Allan Helo. / Sarastus 1938.


Onko sinulla, nuori lukijani, toiveita, joiden täyttymistä salaisesti odotat? Minulla oli eräs sellainen, ja tänä kesänä se täyttyi. Nimittäin nähdä Lap-pi ja Perä-Pohjola, sen luontoa, ihmisiä ja elämää. Tässä esitän pienen matkakertomuksen retkestäni:

Retkeni alkoi Rovaniemeltä. Siihen asti se oli ollut matkustamista junal-la, mutta Rovaniemelle päästyäni oli pakkausta täydennettävä puuttuvil-la tavaroilla ja järjestettävä niin, että matkanteko pyörällä kävi mahdolli-seksi.

Hyvin varustettuna alkoi matkani Rovaniemeltä. Mutta pitkälle ei taival jatkunut, sillä takapakkaus laskeutui pyörässäni niin paljon, että taka-pyörä alkoi siihen hangata. Varustautumiseni ei siis ollut täydellinen, sillä olin unohtanut hankkia lokasuojat. Tavaratelinettä ei näet pyörässäni ol-lut. Mutta apu oli lähellä. Samaa tietä sattui ajamaan eräs mies, joka huomattuaan minun olevan pitemmälle matkalle lähdössä, alkoi jutella ja lupasi auttaa. Kävikin onnellisesti, sain hänellä tuotettua lokasuojat ja asia oli sitten pian autettu. Epäonneni jatkui kuitenkin, sillä saatuani pyö-rän kuntoon ja lähdettyäni ajamaan huomasin, että pyöräni takapyörä tuli väärinpäin kiinnitettyä ja se oli kiinteällä rataksella. Minun täytyi pol-kea kaikki alamäetkin. Se oli raskasta, mutta näin ajaen pääsin ensim-mäiseen yöpymispaikkaani, jonkun matkaa napapiirin pohjoispuolelle.

Pystytin telttani alueelle, jota sanotaan Perä-Pohjolaksi. Uni maistui mainiosti ja seuraavana aamuna jatkoin keskeytyksittä matkaa iltaan asti, korjattuani ensin pyöräni. Seuraavassa yöpymispaikassani oli jo enemmän Lapin tuntua, sillä yöpymispaikalta löysin kappaleen poron sarvea. Riistansa puolesta olin paremmilla mailla, sillä jänö-jussikin pit-kin loikkauksin teki tilaa saapuessani telttapaikalle. Teerien kuhertelu tuuditti minut uneen ja herättyäni oli aurinko jo miltei keskitaivaalla. Mut-ta eipä ollut pyöräretkellä kuumalla keskipäivällä kiirettä, sillä tiesin, että ajo silloin on hitaampaa ja raskaampaa. Kiirehtimättä muutin pyörääni uudet, vahvemmat kumit, sillä Jäämeren tie oli käynyt kumeja rasittavak-si ja oli siis tarpeen vanhojen loppuunkuluneiden tilalle panna uudet.

Matkani jatkui sitten kohti Jäämeren rantoja. Ajoaikaa olin varannut viisi päivää, vaikka matkan jatkaminen alkoi useasti vasta iltapäivällä. Kuka-pa sitä malttaisikaan niin hätäinen olla. Lapissa sai heittää kiireet unho-laan ja syventyä luonnon lumoihin. - Lapin etäisyydet ovat etelässä tun-temattomat. Naapurit siellä voivat olla päivämatkojen päässä. Ainoana kulkuneuvona ainoastaan omat jalat, paitsi talvella porot. Ei Lapissa ja Petsamossa ole sellaisia teitä kuin muualla, paitsi Inarin ja Jäämeren tie, joka viimemainittu on vilkasliikenteisin. Se on tavoittanut Liinahamarin sataman.

Jos lähtee Lappiin millä kulkuneuvolla hyvänsä, niin on parempi, ettei ole sidottu maantiehen, sillä vasta korpien kätköistä löytää todellisen La-pin. Tämän minäkin lähtiessäni oivalsin. Monet syrjäpolut tarjosivat ar-vaamattomia aarteita. Tunturien huiput houkuttelivat ihailemaan tuntu-rimaisemia, joiden yläpuolella haukat kevyesti liitelivät tuoden eloisuutta vaivaiskoivukasvullisuusalueelle. Sattuipa kulkuani tarkkailemaan ko-mea hirvikin, eli urospeura. Yritin saada sitä lähelleni, mutta se ei ottanut vierasta vierelleen tämä korpien uljas karopää. Linjamiehet, tultuaan Lut-tojoen latvuksilta, kertoivat karhun eräänä yönä vihellelleen heidän ma-joituspaikkansa läheisyydessä. Myöskin lohet pitivät leikkiään koskissa ja pestyäni kerran puurokuppiani joenpartaalla, sain nähdä todellisen ka-lanpoikasten kansainvaelluksen alajuoksulta puurojätteille. Ivalojoen si-vujuoksun silminnähtävät kultahiutaleet rantahietikolla houkuttelivat usein jäämään kullan huuhdontaan, mutta oli riennettävä eteenpäin. Kun saavuin Ylä-Luostarin majalle oli lauantai-ilta.

Seuraavana päivänä oli minulla tilaisuus tutustua Petsamon munkki-luostariin, jossa nämä kreikkalaiskatolisen uskontunnustajat pitkine par-toineen, mustiin kaapuihinsa pukeutuneina, viettivät omaa sisäistä elä-määnsä. Luostarin pihasta pääsi riippusillan yli tunturipolulle joka johti Pelastusvuorelle.

Luostarista suuntasin matkani kolttain asuinsijoille Kolttakylään ja Peät-samsitdiin, Petsamonjoen varrella. Siellä näin kaunispukuisia kolttavai-moja ja puheliaita kolttalapsia leikkimässä pitkävillaisten lampaitten kanssa. Edempänä joen kumpareella oli heidän hoitamaton hautaus-maansa. Siinä ei ollut mitään aitausta, ei kukkia, vain vaivaiskoivut ym-päröivät tätä kalmistoa, jossa matalista hautakummuista päätellen, vai-najat eivät kovinkaan syvällä maan uumenissa lepää. Jokaisella haudal-la on hautakummulle asetettu kirves, jotta vainajan ei tarvitse oletettua haudantakaistakaan elämäänsä elää ilman työkaluja.

Matkani jatkui kohti pohjoista ja muutaman päivän kuluttua saavuin Pet-samonkylään ja Liinahamariin, Suomen pohjoisimpaan tuontisatamaan, joka on läpi vuoden vapaa jäistä. Nousin Siebruoaivin kallioiden laelle yli 300 metriä merenpinnan yläpuolelle ja laskeuduin jälleen rantaan, josta Jäämeri avautui rannattomana eteeni. Sain merestä, sillä Jäämeressä on nousu ja laskuveden ero noin 3 metriä. Jäämeren eläimistöä: meri-vuokkoja, meritähtiä ja merisiilejä. Kaikki nämä ovat suolaisimpien me-rien asukkaita ja Jäämeren ranta on ainoa paikka missä niitä Suomen rannikolla voi saada. Maistoin Jäämeren vettä, mutta se oli niin suolais-ta, että se oli syljettävä pois. Jos Pohjanlahdella vielä voi juoda merivet-tä janoonsa, niin Jäämerellä se on mahdotonta. Liinahamarissa kertoivat myöskin, että sataman edustalle vuonoon, oli eräänä keväänä tullut kak-si valasta jossa olivat pitäneet leikkiään viikon päivät. Olisipa silloin pitä-nyt olla ongella, niin olisi ollut toivoa saada oikein suurikin kala.

Minulla ei ollut aikaa syventyä Suomen lappalaisten elämään ja toimiin, sillä heidän varsinaiset asuinsijansa ovat pääasiassa Inarissa ja Utsjoel-la, mutta Lappi lumosi ja se jätti kaipuun nähdä kerran Länsi-Lappiakin. Kun tämä toiveeni toteutuu tulee siitä todellinen patikkaretki, retki Lapin erämaiden syvyyksiin