Y. Linkola. / Hakkapeliitta 1937.

Pohjolan jätkät - synnynnäiset sissit



Ne ajat, jolloin "villin lännen" elämästä Lapissa voitiin puhua, ovat olleet ja ainiaaksi menneet. Ankara eräelämä järkyttävine kokemuksineen ja kohtaloineen äärettömillä selkosilla on saanut väistyä sivistyksen erilais-ten ilmenemismuotojen: asutuksen, teiden ja tukkiliikkeen tieltä. Uutis-torppia ja -taloja nousee kuin sieniä sateen jälkeen ennen koskematto-mien sydänmaiden etäisimpiinkin soppiin. Tieverkosto ulottaa lonkeron-sa sinnekin, missä muutamia vuosikymmeniä sitten erämaan pyhäinen rauha ja hurmaava neitseellisyys väreili. Kussa entisaikaan samoilivat kuulut pyytömiehet ja mainiot suurriistan tappajat, siellä parveilevat tänä päivänä taksee raajat ja leimaajat, kartoittajat ja geologit, rajamiehet ja muut virkakunnan edustajat kintereillään ulkoilevat ja suunnistautuvat turistilaumat. Koskenlaskijan valiokaarti on sukupuuttoon kuolemaisil-laan; läpi vihaisempienkin kuohujen kiitävät tervaveneet ja tukkilautat ovat aikoja sitten hävinneet uljailta virroiltamme. "Villin lännen" korpilain; voiman ja nyrkin yläpuolelle on ilmaantunut kirjoitettujen lakien ja ase-tusten sakea verkko, joka on yhtä tehokas sydänmaiden siimeksessä kuin asutuksen päivänpaisteisilla rintamailla.

Joku harva ammattimetsästäjä ja kullanhuuhtoja ylläpitää yhä "villin län-nen" muistoa Lapissa. Mutta heidänkin hetkensä on luetut. Edelliset kartoittaa kohta pois taantuva riistakanta ja suojelevat metsästysrajoituk-set. Jälkimmäiset soittavat viimeisiä säkeitään purojen ja jokien uomis-sa, joiden kultasuonet ehtyvät tai vastakkaisessa tapauksessa joutuvat koneellisen suuryritytteliäisyyden kohteiksi.

Mutta niin paljon kuin uusi aika Lapissa onkin entistä hävittänyt ja mullis-tanut, on sillä ollut antaa jotain tilalle ja menetettyä korvata. Voimakas, miehuullinen elämä, jylhät ihmishahmot ja ihmiskohtalot, romantiikan
kulta-hohde eivät silti ole tyystin hävinneet Lapistamme. Kaikki se ver-soo ja kukoistaa yhä siellä joskin toisissa ilmenemismuodoissa.

Savotat ja jätkät on se uuden ajan elämäntahti, joka nyt sykkii Lapissa. Vaarasta vaaraan, tunturista toiseen kiirivät kirveeniskut, mammuttipe-täjien rymähtely, jätkien huutelu ja autojen pörräämiset yhtyvät siksi uu-deksi väkeväksi ja kiehtovaksi sinfoniaksi, jonka pohjasoinnut, raju luon-to ja elinehtojen ankaruus, ovat samat kuin muinaisen erä-Lapin sonaa-tin.

Suojeluskuntamies kuorman päällä.

Muuan rehti 65-vuolias Pohjolan "lentojätkä" nykyajan tukkikämpäs-sä.

Kuormaa tehdään.

"Vesimiehet" jäädyttämässä tietä.

Saha viilataan purevaksi.

Tukkijoen kuntoonlaitto Inarissa.

Hankikimpale sulatetaan vedeksi.

Rovaniemen ja Kemijärven komei-ta jälkiä purouitossa Kalkiaisjoella keväällä v. 1937.

Työmaan tavararakennus, jossa ruoka- y. m. turpeet säilytetään

Jätkä Sylvester Strand yhden pölkyn varassa Kalkiaisjoen könkäässä.

Emme tässä aijo puhua siitä, mitä jätkä, Perä-Pohjolan työläisaateli, merkitsee puutavaraliikkeelle napapiirin tuolla puolen. Ei, me haluamme kuvata niitä jätkän ominaisuuksia, joiden pitäisi kaiken järjen nimessä tehdä hänestä mainiointa sissiainesta, mitä maa päällänsä kantaa

Jätkän koti on metsä. Jo nyrkinkokoisena tenavana seuraa hän isäänsä tai isoaveljeään tämän lähtiessä ansoja virittelemään. Poikasena on hän täytenä teränä heinämiesten hännillä, kun nämä painuvat viikoksi tai useammaksi etäisille selkosniityille. Siellä oppii hän varhain erottamaan tulipuun muusta puusta ja laatimaan rakovalkean, vaikka vettä tulisi tai-vaan täydeltä. Ja neuvottelemaan purojen sekä jokien yli sielläkin, missä koskipaikkaa tai nivaa ei ole tarjolla. Kahvinkeitto-ja ruuanlaittotaito on sekin peräisin näiltä ajoilta samoin kuin ihmeellinen piittaamattomuus sääskistä ynnä muusta vitsauksesta. Hyvään tarpeeseen myöhemmällä iällä koituu se kätevyys, minkä poikaviikari kesäisillä retkillään saavuttaa kalanpyynnissä. Sydänmaan lammissa milloin epämääräisellä metallin palasella tai muurahaistoukalla narraamalla ahvenia, milloin jänislangal-la "hirttämällä" luhalla paisteella lekottelevia haukia. Nuorukaisena alkaa jätkäntaimi omin nokin samoilla metsiä pyssy olalla heitettynä. Tunnista tuntiin seuraa hän yhä uudestaan lentoon lehahtavaa teeritokkaa, kun-nes se vihdoin antautuu harvennettavaksi. Hevosen haku syyskesällä alkaa sekin kuulua näihin aikoihin hänen tehtäviinsä. Päiväkausia saavat nuoret miehet kuljeksia selkosia kellokkaan ääntä kuunnellen ja kavion jälkiä maasta nuuskien. Tällaisilla retkillä kehittyy heistä täysimittaisia metsäneläjiä, jotka mistä tahansa "suunnistavat" suorinta tietä kotiinsa karttana maisemat ja komppassina heräävä vaisto.

Koittaa vihdoin ensikertalaisen savottaan eli metsätöihin lähtö. Isä tai isoveli tarvitsee apulaisen, naapuri-isäntä hakkomiehen. Kahdesti ei jätkänalkua tarvitse matkaan hoputtaa; onhan hänen korkein kunnian- himonsa täyttymäisillään. Ja kuukauden, parin perästä puree poikasen saha ja kirves petäjää siinä kun jonkun toisen. Pimeästä pimeään pus-kee hän metsässä puita kellistäen, niitä karsien sekä tukeiksi palotellen. Lumessa, pyryssä ja pakkasessa. Kun hän illan suussa, hiestä märkänä ja nälkäisenä kuin susi, hiihtää kämpälleen ja asettaa käristyskauhansa pömpelille toisten viereen, on hän mielestään pesunkestävä jätkä tämän koko loistossa. Yhtä itsetietoinen ja repäisevä kuin saman pirtin "elinkautiset", joiden maine vielä äsken sadunhohteisena väikkyi hänen lapsen-mielessään.

Mutta jätkäkoulu on vielä kesken. Jokivarren kova koulu on käymättä! Seuraavana keväänä, kun tulva puroissa alkaa kohista ja jäät rymisten tekevät lähtöään, ilmestyy alokas uittoon. Siellä odottaa häntä jätkän tu-likaste monessa muodossa. Eihän ole mies eikä mikään ellei hän pysy yksinäisen, koskessa kiitävän pölkyn selässä. Koko jätkälauma nauraa hänelle, jos hän ei kykene juoksentelemaan sumalla yhtä vapaasti ja varmasti kuin västäräkki. Ja akan nimen saa alokas, jos hän arkailee lähteä ruuhkaa hengenvaarassa purkamaan.

Täten on poikasesta Perä-Pohjolassa kehittynyt jätkä aivan omalaatui-nen luontokappale maailman turulla. Ruumiillisilta ominaisuuksiltaan monessa suhteessa yli-ihminen: sitkas kuin tervaskanto, kotkan kaima rohkeudessaan, raisu kuin pohjatuuli. Talvella pääsee jätkän rautainen terveys ja karaistunut ruumis täysin oikeuksiinsa. Tulipalopakkasella hän hiihtää umpea kuusi, seitsemän peninkulmaa parileiviskäinen kontti selässä. Pimeän tullen hän kellistää hongan, hikisenä ja vähissä vaat-tein rupeaa tulille allaan muutamia kuusenhavuja ja mikä kaikkein ih-meellisintä nukkuu kuin tukki aamunkoittoon saakka. Vain rajasotilas, poronhiihtäjä tai pyytömies vetää jätkälle tässä vertoja!

Mutta jätkän luonne on paljon monimutkaisempi koneisto kuin hänen ruumiinsa. Hän on lapsi ja aikamies samassa hengenvedossa. Toiselta puolen oikukas itsepäinen, huoleton huomisesta, ja toiselta: omanarvon-sa tunteva "herra" hapannaamaisen luokkaproletäärin asemesta. "Tukkipoika lautallansa on kuin iso herra . . ," sanotaan jätkäarmeijan kunniamarssissa. Esimiestään hän kuulee nöyrästi, jos tämä miehenä on häntä yläpuolella; heikoille ja keltanokille jätkä nauraa päin naamaa ja kääntää selkänsä, Punamaalaus ei tahdo hänen pinnassaankaan säilyä, niin paljon työtä kuin vasemmistotaiteilijat häneen uhraavatkin.

Pohjolan jätkät ovat epäilyksettä ensiluokkaista sissiainesta ehkä paras-ta, mitä millään eurooppalaisella kansakunnalla on käytettävänään. Mut-ta vain yhdellä ehdolla. Sillä nimittäin, että heitä kouluuttaa ja johtaa päällystö, joka on heidän omalaatuisuuksistaan perillä ja joka on ruumil-lisesti vähintäin heidän tasollaan. Jätkien hyväksi on tehtävä paljon enemmän kuin mitä tähän saakka olemme tehneet. Jätkien liikkuvaisuus paikasta toiseen tuottaa suojeluskuntatyölle heidän keskuudessaan hy-vin suuria vaikeuksia. Suojeluskuntalaitoksen on kuitenkin koetettava keksiä keinoja, kuinka se pääsisi tätä Pohjolan työläisaatelia nykyistä lähemmäksi.