Valde Näsi. / Rajaseutu 1.8.1929.

Pohjois-Suomen valtiolliset rajat.


1. Rajat ja rajaseudun asujamisto.


Valtiollisen rajan nimellä on aina ollut omituinen kaiku. Rajaväestö on ai-na katsottu elävän vastuunalaisemmalla ja eristetymmällä alueella kuin muu väestö. Siksi onkin sivistyskansojen keskuudessa herännyt inhimil-listä myötätuntoa rajaväestöä kohtaan ja on alettu tehdä n.s. rajaseutu-työtä, jonka päätarkoituksena on ollut huojentaa rajoilla asuvan kansan-osan elinehtoja ja tehdä heidän elämänsä viihtyisemmäksi. Se on meillä Suomessakin rajaseututyön johtotähtenä; ja tässä esityksessä käsitte-lemämme osa rajaseutua, nimittäin pohjois-Suomi, on siitä huomattavan paljon saanut osakseen.

Kun lukee Johannes Linnankosken "Sirpaleista" "Rajan lapsen", niin tun-tuu aivan kuin se olisi kirjoitettu pohjois-Suomen rajoilta saaduista vaiku-telmista. Joka tutustuu näihin rajoihin ja tuntee niiden väestön elämää, hän voi täydelleen omistaa näille rajaseuduille nämä suuren kirjailijam-me sanat: - "Rajan lapselle" ovat kotitanhuat rakkaimmat, mutta kun hän katseensa niistä etemmäksi suuntaa, niin silloin hän huudahtaa: "Vaan täällä on muutakin - täällä on raja! Oi katsokaa, kuin tuo mykkä kuilu maat, metsät, vaarat, järvet halkoo; mielet, kielet, uskot, toivot, lemmet, vihat itse taivaan kahtia katkoo! - Täällä on rajan tuskat,rajan toivot, ra-jan kiihkot, rajan kauhut. - Niitä ei ymmärrä laakson lapset, ei rinnemai-den inehmot tajua".

Ei mitään näistä ole jäänyt kokematta pohjois-Suomen rajojenkaan asu-jamistolle. Eri sukupolvien aikana se on kaikki läpikäynyt; onpa vielä kuullut monta kertaa huudettavan "raja auki!", "raja auki!" ja nähnyt, kuinka: "Siin' on ratsut, siin' on raipat, siinä sukset, siinä raudat; meidän pirtit ensi kokot, meidän aitat ensi verot, meidän naiset ensi kyynel".

Mutta "Rajan lapsen" äiti oli kuusivuotiaana nähnyt unta: "Näin rajan synkän viljamaana, tähkäpeltoina kolkot korvet; auma aumalle, kylä ky-lälle kättä antoi; laakson laulu meidän laulu, rinnemaiden riemu rajankin riemu". Ja rajan lapsi huudahtaa lopuksi: "Ah konsa täyttyy mun äitini uni valkoinen!"

Se ei ole vielä tapahtunut, mutta koko sivistynyt maailma pyrkii tällä het-kellä sitä toteuttamaan. Kansakunnat ja valtiot kukin kohdaltaan pyrkivät tätä "Rajan lapsen" äidin ihanaa unta toteuttamaan ja siihen pyrkivät valtakunnat keskinäisessä rajapolitiikassaan. Tämä pyrkimys tunnetaan pohjois-Suomenkin rajoilla.

Muonion kirkonkylästä, Ollintörmä, taustalla Olostunturi.

Tiede on verrattain myöhään ottanut valtiolliset rajat tutkimuksensa koh-teeksi. Ja politiikassa ei liioin rajoilla ole ollut kovinkaan suurta merkitys-tä ennenkuin aivan meidän päivinämme. Ennen on pidetty enemmän huolta alueista kuin niitä määrittelevistä rajaviivoista. Siksi ei olekaan varsinaista rajoja käsittelevää kirjallisuutta kuin nimeksi. Vasta äskeisinä vuosikymmeninä on rajapoliittinen tutkimus alkanut enemmän askarrella niiden ongelmien selvittämiseksi, joita valtiolliset rajat ja rajakysymykset herättävät esiin.


Rajapoliittinen tutkimus selvittelee valtiollisten rajojen syntyjä kehityshis-toriaa ja etupäässä niiden poliittista luonnetta. Valtiotaidollisessa mieles-sä on taas rajapolitiikka yhdistetty kiinteästi maapolitiikkaan eli oppiin valtiosta maantieteellisenä kokonaisuutena. Pääosaansa on rajapolitiik-ka kumminkin näytellyt kansainvälisessä politiikassa, jossa monet raja-poliittiset ongelmat ovat kautta aikojen antaneet valtiomiehille monen-laista päänvaivaa ja maailman diplomatia on pannut monta kertaa liik-keelle parhaat kykynsä niiden selvittämiseksi.

Tieteellisessä käsittelyssä on pyritty jaoittelemaan ryhmiin eri rajatyypit ja määrittelemään, mitkä näistä ovat olleet kullekin aikakaudelle luon-teenomaisimmat. Varhaisempina aikoina ei, kuten sanottu, tunnettu mi-tään yhtenäistä käsittelytapaa rajamäärittelyille. Keskiajalla katsottiin val-tiollisen rajan tehtävänä olevan suojella aluetta vihamielisiltä naapureilta ja sen vuoksi pitikin rajan olla jonkinlainen sulku, joko vaikeasti ylitse-päästävä räme tai sitten suorastaan keinotekoinen muuri, kuten Kiinan-muuri. Näistä ovat sitten rajat kehittyneet tarkoin määrätyiksi viivoiksi. Tätä nykyä jaetaan rajat kahteen päätyyppiin, luonnollisiin ja keinotekoi-siin eli poliittisiin rajoihin. - Pohjois-Suomen rajat edustavat kumpaakin tyyppiä, kuten jälempänä tulemme huomaamaan.

Saana ja Malla Kilpisjärvellä.

2. Yleissilmäys pohjois-Suomen rajoihin.

Samalla tavalla kuin yleensä muuallakin on ollut asianlaita, eivät pohjois-Suomenkaan rajat ole muinaisina aikoina olleet tarkoin määrättyjä raja-viivoja. Nekin ovat olleet vain summittaisia raja-alueita, ehkä vielä enem-män epämääräisiä kuin muualla, taajemmin asutuilla seuduilla. Varhai-semmat heimorajat maassamme eivät yleensäkään olleet rajoja nykyai-kaisessa mielessä, sillä niiden tehtävänä oli vain erottaa toisistaan enemmän tai vähemmän tilapäisiä intressialueita.


Nämä rajat eivät myöskään olleet asutuksenkaan rajoja, sillä ne monta kertaa olivat kaukana erämaissa. Niiden rajaominaisuus onkin pääasias-sa ilmennyt vain siinä, että on nimetty eräitä luonnonmukaisia rajapaik-koja, jotka ovat sitten säilyttäneet "raja"-nimensä vielä meidän päiviimme saakka. Mutta monta kertaa ovat nämä rajapaikat olleet niin hatarasti määrättyjä, ettei vallanpitäjillä itselläänkään kaikkina aikoina ole ollut niistä täyttä selvyyttä. Silloin ovat rajat voineet hyvinkin paljon liikkua sen
mukaan kuin intressialueetkin.

Pohjois-Suomi on temmattu rajapolitiikan piiriin paljon aikaisemmin kuin monet muut pohjoiset seudut. Tämä on johtunut pohjois-Suomen maan-tieteellisestä asemasta. Pohjois-Suomi, suurten ja kulkukelpoisten jo-kiensa ansiosta, tiedetään jo varhain keskiajalla olleen verrattain vilk-kaassa kosketuksessa suuren maailman kanssa. Tie Jäämerelle Poh-janlahdesta kulki näitä jokia ja sen vuoksi jokilaaksojen omistuksestakin alettiin pitää parempaa huolta kuin mitä muussa tapauksessa olisi ollut laita. Pohjois-Suomen jokien mahtavaa asemaa pohjanperien liikentees-sä kuvaavat sattuvasti näiltä seuduin laaditut ensimmäiset kartat, joissa joet on kuvattu Jäämerestä lähteviksi ja niin ollen osoitettu Pohjanlahden
ja Jäämeren olleen suoranaisessa yhteydessä keskenään.

Osaksi tästä vilkkaasta kauttakulkuliikenteestä johtuen on pohjois-Suomi joutunut pitkän aikaa olemaan suurena raja-alueena lännen ja idän välil-lä, tarkemmin sanoen Ruotsin, Norjan ja Venäjän rajamaana, jotka ovat sitten pitkät ajat kilvoitelleet sen omistuksesta. Siellä ovat retkeilleet erämiehet ja niiden jälessä on aina tullut valtiovalta, joka on laskenut alueita valtansa alla. Eturistiriidat on siellä ratkaistu väkevämmän oi-keudella. Tämä valtakamppailu on pääasiassa tapahtunut kahdella suunnalla: Jäämerellä on käyty kamppailuja rannikko-oikeuksista ja muualla on taisteltu koko pohjois-Suomen omistuksesta.

Näiden valtataistelujen alusta saa siis pohjois-Suomen rajojen historia alkunsa. Silloin ei taisteltu pelkästään valtiollisen rajan paikasta, vaan kohta alunperin oli myös kysymys siitä, mihin idän ja lännen välinen kult-tuuriraja isketään. Tässä mielessä rajahistoriaa tarkasteltaessa voidaan-kin pohjois-Suomen rajojen kehityksessäeroittaa erillisiä jaksoja, jotka prof. Väinö Voionmaa esittelee seuraavasti:

"Vuosituhannen kuluessa on itäraja (tämä pitää paikkansa myös rajan pohjoisosaan nähden) tehnyt neljä suurta liikettä hitaan heilurin tapaan. Ensimmäinen liike käy idästä länteen ja levittää Novgorodin valtaa ja vaikutusta keski-Suomeen ja Pohjanlahden perille saakka. Sitä seuraa puolenviidettäsataa vuotta kestävä vastaliike, joka aste asteelta vie vuo-rostaan Ruotsi-Suomen valtaa itään päin, kunnes tämä liike Stolbovan rauhassa saavuttaa laajimmuutensa. Kolmantena liikkeenä on uusi kak-sisatavuotinen idästä länteen tuleva vyöry, joka yhä suuremmaksi pai-suen hautaa alleen koko Suomen ja siirtää Venäjän valtakunnan raja-pyykit Ahvenanmereen, Merenkurkkuun ja Tornionjoelle saakka. - Näi-den tulevien ja palaavien valtaliikkeiden johdosta on koko pohjois-Suomi
maamme valtiollisella kartalla tullut täyteen ristiin rastiin käyviä valtio-rajoja, luonnottomia väkivaltaisia viilloksia".

Näkymä Kuusamon Iivaaralta Iijärvelle. Kuva: Wikipedia.

3. Pohjois-Suomen rajojen nykyinen asema.


Ennen kun siirrymme tarkastelemaan pohjois-Suomen rajojen historiaa, on syytä luoda lyhyt silmäys niiden nykyiseen maantieteelliseen ase-maan. Kartalla voi nämä rajat helposti eroittaa muista rajoista ja sen vuoksi niitä on helppo erillisenä osana valtakuntamme rajoista esitellä-kin. Nykyisen asemansa samoin kuin historiansakin puolesta voidaan pohjois-Suomen rajoina pitää sitä osaa valtakunnan rajasta, joka lännes-sä alkaa Pohjanlahden perukasta, siltä kohtaa missä meriraja ja jokiraja kohtaavat toisensa ja käsittäen sitten rajan Ruotsia, Norjaa ja Venäjää vastaan aina rajahistorialliselle Kuusamon livaaralle eli nykyisellä rajalla Pistojoella, joka on jotenkin samalla leveysasteella kuin rajaosan alku-pääkin Tornionjokisuussa. Tässä järjestyksessä koetamme lähemmin tarkastaa rajan asemaa.

Jokiraja Tornionjokeen asetettiin, kuten tunnettua, Haminan rauhassa 1809 ja rajan paikan tarkempi määrittely suoritettiin seuraavana vuonna. Jokirajan alueeseen kuuluvassa osassa merisaaristoa ei raja kulje aina syvintä uomaa vaan poikkeaa siitä. Tämä osa rajaa käytiin perusteelli-semmin 1823 ja 1926. Röyttän syväsataman luona raja kulkee verrattain läheltä saarta ja on näillä tienoin rajan paikkaa osoittamassa kaksi pe-räkkäin rakennettua tornia, toinen Lehtikarilla ja toinen Etukarilla sekä samoin merkit Tirronsaarella ja Kraaselin saarella. Knviskärin saarelta lounaaseen ja Sarvion saaren kohdalle rajaviivan kulmapisteisiin ase-tetaan kesän ajaksi reimarit osoittamaan rajan paikkaa. Tornion ja Haa-parannan välisellä rautatiesillalla,alempana jokisuulla,on rajan paikka osoitettu sillan kaiteisiin kiinnitetyillä molempien valtakuntien nimilevyillä.


Tornion kaupungin kohdalla poikkeaa valtakunnan raja sikäli muusta jo-kirajasta, ettei se täällä kulje joen pääuomaa, vaan kaupunkien välises-sä jo miltei kokonaan kuivuneessa Kaupunginlahdessa. Tämä johtuu sii-tä,että Tornion kaupunki Haminan rauhansopimuksessa erikoismääräyk-sellä liitettiin muuhun Suomeen ja raja näinollen poikkesi thalwegenistä, jossa se muuten määrättiin kulkemaan.

Torniossa edelleen noudattaa raja syväväylää Tornionjokea myöten aina Muonionjoen yhtymäkohtaan Lappeaan, johon rajan pituus Torniosta on 180 km. Muonionjoessa noudattaa raja niinikään syvintä uomaa paitsi missä se myöhäisemmissä, lähinnä v:n 1926 rajantarkastuksessa on toisin määrätty. Siitä edelleen Lätäsenon ja Könkämäenon yhtymäkoh-dasta alkaen raja lähtee seuraamaan viimeksimainittua aina Kilpisjärvel-le saakka, josta rajana on edelleen pieni Rajajoki Koltajärvelle, missä raja pienellä Koltapahta nimisellä saarekkeella kohtaa kolmen valtakun-nan pyykin. Rajaviivaa mitattuna on rajan pituus Torniosta tähän 530 km ja linnuntietä 390 km.

Raja Suomen ja Norjan välillä Koltajärveltä lähtien on osaksi maa- ja ve-siraja. Aluksi se halkoo lumilakisia tuntureita ja saavuttaa Haltiotunturilla 1353 metrin korkeuden seuraten edelleen vedenjakajaa. Maaraja päät-tyy pienen Skietsemjoen latvoilla, jonka kohdan maantieteellinen asema on 68° 34' pohj. lev. ja 24° 52' it.pit. Maarajan pituus tähän saakka on 285 km ja rajalinja on noin 8 m. levyinen. Rajan paikkaa tuntureilla osoit-taa noin 5 km päähän toisistaan asetetut rajapyykit, joihin on hakattu toiselle puolelle sana Suomi ja toiselle puolelle sana Norge, jota van-hemmissa vastaa Norjan kruunun kuva.

Suomen ja Norjan välinen raja-aita eli poroaita lähellä Maaderjärveä.

Skietsemjokea lähtee valtakunnanraja itään ja seuraa sitten Inarinjokea ja Tenojokea aina pienen Skuarrejoen ja Tenojoen yhtymäkohtaan, jossa raja saavuttaa Suomen valtioalueen pohjoisimman pisteen, jonka asema on 70° 6' pohj. lev. ja 27° 58' it.pit. Raja poikkeaa nyt Tenojoesta ja muuttuu jälleen maarajaksi ja kuljettuaan Polmakjärven saavuttaa Kol-misoaivi-Madakietsalla vanhan yhteisalueen kulman ja tärkeän taitekoh-dan, josta se kulkee Muotkavaaralle entiselle kolmen valtakunnan raja-kohdalle. Siitä taas raja lähtee seuraamaan vanhaa Venäjän ja Norjan rajaa ja saavuttaa Paatsojoen Raakoskella.

Jokiraja päättyy Kolttakönkäällä Petsamossa ja jälleen alkaa maaraja, joka ensin eroittaa Boris-Glebin kirkon luona Paatsjoen lännenpuolelta Suomelle 3,6 km2 suuruisen maakaistaleen ja lähtee sitten kaakkoon Vuoremijoen lavoille ja kulkee Vuoremijokea Jäämereen. Koko Suomen ja Norjan välisen rajan pituus on n. 900 km ja Suomen ja koko Skandi-navian välisen rajan pituus n. 1400 km. linnuntietä on Vuoremijoen suus-ta Tornioon n. 520 km.


Jäämeressä olevat Heinäsaaret kuuluvat Suomelle ja meriraja täällä päättyy Vaitolahteen Kalastajasaarennon päässä. Siitä alkaa maaraja Suomen ja Venäjän välillä kulkien Kervantoniemen keskikohtaa Pum-manginvuonon ja Oserkovuonon välistä kannasta Keskisaarennolle ja siitä suorassa linjassa Jaurijärven luona olevalle Korvatunturin rajapyy-kille, missä se kohtaa vanhan rajan. Tämä osa rajaa asetettiin nimittäin Tarton rauhansopimuksen mukaisesti 1921, kuten siitä jälempänä mai-nitaan. Vanha Arkangelin ja Oulunläänin välinen raja saatiin lopullisesti aukaistuksi 1833, jolloin se myös suurin piirtein asetettiin nykyiselle pai-kalleen. Pistojoen, johon pohjois-Suomen rajojen tarkastelun päätämme, maantieteellinen asema on 65° 38' phj.lev. ja 29° 44'it.pit. — Rajahisto-riallisessa katsauksessamme saanemme vielä täydentää edellä olevaa.

Suomen ja Norjan rajapyykki ja suomalais-norjalaisen raja-asiain valtuuskunnan suomalaiset jäsenet vas: F. O. Lilius, Väinö Tanner, Jalmar Castrén, Hugo Malmi ja Ragnar Numelin. Kuva: Museovirasto.

4. Keskiaikaiset rajaolot pohjois-Suomessa.


Selviteltäessä rajojen vaiheita joudutaan tarkastelemaan myös asutuk-sen kehitystä ja alkuhistoriaa. Pohjois-Suomen asutushistoria on merkit-tävällä tavalla vaikuttanut rajojen vaiheisiin, sillä asutus on useinkin työntänyt valtiollista rajaa edellään. Siksi katselemmekin rajaoloja tässä esityksessä asutushistoriallista taustaa vastaan.

Historiantutkijoiden kesken ei olla aivan yhtä mieltä pohjois-Suomen en-simmäisestä asutuksesta. Aina keskiajalle saakka onkin käytettävissä olevien lähteiden perusteella verrattain epävarmaa todeta asutuksen al-kuperää. Nähtävästi on pohjanperillä ennen liikkukunut joitakin germaa-nilaisia heimoja, joita sitten on seurannut kainulaisväestö, jonka monet historiantutkijat ovat todenneet olleen suomalaisperäisen, useammasta heimosta muodostuneen väestön.

Kainulaisten tiedetään olleen hyvin järjestyneen heimoyhdyskunnan, jolla on ollut omat sotapäällikkönsä ja hyvin järjestetty hallintokoneisto. Kainulaisalue on nähtävästi ollut pohjois-Suomen läntisellä puoliskolla, entisen Länsipohjan maakunnan paikkeilla. Sen rajat ovat olleet ensim-mäisiä pohjois-Suomen rajoja, joita sitten ovat seuranneet pirkkalaisra-jat.

Kainulaisten häviäminen jää yhtä hämärään kuin heidän merkityksensä-kin yleensä pohjois-Suomen historiassa. Sensijaan on pirkkalaisista säi-lynyt jälkimaailmalle enemmän tietoja ja heidät voidaankin hyvällä syyllä katsoa muodostaneen huomattavalta osaltaan pohjois-Suomen asutuk-sen. Jo niin varhain kuin 1200-luvulla tiedetään nimittäin hämäläisten ja ylä-Satakunnan talonpoikain ulottaneen eräretkensä kauas pohjanperil-le, aina Tornion- ja Kemijoen suuosien seuduille saakka. Nämä retket johtuivat toisaalta ruotsalaisesta valloituksesta Hämeessä ja toisaalta siitä, että eräalueet siellä alkoivat käydä köyhemmiksi ja verolappalaiset siirtyivät aina pohjoisemmaksi. Näiden eräretkien tultua sitten tavaksi sai
alkunsa n.s. pirkkalaisliike, jolla pohjois-Suomen rajojenhistoriassa on erittäin tärkeä paikkansa.

Mutta miltei samanaikaisesti kuin pirkkalaisliikekin sai jalansijaa, alkoi virallisen Ruotsin huomio kääntyä näihin seutuihin. Taikka oikeastaan se oli roomalaiskatolinen kirkko, joka iski ahnaat katseensa pohjolan rikkai-siin lohijokiin. Samalla kun kirkko, silloinen valtiovallankin edustaja, aset-ti lohijoet verolle, tahtoi se myös saavuttaa aluevaltaa pohjolassa.

Kun kirkon lähettien välityksellä tuli tieto näiden seutujen luonnonrik-kauksista ja valtasuhteista, päätti Ruotsin hallitus, tai oikeammin kunin-gas, työntää Ruotsin valtaa sekä itään, että pohjoiseen ja siinä mielessä läänitettiin tai annettiin privilegio pirkkalaisille veronkantoon ja kalastuk-seen. Ja seuraus oli, että verrattain lyhyenajan kuluttua olivat pirkkalai-set siirtäneet Ruotsin valtakunnan intressirajan pyykit Lofoten- ja Varan-ginvuonoihin ja pitivät hallussaan parasta osaa pohjois-Suomesta. Vain koillis-Suomessa olivat karjalaiset Novgorodin alamaisia ja sen kanna-tuksella harjoittivat ryöstöä.

Näin ollen käsitti pirkkalaisten valta-alue Tornion- ja Kemijoen laaksot ulottuen sitä suuntaa Jäämerelle. Näiden suurien jokien suihin purjehti-vat pirkkalaiset veneillään ja laivoillaan suoraan, sillä kuten sanottu, Pohjois-Pohjanmaan rannikko oli novgorodilaisten vaikutuspiirissä. Vie-nan karjalaiset saivatkin eräänlaista tunnustusta Ruotsinkin taholta, kun määrättiin, millä alueella heillä on oikeus käydä kauppaa, jota oikeutta kumminkin aste asteelta yritettiin supistamaan.

Rajalan talon lapsia Suomen ja Norjan rajapyykillä. Kuva: Hämäläinen, Antti. / Museovirasto.

Tärkeä merkkitapaus pohjois-Suomenkin rajojen kannalta oli Pähkinän-saaren rauha 1323. Se oli ensimmäinen kirjallinen rauhansopimus koko pohjois-Europassa ja päätti Suomen valloituskauden. Etelämpänä va-kiinnutettiin Pähkinänsaaren rauhassa suurin piirtein aikaisempi heimo-raja. Mutta osittain kulki uusi raja kumminkin karjalaisen asutuksen halki. Pähkinäsaaren rauhassa asetetun rajan paikasta ei olla aivan yhtämiel-tä, vaan on sen suhteen jouduttu monenlaisiin päätelmiin ja esitetty toi-sistaan poikkeavia käsityksiä ja väitteitä. Epäselvyydet ovat lähinnä juontaneet alkunsa siitä, etteivät alkuperäiset rauhan kirjakappaleet ole säilyneet, ja ne toisinnot, joita voidaan pitää lähinnä oikeina poikkeavat toisistaan, niinikään ovat niissä mainitut paikannimet hävinneet käytän-nöstä.


Epäselvyys on lähinnä ilmennyt siinä, mihin tuon rajan pää pohjoisessa on päättynyt. Kouluhistorioissa sanotaan sen päättyneen Pohjanlahteen Pyhäjokea myöten, mutta tämän on eräs myöhäisempiä tutkijoita pyrki-nyt kiistämään ja väittänyt, että raja kulki Keski-Pohjanmaan Pattijokea. Toiset taas, vedoten Jäämeren varhaiseen asutukseen, ovat selittäneet, että raja jo Pähkinäsaaren rauhassa määrättiin kulkemaan suoraan Jää-mereen koska silloin jo Ruotsilla ja Novgorodilla oli Jäämerellä etuja val-vottavana.

Jos raja on päättynyt Pyhäjokeen tai Pattijokeen, niin ei sillä silloin ole suurtakaan merkitystä pohjois-Suomen rajojen kannalta, mutta jos se on kulkenut halki Pohjois-Suomen Jäämereen, niin on asianlaita silloin toi-nen. Mutta vaikka raja olisikin päättynyt Pohjanlahteen, niin ei sillä poh-joispäähän nähden ollut juuri minkäänlaista arvoa, sillä todellinen raja kulki kohta Pähkinäsaaren rauhan jälkeen paljon pohjoisempana, asu-tuksen takamaita pitkin. Niinpä tohtori Jalmari Jaakkola selittää Pähkinä-saarenrajan orgaanisena jatkona olleen selvän intressirajan Kemijoessa. Nämä rajat olivat kumminkin vain summittaisia, joissa oli etupäässä ky-symys vain tilapäisistä etualueista enemmän kuin maa-alueiden pysy-västä omistuksesta.

Valtakamppailut Jäämeren suunnalla näyttelivät jo keskiajalla pohjois-Suomen historiassa huomattavaa osaansa. Jo varhain hankki Norja omistuksen suurimpaan osaan rannikkoaluetta ja veroitti siellä lappalai-sia. Toisaalta taasen käyttelivät karjalaiset Novgorodin isäntävaltaa mel-ko vapaasti. Jäämeren ja näiden välissä olivat vielä pirkkalaiset. Intres-sialueet luonnollisesti menivät sekaisin ja siitä taas aiheutui riitoja. Syn-tyneet erimielisyydet pyrittiin kyllä selvittämään verottajien kesken, mutta tehdyille sopimuksille haettiin kuninkaiden ja ruhtinaiden vahvistus.

Ensimmäinen näin tehty sopimus solmittiin 1251, jolloin Novgorodin lä-hettiläät tulivat Norjan kuninkaan luo hakemaan vahvistusta norjalaisten ja novgorodilaisten välillä tehdylle rauhansopimukselle ja aluejaolle. Toi-nen tarkempi sopimus tehtiin 1326. Tosin ei siinäkään mitään yksityis-kohtaisia rajamäärittelyjä ollut, mutta kumminkin vahvistettiin rajat sellai-seksi kuin "miksi ne vanhat miehet ovat sanoneet". Rannikkoalue pää-asiassa jäi yhteiseksi veroalueeksi, jossa sopimuskumppanit tunnustivat toisillaan olevan kiistämättömän oikeuden verotukseen omiin lappalai-siinsa nähden. Nämä sopimukset menettivät kumminkin ennen pitkää merkityksensä sen vuoksi, että pirkkalaisvalta tunkeutui kiilan tavoin Jäämerelle ja levitti vaikutustaan laajoille rannikkoalueille.

Kirkkovallan osuudesta rajaolojen kehitykseen on mainittava, että jo 1329, siis heti Pähkinäsaaren rauhan jälkeen, järjestettiin Pohjanlahden perukan rannikkoseudun kirkolliset olot saattamalla Ruotsin veronalai-suuteen. 1345 tekivät Upsalan arkkipiispa Hemming ja Turun piispa Hemming nykyisen Tornion lähellä sopimuksen verotusalueista. Mutta piispojen sopimus rikkoutui kohta, kun uudet miehet tulivat kirkonvaltaa käyttelemään. Upsalan Hemming piispan seuraaja Birger Georginpoika ei tunnustanut edeltäjänsä sopimuksia, vaan vaati laajempia oikeuksia pohjolassa. Hän ei tyytynyt vain Tornionjoen lohiveroon, vaan vaati sa-maa oikeutta myös Kemi- ja Oulujoen kalastukseenkin nähden. Vedottiin kuninkaaseen, joka asettui Upsalan piispan puolelle, mutta kuninkaan päätöksen kumosi kumminkin häntä mahtavampi mies Bo Joninpoika, joka puolestaan asetti hiippakuntain ja samalla Suomen Ruotsin välisek-si hallinnolliseksi rajaksi Kaakamajoen tienoot ja siitä edelleen pohjoi-seen Ounasselän ylängöt Lapin rajaan saakka.


Rajaa tarkistettiin sitten muutamia kertoja, mutta sen paikasta ei jälki-maailmalla ole tämän tarkempaa tietoa. Rajaolot keskiajalla kehittyivät siis pääasiassa intressivallan merkeissä. Rajoja järjesteltäessä ei kiinni-tetty niinkään suurta huomiota alueisiin nykyaikaisessa mielessä kuin hetkellisiin nautintakysymyksiin, kuten edellä on jo tullut mainituksi. Siksi ei rajojen paikkaa pyrittykään tarkalleen määräämään eikä valvottu rajan kunnossa pysymistä. Pääasia oli, että säilytettiin riidaton omistusoikeus silloisiin intresseihin, verotukseen ja vallankäyttöön. Vasta uudella ajalla nähdään rajankävijöitä liikkeellä.

Pähkinäsaaren rauhan rajakivi Pyhäjärvellä 22.9.1953. Kuva: Hannes Syrjälä. / Museovirasto.

5. Uusi aika pohjois-Suomen rajojen historiassa.


Novgorodin vallan loppuaikoina olivat rajakahakat alinomaan päiväjär-jestyksessä ja Vienanmeren rannikkoseudun asukkaat tekivät hävitys-retkiä kautta pohjois-Suomen. Ruotsin taholla ei silloin kyetty pitämään yllä rauhallisia oloja ja Venäjän puoleiset pitivät oikeutenaan liikkua koko Pohjanmaalla. Kuten edellä jo mainittiin, oli Ruotsin ja Venäjän todelli-seksi rajaksi muodostunut asutuksen takamaiden ja erämaiden mittaa-maton raja-alue. Vasta 1400-luvun loppupuolella astuvat rajariidat sel-vemmin päiväjärjestykseen ja entinen sissisota muuttuu jatkuvaksi raja-kahakaksi.

Kun Venäjä oli perinyt Novgorodin vallan, suunnitteli se kohta Suomen valtaamista. Tämän vuoksi ryhdyttiin tarkastamaan entisiä valtasopi-muksia, lähinnä Pähkinäsaaren rauhansopimusta, jonka Venäjä tulkitsi niin, että raja olisi päättynyt Pohjanlahteen, Pyhäjokeen ja koko Pohjan-maa siitä pohjoiseen kuulunut Venäjän alle. Ruotsi taas vetosi luonnolli-seen oikeuteen, nimittäin suomalaisen uutisasutuksen muodostamaan rajaan, mutta seuraus oli, että syntyi jatkuva sotatila.

Tosin tehtiin välirauhoja ja "ikuisiakin rauhoja", mutta niitä ei koskaan pi-detty. 1497 tehdyssä rauhassa sovittiin rajan käynnistäkin, mutta mitään vakavaa tulosta ei siitä kumminkaan koitunut. Sittemmin Kustaa Vaasan hallituskautena saatiin vähän vakavuutta rajaoloihin, kunnes taas Juha-na-kuninkaan ja ruhtinas livanan väliset "perheriidat" tekivät ne entistään levottomammiksi. Vainon vuodet seurasivat toistaan ja koko Pohjan-maan väestö eli hävityksen kauhun vallassa vuodesta toiseen.

Jäämerellä päin olivat suomalaiset lapinkävijät, lähinnä pirkkalaiset, va-kiinnuttaneet Ruotsin valtaa entistään enemmän. Vähitellen siirtyi sinne vakinaista suomalaista asutustakin. Pirkkalaiset eivät piitanneet muiden valtioiden, Norjan ja Venäjän verovoudeista, vaan käyttelivät omaa oi-keuttaan koko sillä alueella, jonka Norja ja Novgorod olivat aikoinaan yh-teiseksi sopineet. Kustaa Vaasan hallituskausi oli Jäämeren valtasuh-teissakin tärkeä käännekohta. Hän pani alulle varsinaisesti Jäämeren politiikan aluevaltauksen merkeissä.


Norja ja Venäjä eivät luonnollisesti tätä voineet syrjästä katsella, vaan panivat kohta alussa jyrkän vastalauseensa kuningas Kustaan hankkeil-le ja uhkasivat karkoittaa Jäämeren rannikolta pois kaikki ne lappalaiset, jotka olivat kuuluneet pirkkalaisten verotettaviin. Kustaa Vaasa pani taas kovan kovaa vastaan ja otti suojelukseensa pirkkalaisten lappalaiset ja lakkautti 1554 tienoilla pirkkalaisten privilegion, saattaen lappalaisten verotuksen hallituksen välittömään huostaan. Korvaukseksi pääsivät vanhat pirkkalaispäälliköt kuninkaan verovoudeiksi ja heille taattiin kyllä entiset kauppaoikeutensa, joille vielä luvattiin valtiovallan turvaakin.

Kustaa Vaasan aikana kehittyi Jäämeren taloudellinen elämä melko vilk-kaaksi. Silloin sinne saapui ensi kerran länsimainen kauppa, jonka Ruot-sin kuningas otti myös suojelukseensa toivoen siten taittavansa kärjen norjalais-tanskalaisilta valtapyyteiltä, missä hän osuikin oikeaan. Uutis-asutusta tuki Kustaa Vaasa myös monella tavalla, mutta vasta hänen poikansa Kaarle IX esitti mallikelpoista Jäämeripolitiikkaa. Hän ensi ker-ran esitti sen vaatimuksen, että meren rannikkoalue on jaettava poikki-päin selvin rajoin.

Täyssinän rauhassa 1595 oli Jäämeren aluevalta jaettu, mutta tälle jaol-le ei oltu vielä saatu Tanska-Norjan tunnustusta, jonka Kaarle kuningas nyt päätti hankkia. Mutta yhdistyneet kuningaskunnat olivat valppaita ja vastustivat ankarasti Ruotsin hankkeita. Jäämeririidat aiheuttivat osal-taan seitsenvuotisen sodankin, jonka kestäessä Kaarle kuningas kuoli. Hänen mukanaan sammui myös Ruotsin harrastus Jäämerenrannikon valtaamiseksi. Sillä hänen seuraajansa kohdistivat valloitushankkeensa ja imperialistisen intonsa muille suunnille.

Kuten mainittiin,ratkaistiin Täyssinän rauhassa myös kysymys rajasta Jäämeren suunnalla. Nyt jouduttiin selvittelemään rajan paikkaa -Oulu-järven ja Jäämeren välisellä alueella. Rauhansopimuksen jälkeen pääs-tiin pitkien neuvottelujen jälkeen yksimielisyyteen jonkunlaisesta ylimal-kaisesta rajasta. Se oli kulkeva Pieksämäeltä, Nilsiästä, Maanselkää seuraten Rajasuohon ja siitä livaaralle Kuusamossa, josta sen piti jatkua suorana viivana Inarinjärven kautta Näätämön seuduilla Jäämereen.

Tämän tarkempaa rajaa ei Ruotsi tahtonut määrätä, sillä se tiesi voimak-kaan suomalaisen uutisasutuksen kautta kykenevänsä tätä rajatilannetta muuttamaan edullisemmaksi ajanoloon, kuten kävikin. Rajankäyntejä oli-si kyllä pitänyt suorittaa, mutta niiden jälkiä ei ainakaan ole havaittu. Ei-kä rajaa Suomen ja Venäjän välillä tosiasiallisesti täällä käyty ennen kuin v. 1827-29, kuten siitä myöhemmin mainitaan.

Kun Tanskan ja Norjan yhdistyneiden kuningaskuntain valtaistuimelle nousi Kristian IV, alettiin kohta kuningaskuntien etuja erittäin tarmok-kaasti Jäämerellä valvoa. Kristian laittoi lähettiläänsä moittimaan Venä-jän tsaaria siitä,että tämä oli Täyssinän rauhassa mennyt jakamaan ku-ningaskunnille kuuluvia alueita ja kuningas Sigismundin kanssa hän ryh-tyi neuvotteluihin Ruotsin vallan lopettamisesta Jäämerellä. Kalmarin-sodan päätyttyä oli jo Ruotsin valtaistuimella Kustaa II Aadolf, joka rau-han aikaansaamiseksi ja Elsborgin linnan lunnaiksi luopui miltei kaikista Ruotsin oikeuksista Jäämerellä. Kun rajaa ei silloinkaan käyty, pysyi ra-jatilanne sekavana ja Ruotsin voudit kantoivat veroa totuttuun tapaansa ja lappalaiset saivat kärsiä kolmen valtakunnan verokarhuja.


Tällainen oli tilanne vielä silloinkin kun Stolbovan rauha 1617 tehtiin. Näemme kuinka suurpolitiikkakin iski kyntensä pohjoisiin rajakysymyk-siin. Stolbovanrauhaa asettui nimittäin välittämään nouseva suurvalta Englanti, joka olematta silti missään liitossa Venäjän kanssa ajoi kum-minkin tämän etuja saadakseen edes siten rajoitetuksi mahtavaksi pai-suneen Ruotsin valtaa. Nähtävästi puolueettomalla välityksellä silloisten olosuhteiden vallitessa Ruotsi olisikin saanut suurimman osan nykyistä Venäjän Karjalaa ja Kuollan haltuunsa. Mutta mertenherruuteen pyrkivä Englanti pelkäsi sen kautta Ruotsista tulevan merivallan ja uhkan En-glannille eikä niin ollen tätä sallinut.

Kustaa Aadolf ei ollut merimies eikä liioin ajatellut karjalaisväestön asi-aa, vaan oli erittäin tyytyväinen englantilaisten välitykseen samoin kuin koko Stolbovan rajaankin. Eteläpäästään tämä raja käytiin ja on se ny-kyinen itärajamme, sillä Kustaa Aadolf asetti sen "ikuisiksi ajoiksi", mutta pohjoispäästään se jäi epämääräiseksi ja kumpikin valtio pitivät kiinni vain kokonaisten kylien omistuksesta. Nähtävästi Ruotsia estivät rajaa käymästä samat syyt kuin Täyssinän rauhankin jälkeen.

Kustaa Vaasa. Hedenström, valokuvaaja Kustaa Vaasa. Lasinegatiivi. Kuva: SA-kuvat.

Tanskan ja Norjan kuningas Kristian IV Lassalle, Emile, piirtäjä ; Lemercier, Benardet Co., painaja 1842.

Venäjän keisari Pietari I Aleksejevitsh Rubnev, A., alkuperäisen kuvan tekijä ; Tsuskov, A., kaivertaja ; Syrjänen, Timo, kuvaaja 1710–1729. Kuva: Museovirasto.

Kuningas Kustaa II Aadolf. Alkuperäisen kuvan tekijä Merian, Matthäus, 1630–1633. Kuva: Museovirasto.

Edellä mainittiin kuinka Kustaa Aadolf luopui Ruotsin oikeudesta Jää-mereen. Vasta 1700-luvun alussa saatiin aikaan neuvotteluja rajan mää-räämiestä ja v. 1724 sopimus rajankäynnistä. 1746 olivat sitten rajankä-vijät ehtineet Taalainmaasta pitkin Köliä Kilpisjärvelle, josta edelleen oli epäselvää. Norjalaiset vaativat edelleen vedenjakajaa rajaksi, kun taas Ruotsi tahtoi 2/3 tämän pohjoispuolella olevasta rannikosta. Ja kun so-vintoon ei päästy, niin kummankin maan delegatsionit kävivät rajan mie-lensä mukaan niin että tuli kaksi rajaa. Tästä tietysti syntyi luonnoton ti-lanne, joka piti saada mahdollisimman pian korjaantumaan


Vihdoin saatiinkin neuvottelu aikaan ja valtuutetut kokoontuivat 1749 Strömstadin kaupunkiin Ruotsissa, jossa sitten kahden vuoden päästä allekirjoitettiin sopimus, jolla Ruotsi lopultakin luopui vaatimuksistaan Jäämeren rannikkoon nähden. Suomi-Ruotsi tällöin "emämaan" heikon politiikan vuoksi suljettiin kokonaan pois rannikkoalueelta ja entisestä suuresta yhteisalueesta jäi valtakunnalle vain pieni sisämaankaistale. Norja sai Kautokeinon ja Kaarasjoen ja osan Utsjokea. Uusiraja ei ollut kumminkaan aivan ehdoton, sillä rajasopimuksen liitteessä määrättiin, että ne Ruotsin (Suomen) lappalaiset, joilla on ollut tapana harjoittaa kalastusta ja hylkeenpyyntiä Jäämerellä, saavat edelleenkin määrättyä maksua vastaan sitä harjoittaa.

Rajasopimuksen toisessa liitteessä puhutaan rajankäynnistä ja rajalin-jan merkitsemisestä. Rajankäynti tällä vaikeasti kuljettavalla rajaosalla kesti aina vuoteen1766, jolloin rajan kävijät olivat ehtineet Kolmisoaiville lähellä Näätämöä. Siitä eteenpäin ei rajalinjaa uskallettu Venäjää kuule-matta viedä. Rajan päähän jäi sitten norjalais-venäläinen yhteisalue, joka jaettiin 1826. Strömstadin sopimuksen raja kulki suurelta osaltaan jokea ja vaikka sen paikka määrättiin kovin ylimalkaiseksi, on se kum-minkin miltei sellaisenaan voimassa vielä nytkin.

Pohjanlahden perukasta oli edelleen kaksi tosiasiallista rajaa. Toinen, suomalaisen ja ruotsalaisen uudisasutuksen välinen raja, kulki jotenkin Kainuunjoen tienoilta ja toinen, Suomen ja Ruotsin hallinnollinen raja, kulki Kaakamajoesta edelleen. Uusiin merkillisiin vaiheisiin joutuvat ra-jakysymykset täällä sen kautta, että Suomi Haminan rauhassa 1809 yh--distettiin Venäjään. Muualla päästiin rajan paikasta valtuuskuntain kes-ken helpolla yksimielisyyteen, mutta Ahvenanmaan ja Länsipohjan omis-tuksesta syntyi erimielisyyttä.


Ruotsi tahtoi kaikin keinoin pitää Länsipohjan kokonaisuudessaan, siis Kaakamajoen rajaa myöten, koska tämä oli ennenkin hallinnollisesti Ruotsiin kuulunut. Venäjä taas vetosi suomalaiseen asutukseen ja katsoi sen perustuksella Länsipohjan olevan suomalaista maata, joka rauhan-sopimuksen hengen mukaan piti liittää Venäjään. Venäläisessä valtuus-kunnassa ollut suomalainen kreivi Alopaeus ajoi erittäin innokkaasti tätä kantaa ja sovintoa ei saatu aikaan. Ruotsin hallitus antoi kyllä salaisen suostumuksensa venäläiten vaatimuksille, mutta valtuuskunta ei tätä kunnellut, vaan ehdotti vedottavaksi Venäjän keisariin.

Ja tulos oli Ruotsille edullinen, sillä keisari Aleksanteri I teki Salomonin tuomion vetämällä kartalle punaisen viivan kulkemaan pitkin Tornion- ja Muonionjokea. Tornion kaupungin pidätti hän kumminkin erikoisella määräyksellä itselleen. Tällainen tulos oli Ruotsin valtuutetuille erittäin mieluinen ja he kiiruhtivatkin jo samana päivänä allekirjoittamaan sopi-muksen, joka jakoi kahtia mitä eheimmän maakunnan. - Toisten tutkijain mukaan ei tämä keisarin ratkaisu ollut aikanaan ehtinyt, vaan olivat val-tuuskunnat sopineet rajan jo "ryyppypöydän ääressä".

Kuva: Helsingin Kaiku no 28. 12.07.1913.

Jäämeren rannikolle jääneen yhteisalueen jakoivat Venäjä ja Norja kes-kenään 1826. Kun yhteisalue tuli yhä tiheämmin asutuksi, alkoi esiintyä riitaisuuksia, joista monetkin olivat varsin pulmallisia. Suomalainen uutis-asutus oli näillä tienoin miltei vallitseva. Myös venäläistä uutisasutusta oli yhteisalueen itäosissa, ja hallinnollisesti kuului alue suurelta osaltaan tosiasiallisesti Venäjään, sillä livana Julma oli lahjoittanut laajan alueen Varangin rannikolta suojeluksessaan olleelle Petsamon luostarille.


Näin ollen olisi Venäjällä ollut oikeus ainakin 2/3 yhteisalueesta, mutta jaossa supistui Venäjän saama osuus vain n. 1/3 ja Suomea ei siinä lainkaan kuultu, mentiinpä niin pitkälle, että määrättiin Suomen raja Kol-misoaiviitakin eteenpäin. Venäjän valtuutettuna jaossa oli eversti Galja-min, joka tavallisen ryssän tapaan otti Norjalta runsaat lahjukset ja itse vietti Vesisaaressa jotenkin huoletonta elämää sillä aikaa kun norjalaiset määräsivät rajan. Kaiken kukkuraksi sai Galjamin Norjan kuninkaalta kultaisen rasian muistoksi "hyvästä yhteistyöstä". - Norja on muulloinkin harrastanut muistomerkkien jakamista rajavaltuutetuille.

Sota-aikana kuljetettiin Norjasta salaa viljaa Inarin hädänalaiselle väestölle ensin kantamalla poikki tunturien, sitten veneillä pitkin Inariin. Kuva esittää vilja-veneen kuljetusta kannaksen yli Suolisvuonolle. Kuva: Suomen Kuvalehti 28/1919.

Suomen ja Venäjän välinen raja menetti kokonaan valtakunnallisen mer-kityksensä sen jälkeen,kun Suomi oli yhdistetty Venäjään. Se oli enää vain läänien välinen hallinnollinen raja ja siksi ei sen suunnasta pidetty-kään kovinkaan suurta murhetta. Oltiin vahvasti siinä luulossa, että raja on aikoinaan määrätty ja merkitty eikä kaipaa muuta kuin avaamista. Mutta tässä erehdyttiin. Kun ryhdyttiin sattuneiden viljelysriitojen vuoksi rajanpaikkaa tarkistamaan, niin ei rajaa löytynytkään. Oli pidetty vain kiinni kylien omistuksesta ja rajan oletettu olevan suomalaisten ja karja-laisten kylien välillä. Venäläisellä taholla pidettiin kiinni oletetusta Täys-sinän rajasta, jota ei kumminkaan löytynyt ja Suomen senaatti "armolli-sesti anoi", että koko suomalaisasutus tulisi Suomen rajojen piiriin.


Kun sitten rajankäynti vihdoin 1827 saatiin aikaan, niin syntyi riitaa rajan paikasta. Oli vaikea määritellä rajan suuntaa seudussa, jossa viljelys- ja metsästysalueet menivät ristiin eikä tahdottu eroittaa taloa läänistä ja kylästä, johonse ennen oli kuulunut. Sellainen olisi nimittäin aiheuttanut monenlaisia muutoksia, johon ei tahdota ryhtyä, kun kerran kummankin puolen asukkaat "kuuluivat saman keisarin alamaisiin". Rajankäyntityöt saatiin loppuun 1830 ja rajasopimus allekirjoitettiin 1833. Tämä raja on voimassa edelleenkin sellaisenaan.

Petsamosta.

Petsamon alue liitettiin Suomeen vasta Tarton rauhassa 1922. Mutta Petsamon kysymys on ollut vireillä pitkän aikaa, aina siitä lähtien kun Suomi 1826 yhteisalueen jaossa jäi osattomaksi Jäämeren rannikosta. Ensimmäisen otteen Itä-Varangin luovuttamisesta Suomelle tekivät Jaakko Fellman kohta tuon yhteisalueen jaon jälkeen. Mutta vasta Kri-min sodan aikana, vuosisadan puolivälissä kysymys oli polttopistees-sään.


Vielä yhteisalueen jaon jälkeenkin nauttivat kummankin puolen asukkaat sekä norjalaiset että suomalaiset vanhoja oikeuksiaan rajan toisella puo-lella. Niinpä suomalaiset ja Suomen lappalaiset kävivät kalastelemassa Norjan vuonoissa ja norjalaiset vuorostaan paimentelivat porojaan Suo-men puolella. Tästä kanssakäymisestä teki Norja kumminkin yksipuoli-sesti miltei täyden lopun julkaisemalla 1830 lain, jolla suomalaisten ka-lastusoikeuksia norjalaisissa vuonoissa huomattavasti supistettiin. 1839 valitti Oulun läänin kuvernööri hallitukselle lappalaisia kohdanneesta kiellosta ja sen seurauksista, ja lopulta joutui asia Norjan ja Venäjän diplomatien selviteltävaksi.

Ja kun norjalaiset olivat taipumattomia, määräsi keisari Nikolai I puoles-taan suljettavaksi kokonaan Norjan vastaisen rajan. Tästä luonnollisesti johtui kestämätön tilanne, johon oli saatava pian muutosta. Jonkun ver-ran huojensi Suomen lappalaisten asemaa se, että heille tämän jälkeen varattiin oikeus kalastuksen harjoittamiseen Venäjän puoleisissa vuo-noissa. Tällä jyrkällä esiintymisellään toivoi keisari Nikolai pääsevänsä sotaan Norjan kanssa ja sillä keinoin laajentamaan aluettaan tärkeältä kulmalta.

Lienee paikallaan muutamalla sanalla mainita kuinka suurvallatkin näihin aikoihin joutuivat kiinnittämään huomiotaan tähän jupakkaan. Nuo kärjis-tyneet välit näyttivät niiden mielestä todellakin uhkaksi Norja-Ruotsille ja koko länsi-Euroopalle ja sen vuoksi Englanti ja Ranska Krimin sodan aikana tahtoivat saada nämä yhdistyneet kuningaskunnatkin mukaan sotaliittoonsa. Aikansa peloiteltuaan ne saivatkin kuningas Oskar I alle-kirjoittamaan 1855 n.s. marraskuun sopimuksen, jolla Ruotsi-Norja kiel-täytyy kaikista neuvotteluista Venäjän kanssa pohjoisessa aluevaihto-kysymyksissä. Toisaalta taasen liittoutuneet lupasivat puolestaan aseel-lista tukea Oskari-kuninkaalle, jos Venäjä ase kädessä uhkaisi Varangia. Vielä erillisessä salaisessa asiakirjassa luvattiin koko Suomi hänelle kor-vaukseksi. Nämä hankkeet samoinkuin koko Krimin sotakin, kuivuivat kokoon aiheuttamatta sanottavimpia poliittisia tapauksia.

Itä-Varangin liittäminen Suomeen astui uudelleen päiväjärjestykseen 1863, jolloin aiottiin yhdistää Venäjän keisarikuntaan Seistarjoen ase-tehtaan alue Kannaksella. Tällöin Suomen senaatti ehdotti, että Suomi saisi korvauksena alueen Jäämeren rannikolta. Ehdostus otettiinkin var-teen ja seuraavana vuonna annettiin keisarillinen julistus, jolla puheena-oleva alue päätettiin liittää Suomeen. Mutta asiaa ei kumminkaan pantu täytäntöönja Suomi lupauksista huolimatta jäi edelleen osattomaksi Jää-meren rannikosta.

Suomen tultua itsenäiseksi astui Petsamon kysymys jälleen päiväjär-jestykseen. Venäjän väliaikainen hallitus oli luovuttanut kyllä Petsamon Suomen punaiselle hallitukselle, mutta tämä sopimus ei luonnollisesti enää pitänyt, kun Tarton rauhanneuvottelut aloitettiin. Vedoten aikaisem-paan päätökseen,vaativat Suomen valtuutetut Petsamoa. Venäläiset puolestaan olivat tiukkoja ja vasta pitkien väittelyiden ja kompromissien jälkeen asia saatiin päätökseen.

Tämä Petsamon liittäminen valtioalueeseemme onkin viimeinen alue-muutos rajaoloissamme. Suomi oli vihdoinkin saanut hengitysaukon aa-valle merelle ja oli siinä suhteessa paremmassa asemassa kuin entinen emämaa Ruotsi, jonka laiminlyöntien vuoksi Suomen luonnolliset oikeu-det Jäämeren rannikkoon nähden olivat aikanaan jääneet huomioonotta-matta.