T. Itkonen. / Suomen Kuvalehti 12.6.1926.

Poroja ja kolttia.


"Herrat ajaa hevosilla,

poromiehet poroilla,

mutta jätkän häätyy kävellä."

(Peräpohjalainen sananparsi.)


Ahkiossa on ihminen lähempänä maankamaraa kuin tai suksilla olles-saan. Poromies näkee maaston tavallista matalampana ja tuntee samal-la itsensäkin pienemmäksi luonnon keskellä, jos tien ura on vielä kaivau-tunut syvälle hankeen, voi hän katsella ympärilleen jotenkin yhtä laajalle kuin metsäkana tai jänis, jonka ajaessaan saattaa toisinaan yllättää mel-kein käden yltämiltä.


Ahkiossa istumiseen tottuu verraten pian tavallisilla talviteillä. Taitoa vaativat vain jyrkät alamäet, varsinkin jos tie näissä tekee tiukkoja kään-teitä. Tottumaton ajaja tällöin viskautuu helposti tiepuoleen huimasti kii-tävästä ahkiosta. Samoin käy, milloin vauhti pääsee pitkässä myötälees-sä liiaksi kiihtymään, ajajan voimatta kylliksi jarruttaa jaloin tai käsin.

Ajokas, joka pelkää ahkion tulevan kintuilleen, hermostuneena yhä pa-rantaa laukkaansa ja lopulta yhtäkkiä hyppää syrjään sekä lennättää ah-kion kaaressa ympäri. Sattuupa niinkin, että poro takajalkojaan suojel-lakseen loikkaa takaperin istumaan ajajan syliin. Silloin saa mies varoa naamatauluaan sen teräviltä sarvihaaroilta.

Poroa viedään matkan jälkeen "jäkäläkaivokseen"

Kolttalainen poromies.

Koltta kiipeämässä liha-aittaansa, "niliin"

Kevätpuoleen, kun kapea porotie "ylistyy" eli tulee kuperapintaiseksi, ky-syy porolla-ajo suurempaa tasapainotaitoa, vaikka porot tähän aikaan ovat jo talviajosta rasittuneita ja kulkevat yleensä laiskasti.

Ajamaton umpilumi ei myöskään ole helpointa, sillä vaikka ahkio kyn- tää reunojaan myöten lumessa, kallistuu se poron tempoillessa tavan ta-kaa sivulle, ja kun ajomies raajoillaan yrittää ponnistaa vastaan, saa hän syvästä lumesta tukea miltei yhtä vähän kuin jos kelluisi veden pinnalla.

Ajokas eli "härkä" milloin hitaasti kahlaa kylkiään myöten kinoksessa, milloin tuskastuneena hyppelee tasajalkaa eteenpäin tehden äkkitem-pauksia. Jos se havaitsee lähellä vaikkapa riekon jäljet, niin se koettaa niitä seurata toivoen täten löytävänsä lujemman pohjan allensa.


Vaivalloinen on myös tavallisen poron ohjaaminen umpisella. Väliin se saa päähänsä loikata suorakulmaisesi syrjään tai tehdä vaihteeksi pie-noisen ympyrän, spiraalin, murtoviivan ja vieläkin mutkallisenipia kuvioi-ta eheään lumenpintaan. "Tietty se pilattu härkä", lohduttautuu silloin po-romies ja pontevilla hihnaniskuilla selventää ajokkaalleen suunnan.

Verekset tien urat ovat usein niin koukeroisia kuin käärmeen kulku ja vasta pitempi käyttö oikaisee niistä pahimmat mutkat. Mutta tapaapa joskus ajokkaita, jotka umpisellakin vetävät jälkeensä suoran linjan. Sel-laisella haralla on komea nimi "ummen-oijus".

Koltannaisia sisäaskarelssa. Vasemman puoleinen pehmittää poron koipinahkaa, keskimäinen ompelee karvakenktä, oikeanpuoleinen kehrää värttinällä.

Kelkkaraita kolttalaistalon pihalla.

Kiureli perheineen. (Kaikki valokuvat T. Itkonen.)

Kohtalainen kyytimieheni Kiureli oli perillä kaikista ajotaidon salaisuuk-sista, joten hänen seurassaan kelpasi hyvin matkustaa. Mutta lisäksi hän oli älykäs ja puhelias mies, jonka parissa lepohetket nuotiolla ja asuinpaikoissa kuluivat hupaisesti.

Taitavasti ja heimonsa vakiintuneiden keskustelusääntöjen mukaisesti hän esitti höyryävän samovaarin ääressä kunkin kyläpaikan isäntäväelle perheensä terveiset, teki selkoa kelistä ja sääsuhteista, kyseli kuulumi-sia ja kertoili omia tietojaan.

Kun viisitoista vuotta sitten tein Kiurelin kanssa ensi kerran tuttavuutta kolttien talvikylässä juhla-aikana, huomasin hänen heimonsa hyvin seu-ranhaluiseksi ja juttelua harrastavaksi sekä arvelin heidän puhelutaiton-sa johtuvan "humalan armosta". Mutta nyt saatoin todeta kolttien sana-vuolauden olevan synnynnäisen.

Kiurelin tullessa pieniin kolttalaispirtteihin siellä työt pysähtyivät; aina uutterat naiset panivat syrjään kehruuksensa ja nahanmuokkauslautan-sa, ryhtyivät valmistelemaan kestitystä ja samalla kuuntelivat miesväen innokasta ajatusten vaihtoa, ottaen siihen välillä osaakin.

Tuntikausia pohdittiin Petsamon ja muunkin Suomen uutisia ja näiden jälkeen palattiin entisiin asioihin, kerrottiin vanhoista markkinamatkoista Kuolaan ja Varankivuonoon, metsästysseikkailuista, peuranpyynnistä j.n.e. Mutta olipa puhuttu mistä aiheesta hyvänsä, niin aina päättyi tari-noiminen kuitenkin poroihin. Ja myöntää täytyy, että tämä aihepiiri on vaihteleva ja tyhjentymätön, ainakin Lapissa.