Kuva ja teksti: Suomen Kuvalehti 40/1951.

Poromies Niila Tornensis in memo-riam.


Viime keväänä niihin aikoihin, kun Lapin paliskunnan muut poromiehet lähtivät eloineen jutamaan oudasta tunturiin, juti Vanha Niila Karesuvan-non hautausmaahan. Etelän mittojen mukaan olisi muistokirjoituksen aika jo ohi, mutta Niilan itsensä mielestä se ilmestyisi vielä nytkin ih-meen hopusti. Niilahan ei tuntenut kiirettä, sillä hänen päivänsä eivät olleet päällekkäin vaan peräkkäin.

Tämän tietäen olen lykännyt muistelukseni kirjoittamista päästäkseni ensin käymään Lapissa kuulemassa vanhan poromiehen viimeisistä lähtöpuuhista. Mutta kun Lapin-matka näyttää aina vain siirtyvän tuon-nemaksi, minä en enää malta odottaa, vaan ryhdyn piirtämään vähällä kädelläni ja huonolla kynälläni muistokirjoitusta Niila Tornensiksesta eli Piritan Niilasta.

Niila oli poromies vanhaan ja varmaankin oikeaan lajiin. Hän sanoi ole-van nykyään sellaisiakin käsityksiä, että poro on kuin lehmä, jota hoide-taan hinkalossa, "mutta minä ole sitä mieltä, että poron pitää olla vap-haana". Niin kauan kuin terveys suinkin myönsi, Niila laukko itse poro-eloaan pasmentamassa, vaikk'ei hänen tarvinnut pelätä ikäkään poro-miehen kovaa kohtaloa: kun et enää itse jaksa eloasi paimentaa, niin muutkin kuin hukka ottavat syömäporonsa siitä, ja ahkerat pikkuveitset käyttäjät tekevät oman merkkinsä vasojen korviin.

Ei vain malttanut Niila pysyä elostaan poissa, ei, vaikka hänellä oli sel-lainen pororenki, pojasta alkaen Niilaa palvellut, johon hän täysin luotti. "Akseli" on minua niin uskollisesti palvellut, että hän saa kuoltuani koko omaisuuteni. Sanon sen nyt sinullekin, että saatat sen tarpeen tullen to-distaa." Tämän Niila ilmoitti testamenttinaan käydessään viime joulu-kuussa tutkituttamassa syöpäänsä Helsingin lääkäreillä.

Niilale kangasteli kultaisena se aika, jolloin valtakuntien rajat eivät poro-miehille sanottavia merkinneet. Hänen oli melkein yhtä vaikea kuin po-ron niitä hyväksyä. Varsinkin poroaidan rakentamista Suomen ja Norjan rajalle hän piti pahana. "Aita haittaa poronhoitoa ja siinä on iankaikkinen ylläpito. Sopimus olisi paras aita, järkeili Niila. Onneksi hän pääsi näke-mästä tuon sodan vuoksi keskeytyneen aitatyön uudelleen aloittamista.

Saarijärvellä v. 1934. Oikealla Nilppa (Nils) Tornensis.

Muutenkaan Niila ei oikein luottanut hallitusvaltaan Lapin asioiden hoi-dossa. "Kun sinä saisit valtaherrojen päähän istutetuksi, että komissio-neihin otettaisiin porolappalaisia. Lantalaiset joita herrat käyttävät asian-tuntioina, ovat ihan umpisia Lapin asioissa ja varsinkin poronhoidossa", tuskaili Niila minulle.


Niilassa olisi valtaherroille ollut pätevä Lapin asioiden tuntija ja niiden selkeäsanainen esittäjä. Tässä suhteessa hän erosikin useimmista lap-palaisista, jotka tietenkin tuntevat oman elämänpiirinsä, mutta ovat avut-tomia joutuessaan tekemään siitä selvää toiselle. Näin ei ollut Niilan lai-ta.

Hänen vastauksensa tulivat niin ruorina, kuin hän olisi etukäteen valmis-tautunut kaikkiin kysymysten varalta, vieläpä sorvaillutkin ne joko leikil-liseen tai äreään muotoon asiaa ja kysyjää myöten. Ehkä tämä poik-keuksellinen ajatuksen ja sanan selkeys periytyi siitä Koutokeinon kirk-koherrasta, jonka lappalaisiin liittyneestä pojasta Tornensisten lapinsuku on lähtöisin.

Kaikille niille kota-Lapin kävijöille, joilla on ollut aikaa poiketa valtatien päällä, oli Piritan Niila tuttu. Hän oli heille olennainen osa Lappia niin kuin Saana, Kolttapahta tai Kilpisjärvi. Niila oli myös heidän oppi-isänsa viisaassa, turhaa kiirettä kaihtavassa elämän lajissa. Mutta niillekkin ih-misraukoille, jotka kuin henkensä edestä rukattavat autoilaan Käsivarren tien päähän ja turistimajalla kahvit siemaistuaan pyörähtävät suinpäin takaisin etelään.


Niilan elämäkerta opettaa, että hautaan pääsee kukin vuorollaan turhaa hoppuilemattakin. "En tiedä, nähdäänkö enää, kun on niin pitkä taloväli", sanoi Niila Helsingistä lähtiessään todennäköisesti jo silloin aavistaen, että hänen elämästään oli jäljellä enintään kuukausissa laskettava osa. Niilan silmistä näin, ettei hän tarkoittanut pitkällä talonvälillä maisia mat-koja, vaan sitä talonväliä, joka nyt erottaa meidät toisistamme.

Niin Niila! Mitä Sinun mielestäsi kunniaporo isännän olisi toivotettava pa-liskunnastaan uusille laitumille jutaneille poromiehelle? Lannanmailla käyvät toivotukset olisivat Sinusta käsittämättöntä satipuhetta. Mutta sen ymmärrät, kun toivon, että syksyisin joka vaatimesi tiineytyisi, talvisin po-rosi löytäisivät hyvät jäkäläkaivokset, keväisin kannatukselle suotuisat säät turvaisivat syntyvien vasojen elämän ja kesäisin elosi pääsisi raja-aitojen estämättä merenrannalle runsasheinäisille laitumille, missä raitis tuuli pitää sääsket ja saulakat poroistasi loitolla. - Ja keitähän sitten aika-naan minulle tulokahvit, mutta älä pane siihe kovin viljasti suolaa.

Toivoo ja piirtää

Väinö J. Oinonen