Priska. / Pääskynen 1926.

Pohjoista kohti.



Seison Ounasvaaran silkosella laella saavuttuani muutama tunti aikai-semmin, kolmisenkymmentä tuntia kestäneen junamatkan jälkeen rauta-tieverkkomme pohjoisimmalle pääteasemalle, Rovaniemelle. Viileä tun-turituuli sipaisee tottumattoman kiipeilijän hiostuneelta otsalta hiukset ja silmien eteen avartuu ikäänkuin kartalla mahtavan, syvänsinisen Kemi-joen ja siihen liittyvän Ounasjoen laaja kaira, rehevät heinäiset jokiäyräät satoine pikkulatoineen ja aavat metsäiset maat, joiden takanavaarat ja tunturit sinisinä ja punertavina siintävät kesäisen loppumattoman aurin-gon värjaarnina. Ja siinä mykistyneenä ahmiessa odottamattoman laa-jaa panoraamaa heräämielessä voittamatonhalu päästä tuonne kauas siniseen etäisyyteen, kurkistaa siintävien tunturien tuolle puolen valkean kesäyön ja pimeän talvipäivän oudoille maille.



Ja tuumasta toimeen. Elokuun aurinko paistoi hämmästyttävän poltta-vana, kun kaksi matkailijaa sulloi keltaiselta hohtavaan postiautoon - jota paikkakunta nimittää "loistoautoksi" - pienen kapsekin ja mahtavasti pul-listuvan eväsrepun sekä sadetakkia ja ulsteria ja villatakkia kokonaisen kantamuksen. Rovaniemeläiset vetivät suunsa hymyyn moiset varus-teet nähdessään, ja mekin jo aloimme epäillä turhanpäiten lämpimiä vaatteita varustaneemme, mutta nauroimme kuitenkin itsetietoisina vas-taan ja vakuutimme, että kukaties matkaamme vaikka pohjoisnavalle saakka!


Ja niin lähti "loistoauto" hyrräämään pohjoista kohti, ja meille alkoi iloi-nen viidentoista tunnin keikunta nahkatuolien vietereillä. Mutta keikunta loppuikin aluksi lyhyeen, sillä ensin oli päästävä Kemijoen yli. Siltaa ei ole, vaan auto laskeutuu lautalle - sillä kertaa oli autoja kolmisen kappa-letta yhtäaikaa lautalla - ja pieni laiva hinaa lautan toista kilometriä toi-selle rannalle, mistä maantie alkaa.


Ja siitä se hytkyminen ja keikunta sitten lopullisesti alkoi. Mäkeä ylös ja toista alas ja taas tasaista pitkää yksinäistä tietä, jonka yksinäisyydestä saa pienen aavistuksen, kun kuulee, että kolmen sadan kilometrin taipa-leella tuli vastaan vain yksi hevonen, parisen autoa, kolme neljä jalan-kulkijaa, kaksi tien poikki loikkivaa arkaa jänöjussia, yksi autoa itseksen-sä ihmettelevä, tienpuolessa puussa kököttävä pöllö ja totta tosiaankin, katsos, tuolla noin sadan metrin päässä autosta tallusteli keskellä tietä oikea elävä karhu, metsän mahtava mesikämmen ja kuningas. Mitäs muuta kuin kaikki matkustajat autosta tielle ihmettä katsastelemaan. Ot-sokin ensin hieman ihmetteli, löntysteli sitten hitaassa ja arvokkaassa tahdissa metsän pimentoon ja häipyi sinne, ennen kuin kukaan ehti edes valokuvauskoneella ikuistamaan.


Yksinäinen on todella pohjoista kohti puskeva taival, siellä täällä posti-asema, jokin talopahanen tai valkeaksi veistetty uudismökki melkein vain lisää yksinäistä tunnelmaa loppumattomien metsien ja autioiden soiden lomassa. On sentään joitakuita suurempia kyliä. Sodankylä on ensimäinen, ja sinne pysähdytään illansuussa levähtämään. Eväsrepun nauhat avataan ensi kertaa, ja hyvälle sen sisällys maistuukin.


Mutta ei ole aikaa liiaksi herkuttelemaan, sillä täytyy kiiruhtaa vanhaa puukirkkoa katsomaan, ennen kuin auto jättää. Mustana kuin vanha lato kohoaa tuo 1600-luvun loppupuolella rakennettu vaatimaton pyhättö so-man koivikon keskeltä ja nostaa molemmat viirinsä reippaasti taivasta kohti, vaikka pääty onkin jo kallellaan ja sisäkatto osittain luhistunut. Pie-niruutuisesta lyyjyspreussisesta ikkunasta, joka on asetettu katonrajaan, jottapedot eivät tunkeutuisi kirkkoon pyhää toimitusta häiritsemään, lan-keaa vihertävä valo kelmeälle muumiolle, mikä pulkassaan vuosisataista untaan nauttien tulee esiin leveää lattiapalkkia siirrettäessä. Saarnastuo-li, penkit ja alttari, kaikki on kirveellä veistettyä, maalaamatonta puuta, niukkoine koristuksineen, ja ovelle jääneet varoittavat nopeasti poistu-maan huoneesta, sillä loputkin puuholvista saattaa romahtaa tuossa tuokiossa.


Vaatimaton on tämä vanha Herran huone, pieni ja hämärä, ja mukaan poikennut lappalaistyttö ihmettelee, että sen ääressä niin kauan viivytte-lemme, kun vieressä kohoaa paljoa upeampi kivinen kirkko, jonka mau-ton ulkoasu todistaa sen olevan myöhemmän ajan tuotetta.
- Kuin kivinavetta, kuiskaa toverini, ja alamme kiirehtiä autoon, joka huo-limatta yön tulosta lähtee törähdellen ja tärähdellen liikkeelle.


Mutta mikäpäs yöllä onkaan matkatessa, sillä pohjolan yö on vielä elo-kuussakin lyhyt, ja auton sähkölyhdyt palavat vain hetkisen, ennen kuin taivaan valo ne himmentää. Suunta on suoraan pohjoiseen, tie keinuttaa autoa, ja matka edistyy milloin soita sivuuttaen, milloin valkeain jäkälä-maiden ohi. Vauhti on tasainen, noin 30 kilometriä tunnissa, milloin vii-västyttää joki, minkä yli on lautalla mentävä, milloinkaksi tielle puske-maan asettunutta valkeaa lehmää keskeyttää hetkiseksi tärähtelevän auton kulun.

Näköala Ounasvaaralta.

Jo sivuutamme Vuotson, eteläisimmän lappalaiskylän ja kurkotamme kaulaamme nähdäksemme, eikö lappalainen neljäntuulenlakissaan vi-lahtaisi pihamaalla. Mutta on keskiyö, ja toivomme on turha.


Matka edistyy varmassa tahdissa ja hiljaisessa hytkeessä, jo alkaa huo-mata tien tuntuvasti nousevan, väliin se painuu jälleen noustakseen taas uusin voimin yhä korkeammalle. Ja totta tosiaan, edessämme siintävät Maanselän korkeat tunturit, vedenjakaja, jonka eteläpuolella olevat ve-sistöt laskevat etelään ja pohjoispuolella olevat joet johtavat uomansa Pohjois-Jäämerta kohti. Tunturit alkavat lähestyä, ja katso, kasvullisuus vähenee, mänty uupuu, koivu kutistuu kitukasvuiseksi ja vielä yhä koho-tessamme vaivaiskoivu alkaa madaltua etsien suojaa maaemon lähei-syydestä säälimätöntä tunturituulen viimaa vastaan.



Jo nousee auto puhisten Maanselän sileälle laajalle laelle, missä varpua korkeampi kasvi ei varjosta silmiemme eteen avautuvaa aavaa tunturi-aluetta, joka aaltoilevan meren tavoin levitteleikse silmänkantamatto-miin. Auto hidastaa kulkuaan, ja hartaalla ihailulla seuraa katseemme tunturien kaukaisia ääriviivoja, jotka kaikissa sinisen ja sinipunervan eri vivahteissa hivelevät silmiämme.


Mutta edessä alkaa maisema muuttua harmahtavaksi, yhtäkkiä sade yl-lättää meidät, salamat kiemurtelevat valojuovina edessämme, ja jylinä hukkuu "loistoauton" jyryyn. Maanselkä on kaamean kaunis. Sade rapi-see ryöppynä lasiruutuja vasten, kaikki hukkuu pehmeään harmauteen, jakone lipuu kuin itsestänsä tunturin kuvetta alas. Kas, tuolla savuaa pu-helinpylväs, johon salama on iskenyt, ja käry tunkeutuu aamuyöunisiin sieraimiimme.


Aamulla kellon lyödessä kahdeksan porhaltaa auto Matkailijayhdistyk-sen majan pihalle Ivalossa. Tuskinpa kukaan ehtii kiinnittää huomiota vil-kkaaseen tunturiviivaan luoteisella taivaanrannalla, sillä on nälkä ja en-nenkaikkea uni öisen matkan jälkeen. Ei siis ihme, että ihminen sortuu ullakkokerroksen mukavalle vuoteelle ja havahtuu vasta auringon olles-sa korkeimmillaan.

Sodankylän vanha ja uusi kirkko.

Sodankylän vanha kirkko.

Viideltä iltapäivällä jatkuu matka. Asetutaan taaskin toiseen postiautoon, joka ei tosin ole yhtä "loistava" kuin edellinen, mutta hyvä on sekin. Pet-samon postisäkkikasan päälle ladotaan kapistuksemme, ja niin anne-taan mennä edelleen pohjoista kohti. Tie on tasainen ja hyvä, vaikka niin kiemurteleva, että leikkisä ohjaajamme väittää, että auto täytyisi lämmit-tää käyrillä puilla, jotta se tietä pitkin saattaisi kulkea. Mutta hyvin se kul-kee. Alkutaival on sangen yksitoikkoinen, silloin tällöin vain komeasarvi-nen poro kiinnostaa mieltämme ja alkaa juosta minkä jaksaa pitkät mat-kat auton edessä, kunnes vihdoin valkea töpöhäntä katoaa puiden lo-maan.



Mutta annappas olla, jo nousemme korkeammalle, ja puiden välistä siin-tää sininen Inarinjärvi, jonka pinta on noin 200 metriä Jäämeren yläpuo-lella. Kohta pysähdymme Virtaniemessä, missä aurinko loistaa riippa-koivujen pienten lehtien läpi ikäänkuin keväällä, ja minne innokkaat ur-heilukalastajat omine autoineen kokoontuvat eri puolilta maata. Sattuupa olemaan vanhojatuttujakin, jataas saamme todeta, että maailma on pie-ni, ja ettei missään pääse ystävistään eroon. Ja siinä alkaa kaunis Pats-joki, minkä lukuisia koskia myöten Inarijärven vesi huuhtoutuu Pohjois-Jäämereen.


Matka jatkuu. Jo sivuutamme Suomen vanhan rajan, jonka hakattu met-säaukko nousee korkealle mäelle, ja nyt siis olemme Petsamossa. Jat-kamme edelleen pitkiä suoria teitä Patsjoen suuntaa seuraten, pysäh-dymme joillekin postiasemille, kuulemme missä toissapäivänä karhu nähtiin, mutta ei saatu tapettua, ja alamme vähitellen erottaa taivaanran-nalla tuntureita, joista mahtavimpana kohoaa- Kaskamoaivin jyrkkäääri-viiva.


Lähestymme niitä vähitellen, ja tie pujottelee veden ja korkean Kaska-motunturin seinän välistä, ja jokaisen rinta paisuu ilosta ajatellessamme, että tämä komea tunturiseutu on todella Suomea, isänmaatamme. Toi-sella puolen Patsjoen alkaa Norja. Me pujottelemme omaa jokireunaam-me niin pitkälle kuin maantietä riittää, ja illansuussa saavumme maan-tien päätepisteeseen Pitkäjarvelle.


Mitäs muuta kuin ulos autosta, missä Rovaniemeltä alkaen on noin 430 kilometriä istuttu ja totuttu nytkimään, ja pakkaa itsesi kimpsuinesi kam-psuinesi postimoottoriin, joka on rannalla valmiina matkaan, kukkural-laan autosta kannettuja postisäkkejä. Ihmettelemme ja lausumme ilmi epäluulomme tutkistellessamme moottorin pienuutta ja matkustajien ja etenkin mainittujen säkkien moninaisuutta, ja kysymme, tokkopa vene moista lastia kantaa. Saamme osaksemme halveksivan hymyn ja tie-donannon, että matkustajia sekä säkkejä on ollut useampiakin, mutta ei ole pakko mennä veneeseen, ellei tahdo.

Matkakartta.

Kota Purnumukassa 1930-luvulla, Elsa Sieppi vas., kesk. Peltosen Inkeri ja oik .tytön äiti Peltovuoma o.s Sara. Kuva: Hilli Esa. / Museovirasto. / finna.fi Kuvateksti: Hilkka M. Magga.

Ja niin alkaa jokimatka yönselkään. Venematkaa olemme edeltäpäin kuulleet haukuttavan vaivalloiseksi, ja siinä moottorin tasaista sätkytte-lyä kuunnellessamme tuumimme, että mikäpäs tässä on istuessamme, kun matka vaivatta edistyy. Mutta annappas olla!

Vene ohjaa äkkiä kulkunsa rantaan ja koneen pysähdyttyä hämmästym-me kuullessamme mahtavan kosken pauhun. Kosken laskemisesta ei puhettakaan, se olisi sekä postisäkkien että ihmisten varma turma. Vene on siis vedettävä koskipaikan ohi. Ja somastihan se meneekin kiskoja pitkin pyörillä varustetulla "trallalla". Mutta kaikki apuun, ei siinä kysytä onko vahvempaa vai heikompaa sukupuolta. Toiset vetävät edessä köy-dellä, toiset sivuilla ja takaa työntämässä, ja niin kulkee valkea postivene tangossa upeilevine sinivalkeine postilippuineen kosken alle.



Jos on nopsa, ehtii valokuvatakin mahtavan ryöpyn muiden lämmitelles-sä kahvitilkalla jäykkää ruumistaan. Sillä yö on kylmä. Moottorissa kyy-höttäessään nauttii ajattelevaisen lähimmäisensä matkahuovan kulmas-ta ja iloitsee sekä salaa että julkisesti kolmesta päällystakkikerrokses-taan. Mikään ei ole tarpeeksi, puhumattakaan siitä, että saattaisi olla lii-kaa vaatetta. Turhaan te rovaniemeläiset veditte suunne hymyyn!


Ja niin sujuu matka läpi yön, ja vene vedetään yhteisvoimin milloin Ha-kokosken, milloin Maitokosken, milloin Saarikosken ja tunturireunaisen ihanan Töllevijärven päässä mahtavan Jäniskosken ohi. Jäniskoskelle tullessa herää torkkumaan unohtunutkin kosken hurjaan kohinaan, kun kuljettaja alkaa huvittaa matkailijoita kertomalla veneestä, jonka moottori joutui epäkuntoon juuri siinä Jäniskoken yläpuolella ja alkoi ajautua seit-seminetoista matkailijöineen Jäniskosken julmaa nielua kohti. Leikki oli ollut kaukana, varma kuolema silmien edessä, ja vain ihme ja soutu-miesten ponnistukset olivat viime hetkessä pelastaneetkuolemaan tuo-mitut. Aivan selkäpiitämme karmi seistessämme tämänhurjan mylvivän vesipedon maitokuohun ääressä, minkä voimaa kehutaan Imatraakin suuremmaksi.


Sanattomina seisomme kuohun partaalla, jota korkeat koskemattomat, mahtavat tunturit vartioivat ja kiitämme jumalia, että on paikka, mihin si-vistys ja ihmiskäsi vielä ei ole lyönyt leimaansa, vaan missä Luojan suuri luonto saa omalla mahtavuudellaan ja karulla jylhyydellään vaikuttaa. Ja kun vihdoin joku uskaltaa korottaa äänensä kosken pauhun yli, lausuu hän ihmetyksensä siitä, miksi Petsamon komeaa luontoa ei kyllin ole kii-tetty ja kehuttu, jotta jokainen matkailuhaluinen ja kauniinnälkäinen sin-ne tiensä ohjaisi.


Nyt solumme vuonon pohjukkaa pitkin korkeiden tunturiseinien välistä Kolttakönkäälle eli Boris Glebiin.

Maantie.

Könkään eli kosken yläpuolella pysähtyy moottorivene viidennen ja vii-meisen kerran, ja matkailija saa taivaltaa kilometrin verran tunturiseinän ja jokiäyrään välistä kivistä tietä. Pää on raskas jo toisen valvotun yön jälkeen, ja kun vihdoin viimein ollaan Matkailijayhdistyksen viihtyisässä majassa, on kuuma kahvi enemmän kuin tervetullut vai liekö lämmin vuode vieläkin tervetulleempi.



Mutta kukapa malttaisi kauan nukkua! Aamiaisella on väsyneinkin jo virkku ja valmis katsastamaan ympärilleen. Ikkunasta nousee korkea tunturi eteen ja katkaisee näköalan, alla kuohuu vesi velloten vielä val-lattomana Kolttakönkään mahtavan kuohun jälkeen. Ja virrassa "uliin" (nousuveden) ollessa parhaimmillaan taistelevat-jokiveneet lohenon-kijoiden seuratessa jännityksellä kalliita onkijaan, viekkaan kolttalaisen koettaessa ahkeralla soudullaan välttää parhaita kalapaikkoja.


Saammekin heti kuulla päivän polttavat uutiset kalasaaliista: eilen illalla koltta oli saanut yhdeksäntoista ja puolen kilon merilohen, jota paraikaa miesvoimalla pihalla perattiin meille päivälliseksi, ja kuopiolaisen tohto-rinnan arviolta samankokoinen petokala oli raakamaisesti nielaissut par-haan perhon ja katkaissut siiman viitisen minuuttia potkittuaan lohion-gessa, Silläaikaa kun hänen miehensä puki erinäisiin voimasanoihin mielipiteensä kehnoista soutajistaan.

Jäniskoski.

Kolttaköngäs.

Kolttakylä oli meille todella pieni yllätys. Emme olleet odottaneet, että se paitsi Matkailijayhdistyksen pyöröhirsistä majaa, sipulikattoista korkeata ryssänkirkkoa ja pientä parin sadan vuoden vanhaa kirkkoa sekä pappi-laa supistuisi tusinaan kolttalaismajaan, mitkä olivat viheliäisiä, tavallista latoa paljon matalampia majapahasia, missä pystytuli loimusi runollisen kirkkaana, kypsensi koukussariippuvan kalan ja valaisi vuosisatojen lian ja pienet kääpiömäiset asukkaat. Jos astui uteliaana sisään, kääntyi no-peasti pois raittiiseen ilmaan, sillä koltta syö kalaa ja rakastaa etenkin mädäntynyttä turskaa, ja sen tuntee kyllä nenällänsä. Toverini kesti ih-meteltävän urheasti kuitenkin majan ilmanalan ja antautui keskusteluun majan asukasten kanssa haluten ostaa muistoksi "kompion", jonkinlai-sen purtilon tapaisen, missä koltta kantaa pikkulasta.



Vastaus oli tämä: ei, ei sellaista kukaan saata myydä, joka talossa on vain yksi ja sitä tarvitaan joka vuosi. Minkäs sille sitten mahtoi, mutta kun asiaa tarkemmin pohdittiin, ja talonväki piti salaisen neuvottelun kolttien oudolla, pehmeällä kielellä, ilmoitettiin pian hinta ja luvattiin sa-maan maksuun vielä puhdistaakin, jos vieras sen vain ottaisi. Mutta vie-raan piti sanoa heti, jos sen halusi, sillä ei tarvitse luullakaan, että he sitä turhanpäiten suotta puhdistaisivat ja tuskinpa sitä puhdistettiinkaan ker-taakaan turhan tautta eri tulokkaille!


Ja kun koltan matalasta majasta poikkesi luonnottoman suureen kreik-kalaiskatoliseen sipulikirkkoon, jossa Petsamon pappi kävi Jumalan sa-naa jakelemassa kolme, neljä kertaa vuodessa ja silloinkin .sangen vä-häiselle kuulijakunnalle, ja näki kiiltävät korkeat kynttiläjalat ja jumalan-äidin kuvat, tuntui korkean ja korean kirkon ja viheliäisten kolttamajain vastakohta suorastaan naurettavalta, ja mieleen nousi kysymys mah-toiko alkuperäinen koltta vaistota korkeiden tunturien ja valkokuohuisen könkään majesteetillisen kauneuden, vai oliko kosken mainio kalasaalis yksinomaan houkutellut elollisen olennon valitsemaan tyyssijakseen tämän jylhän seudun, missä talvella riittää valoa vain puolisen tuntia pimeimpänä aikana ja kello yhdeltä päivällä saattaa lähteä kirkkaaseen kuutamoon hiihtelemään, pakkasen paukkuessa 40-50 asteen korvilla.


Eikä kesäkään ole lämmin, tämä kesä oli vallan kylmä, vaikka aurinko paistoikin yötä päivää väsähtämättä. Ihmekös että vanha kuivettunut koltta-akka pysähytti seuramme ja lausui sujuvalla norjankielentaidol-laan - he puhuvat muutoin kolttakieltä, suomea, norjaa ja venättä, vaik-ka sanavarasto onkin uskomattoman rajoitettu - "haru gamla klaara?" - Jaa, vanhoja vaatteita meillä totta tosiaan olikin eikä mitään muuta, mutta ne tarvitsimme ikävä kyllä itse, sillä ainoat mitkä pitivät ruumiimme lämpiminä, olivat rovaniemeläiseltä ihmisystävälliseltä metsänhoitajalta lainatut vanhat paikatut metsähousut, joilla verhosimme naiselliset vartalomme.


Mutta sillä aikaa oli illalla onkeen tarttunut mainio lohi ehtinyt kiehua, ja kun sen ahtasimme nälkäisiin suihimme lihaliemen, ananasin ja mainion kahvin keralla, olimme aivan "ällikältä lyödyt", kuten eräs joukostamme sanoi, ja unohdimme hetkeksi miten kaukana olimme sivistyksen rajamailtakin.

Koltta-asutusta.

Koltta Vanhankirkon edustalla.

Kolltalaisnainen.

Mutta mieli paloi yhä pohjoisemmaksi. Halusimme nähdä Pohjois-Jää-meren viivotinsuoran taivaanrannan ja niin matkasimme eräänä kauniina päivänä ensin moottoriveneellä ja sitten laivalla Norjan puolelle Kirkko-niemeen, mitä meille maailman rumimmaksi kaupungiksi oli haukuttu, mutta siitä huolimatta oli se yllätyksellisen ruma mustalla asfalttihuovalla peitettyine yhdennäköisine taloineen ja nokisine malmitehtaineen. Koko kaupungissa ei kasvanut edes ainoatakaan puuta! Tosin Kirkkoniemi suhteettoman komeine puoteineen - eräskin kantoi upeaa nimeä Londo-ner magasinet - ja katoilla kirkuvine lukemattomine lokkeineen ei vielä ole juuri Kolttaköngästä pohjoisempana, mutta sieltä lähtevät suuret laivat, mitkä kiertävät koko Norjan rannikon ympäri.



Juoksentelimme poliisikamarissa saamassa suomalaiseen rajapassiim-me jonkinlaisen hämäräperäisen leiman, mikä nyt oikeutti meidät kol-meksi päiväksi oleskelemaan Norjan puolella, ja lunastimme laivalipun Vesisaareen, joka on norjalainen kaupunki Varanginniemellä Varangin-vuonon rannalla juuri siinä, missä tämä pitkä vuono yhtyy Jäämeren aal-toihin. Ja niin seisoimme Vesteraalenin kannella ja hengitimme suolaista meri-ilmaa. Laiva solui vuonon läpi tasaisesti, ja matkatoverini, joka ensi kertaa elämässään oli merellä, ei kyllin suurin sanoin osannut lausua ihastustaan merimatkan suhteen.


Hänen ilonsa oli kuitenkin ennenaikainen, sillä niin pian kun jouduimme vuonon ulommaisten jyrkkien rantakallioiden kohdalle ja eteemme avau-tui tuo. odotettu Jäämeren horisonttiviiva, joka muuten on aivan kaikkien muiden merihorisonttiviivojen kaltainen, ja laivamme alkoi uljaasti kyntää Jäämeren vihertävää vettä, loppuikin lysti lyhyeen, sillä mainitut laineet alkoivat temmeltää ja heitellä Vesteraalenia halunsa mukaan, ja matka-toverini posket kalpenivat, ja me huomasimme parhaaksi heittäytyä pit-käksemme.


Vasta Vesisaaren aallonmurtaja heikensi keinumisen, ja tunnustaa täy-tyi, että kiinteä maa tuntui miellyttävältä jalkojen alla. Mutta se tuuli. Lämpömittari osoitti kuutta lämpöastetta, ja Jäämeren kylmä viima tun-keutui luiden ja ytimien läpi, mutta ei kyennyt silti tuulettamaan kuivuvan turskan hajua, mikä on Vesisaaren paras tunnusmerkki ja takaa joka-päiväisen leivän tämän karun niemen asukkaille. Jätimme tavarat pie-neen Grand Hoteliin ja puskimme tuulta vasten pitkin kaljun tunturinie-mekkeen rantaa.


Vaivalla nousimme tunturille, missä suojaisessa kivenkolossa kevään ensi kukkanen, valkea metsätähti, ilmaisi elokuun puolivälissä ensim-mäiset kevään merkit! Ja tunturin laella vaivaiskoivu suorastaan mateli lakea pitkin saadakseen ainaisen tuulen suojaa itse maaemon povesta. Heittäydyimme vatsallemme mekin tuulesta väsähtäneinä ja katselimme Jäämeren pitkää ulappaa ja taistelevaa vaikeata kuohua, joka koskena kohisten löi sileitä rantakiviä vasten. Ja poimimme tunturin laelle ajeleh-tineita meritähden kuoria ja laskeuduimme rannalle keräämään sinipu-nertavia suuria näkinkenkiä. Ja katsos! Tuossa lojui haiseva valaskalan-poikasen raato, joka oli parin metrin pituinen. Harmitti vain, että oli alka-nut sataa tihuttaa eikä saatu sitä jättiläispedon poikasta ikuistetuksi kameralla.

Lappalaisia.

Teno.

Teno.

Ilta alkoi pakottaa meidät jo asunnollemme, ja sade ja tuuli ryhtyivät rummuttamaan ikkunaruutuja. Huone oli kylmä kuin kellari, ei ollut pu-hettakaan riisuutumisesta, päinvastoin saimme kasata villatakit ja pääl-lysnutut lisävarustuksiksi yöpuulle ryhdyttäessä. Aamuun mennessä il-ma onneksi selkesi. Päätimme näet jatkaa matkaamme maitse vielä hiu-kan pohjoisemmaksi Tenojoen laaksoon, minne "Napaseudun autobus-si" kuljetti matkailijoita "maailman pohjoisinta ja pisintä" reittiä, kuten se ilmoitti juhlallisilla plakaateilla, missä lumialppien juurella auto porhalsi paksussa lumessa revontulien valossa poron ja lappalaisen ohi. Tein he-ti tyhmän kysymyksen kulkeeko auto lumessakin, mutta sain luonnol-lisesti vastaukseksi, että liike lakkaa heti ensi lumen tultua.



Aluksi seurasi tie karua rantaviivaa kaljun tunturirivin alla, missä lappa-laiset asuivat matalissa turvemajoissaan ja kuljeskelivat punakeltaisella koristetuissa umpimekoissaan neljäntuulenlakkeineen, ajoivatpa vielä polkupyörälläkin kansallispuvuissaan, mikä sivistyksen voitto tuntui perin naurettavalta. Tie kiemurteli sitten metsään, minkä muodostivat kitukas-vuiset, kiemurarunkoiset koivut, ja pian ilmaantui Tenojoki vastaan, ja automme laskeutui lautalle ja vei meidät toiselle rannalle, mistä tie pujottelitte suoraan pohjoista kohti.


Matka vastavirtaa jokea pitkin Suomen rajalle ei olisi ollut pitkäkään, mutta sinne päin ei ole tietä. Auto porhalsi joen uomaa seuraten aina Te-noon asti, Tenovuonon eteläisimpään nipukkaan. Tunturit alkoivat äkkiä nousta yhä korkeammiksi vasemmalla, ja oikealla levisi Tenojoen uoma, joka paikotellen laajeni leveäksi, kovaksi, tasaiseksi hiekkamaaksi, joka keväällä tulvaaikana on joenpohjana, mutta näin matalan veden aikana on näkyvissä, uoman ollessa vain kapean viirun.


Auto pysähtyy Tenossa, ja me astumme laihtuneine eväsreppuinemme ulos. Korkeat tunturit lumiläikkineen kohoavat kuin seinät vuonon kum-mankin puolen,aurinko värjää kukkulat kaikkiin sateenkaaren väreihin, ja lumi kiiluu huipuilla kuin kristalli.


Teno olikin matkamme pohjoisin päätepiste. Pohjoisnapa jäi vielä kauas eikä siitä Tenossa tuntunut edes esimakuakaan, sillä Golf-virta aiheutti ihmeitä sinnekin asti, ja ilma oli leuto ja suloisen lämmin verrattuna Ve-sisaaren ankaraan viimaan.


Ja kun olimme istahtaneet eväspussimme rippeiden ääreen, kalunneet poronluun ja juuston kannikan sekä nauttineet palanpaineeksi norjalai-sen limonaadipullon, joka maksoi kahdeksan Suomen markkaa, laskim-me yhteisen kukkaromme sisällyksen, joka oli pienentynyt kuin pyy maa-ilmanlopun edellä, eikä auttanut muu kuin kääntää nokkansa jälleen ete-lään päin.