Naisen ääni 1919.

Molempien lähettien oli odottaminen jotenkin kauan, ennen kuin jauholä-hetykset saapuivat, ja ilman niitä taas oli turha mennä hatääkärsivien luo. Niinpä täytyi Berta Frimanin viettää Kajaanissa 12 pitkää odotuspäi-vää, ennen kuin pääsi lähtemään nälkämaille. Seuraus tästä oli, että kun piti antautua pitkille hevosmatkoille, teki Pohjolan myöhäinen kevät aika vauhdilla tuloaan ja aikaansai mitä toivottomimman kelirikon.

Näin tuli jauhojen kuletus tavattoman kalliiksi - jokaisen kilon rahti tuli keskimäärin maksamaan noin markan, - ja sitten oli hevosten saanti vä-liin äärettömän hankalaa. Tavallista kestikievarikyytiä ei ollut enää ollen-kaan saatavissa, se kun kannattamattomuutensa takia oli lopetettu ja ta-lollisten hevoset tarvittiin tähän aikaan aivan tyystin maatöihin. Sitä paitsi ne olivat yhtä nälkiintyneet kuin ihmisetkin ja aivan uupumaisillaan ras-kaita jauhokuormia vetäessään.

Kerran tapahtui, että tuollainen surkea, takkuinen hevonen, selkä kuo-palla, kylkiluut ulkoapäin laskettavissa, väsyi niin keskellä taivalta, ettei jaksanut enää. Mitäpä tehdä? Kyyditsijä avasi silloin erään jauhosäkeis-tä ja antoi siitä hevoselleen hyvän aterian. Mutta kun häntä itseäkin ko-vin hiukasi, otti hän myöskin siitä osansa. Perille tultuaan hän tunnusti kaiken tämän ja oli valmis maksamaan joka kilon, joka punnitessa ha-vaittiin olevan poissa. Siinä oli siis hauska todistus siitä, että suomalai-nen rehellisyys vielä elää.

Jo ennen kuin lähetit saapuivat perille, olivat he aina kirjoittaneet vai-vaishoitohallituksen esimiehelle, tai jollekin muulle kunnanluottohenki-lölle saadakseen selkoa kunnan köyhistä ja niin oli tavallisesti aina luet-telot valmiina heidän saapuessaan. Huhu avun tulosta oli liidellyt kylästä toiseen, mökistä mökkiin ja niin oli tavallisesti lähettejä jo pitkät jonot odottamassa. Ja ihmeen kärsivällisinä he siinä seisoivatkin. Kun esim. Amanda Kivinen saapui Muonioon, oli siellä heti niin suuret määrät hä-nen ympärillään, ettei päässyt liikkumaan, ennen kuin oli luvannut heille jauhoja.

Omituisena piirteenä mainitsi hän, ettei siellä kukaan olisi tahtonut ottaa häntä kortteeriin luokseen ei suinkaan siksi, että kammoksuivat häntä itseään, vaan noita suuria viljamääriä. He pelkäsivät nimittäin, että var-kaat ja rosvot niistä vihiä saatuaan piirittäisivät taloa yhtenään kuin vihol-lisen armeija linnoitusta. Ja kun kuulee, että todellista hätää kärsivien lu-ku oli 300 ja lievempää puutetta kärsiviä oli noin 200, niin jo ymmärtää, mitä sellaiset numerot merkitsevät pitäjässä, jossa kaikkiaan on vain 1500 asukasta.

Berta Frimanilla oli mukanaan näitä leipä- ja jauhonäytteitä. Siellä missä asukkaat eivät saaneet petäjänkuoriaan myllytettyä, survoivat he ne itse petkeleillä rikki, jolloin ne eivät juuri tulleet mankeloituja kauraryynejä hienoimmiksi. Siellä missä ne taas jauhettiin myllyssä, tulivat ne kyllä hienoiksi, mutta muistuttivat aivan erehdyttävästi sahanpuruja. Voi hel-posti kuvitella millainen leipä siitä syntyy. Olkileipä taas on täynnä terä-viä neulasia, jotka aivan tärvelevät suolet.

Muutamat olivat nälänhädissään tappaneet ainoan lehmänsä. Toisilla taas olivat lehmät säilyneet, mutta kun ne enimmäkseen olivat kärsineet kilpaa puutetta omistajiensa kanssa, oli niistä suhteellisesti vähän apua. Heiniä olisi kai sentään saanut viime kesänä, jos asukkaat olisivat jaksa-neet mennä niitä korjaamaan, mutta kun nälkä jo niin silloin suuresti ah-disti, ei siihen ollut voimia. Joukossa on myöskin ollut velttoja ja laiskoja miehiä, jotka ovat jättäneet heinien ja puiden hankinnan kivulloisten naisten huoleksi.

Monin paikoin olivat asukkaiden asunnot sellaiset, ettei yleensä käsitä miten he voivat tulla niissä toimeen. Eräskin perhe asui navetassa ai-noan lehmänsä kanssa, mutta siellä oli ollut ilahuttavan siistiä. Tuo puh-taus oli varsinkin Tornion ja Muonion jokilaaksoissa silmiinpistävä, ja sitä aikaansaadakseen onkin siellä niin perusteelliset kevätsiivoukset, että rakennukset pestään sekä ulkoa- että sisältäpäin, jolloin perheenemän-nillä on niin kiire, että tuskin ehtivät pariksi tunniksi kallistaa päänsä le-volle. Mutta siellä vallitsee varsin tuntuva polttopuiden puute, ne kun ovat kuletettavat pitkien matkojen päästä ja hinnat lähentelevät jo helsin-kiläisiä.

Siellä taas missä Berta Friman liikkui, olivat metsät vielä aivan läheisyy-dessä, ja puita oli senjohdosta yllin kyllin, puhtaus olisi vain sietänyt olla paljon parempi.

Opettaja Amanda Kivinen oli jo kymmenkuntavuotta sitten oleskellut Ko-larissa neljä talvea ja kaksi kesää, jolloin myöskin oli kovat ajat käsissä, ja silloin koittanut levittää siellä käsityötaitoa naisten kesken, etenkin kankaankutomista. Kun hän siis nyt tuli sinne, oli sekä väestö että sen elintapa hänelle tuttu. Ja monet hän tapasi noista entisistä oppiläistaan-kin. Yleensä kaikki ne heistä, jotka tiesivät eläneensä ja toimineensa opettajan heille antamien ohjeiden mukaan, riensivät ilomielin häntä ter-vehtimään.

Tällä viime matkalla ei mikään muu tullut kysymykseen kuin avunanto. Ei ollut aikaa ruveta minkäänmoisien kurssien pitämiseen eikä töiden ja-kamiseen. Mutta juuri tällainen hetkellinen apu, niin tärkeä kuin se kyllä välistä onkin,tuntuu sentään toisaalta toivottomalta, sillä se ei vaikuta kuin juuri sillä hetkellä, jolloin se annetaan, jota vastoin tietojen ja taito-jen antaminen voisi tuoda lievitystä tulevaisuudenkin varalle. Jonkinmoi-nen kätevyys siellä paikka paikoin sentään oli naisten keskuudessa ha-vaittavissa. He osasivat esim. kutoa n.k. kenkäpauloja, joita m.m. käy-tetään jalkineisiin koristeiksi.

Asuntosolot, kylmä ja pimeys vaikeuttavat suuresti käsitöiden valmista-misen talvisin, kesäsin on taas niin paljon ulkotyötä ja puuhaa, ettei sil-loin juuri ole aikaa hiljaiseen istumiseen käsityön parissa.

Naisasialiitto Unionin syysk. kokouksessa olivat sen molemmat lähetit Berta Friman ja Amanda Kivinen, sekä jälkimäisen apulainen Hilja Väi-sänen läsnä ja tekivät tiliä matkastaan nälkämaille, olosuhteista siellä ja tavasta millä Unionin lähettämää apua vastaanotettiin.

Rva Wäisänen vakuutti kertomuksessaan, että vain se, joka oli nähnyt pohjolan nälkiintyneet lapset ja vanhukset, voi kuvitella mikä siunaus näistä antimista oli. Ja hän kertoi m.m. vanhasta naisesta Kolarin kirkon-kylässä, joka yleensä on tunnettu nimellä "Leski-Tiina", ja oli siitä varsin ihmeellinen, että hän köyhyydestään ja sairaudestaan huolimatta aina oli tyytyväinen ja työiloinen.

Vaikeanlainen ruusu toisessa jalassa teki liikkumisen hyvin hankalaksi ja oikean käden peukalo oli jo hänen nuoruudessaan särkenyt pois. Ennen hän oli kuuluisa kankuri, mutta nyt kun lankojen saanti oli käynyt mah-dottomaksi, seisoivat kangaspuut nurkassa. Ainoa minkä hän omisti, oli pieni, kurja hökkeli ja muutamia lampaita, joille hän itse korjasi heinät talvenvaraksi. Pitkä matka hänellä oli heinämailleen, ja monta kertaa hä-nen oli viipyminen päivämääriä autioilla ahoillaan, saamatta muuta ruo-kaa kuin vähän vesivelliä, mutta ei mitkään vastukset saaneet häntä nu-risemaan.

Opettaja Amanda Kivinen kertoi matkastaan seuraavaan tapaan:

Seudut matkan varrella ja kylät rakennuksineen olivat minulle entisel-tään tuttuja. Olin ennemmin käynyt kahdesti Muoniossa ja kerran Enon-tekiöllä kesän aikana. Silloin siellä elokuussa suomuuraimet loistivat kaikessa komeudessaan ja viettelivät matkustajan alas "ajopeleistä" maistelemaan tätä kullanväristä korven herkkua.

Vaikka keli olikin huono, pääsin vielä sentään verrattain helposti Muo-nion kirkonkylään. Ilma oli lauhkea täälläkin ja aukea ylänkömaa suu-remmaksi osaksi vapaa lumesta. Seutu, missä kylä sijaitsi oli hämmäs-tyttävän ihanaa. Taloista, noin parikymmentä luvultaan, olivat useimmat rakennuksiltaan hyvät ja maalatut valkeiksi, punaisiksi ja kellertäviksi. Noin 30 pikku asuntoa oli myöskin hoidetun näköiset ulkoasultaan. Sie-vät, pienet pellot rakennusten ympärillä olivat raivatuita ja sileitä. (Kaunis Muonion järvi pistäytyy kylän sisälle niin omituisella tavalla, että se koko-naisuudessaan muistuttaa suurta hevosenkenkää.) Pallas- ja Olostun-turit seisoivat kuin vartijat kylän laidassa.

Muonionjoen yli rakennetulla siistillä sillalla istahtaa mielellään hetkisen ja nauttii näköalasta. Kaikki muistutti ahkeruutta ja huolenpitoa. Ja aina oli ennen omin voimin tultu toimeen.

Mutta nyt oli täälläkin elämä erilaista entiseen nähden. Pitkän aikaa oli toimeentulo ollut ahdasta. Kodista myytiin mitä ikään irti saatiin ja vih-doin otettiin ruokavelkoja. Lopullisesti oli todellinen hätä käsissä, kun ei töitä ollut saatavissa.

Alkumatkan, noin 15 km, kuljin reellä. Vesi vain lainehti molemminpuolin rekeä hevosen arkana juostessa soiden ja pikku järvien poikki. 50 km kuljin rattailla. Rattaanpyörät kulkivat vuorotellen lumen, jäätikön ja sulan maan päällä. Toisinaan röykytti kovin. Mutta erittäin työlästä ja raskasta oli vetäminen hevosellekin. Lopullisesti kuljin vielä 16 km reellä Muotka- ja Ounasjärveä pitkin ja saavuin kolme päivää kestäneen matkan jäl-keen 13 p. toukok. Hettaan, Enontekiön kirkonkylään.

Enontekiön matalarakennuksinen kirkonkylä sijaitsee kuivalla mäkirin-teellä kaitaisen Ounasjärven rannalla. Kirkonkylää vastapäätä seisoo lyhyen havumetsän peittämiä korkeita "vaaroja" (vuoria) ja niiden takana noin 15 km päässä mahtava Ounastunturi. Myöskin osa Pallastunturista näkyy sinne.

Kun kesällä 1910 ensikerran kävin Enontekiöllä, kuului susien ulvontaa näiltä läheisiltä vuorilta. Asuin majatalon uudessa salissa. Huone oli ra-kennettu entisen matalan rakennuksen päähän. Varat siihen oli saatu sotavuosina tilapäisistä tuloista. Pienimmistä alkaen juoksentelivat lap-set kartanolla paljain jaloin lumen seassa, äidin tai isän iso takki päällä ja karvalakki päässä. Välillä käytiin vain takkatulen hohteessa käsiä läm-mittelemässä. Nukkumaan eivät tahtoneet mennä. Minäkin ihmetellen ihailin kevätyön valoisuutta. Ainoastaan vajaan tunnin oli aurinko kadok-sissa toukok. 15 p:vän tienoissa.

Vilkkaasti kertoi myöskin Friman saamistaan kokemuksistaan ja liitti se-lostuksiinsa aina hyvin hauskoja pikku huomioita. Koillisten seutujen asukkaat ovat varsin puheliaat ja utelevat, heillä on paljon sanoja ja ku-varikkaita puheparsia. Kaikkialla he lausuivat laitoksensa saamistaan ja lähettivät terveisensä Unionille, joka oli heitä, raukkojen rajojen asukkai-ta muistanut.

Monet tunnustavat kirjeetkin näytettiin, jotka nälkämailta olivat saapu-neet, m.m. oli rovastinrouva Pfaler Kuhmoniemeltä lähettänyt kirjeen, jossa hän lausui kaikkien apua saaneiden tunteet ja vakuutti, että nyt jo oli hiukan helpompi sen jälkeen, kun amerikkalaiset jauhot olivat tulleet.