Naisten ääni no 4. 6. 3. 1920.

Pohjan periltä.


Kaukaista, julmien pakkasien kanssa taistelevaa Perä-Pohjolan kansaa muistelen usein. Terveytensä päivinä he porojensa kanssa uljaina liik-kuvat lumivuorten keskellä ja hiihtävät useita kymmeniä kilometrejä vuo-rokaudessa. Vaikka pakkanen kiristää, kovin, on sitä kuitenkin liikuttava asioilla, metsätöissä oltava ja elintarpeita kuljetettava. Onnellinen on se, joka silloin voi suojata itsensä pukemalla päällensä lämpimän ja kestä-vän poronnahkapuvun. Sisäpuolelta pumpulilla »topattuna» on puku erinomaisen käytännöllinen ja kevyt.

Kiireellisesti Pohjolan naiset neulovat »nutukkaita»- (poronnahkaken-kiä). Nyt niitä tosiaankin tarvitaan. Jalkineen lyhyt varsi sidotaan jalkaan leveillä siteillä, »pauloilla», joita naiset kutovat värillisistä villalangoista.

Yksin virkamiestenkin pikkulapset ovat puetut somiin lappalaispukuihin. Paulatupsut heidän jalkineissaan vain heilahtelevat, kun he hypähdel- len liikkuvat pitkissä takkitamineissaan. Jo pieninä oppivat he poroilla ajamaan ja hiihtämään alas vuorenrinteiltä.

Noin puolivälissä toisellakymmenellä ikävuodellaan saatetaan nämä La-pin siirtolaiset kaupunkiin kouluun. Raittiilla mielellä tehdään sitte siellä työtä valkean lakin saavuttamiseksi. Ja kun se vihdoin on saatu, rien-netään tämän ansaitun palkinnon kanssa tunturimaahan, missä väestö kyynelsilmin yhtyy »Suomesta palanneen»voittajan iloisiin tulevaisuuden toiveisiin. - Näissä tapaa todellisen sopusoinnun terveen sielun terveessä ruumiissa

Enontekiön kirkko.

Porof lappalaiskodan ulkopuolella.

Porot tuovat jauhoja Norjasta.

Yksi tällainen reipas henkilö toimii nykyään kotipitäjässään Enontekiöllä, nimittäin ylioppilas Hilja Halonen, tunnetun valtiopäivämies Yrjö Halosen tytär. Vasta 23-vuotias, hoitaa hän jo kunnassa urkurin, kansakoulun-opettajan, pankin ja postinhoitajan virkoja. Työnsä ohella laatii ja kirjoit-taa hän paikkakuntalaisten asiakirjoja ja hoitaa talouttansa. Eteenpäin lukeminen ja tutkiminen itsellä on vielä huolenansa.

Hätäapumatkallani Enontekiöllä viime keväänä puhuttelin häntä hänen kodissaan »postitalossa». Siellä hän hyväntahtoisesti näytteli minulle valokuvia, joita oli ottanut seutunsa nähtävyyksistä: kirkosta, koulu- ja asuinrakennuksista, lähellä löytyvistä lappalaiskotasista sekä muita maisemia läheltä ja kaukaa. Viime vuoden helmikuussa »ikuistutti» hän huomiotamme ansaitsevan »pororaijon», jolla kuljetettiin Norjasta puhe-linpylväillä vaihdetut ruisjauhot nälänhätää kärsivään Enontekiöön.

Näytti siltä kuin olisi hän toimittanut kaikki tehtävänsä loistokkaasti, mut-ta itse mielestänsä oli hän vielä vaillinainen tiedoissansa ja kaipasi päästäksensä jatkamaan sotavuosina keskeytyneitä opintojansa. Minä puolestani onnittelen kansaa, jonka omassa maaperässä on syntynyt ja kasvanut tytär, joka sukulaissitein kuuluu kansaansa, ymmärtää heitä parhaiten sekä osaa asettua heidän kannallensa kodin ja oman pienen yhteiskunnallisen elämän kysymyksissä.

A.K.