Kansan Lehti 1933.

Pingiskoskelta Kalttopään kodalle



Pingiskosken seudut eivät tarjoa silmällekään sanottavampaa ja kun il-makin oli sateinen, ei mielialamme ollut erittäin valoisa saapuessamme Hirvasvuopioon.

Oula on myös lantalainen. Pihamaalla tervehtii herttainen lehmän alku tuttavallisin möläyksin. Pojan mekko, likaisen harmaa, vilahtaa taitse nurkan ties minne. Painumme pirttiin. Mutta kaikkea muuta kuin ruokai-saksi osoittautui tämäkin. Akkunat ovat peitetyt ja pirtti pimeä ja savui-nen. Lattialla kyti tavanmukainen koivunkuoriämpäri katkuaan sääskien menoksi. Emme näe ketään, ei mitään. Tuntuu kuitenkin ihmisiäkin si-sältävän. Missä isäntä? Ei vastausta. Entä emäntä? Pimeä on pimeä ja mykkä on mykkä. Mutta kun silmä tottui, selkeni sentään jo sänky nur-kasta, tyhjä rottelö. On pöytäkin ja vaivainen penkkilysy, mutta koti oli tästäkin asumuksesta kaukana.

Ties mistä loukosta ilmaantuu siihen vihdoin emäntäkin ja perillisiä! Nii-tähän pilkistelee ja kurkistelee nyt jo vähin joka sopesta, sieltäkin sän-gyn alta ja takaa. Kuusikuukautiset kaksoiset nukkuvat vielä päiväun-taan komsioissa, pirtin pimeimmässä nurkassa. Rohkaistuu viimein myöskin vanhin kuuromykistä ja näkösälle ilmaantuu ja ovenraosta kurk-kailee toinen, se äsken pihamaalla pakoillut. Muut pysyttelevät edelleen-kin kätköissään, mutta puhuvia ja terveitä kuuluivat sentään olevan nä-mä loput kaksi.

Oula parka?

Kun rinnastin tämän kodin Oulan veljen, samoilla edellytyksillä elämänsä alkaneen Antti Palojärven poromieskotaan, niin olipa tosiaankin hänen osansa hyvin säälittävä.

Tästä emme mitään saaneet. Ja kun saimme kuulla, että retkueemme patriarkka, tuo agronoomi, odotteli jo naapurissa, niin kiirehdimme sinne.

Tämä Hirvasvuopion kantatalo on jo toista maata. Savuinen kyllä, se kun kuuluu kesäisen lapintuvan välttämättömiin ominaisuuksiin, mutta ruokaisampi. Siitä puhuu jo tuvan täyteläisyys jos minkä mallisesta ka-masta ja kukkurainen leipäkaukalo takkakivellä niinikään omaa tukevata kieltään.

Syötäviä löytyi. Löytyi särvintäkin: voita, maitoa ja viiliä ja poronlapaa, -jos maistuikin . . . Niinpä niin - kun muisti vain ahmaista kirjavimmat pai-kat viilistä nälkäisimmille paloilleen. Jäi näet kylläisemmälle loppu-ate-rialle siistimmät nähtävät. Talossa eleltiin tanakasti, mutta perhe omisti-kin sievoisen tokan poroja. Lehmien, riekonpyynnin ja kalastuksen osalle jäi tässä vain särvinpuolen ja tupakkarahojen tyydyttäminen.

Kolminaisuutemme oli jälleen koossa. Agronoomi on entistäkin pulleam-pi ja punakka, mutta tuohtunut. Tuo neljän peninkulman matka Salvas-järveltä Hirvasvuopioon oli ottanut konaista viisi vuorokautta, oli riivannut jonnekin Norjan Koutokeinoon, siellä Alattionjoen latvoilla oli pyöritellyt vanhaa, viisasta miestä.
- Kompassi rapa tai miehessäkö lie vika ollut, noituu hän.

Olimme nähneet vaaroja, maistellet lantalaisten siikoja ja ihastuneetki hyviksi Antti Palojärven kotakuntaan. Mieli veti jälleen lappalaisiin. Noille etäisille harmaille tuntureille oli vihdoinkin päästävä. Haltia vetää esi-maakuun päässyttä Lapin kävijää.

Hirvas-Oula eli Oula Palojärvi Hir-vasvuopiossa 1930-luvulla. Kuva: Museovirasto.

Piennin Jussan Antti Kaltto-pää v.1947. Kuva: Lauri Siivonen.

Hirvasvuopiossa Lätäsenon var-rella, Munnikurkkiosta alaspäin. Vas. Oula Palojärvi perheineen eli Hirvas Oula, vaimonsa Kaarinan os. Hirvasvuopio ja pojat Lassi, Oula-Antti sekä oikealla Aapo Jatko.

Piennin Jussan perhe valmistautuu valokuvan ottoon. Oik. Jussa itse ja Helmi Kalttopää. Kuva: Nuori 1935.

Jätimme Lätäsenon suunnataksemme matkamme Suomen "käsivarren" etäisempiin osiin. Torisvuomassa asustivat veljekset Kalttopäät, kuulut miehet ja pororuhtinaat.

Matkaa on vain peninkulman verran. Ja viimeinen vaara avaa jo jotain: se oli Lappia! Tyhjä se on ja jylhää ja lumista, - mutta mahtavaa. Tunturi nousee tasaisin nykäyksin huippu huipulta kohti Haltion jäähohteista lakea. Lukuisat järvet ja joet eroittuvat painanteesta hopeisina, kimmeltävinä täplinä. Ja siinä Torisenon partaalla kyykötteiivät nyt ne: kota ja tupa. Niitä "Tsäimä" - Ropi - kuin mittaillen silmäilee. Tuossa povellansa, ylhäisestä asemastaan, niitä suojailee. Mutta on kuin yrmisi tulokasta, lautahökkeliä. Tosiaankin: tuo uutuuttaan hohtava, röyhkeä etelän olio rikkoo pahasti tunturimaan kuvassa, kota sopii tauluun paremmin.

Keväisin ovat Lapin joet vuolaita, mutta kesällä helppoja kahlata. Tässä emme kuitenkaan onnistuneet. Vaan eipä hätää: monipäinen koiralauma pitää tulostamme huolen ja toiveemme toteutuu. Siinä jo laskeutui ran-tatöyrästä Lapin mummo, Pieran emäntä, veneellä noutamaan.

Antti Kalttopään tupa on kuuma ja sääskinen ja kota muutenkin vetä-vämpi: sinne ja vikkelään! Sieltä asuntoa tilaamaan, ellei kolmelle riittäi-sikään. En silloin vielä uskonut, että lappalainen on aina maailman vie-raanvaraisin ihminen, että kota on avoinna sekä tutuille että tuntemat-tomille. Maksua ei siitä myöskään peritä. Poikkeuksenkin sentään löy-tää.

Piera loikoo varvuilla kohennellen nuotiota Inga-muorin asetellessa pan-nua hahlaan. Toivotamme hyvänpäivän.Hätä ei kuitenkaan ole hyväksi lappalaisissa, hermostuttaa vain, asetumme isännän tapaan taloksi - ko-dassa ei nimittäin tunneta tuoliaja - vasta tämän jälkeen seuraa terveiset Salvasjärveltä, kuten asiaan kuuluu.

Niin pääsemmekin siinä hyvään alkuun.
- Kah, Antiltako Salvasjärveltäkö. - Vai sieltä. - Ja Suomesta saakka?! -kerrohan! Näin satelee kysymyksiä.Onko Suomessa rauhallista? Tapel-laanko Venäjällä?

Vastailen, mikäli kerkeän. Keskustelumme kiertyy kaikkeen mahdolli-seen, kunnes kahvikin joutuu kuppeihin.
- Juo! tokaisee Inga-muori, lyhyesti, mutta ystävällisessä sävyssä.

Lappalaisemäntä ei tuhlaile sanoja ja vain harvoin hän sekautuu miesten tarinoihin. Mutta kahvia hän tarjoaa paljon ja arvokkaasti, kuin aristo-kraattinen perheen sielu konsanaan. Ensimmäinen ja toinen kupillinen on vain alkua. Sellainen on tapa. Ja kahvi onkin korvaamaton virkistäjä tuntureiden taipaleilla, sen tulee kylläh uomaamaan. Se on myöskin ai-noa keitetty ravintoaine kesäisin. Puuroja tai muita keitoksia ei tunneta, eikä haluta tuntea, kala mieluimmin paistetaan ja liha syödään kuivattu-na sinänsä ilman minkälaisia höysteitä. Kahvin jälkeen seuraa puukul-hossa mahtava poronlapa ja näin vieraalle sentään myöskin paketti mar-gariinia ja "kivikakku" ja jälleen määräys:

-Syö.

Piennan Jussin turvekota. Kuva: Suomen matkailu 1939.

Vas. Pienin Jussan Anni eli Anni Vasara os. Kalttopää (Piennin An-nin äiti oli Sofia (Fiia) Jatko.), sekä hänen tyttärensä Margreta (Mar-ku) Syväjärvi os. Kalttopää ja lapsi komsiossa Juhan Antti Syväjärvi.

Kaksikuukautisen tunturimatkan jälkeen - kirjoittaja varusteineen.

Näin kuluu päivä kahvin ja poronlavan vaihdellessa. Välipaloiksi tarinoi-daan, paistellaan siikoja tai tutkitaan mielenkiinnolla repussani kulkeutu-neen englanninkielisen teoksen kuvia. Inga-emäntää ne erikoisesti kiin-nostivat ja tekstikin, vaikka vähemmän, kun muistutti niin peräti vähän lapin kieltä tai suomea. Paljon selvisi siitäkin asioita, joskin hiukan koo-millisin kääntein.

Siinä ohessa kiintyi huomioni emännän arkisiin askareihin. Hän kiersi poronjänteestä lankaa - näyte kivikaudelta! Ja mitäs sanotte, etelän emännät, kun lisäämme tähän nahkojen parkitsemisen ja suutarin työt! Emännän tehtäviä nekin. Parasta aikaa oli joen poukamassa taljoja kar-valiossa ja parkkipadasta kierrettiin kypsyneitä kuivumaan. Tämäkin par-kitsemismenetelmä niinikään ikivanha, lappalaisten keksintö, josta ete-lässä tuskin aavistellaankaan.

Aamulla, kun perhe vielä nukkuu, on jo Inga-muori puuhassa. Istahtaa siihen jalkojensa varaan hiilloksen äärelle, ja siinäpä ovatkin käden ulot-tuvilla välineet: nahkainen kahvimassi, pannu sekä mylly. Niin alkavat askareet.

Oli vieraita kodassa: piti myöskin leipoa. Ja tuota pikaa ovat siihenkin tarvikkeet käsillä: suolat, jauhot ja kulhossa vettä ja leipäkivi tulella. Tuossa tuokiossa on taikina valmis. Turhia hapakkeita ja hiivoja ei siihen tarvita. Sitä pyöräytetään noin vain kimpale kullekin kakulle ja kakku ki-velle. Nuotio tekee tehtävänsä ja valmis on.

Jo joutuu "tokkakappalekin" siihen lypsettäväksi. Sitä on vain tuossa sa-takunta emakkoporoa maitopisaraksi lapsille; muut tuhatpäisestä "elos-ta" on peninkulmien takana tunturissa.

Hiljainen jymy lähenee sieltä vaaran takaa, siihen sekoittuu kuin sikojen röhimistä ja siinäpä ne jo ovatkin. Aika mahtavalta näytti jo tämäkin Inga-emännän "pikkutokka". Ja kärsivällisyyttä kysyvää on lypsy. Vain pari -kolmekymmentä grammaa pirahtaa vasojen imemistä utareista, niin että monta sait nyhtää, kunnes litrallinen maitoa lähti. Mutta juustoille pääs-tiin, jäi sitä vielä kahviinkin höysteeksi.

Iltapäivällä seurasivat suutarintyöt. Ja kiirettä pakkasi. Vielä aamuksi piti neuloa heinätossut tyttärelle - kuljeskeli riepu näet miesten mukana pai-menessa. Ja tottuneesti pyöräyttelivät sakset kappaleita juuri valmistu-neesta nahasta. Vinhaan suhahtelee jännerihma, kaksi tyttäristä asettuu paulojen tekoon ja suutarinoppiin. - emäntiä tulee heistäkin joskus, on osattava. Ellei, niin kimpaantuu herra ja aviomies. Lappalaisperheessä hallitsee viisaan Syyrakin laki: mies on herra, jolle vaimo om luotu avuk-si.

Kalttopään veljekset ovat poromiehiä ruumiineen, sieluineen. Yhteinen porotokka käsittää kolmattatuhatta poroa. Mutta vaikeutensa oli heilläkin "norjalainen vie kaikki", valitteli Piera. Syyspuolella hajaantuvat porot lä-pi käsien, sinnekin Norjan puolelle eksyivät ja takaisin oli vaikea saada. Edellisestäkin kesästä oli toivottu mitä parhainta vuotta, mutta pääsi kuin pääsikin sata poroa yli rajan ja vain kolme niistä löytyi.

- Se on pirun paikka tuo Koutokeino, ei sieltä takaisin saa. Ei saa. Ei paali koutokeinolaisten kanssa ollenkaan. Vaan jos menevät Ruotsiin: mene vaikka kuukauden kuluttua, siellä ovat ja korvat tallella. Köyhiä tulee meistä kaikista, kuin koutokeinolaisistakin. Emme jaksa maksaa lantalaisille niin paljon veroina ja muina ja syöttää koutokeinolaisille po-rojamme. Ei! Niin päivitteli Piera.

Kolme päivää vierähti Kalttopäitten vieraana.