Pitkänmatkan kalamies. / HS. 1935.

Pitkänmatkan kalastusta pohjolas-sa.


"Ounasjoki on Kemijoen lisäjoki, saaden alkunsa Ounasjärvestä ja las-kee Rovaniemen kohdalla Kemijokeen", opetti ennen Favorinin maantie-de.

Tuota asian alkuosaa tutkimaan ja toteamaan sen paikkansapitäväisyyt-tä olin päättänyt lähteä. Jo kevättalvella oli matkapäivä tiedossa, mutta siitä huolimatta oli lähtöpäivänä niin kiire, että Huldalle ja lapselle ei eh-tinyt kotona hyvästiä toivottaa, vaan piti ottaa heidät autossa mukaan Enontekiölle, jonka majan rantatörmällä viimeiset huiskutukset Ounas-järveä soutaville heilutettiin.

Vaikka sanotaankin, että ruma on omaansa kehua, niin vielä rumempi on toisen tekemää moittia. Niinpä siis siivosti vaikenenkin sen etukäteen tilatun venheen ominaisuuksista, jossa kalatoverini kera laskettelimme, vetäen kuten ainakin näin herraskalastajille sopi, kolmen pitkän vavan nenässä puukalaa ja kahta lusikkaa. Olimme etukäteen tiedustelleet kalastusmahdollisuuksia ja kuulleet paikkakunnan suurimmilta juttumaa-kareilta kuvauksia siimoja katkovista lohista, miehen kokoisista hauista y.m., jotka eri muunnelmina kuulee kaikkialla. Entisistä veisuista viisas-tuneina emme sensijaan ruvenneet pyytöjä tiedustelemaan, vaan panim-me kalapyydön veteen onneemme luottaen. Olemme jo aikoja sitten heittäneet neuvomasta ihmisille, mitä kala syö, koska se syö sellaistakin vehettä, jota ei kukaan uskoisi. Kävihän juuri tänä suurena kalakesänä siten, että kaksi lohimiestä oli päättänyt lähteä lohenongintaan ja antanut kahdelle näihin asioihin perehtyneelle tuttavalleen tehtäväksi hankkia oikeat vehkeet tämän jalon urheilun harjoittamista varten. Miehet tekivät työtä käskettyä, ja niin vaihtui muutamia tuhatlappusia, eli suomeksi "kemijärviläisiä", hienoihin rulliin, siimoihin, vapoihin ja muihin todellisen kalastajan tarpeihin. Asiamiesten mielestä piti kuitenkin toimeksiantajien kustannuksella hiukan leikkiäkin laskea ja niin ostettiin vielä ahvenlippakin, muodoltaan ja väritykseltään muistuttaen enemmänkin jotakin hienon naisen kesähatun koristetta kuin kalavehettä. Mutta kuinkas kävikään ? Juuri ja ainoastaan tuolla hatun koristeella saatiin ne kaksi kymmenkiloista, jotka koko matkalla lohikalaa saatiin. Minä en neuvo enää koskaan toisille kalavehkeitä.

Niin matkattiin Ounasjoen väitetystä lähtökohdasta. Katseltiin tunturit juurelta ja päätettiin jättää niiden kuvaus paremmille kynämiehille. Nau-tiskenneltiin näköaloista ja annettiin enontekiöläisten, petsamolaisia huomattavasti suurempien sääskien nautiskella meidän lihaamme ja vertamme. Kuppauksen tarpeessa oleville voi suositella käyntiä Länsi-Lapissa parhaimman räkän aikana.

Kun olimme muka lähteneet kalamatkalle, oli tietysti alussa sangen tar-koin ongittava jo ensi nivassa, keksittävä tavanmukaiset tekosyyt kalan syömättömyyteen, nostettava lohdutukseksi annetut pari sinttiä ja noi-duttava enontekiöläisiä, jotka tietystikin onkivat kotinsa läheisyyden tyh-jäksi. Varsinkin kirkkoherraa , sanottiin koko kalasääskeksi, vaikkakaan meidän ei sallittu nähdä tätä kalojen vihollista. Laskimme Perilläkosket ja muutamat nivat, ja Haarakosken keskivaiheilla äkkäsimme toisen joen liittyvän omaamme. Ja katso! Tämä viimeksi tuleva joki näytti vetävältä ja suurelta. Kun meillä oli aikaa riittävästi, muonaa hyvin ja muitakin kamppeita aivan niinkuin turisteilla, niin miksi emme nousisi tuota jokea ylöspäin? Ilta oli kuitenkin myöhäinen ja ensimmäiset hiet saatiin jo muu-taman sadan metrin matkalla ylöspäin mentäessä, minkä vuoksi sopivan hongan kohdalla louteemme pingoitettiin ja laiskan pojan tuli oli pian nel-jäntenä seinänä louteemme edessä. Unet olivat hyvät ja toiveet loista-vat. Oltiinhan Käkkäläjoen alajuoksunvarrella ja jokivarsi asumaton joka siis todennäköisesti oli kalainen.

Niin tuli ehtoo ja aamu ja toinen päivä. Kirkas auringonpaiste herätti mei-dät kalamiehiksi luvattoman myöhään, sillä kymmenes tunti oli jo kulu-massa, kun olimme kolmannen kahvimottimme tyhjentäneet ja seime-simme jokivartta ylöspäin. Joki oli toverilleni, joka kuitenkin on kaikki Pohjolan vittikot kiertänyt, täysin outo, puhumattakaan minusta. Nousim-me kuitenkin ylöspäin ja joskin minun 90-kiloinen olemukseni vaati mel-ko pian menettämänsä veden tilalle kahvia, jatkoimme yhä matkaamme kähyltä kähylle. Lyhyitä, vihavitisiä olivat nuo Käkkälän alapään kosket ja vaikka onkimiehelle koski on alaspäin tultaessa parhain, tuli minun mieleeni monesti synnillinen toivomus pitkistä suvannoista. Niitä ei meil-le kuitenkaan ensimmäisenä päivänä annettu, vaan mäki toisensa jäl-keen siinä näitä Luojan laittamassa kunnossa olevia koskia kahteen mieheen noustiin. Olihan sentään pari perattuakin.

Autossa sopii puhua vauhdin hurmasta ja ehkä jossakin muussa kulku-neuvossa, mutta olisi mielenkiinnoista tavata ihminen, joka tuollaisen hurman löytää raskasta, enontekiöläistä venhettä jokea ylöspäin kiskot-teassa. Ilta lähestyi ja niin tultiin maantiesillalle. Kartasta nähtiin, että paikalla pitäisi olla Peltovuoman maantie, pantiin venhe rantaan kiinni ja lähdettiin upottavaa, liukasta jäkäläkangasta kävelemään Peltovuoman kylää kohti. Matkan arvelimme 4 kilometriksi ja eteemme aukeni todella-kin Peltovuoma. Iso kylä Lapin kyläksi, ohrat ja timoteit ja muut etelän kasvillisuudet antoivat aavistaa tulleemme pitäjän parhaimpaan seutuun. Tottumus auttoi ja osasimme heti kohteliaaseen taloon. Pihalla oli hevo-nen vastassa. Ystävälliset hirnahdukset saimme siltä osaksemme, ja kun eteiseen mentiin, niin Norjasta peräisin oleva porokoiran pentu oli häntää heiluttaen tervehtimässä. Kun pirtin ovi aukaisin, niin meidän an-teeksipyyntöihin vastauksena kuului rankisen alta emännän ystävällinen ääni, joka lupasi kahvia ja ruokaa matkamiehille. Muutaman sekunnin päästä isäntäkin jo joukkoon yhtyi ja ryhtyi vieraitaan viihdyttämään ajaksi, minkä ruuanlaitto kesti.

Hyvä oli talo, siisti ja puhdas, ja kohteliaita oli isäntä- ja emäntäväki. Mutta oltiinkin tultu matkailijain kotiin. Korkean oikeuden jäsenten jou-kossa oli herastuomari Eira jo istunut 28 vuotta ja oppinut tuona aikana varmaan paljon sellaista, josta meillä ei ollut aavistustakaan. Siinä sitten syötiin viilit, voit, leivät ja Lapin loistohillat, ja kamariin pantiin kahden lakanan väliin nukkumaan. Olemme mekin Lapin retkeilijöitä. Louteet meillä on, mutta siitä huolimatta ei muuta kuin taloon yöksi ja vielä nau-timmekin nukkumisestamme. Oikeat retkeilijät, joille radiossa on retkei-lyvarusteetkin neuvottu, mahtavat meitä kovasti halveksia. Itse kuitenkin olimme tyytyväisiä. Lupasimme käydä palatessakin ja päivä luiskahti taas kymmeneen ennenkuin kolmilaitamme lähti sillan alta jatkamaan hidasta kulkuaan ylöspäin.

Herastuomari Eiran Ransi 70-vuotispäivät. Vas. B. Öhman, Sylvi Eira, Toini Eira, Raili Eira, Anna Eira, Hilja Eira ja Frans Eira.

Noustiin. Noustiin nivoja, mutta ei eilisen veroisia koskia, vaan lyhem-piä. Suvannot pitenivät. Hauet koettivat purra vuorotellen puuta ja pel-tiä, ja joskus loksahtivat harrinkin leuat. Ihmisellä olisi ollut hyvä olla, hän olisi nauttinut näistä pitemmistä suvannoista ja lyhemmistä nivoista, jos ei olisi tuullut niin kylmästi pohjoisesta ja ellei vihmova, pohjoinen sade olisi tehnyt oloa tukalaksi ja vastavirtaan menoa raskaaksi. Soutelimme ja menimme sinnissämmekin. Tahi rehellisesti sanoen, meidän oli pakko mennä. Rannoilla nimittäin ei näkynyt yöpuuta, ja me emme taas viitsineet ilman tuliakaan värjötellä. Niin mentiin edelleen. Jopa sentään kohtuullisen matkan päässä rannassa näkyi pienen jängän takana oleva kangas, jonne tavarat lennätettiin. Haettiin juurakkoja aivan kuin muka parhaat tervankeittäjät - kontittuneina, väsyneinä, märkinä. Valtava röykkiöpökkelöitä - selvä metsänhaaskausrikos ja juurakot auttoivat meidät piankin siedettäviin oloihin. Mensan lihapullat kuuman kahvin kera antoivat voimia nukahtaa, taaskin heräämättä, kymmenen tuntia, ja niin jäi se paholaisen aamusyönti tälläkin kerralla kokematta niinkuin jokaisena muunakin aamuna koko retken aikana.

Ovathan tällaisia reisuja muutkin tehneet. Miksikäs sitten kuvailisin sitä hikimäärää, mikä ylöspäin mennessämiehistä lähti, tai sitä noitumisen paljoutta, joka Käkkälön rannoilta kuului, kun uuden kosken alle tultiin ja siitä ylöspäin taas mentiin. Mainitsenpa vain, että Vuotsonkosken ran-nalla oleiltiin kaksi vuorokautta loistavalla kankaalla louteesta laitetussa talossamme. Nostimme harppumme oksille ja tyhjensimme venheemme muustakin vedestä. Teimme pitkän tutkimusmatkan koskesta ylöspäin vain rautainen annos (osa onkivehkeitä, kahvisteluvehkeet) mukanam-me ja totesimme, että tuon kosken yläpuolella Käkkälö ei enää ollut ni-mensä arvoinen. Sen epäilyttävän pitkiksi käyvät suvannot todistivat ylä-juoksulla rauhoittuvaa temperamenttia, ja kun meidänkin intomme kos-kiin oli kasvanut, päätimme pitkän, haukia antaneen soudun jälkeen kääntää kelkkamme (lue: purtemme) alaspäin. Mutta hyvän matkaa var-sinaisen majapaikkamme yläpuolella huomasimme taas jokisuun ja (pe-rusteet katso edellä Käkkälöjoen nousulle) lähdimme nousemaan Suu-kisjokea ylös. Tuota jokea ei ole nimetty edes maanmittaushallituksen yleiskarttaan. Siinä karttalehdessä on muutakin nimeämätöntä, ja mo-nesti retken aikana arveltiin, että lieköhän tuonkaan kartan tekijä käynyt Käkkälöä sielläkään asti missä me. Oletteko nähnyt koskaan jotakin oi-kein kirkasta ja läpinäkyvää? Kun minun varsinainen leipätyöni ei ole tä-mä kirjailu, ei minun myöskään tarvitse keksiä vertausta osoittamaan Suukisjoen veden kirkkautta. Kaunis syksyinen auringonpaisteja hienot tyypillisen tunturijoen mutkat hiekkasärkkineen pakottivat meidät tuon tuostakin kahvinkeittoon, riisumaan kengät ja upottamaan jalkamme Suukisjoen kultapitoiseen hiekkaan, nauttimaan jostakin sellaisesta, mis-tä kirjailijat käyttävät sanontatapaa luonnon ihanuus.

Tämä Suukisjoki on niitä n.s. kuerin olinpaikkoja ja niitähän mekin sieltä olimme lähteneet hakemaan, ja saatiinkin niitä. Suukisjoen nousussa tarvittiin Käkkälöjoen alajuoksulla koskennousussa saatua valmennusta, sillä pahemmat olivat tämän joen kosket, vähävetisemmät ja jyrkemmät. Vaikka vähän veden aikana sanottiin joessa olevan vettä vain sen verran kuin aamukastetta, oli sitä kuitenkin nyt niin paljon, että keinottelemalla voimme tapahtunutta noususuuntaa käyttää hyväksemme ja päästä Pit-känkosken päähän. Joen uoma kuitenkin pieneni ja läheisyydessä nä-kyvät tunturit antoivat aiheen epäillä, että joki nousee sinne, minkä vuok-si keula käännettiin alaspäin. Välillä täytyi kuitenkin usein nousta rannal-le katselemaan törmältä joen rikasta kalamaailmaa. Ei tarvitse katsella lasisia akvaarioita sen, joka ottaa vaivakseen nousta Suukisjoelle.


Palattiin muutaman päivän kuluttua kotiamme Vuotsokosken rannalle, otettiin harput pajuista, lastattiin astiat venheeseen ja laskettiin alas. Nyt oli vuoro kirota ne pitkät suvannot ja toivoa koskiin enemmän pituutta. Toverini tapoihin kuuluivat S.O.S.-merkit. Hän luki litaniansa joka kos-ken niskassa, souti poikki-poikin kosken niskassa, vannoi ja vakuutti juu-ri tämän kosken Imatraa pahemmaksi, huusi alamaailman voimat avuk-seen, ja niin laskettiin kaikki kosket onnellisesti. Jos tuo litania unohtui lukematta, niin yritti käydä huonosti. Koko koskisella retkellämme tämä tapahtuikin vain kerran, eräässä vähäisessä paikassa, jota halveksim-me. Litaniaa ei luettu ja seuraus olikin, että kivellä käväistiin. Kunnialla siitä kuitenkin selviydyttiin, mutta sen jälkeen vaadinkin, että kalatoverini piti lukea tekstinsä. Hän teki sen, eikä vahinkoa sattunut

Pekka Keskitalo. "Mestari Pekka."

Paluumatkalla piti taas poiketa Peltovuomassa, käydä tapaamassa van-hoja tuttuja, vierailla Peltovuoman taloissa, käydä Lapin esineiden kuu-luisaa tekijää Keskitaloa tervehtimässä, saunoa, tilata tavaroita, syödä ja nukkua. Sunnuntaiaamuna (taas se aamusyönti jäi) lähtivät talon ”höölit” isäntä ja emäntä ynnä talossa vierailevat kaksi kirkassilmäistä, salskea-vartaloista Kittilän neitoa saatolle venheellemme keskipäivän helteessä. Kun rannassa oli isäntä höyliytensä osoitukseksi lahjoittanut minulle henkselinsä ja minä isännälle Petsamon vaaleaa ja perhojani, keiteltiin kahvit, otettiin neitosten koneella kuvat toisistamme päät sylissä ja kädet kaulassa, piirreltiin sillan kaidepuihin asiaankuuluvat nimikirjaimet sydä-men kuviin, huiskuteltiin hattuja, laulettiin erolaulut, ja taas matkaan.

Ei se nyt sentään aivan yhtä menoa ollut, kyllä sitä ongittiinkin nyt, ja oli sitä ongittu muulloinkin välillä. Mutta ne kalareisut ovat sitä laatua, että on paras tältä matkalta puhua niistä melko vähän. Harrit ja kuerit kyllä saatiin. Vanhat koetellut vieheet ne kelpasivat täälläkin, mikäli kala yleensä mitään söi. Olipa- Kielisessä (siinä isossa Kielisessä) vielä van-han kansan kalansyöntiäkin ja homenokkaiset vanhan testamentin kalat kiusasivat meitäkoko lailla. Laskettiin kuitenkin Haarakoskeenja sen vä-häkokoisemmat kalat nyppivät ahkerasti onkia.

Yövyttiin nyt Ounasjoen rannalla Haarakosken alle. Oltiin tultu Käkkälön mutka, todettu, että lähteehän osa Ounasjokea Ounasjärvestäkin, mutta suurempi osa sen vesistä sentään Käkkälöä huilaa. Jos joku maantie-teen oppikirjantekijä sattuu tämän huomaamaan, niin oikaiskoon aikai-sempien tekijöiden virheet. Ehkäpä ne onkin oikaistu. En näet tiedä, kun on jo niin kauan kuin viimeksi tuon alan kirjoja on tullut katsotuksi. Kart-taa ja vielä lisäksi epäluotettavaa sai tälläkin matkalla sensijaan katsoa monta kertaa.

Onko teillä ollut koskaan kylmä syksyllä? Meillä oli, kun me Rovakos-kessa ongittuamme myöhään päätimme, että kyllä totisesti huomenaa-mulla ainakin herätään aamusyönnille. Emme pystytäkään louettamme, emmepä hukkaakaan honkaa, vaan kolmen kruunan tulilla vietämme yömme. Tiesimme entuudestaan, että vilu kyllä pitää huolen heräämi-sestä. Nousimme korkealle törmälle pilkkosen pimeässä, keräilimme pökkelöitä ja roihutulilla keittelimme kahvia. Taisimme ottaa jonkin kali-kan poroaidastakin ja vuorotellen sitä tämän syksyn hallaöistä kylmim-pänä lämmiteltiin ja puuta kannettiin. Koko yö, revontulten elokuun lo-pussa tehdessä ihmeellisiä kuvioitaan taivaalle, paleltiin. Ja turhaan. Sillä aamulla oli joki niin täynnä usvaa, että vasta yhdeksän tienoissa uskallettiin lähteä outoa koskea alaspäin laskemaan. Koko yö oli paleltu, ja se aamusyönti jäi sittenkin! Mutta minkäs kohtalolle voi. Niinhän se kävi viime vuonna Luiroakin laskiessa. Ei sielläkään aamuherätystä ollut. Me olimme taas kuitenkin pian puheissamme mahtavia kalamiehiä, unohdimme laiskuutemme ja näytettiin komeilta. Soudeltiin Ketomellaan Elli Valkeapään (Autto) pakinoille.

Oletteko nähneet taloa, jossa ei kahteenkymmeneen vuoteen ole tunkio-ta liikuteltu? Ja oletteko tuon tunkion päällä nähneet yksinäistä kukkoa kiehumassa? Minä olen. Kun kysyin Elliltä, mitenkä talvella viiden leh-män lannat navetasta vietiin, sanoi Elli, että ahkio pannaan luukun alle ja kun se on luotu täyteen, saa ahkio huilata. Niin laajenee tunkio. Aviomiehenä minun velvollisuuteni on - ainakin Huldan kuullen - surkutella poikamiehen kovaa onnea ja yksinäistä elämää, mutta jos te olisitte Ketomellan yksinäisen, kanattoman kukon asemassa, valtaisi teidät todellakin hellyttävä sääli. Tosin ovat vielä lähettämättä ne pari kanaa (enhän minä sentään haaremia aio laittaa Ketomellankaan kukolle), jotka itsekseni vannoin lähettäväni Ellin kukon elämän sulostuttamiseksi, mutta lähetettävä ne on. Järkyttävin kokemukseni matkalla oli tuo kukkoelämys. On hyvä, että vanhoillepojille laitetaan vero.

Kun talossa olleelle väelle ja heinämiehille oli keitetty oikein herrojen ta-paan ja höystöin ongituista harreista kalakeitto ja lisäksi vielä tohtoroitu patenttilääkkeelläni - "pärekorin tipoilla"(* - talon pienin mies terveeksi, oltiinkin valmiit painumaan levolle. Elli oli myös huomannut, että me olimme "höölit" miehet, ja niinpä yösija olikin sen mukainen. Keskeneräi-sen rakennusrehdon pimeään kamariin saimme lehdeksille levitetyillä porontaljoilla ja uusilla peskeillä nukkua Norjan markkinoilta ostetun hie-non raamin ja silkkipeiton alla. Pierre Lotin kynä tarvittaisiin kuvaamaan yösijan hyvyyttä ja Ellin käytöksessä ilmennyttä hienoutta.

Ketomellan rantatörmällä. Parin tunnin laskun jälkeen tultiin Ketosuvan-toon, ja pian sitten oltiin jo Ketomellan rannassa. Annikki Setälän kuvaa-ma Elli-emäntä otti vieraat ystävällisesti vastaan; ei niitä kuulu kovin usein vielä tällä reitillä kulkevan. Elli Autto oli kuuluisalla lappalaisten Saksan kiertueella muutama vuosi sitten naisista ensimmäinen, paras joikaamaan ja Lapin temppuja tekemään. Kuva ja teksti: Kansan Kuva-lehti 1934.

partiomiesten ateria valmistuu: kauhassa käristetään lihaa ja kenttäkat-tilassa kiehuu tee Peltoniemi, Uuno, kuvaaja 1930–1939. / Museovi-rasto.

Vaikka pitkänmatkan kalastaja kuinka löytäisi hyvän paikan ja saisi hie-not kohtelut osakseen, on silti pitkällekin venytetty lähtö aina lähtö. Niin-pä mekin lähdimme, emmekä tosiaankaan olleet montakaan keskipäivän tuntia soudelleet, emmekä värkänneet kauankaan Ketokosken pahassa alahampaassa, kun meille tuli kiire räiskäleen paisto. Herroilla on nähkääs herrojen hyväksi havaitsemat vehkeet ja niihin kuuluu ehdottomasti jätkän käristyskauha ja nisujauhopussi. Aiheen siihen antoi eräässä koskessa uistimeen iskenyt ja siitä päässyt lohi ja pian senjälkeen tarttunut toinen. Rauhoittaaksemme itseämme ja ehkä myöskin kaloja, rupesimme heittelemään nisujauhoja ja vettä ilmassa ympäri, raaviskelimme hollantilaista sokeria päälle ja söimme tätä helposti lentävää herkkua, mutta ei se auttanut. Uudestaan vesille lähdettyämme jatkoimme matkaa, mutta hienotunteisuudesta itseäni ja kalamieskunniaani kohtaan jätän kertomatta, saimmeko sitä lohta. Samasta syystä en myöskään mainitse sen lohen kohtaloa, joka ampui ilmaan sivu uistimiamme hiukan alempana ja joka senjälkeen noin viiden tunnin ajan osoitti halveksumistaan pyrstön loiskahduksilla ja ilmahypyillä niille eri uistimille, joita sille tarjottiin kirosanojen ja siunausten vuorotellen vaihtuessa nöyriin pyyntöihin, taikoihin ja rukouksiin.

Aina vain läimähdys, pinnassa käynti ja ilmahyppy. En ole rikkonut ka-lastusasetusta koskaan ja metsästysasetustakin vain kerran, mutta jos tuolloin oli kullee saatavilla, niin kyllä yritettiinse kala - ja vain se - kie-taista kulteen mutkaan. Hyvä oli ettei ollut, ja niinpä sai kirvelevin mielin, mutta kunniallisena pitkänmatkan kalamiehenä taas jatkaa matkaansa.

Olen aina ihaillut Gallen-Kallelan mestarillista kuvitusta Kiven Seitse-mään veljekseen. Mutta minkähänlaiseksi tuo kuvitus olisi tullut, jos hän olisi käynyt seuraavassa yöpymispaikassamme,j ossa vanha äiti seitse-män tosisuomalaisen poikansa kanssa hoiteli taloa. Pirtissä oltiin kuin Jukolassa, kaikki kotona, mutta koko sen yön aikana, jona talossa oltiin, hoiti keskustelua vain yksi veljeksistä. Toiset vain tupakoivat ja olivat ää-neti. Ei emäntä, ei kukaan veljeksistä sanaa sanonut; siinä vain istuivat ja miettivät olemassaolon salaisuuksia. Jos Valvoja-Ajassa julkaistu kir-joitus buddalaisuudesta olisi julkaistu ennen käyntiämme siinä talossa, olisin ollut varma, että tässä ovat kaverit, jotka ovat jo mietiskelyn vii-meisellä asteella, mutta tuo kirjoitus ilmestyi vasta syksyn numerossa. Se puhuva mies joukosta määritteli kuitenkin tarkoin talonsa kohdalla olevan lohen vakituisen asuinpaikan. Ja sitten me taas uistelimme.

Kurkkien Matin taloa komean Kurkkiokosken alla ei voi sivuuttaa. Me aioimme mennä sivu, mutta Kurkkiokosken haltija ei semmoista suvain-nut ja niin panikin komeimman lohensa talonsa kohdalla hyppimään .Me tietysti uistelimme ja jännityksemme lomassa pistäydyimme Matin pa-keille.

- Onkos tullut kemiläistä?,oli ensimmäinen kysymys yhdeksättäkymmen-tään käyvän isännän suusta.

Asianmukaiset vastaukset saatuaan verkkojaan pauloittava Matti jatkoi juttujaan, muisteli vuolain kääntein entisiä kalansaaliita, nykyistä lohen vähyyttä ja entisten vallesmannien höyliyttä. Olipa talossa kerran käynyt uusi fallesmannikin, joka oli rannassa nähnyt lohiarinan ja kysellyt veh-keen tarkoitusta. Palokeksi se on, selitti Matti, ja nimismies ihmetteli, miksi palokeksi tuollainen on? Tähän vastasi Matti kysymällä, milloin p:n aikana palokeksinkin muoto lailla on määrätty ja sanoi pitävänsä sellai-sen palokeksin kuin itse haluaa.

Kevättulvan runtelemaa rantaa Ounasjoen Puksukosken alapuolella. Kuva: Emil Sarlin, 1900. GTK.

Puksu on pitkä koski. Toiset sanoivat sen olevan neljä kilometriä, toiset seitsemän. Harrikoski, lohikoski ja muutoinkin hyvä koski. Puksu vaatii aikaa. Joka siinä pyytää aikoo,sillä pitää olla aikaa puhutella varistakin linnuksi. Meillä sitä ei ollut, minkä vuoksi meidän onkimisemme tulos oli heikonpuoleinen. Saalis oli kuitenkin muulla tavoin merkittävä. Löysim-me joen rannalla retkemme alion, aito peräpohjalaisen harvasanaisen jätkän, joka vaelteli kuin entisajan trubaduuri Tornionkairasta Kittilään jokivartta alas. Hienotunteisuus esti meitä tarkemmin utelemasta, mutta rauhattomuus oli varmaan kulkijan veren liikkeelle pannut, ja kun jätkä kyseli ostaakseen meiltä perhoja, vastasimme me yhtä ylväästi, anta-malla hänen valita haluamansa. Tuliteltiin, annettiin naapurille kalat, kei-teltiin ja ruoan ääressä olleille tuotti tyydytystä nähdä, kuinka kala voi-daan nopeasti ääntä kohden heittää. Aliomme muutoin seurasi meitä, mutta kun me vihjailimme soutumahdollisuuksista suvannoilla, katsoi aliomme tämän arvoaan alentavaksi ja häipyi muutaman päivän yhdes-säolon jälkeen muille maille. Sai tosin sitä ennen mukaansa leivät, voit, suolat ja hiukan pennejäkin. Pohjolan erämaiden ritari tekee kyllä pölle-jä, tukkeja ja muita engelsmannin tarpeita, saattaapa olla maajussilla heinätöissäkin, varatöihin ei kirjaten kulkija pääse, mutta soutaa palkat-ta, siihen ei luonto taivu. Kaipaus jäi puolellemme.

Raattamankylä on korpikylä, vihaisen, pitkän kosken keskivaiheilla, Kun kähyihin oltiin totuttu, emme siitä välittäneet, mutta käynti Raatlaman patriarkan, 85-vuotisen laestadiolaisen saarnamiehen luona jäi iäksi mieleemme. Kun toverini oli kovanlainen kirosanoja käyttämään, olin pa-kotettu ennen taloon menoa kuljettamaan häntä kävelyllä pitkin kosken rantoja ja harjoittamaan häntä siistiin puhetapaan. Totiseksi kuitenkin meni kolmituntinen seurustelu isäntämme kanssa. Pian siirryttiin vaka-viin asioihin talossa, kun isäntämme rupesi tiedustelemaan iäisyysasioi-ta ja sielumme tilaa. Vakava patriarkka ja hänen puheensa jäivät mie-leen.

Kun reisumme oli jo muuttunut toistakymmenöisen louteella olon jälkeen tavalliseksi talossa yöpymiseksi, koskiin oltiin totuttu, kalansaaliiseen kyllästytty, oli loppuosa jo turistinkulkua. Kuljeskenneltiin vain alas virtaa, kähyjen niskassa luettiin litaniat, veden mukana kuljettiin kosket, ala-hampaassa mentiin poikki kuten täällä väylätkin menevät ja niin tultiin Tepastoon. Siellä oltiin jo puhelimen, mutta ei maantien päässä, soiteltiin Huldalle terveiset, syötiin hyvät ruuat, nukuttiin herroiksi lakanoiden vä-lissä ja seuraavan illan määränpää oli Könkäänkylä, Kurkkion tapaisen koskenniskassa oleva, vauras, iso kylä. Kylän on tehnyt kuuluisaksi muun ohella Könkään Ville, jota vallesmanni syytteli hirventaposta. Ville kielteli tekojaan, kysyi esivalta tuskastuneena:

- No, onkos se Ville sitten hirveä koskaan nähnytkään?

- Joo», vastasi Ville, kyllä minä olen Luonnon kirjassa kuvan nähnyt, kyl-lä se on jalo eläin, mikäs siinä.

Ville päästettiin pois puulinnasta eikä tainnut syytettäkään tulla. Ne Ou-niksen ja Pallaksen tunturijonot, joita joki alkumatkassa oli hakenut, kes-kimatkassa niiden viertä kulkenut, sivuutti lopultakin nämä. Melkeinpä tyytyväisyydestä huoattiin, kun niitä ei enää nähty. Komea tosin Levikin on, mutta siitä sentään päästiin eroon, kun Könkäältä Kittilään päivässä soudettiin. Riikonkosken niskassa ongittiin viimeiset kerrat. Kolmatta viikkoa yhtä suorana olleet vavat katkottiin, tupetettiin ja kalapyttyjen ja venheiden kuivaus ja järjestely suoritettiin vasta kotona, kuten meikäläi-sen huonotapaisen kalamiehen tapoihin kuuluu.

Lähtiessä laskettiin enontekiöläisestä päästävän erilleen Kittilän kirkolla. Siellä se kuitenkin uutena ja komeana on vielä Kittilän jokitörmillä. On-kos kenelläkään ison venheen tarvetta?