pieralle uusia ajatuksia. Joskus hän unohtuu katselemaan tähtitaivasta, joka sopii ikkunan läpi näkymään hänen vuoteelleen ja hän ajattelee, että olisi sekin rauhaa, kun sitä olisi selvä lähtemään, kun lähdön hetki tulee. Tuo riuku se taitaa sitä olla ja kenties myöskin Mutanivan emäntä ja ruustinnakin. Vaikk' eihän sitä tiedä, saat-tavat nekin olla salasyntisiä. Syntinsä on itsekullakin, hänellä niinkuin muillakin. Ei täällä kukaan viattomana marssi ja suoraan taivaaseen kil-listele. Käykööt vaan muutkin omaantuntoonsa käsiksi, niin kuin riuku käskee hänen tehdä, varma on, että kyllä krassaamista löytyy. Ei hän ole mikään edelläkävijä.

Sitten hänen ajatuksensa taas lentää Lauriin, joka kulkee vapaana, ja hampaat kirskahtavat yhteen. Vielä hän tästä nouseekin. Ja nyt hänelle ensi kerran täydellisesti selviää, mitä ihmisten hokema kosti oikein merkitsee.

Mutta myöskin leukunhaavat rinnassa ja seljässä suorittavat tehtävänsä. Särky yltyy vihlovaksi, joskus hän ei olemassaolostansa tiedä mitään ja kun hän on tajuillaan, menee häneen ajatus, että hänen täytyy kuolla. Kuitenkin, heti kun se ajatus saa hänet valtaansa, ponnistautuu hän siitä erilleen ja pyrkii vain omiin aivoituksiinsa. Eikä hän itsekään tiedä, kuin-ka hän siinä roikkuu elämän ja kuoleman välillä.

Aamu tapaa Piera Hiipijän, porovarkaan, kuoleman kynnyksellä. Hengi-tys kulkee vaivalloisesti ja koristen, naama on valkea ja ajatusten kulku on tauonnut. Sairastuvan riuku katselee häntä säälien ja surkutellen: sii-nä menee yksi sielu perikatoon hänen silmiensä edessä, eikä hän saata pelastaa sitä enemmän kuin ruumistakaan. Eikö löydy mitään kohtaa Piera Hiipijässä, kohtaa, johon voisi vedota? Hänellä ei ole isää ei äitiä, ei vaimoa eikä lapsia, ei ylimalkaan mitään muuta kuin oma itsensä.

Tällaisena tapaa hänet aamu ja tällaisena myöskin nimismies ja poliisi, jotka saapuvat eineen tienoilla Lauri mukanaan. Tällöin ei ole paljonkaan tietoa Pieran elossa olemisesta, hän on kuitenkin taidollaan, mutta puree hampaansa yhteenja vaikenee.
- Piera Niilanpoika, sanoo nimismies hiljaa ja hillitysti, -Piera Niilanpoika, sano minulle, olitko sinä merkitsemässä silloin toisen poroa?
- En, vastaa Piera hampaittensa raosta.
- Sehän nyt oikeastaan onkin sivuasia, mutisee nimismies itsekseen, -sillä meillähän on todistukset.

Piera Hiipijä makaa silmät ummessa, mutta täysin tietoisena siitä, mitä ympärillä tapahtuu.
- Kuuletko minua, Piera, ja ymmärrätkö mitä sanon? kysyy nimismies uudelleen.
- Kuulen», kuuluu vastaus.
- Pian sinä astut korkeimman tuomarin eteen eikä suinkaan sinne tahdo mennä valhe huulillasi?
- En», vastaa Piera Hiipijä selvästi.
- Hyvä on. Sano siis minulle, pelastaaksesi viattoman miehen maallises-ta tuomiosta, sano minulle, pelastaaksesi viattoman miehen maallisesta tuomiosta, sano minulle selvästi ja totuudenmukaisesti, sinäkö kävit tä-män Laurin kimppuun vai Lauri sinun?

Hetkiseen ei vastausta kuulu, Pieran kasvot näyttävät ikäänkuin selve-nevän ja hän avaa silmänsä luoden ne Lauri Koneloon.
- Puhu nyt vain totta, Piera, sanoo Lauri hätääntyneesti, -sano, että sinä se olit, joka kävit päälle.

Piera ei vieläkään vastaa mitään, mutta huoneessa olijat huomaavat, kuinka hänen ohuet huulensa vetäytyvät hymyyn. Hengitys käy yhä heikommaksi ja kädet kouristavat peitettä.
- Puhu, Piera, Lauri vaiko sinä ensin kävi kimppuun?

Silloin Piera Hiipijän kasvot vetäytyvät suureen, leveään nauruun ja vas-taus tulee selvänä ja kuuluvana:
- Lauripa tietenkin.
Ja vähän myöhemmin:
- Jopas jouduit linnaan.

Sen jälkeen Piera Hiipijän mainen vaellus oli loppunut.