Turja. / Pohjolan Sanomat 1936.

Poropohatan ja hänen perheensä vieraana


Siinä marraskuun alkupäivinä hyppäsin junaan Arpelan seisakkeella ja saavuin Kaulirannalle tavalliseen aikaan, siinä vähän jälkipuolella kes-kipäivän. Kaulirannalta lähdimme Pietikäisen Paavon komeassa omni-pussissa, hänen itsensä taitavasti ohjatessa, huristamaan kohti Muonio-ta. Tie oli rapainen ja kurja aina Sieppijärvelle ja osin Kolariinkin asti. Ko-larista ylöspäin oli tiet korjannut kuntoon Taivaan luoja, jäädyttäen nuo jokaiselle matkustajalle Suomen maanteillä niin tunnetut, tuhannet pikku kuopat. Nyt ei heitellyt tällä välillä, kuten aina sulan aikana tavallisesti tekee. Takapää vaunustamme vaan tuntui siellä liipeilevän laidasta toi-seen, ja ottaen huomioon, että meillä ei ollut jääketjuja yhdessäkään rat-taassa,vaati ajurilta ääretöntä tarkkuutta ja kylmäverisyyttä hurjia jäämä-kiä alas laskiessa. Kuuluipa joskus vaunussa ääniäkin, "että mitenkähän tässä oiken lopuksi käy". Vaan samassa oli joku selittämässä, että ei haittaa, siellä on Paavo itse ratissa. Ja ei haitannutkaan. Onnessa tultiin Muonioon ja aivan aikataulun mukaan.

Minä jäin noin pari kilometriä ennen kirkonkylää vaunusta Muoniokosken rannalla olevaan taloon yöksi, johon minulla oli muuten asiaakin. Tuo syltäkymmenen matka maantieltä taloon pani minut uudestaan ihmette-lemään, että olimme sittenkin onnessa tulleet tuon ainakin penikulmai-sen jäätikön. Talossa ihmeteltiin myöskin, että kaikki on mennyt onnes-sa.

No niin. Yön olin talossa ja oikein hyvässä talossa. Aamulla ei voinut tul-la lähtöä, kun talonväki oli niin ystävällinen ja miellyttävä. Vanhan isän-nän kyyditsemällä saavuin sitten aamupäivällä kirkolle, jossa työnnyin suoraan työtoverini Haapean taloon. Kahvit juotua ja eri asioista juteltua talon vieraanvaraisen isäntäväen kanssa - jaa mutta syönnin olin unoh-taa, minähän söinkin siellä ja oikein lujasti - lähdimme isännän kanssa työtouhuihimme kylälle.Työtä saimmekin tehdyksi - ei niin suunnatto-masti, mutta kuitenkin olimme tyytyväisiä.

Illalla jatkoin matkaani Ylimuonioon, josta seuraavana aamuna nousin Eskelisen Enontekiölle menevään sekajunaan. Tässä vaunussa menin vain Sonkamuotkalle asti. Lyhyt oli matkakin, mutta aikakin kului, että ei huomannutkaan. Sattui hauskaa seuraa vaunuun. Mäkikallion Eero Kuk-kolasta oli nuoren rouvansa kanssa matkalla Enontekiölle. Sieltä perä-penkiltä huusi Eiran Fransi, peltuvuomalainen, päivää, ihmetellen:

- No minkäs sie menet?

Ja siellä äärimmässä loukossa oli koreassa lapintakissaan Nunnasen rikkain lappalainen liskon Jussa eli Juhani Näkkäläjärvi, kuten hänen niinensä Hetan pappilassa kuuluu olevan. Häntä myöskin oli tervehdit-tävä ja juttuava mies Jussa onkin, vaikka onkin lappalainen. Olenhan kahteenkin otteeseen ollut Jussan talossa vieraana. Eiran Frans ihan minut sinne ensi kerran vei ja ei siellä tyhjää haukattukaan. Kuivaa po-ronpaistia syötiin ja poronjuustokahvia juotiin.

Sonkamuotka tuli aivan liian pian. jossa minä jäin autosta. Tässä ehdin päivässä käydä kaikki talot ja saada tarkoitukseni täytäntöön. Yötä olin op. Kurun talossa.jossa ystävällinen rouva "passasi" minua kuin suur-takin herraa. Aamulla taas samassa Eskelisen autossa jatkoin matkaani Muotkajärvelle työtoverini Emil Ylitalon luo. Saavuttuani Muotkajärvelle sekä syötyä ja juotua, lähdimme puhuttelemaan rikasta Lapin isäntää, Antti Näkkäläjärveä eli Tuomaan Anttia ja Vilkunaksikin ne Anttia kut-suvat.

Antti olikin juuri saapunut tuntureilta kotiin parin tyttärensä kera. joten satuimme juuri oikeaan aikaan. Antti on erittäin ymmärtävä mies, oikea nykyajan ihminen. Juttusille hänen kanssaan sopii vaikka mistä. Asiaam-me reilusti esitettynä saimme sen myöskin venyttelemättä päätökseen. Poronlihasta ja juustokahvista en enää sano mitään, sillä niitä anneltiin vaikka kuinka paljon. Hyvästeltyämme ja kiitettyämme vieraanvaraisen isäntäväkemme palasimme Ylitalon asunnolle, jossa olin yötä. Senraa-vana päivänä jatkoin matkaani Suonttajärvelle.

Kauliranta-Enontekiö -linjan postilinja-auto Muonion postin edessä v. 1932, taustalla Olostunturi. Kuva: Postimuseo. / Museovirasto.

Herastuomari Eiran Ransi.

Antti Näkkäläjärvi eli Antti Tuo-maanpoika eli Vilkuna kotonaan Enontekiön Muotkajärvessä 50-luvulla.

Tässä muuttui matkani vaivaloiseksi, oli luovuttava mukavasta auto-kyydistä ja lähdettävä jalan kahlaamaan ensiksi tuo puoli toista penikul-mainen taipale yllämainitulle Suonttajärvelle. Lunta oli metsissä puoli sääreen, jängillä ja järvillä vettä liukkaan jään päällä saman verran. Päi-vän kesti matka. Sateinen ja sumuinen oli päivä ja pimeä ehti matkalla. Aloin jo olla huolella, että en vain erehtyisi suunnasta, sillä eksyminen näillä mailla voi olla kohtalokasta.

Vihdoin viimein saavuin järven rannalle, jossa harvan sumun läpi kiilui valo vastakkaiselta raannalta. Järvi oli sysi musta. En uskaltanut suo-raan poikki, sillä toisissa Lapin järvissä on hyvin paha leikkomaan sulia. Kiersin rantaa myöten, joten matkani tuli vielä tälläkin välillä pitemmäksi kuin tavallista. No niin, tulin kuin tulinkin onnessa kylään ja oikein hy-vään taloon. Isäntä. Joonas Kelottijärvi, oli oikein mukava mies. poro-miehenä parhaan ikänsä ollut, vaan nyt vuosi takaperin ottanut nuoren emännän ja muuttanut porotalouden maataloudeksi. Lapsia ei ollut vielä, vaan kaikesta päättäen saa iloinen Joonas pian pikku (toivoisin) pojan, ja sitä hän itsekin toivoi. Kylästä löysin vain kuusi taloa kaiken kaikkiaan. Vieraanvaraisia ja kohteliaita, kuten muissakin Länsi-Lapin järvikylissä.


Seuraavana päivänä jatkoin matkaani Leppäjärvelle. Ilma oli jäähtynyt, nyt sain kävellä sileätä jäätä lähes puolet tuosta lähes 2 penikulmaisesta taipaleesta. Loppumatkalla tuli lumi vastaan. Leppäjärvi on aika vöyreä kylä. tavallisen vankkoja maalaistaloja. Petäjämetsä alkaa täällä lähes-tyä loppuaan, joitakin käkkäröitä. tuollaisia paksuja, miestä pitkiä tötterö-jä, on yksi siellä, toinen täällä. Ensimmäiseen torppaan pistäysin sisälle, sain nuorelta emännältä kahvit ja niin lähdin edelleen kylälle. Kun olin ensi kertaa kylässä, kysyin lähtiessäni emännältä, missähän täällä saisi olla yöt. Emäntä, niin kuin sanoin, oli nuori ja sukkela, hän tuli mukanani pihalle ja osoitti taloa sanoen:
- Tuolla, tuolla punaisessa talossa, jossa on valkea kuisti, siinä asuu Leppäjärven Aappo, siinä ne kyllä ottavat ja kun näytätte noin oikealta ihmiseltä. siinä se pruukaa Välitalokin olla.

No niin, siinä Aapon talossahan sitä tulikin oltua kaksi yötä ja päivää ja aika meni, ettei huomannutkaan. Aappo on oikein hauska mies, sellai-nen kylän valiomies. Valitteli vain sitä, kun heidän häätyy olla kuin Ju-malan selän takana, ei ole puhelinta, ei tietä, posti on ainoa joka tuo-daan kerran viikossa kylään. Jos puhelin olisi, saisimme mekin Lapin jär-vikylien asukkaat monta kertaa helpommalla asiamme kuntoon, saisim-me tarvittaissa kätilön tai lääkärin paljon joutuimmin j.n.e. Tie olisi myös-kin aivan välttämätön, mutta siitä ei kannata puhuakaan, sellaisten saan-ti on toistaiseksi "utopiaa".Ja näistä asioista puhuivat muutkin, ei ainoas-taan Aappo. Kaikki olivat sitä mieltä, että ei se nyt sentään liikaa olisi, jos näihinkin kyliin edes puhelin vedettäisiin.

No niin,- jätänpäs Leppäjärven - niin hyvä kuin kylä olikin, ja ennen kaik-kea Aapon talo herttainen rouva, joka makautti minua niin hienossa vuo-teessa, ettei alamaissakaan voi olla hienompaa - ja alan painaa päin pohjoista. Jalkakyydillä, reppuni selässä, päästin Juhani Mattilan taloon noin pari kilometriä kylästä. Pistäysin sisälle taloon, asiaa kun oli. Tässä saavutti minut edellä mainitun Aapon veli Arvi, Enontekiön Palojärven postimies. Hänen kanssaan pääsin poron reessä tuon 8 km. matkan Pa-lojärvelle Länsi-Lapin suurimman pororuhtinaan Erkunan kylään.

Matti Palojärven perhe, Oula, Antti, Matti, Matin vaimo Riihtä, Tytär Inka Palojärvi v.1934. Kuva: Ravila Paavo. / Museovirasto.

Saara ja Annimarja Palojärvi heinän-teossa v. 1938. Kuva: Hustich, I. / Museovirasto.

Salvasjärvellä v.1935. Rikun Ransi eli Frans Välitalo, Erkunan vä-vy. Kuva: Ravila Paa-vo. / Museovirasto.

Salvasjärvellä v. 1935- Rikun Ransi pitelee lypsettävää vaamia, taustalla Erkunan Tuomas. Kuva: Museovirasto.

Oli jo ilta, kun saavuimme Palojärvelle. Postitalossa, Erkunan veljen luo-na olin yötä. Arvi palasi vielä samana iltana kotiinsa Leppäjärvelle. Ilta-sella jo siinä juttuiltiin yhtä ja toista. Taloja on tässä kylässä vain neljä. Isännät ovat kaikki veljeksiä, nimeltään Antti, Juhani. Matti ja Mikkeli. Matti, kortteeritaloni isäntä, oti vähäpuheisin, mutta muuten oikein muka-va mies. Hän jo kyseli tietoja Lannan maasta. Koetin tietenkin parhaani mukaan selvittää, hartaasti kuuntelevalle isännälle. Kahvia vain juotiin lomassa aika tiheään ja lopputilissä kahden päivän päästä oli minulla jo kuppiluku unohtunut, arvailimme vain pannulukua.

No niin, seuraavana päivänä kävin kaikki nuo neljä taloa ja asiat sujuivat siksikin hyvin. Pahin kaikista oli se, että Erkuna eli oikealla nimellään Antti Palojärvi oli perheineen 5 penikulman päässä tuntureilla. Tämä as-karrutti mieltäni, sillä sinne ei ole minkäänlaista polkua, autiota tunturi-maastoa vain. Niinhän me Juhanin pojan kanssa viimein sovimme poro-kyydistä aina Muoniojoen rannalle asti. Ja vielä yksiasia - ei edes Erku-nan omassa talossa tiedetty, missä tunturissa Antin perhe kotineen ja poroilleen on. Emäntä uskoi hänen itsensä pian tulevan käymään, vaan ei ollut vielä tullut, vaikka kovasti odotettiin. Erkunan talossa oli emän-nällä nuorin Saara-tyttö vain kotona sekä Vuontisjärveltä kotoisin oleva mies navetan kehää hakkaamassa.


Palattuani Matin taloon, olivat talon tyttö ja Norjan Koutokeinosta oleva tyttö, joka oli vieraana talossa, palanneet kyläreissulta Leppäjärveltä. Nuoria, oikein kauniita Lapin neitoja. Uljaissa Lapin purkapeskeissä, ko-meine lakkeineen, olivat he näkemisen arvoiset. Sormuksia oli oikean käden nimettömässä jäsenen väli täynnä. Tosiaankin korea näky!

Huomen aamulla olimme Lassin kanssa päättäneet lähteä hakemaan Erkunan kylää tunturilta. Varmaa - kuten sanottu, - ei ollut, missä hän majailee, mutta jossakin Tarvantotunturin seutuvilla hän oli viimeksi ollut. Lassi on vielä nuori mies. mutta ollut lapsesta asti poromiehenä ja tun-tee hyvin tunturit näillä seuduilla. Voin siis häneen luottaa, että kylät. t.s. kodat, joita on kaksi, löytyvät. Lähdin siinä päivän loppuessa vielä jutte-lemaan Antin emännän kanssa. Juuri kahvia juodessamme ajaa karaut-taa "Lapin kuningas" kahdella komealla härällään uuteen, sikäläisiin oloi-hin nähden komeaan taloonsa.

Tämä oli minulle, jos muillekin, ilotapaus. Pääsimmehän kylän hakemi-sesta ikituntureilla. Nythän sinne johtaa Antin tie. Emäntä tuli kuin viidel-letoista. Työmies kehältä juoksi poroja sitomaan. Kaikesta näki vieras, että oli tullut isäntä taloon, oikea poro-ruhtinas, suurin poronomistaja ja verojen maksaja Enontekiöllä. Mies, kohta kuusissa kymmenissä, mutta punakka ja reipas ja lihavuuskin aivan parhaiksi hänen arvoiselleen mie-helle, sanalla sanoen "komea mies". Ja niinhän Lapin kuninkaan tulee ollakin.

Sisään tultuaan tervehdittiin Ja esitin itseni, kuten noin arvovaltaiselle miehelle sopiikin. Mutta nyt alkoi juttu sujua. Olinhan vihdoinkin tavannut miehen, jota olin niin monesti koettanut tavata tuloksetta. Nimestä vain tunsimme toisemme. Tästä miehestä olisi paljonkin kertomista, hänen elintavoistaan, yrittävästä ja päättävästä toiminnastaan y.m., mutta tällä kerralla se täytyy jäädä hyvin suppeaksi muun kertomuksen ohella, sillä yksin tilakin sen estää.

Mainittakoon kumminkin. että poroluku on ukolla hyvän joukon toisella tuhannella, lukuunottamatta vävyn ja lasten poroja. Norjalaisten sanoi vain keittoporoja ja hänen tokastaan varastelevan. Syksyllä olivat poika ja renki tavanneet erään norjalaisen kantamassa selässään tapettua po-roa. He katsoivat merkin ja tunsivat Antin poroksi. Silloin olisi pitänyt an-taa ukolle selkään, sanoi Antti. Mutta ei ollut pojista miehiksi.
- Ryökäle, jos mie kohtasin, vaikka olenkin 60:nen. niin selkä pehmeäk-si.

Tätä kertoessaan oli ukossa sähköä jo sen verran, että hyvin uskon, että hän varkaan olisi kengittänyt. Isännän määräyksestä lämmitettiin sauna, jossa me isännän kanssa, kehämies kolmantena kylvimme. Löyly oli mainio, vaan kovaa löylyä ei kukaan halunnut. Vielä illalla esitin asiani, vaan isäntä lykkäsi päättämisen aamuun. Aamulla päättyi asioita hyvin joustavasti, etten parempaa osannut odottaakaan. Lähtiessämme hän antoi meille, eli oikeimmin Lassille poron, jolla oli jotain tavaraa reessä, kodalle vietäväksi. Sydämelliset hyvästit jätettyämme lähdimme hurjilla, poroilla täyttä laukkaa päästämään kohti Kuusijokea. jossa Antin kota-kunta asuu.

Porotokka ajettuna niemeen vaadinten lypsyä varten Salvasjärvellä v. 1935. Kuva on Karl Nickulin tai Ilmari Itkosen ottama. Kuva: Museoviras-to.

Antti Palojärven - poromiljonäärin - porojen hoitaja ja Ukko Pekan "ho-vitallimestari" tunturikodallaan Salvasjärvellä.

Erkunan mökki salvasjärvellä v. 1935.

Oli kaunis talvinen päivä. Heti kun olimme Palojärven jättäneet ja nous-seet jonkun verran tunturille, alkoi luntakin olla aivan riittämiin. Porotkin muuttivat vapaaehtoisen laukkansa tolvaksi (tolva on lujaa juoksua). An-tin eilistä jälkeä seuraten kuljimme yli tuntiriselkien, yli jonkun suurem-man ja pienemmän järven ja pitkiä, loppumattomia vuomia. Ikävää nä-köalaa, aivan alastonta kaikkialla. Jossakin laaksossa näkyi vaivaiskoi-vikkoa. Olipa siellä ylitettävä pari häjyä puroakin. Mutta kaikki vaikeudet voitimmeja niin saavuimme kuin saavuimmekin onnessa kodalle.

Olimme ainakin 3 km. päässä vielä kodalta, kun tuli kova porojen polke-ma vastaan ja noin puoli kilometriä ennen kotaa oli meidän talutettava porojamme läpi parituhantista tokkaa. Kyllä tuntui mahtavalta. Niiden lu-kua ei porojen vapaana ollessa voi lainkaan arvostella. Olen nähnyt kyllä ennenkin suuria tokkia vaan ne ovat olleet monen omistajan yhteiset. Tämä jättiläistokka oli nyt tuon maineikkaimman lappalaisemme. Erku-nan, vuosikymmenien työn ja toimen tulos..

Niin, kodalle pääsimme onnessa. Joku hirvas kyllä osoitti ajohärillemme vähän ylpeyttään, mutta ei sentään kimppuunkaan hyökännyt. Päästet-tyämme porot valjaista ja sidottuamme ne lähimpiin koivuihin kiinni, työnnyimme kotaan. Kodassa oli kolme Erkunan tyttöä, oikein punakoita ja kauniita, joita tietysti kädestä tervehdin. Ja ne kun niiasivat niin sula-vasti, että se ei käy paremmin alamaidenkaan neidoilta.

Antti poika, alun toisella kymmenellä vuodella, tervehti meitä jo ulkona. Nuorin, lisakki, oli vasta 8-vuotias. oikein tanu Lapin miehenalku kome-assa peskissään ja lumivalkonutukkaissaan, jotka äiti oli kesällä vasan nahoista nuorimmalleen laittanut. Kuulin jo talossa niin emännältä kuin isännältäkin, että lisakkia ei saada enää taloon asumaan. Äiti ennenkaik-kea olisi vielä halunnut pitää lisakin luonaan talossa ainakin jonkun vuo-den. Tytöistä nuorin, Saara, hoiteli äidille lehmiä kotona.

Niin, ja sitten Tuomo. Antin pojista vanhin, 25. maissa, oli mennyt Kulta-moon (lähin talo noin 2,5 pnk. päässä) viemään ajoporoja lainaksi. Jotta talonväki saisi ajaa heinänsä pois ulkoniityltä. ennen kuin porolaumat ehtivät niitä - paimennuksesta huolimatta - hävittämään..Ja kyllä siinä huolta onkin, kun ottaa huomioon, että Antti on joutunut vuosittain mak-samaan heinävahinkoja jopa 20 000 markkaa.

Olin jo unohtaa, että tässähän oli toinenkin kota. vaikka se näytti taval-laan samaltakin perheeltä. Noin 30 metrin päässä asui Antin vanhin tyt-tö, nuori uljas Lapin rouva lantalaissyntyisen, solakan ja puheliaan mie-hensä, Valitalon Fransin kanssa. Sadoissa kuuluttiin lukevan jo heidän-kin karjansa. Heillä oli vasta toisella vuodella oleva, muistaakseni Marja-niminen tyttö, sekä palvelijana hääri kyytimieheni sisko.

Iltahämärässä astelin takaisin Erkunan kodalle. Lassi oli vienyt härkäm-me kaivamaan vähän edemmäksi ja lihapata kiehui ja porskui kuin Mat-kakoski. Oli niin täynnä lihaa, että kiehuessa vesi meni hiilokseen, josta kehittyi aika mötäkkä. Yötilaa kun pyysin, luvattiin se joka suusta, vaan valiteltiin, että "kuinka te pärjäätte, joka siellä lannassa olette harjaantu-neet asumaan huoneissa ja nyt kun tuli vielä pakkanenkin ja nuo koirat-kin ovat niin rauhattomia." Sanoin ennenkin olleeni Lapin kodassa yötä ja aina on tultu toimeen. Kiittelin vain tyttöjä luvasta ja sanoin:
- Olla huoletta, kyllä pärjätään.

Muistaakseni se oli Kristiina, joka kaivoi sen suuren kivivadin lihaa täy-teen ja löi viereeni sekä suuren kupillisen liharasvaa. Kyytimieheni kans-sa koetimme parastamme, vaan emme saaneet suurtakaan kuoppaa li-haläjään. En saata sanoa, että me niin vähän syötiin. Minäkin olen aina-kin syönnissä pärjännyt tavallisesti, vaan vielä parempi oli kyytimieheni. Kahvia oli aina iso pannu täynnä. Siitä juotiin pienin väliajoin koko ilta puolille öin.

Puolen yön maissa lähtivät Välitalo ja Erkunan Marit tyttö useiden koi-rien kanssa viemään tokkaa toiseen maahan, noin parin kilometrin pää-hän kaivamaan, mistä sanoivat aamulla tuovansa tokan kodan lähettyvil-le n.s. siljoon lepäämään. Elli ja Kristiina alkoivat järjestää perhettä ja meitä yöpuulle. Heillä oli valkoinen teltta, jonka sisälle he laittoivat yh-teisvuoteen pikku veljilleen, ja itselleen. Minulle laiteltiin vuode kodan vastakkaiselle seinälle. En lukenut kuinka monta, mutta ainakin kym-menkunta nahkaa tuli altakäsin suojakseni, suuri höyhentyyny pääni al-le ja neljä paksua, uutta Ruijan villaraanua peitokseni. Riisuin vain ken-gät ja takin, en muuta.

Erkuna eli Antti Palojärvi sekä vaimonsa Brita Anne, eli Tuomas Anni, Thomasdatter os. Näkkäläjärvi, ja lapset: Antti, Iisko, Elli, Saara ja Kris-tiina 1930-luvulla.

Palojärven veljekset, Juntti, Mikko, Hirvas-Oula, Matti ja Erkuna. Kuva: Veikko Jauhiaisen valokuva-albu-mista.

Tuomas Antinpoika Palojärvi v. 1935. Kuva: Karl Nickulin tai Ilmari Itkosen ottama. / Museovirasto.

Kun olin päässyt hyvään asentoon tuohon lämpöiseen pesääni, alkoi tulla liiankin lämmin. Yksi raanuista, joka ulottui yli pään, oli poistettava, että sain hengittää raitista ilmaa. Oli komea näky. Lassi kyytimieheni nukkui vuoteellaan, toiset telttansa sisällä. Tuhannet tähdet loistivat avoimesta, toista metriä suuresta savureiästä silmiini, tuli oli täysin sam-munut. Ainoastaan reservikoirat rauhattomina hakivat aina parempaa nukkumatilaa. Päälleni asettui niitä yksi kerrallaan. Koetin niitä asetella taakseni sinne vaateseinän viereen ja odotin, että ne tulisivat kaikki, jotta saisin niistä oikean suojamuurin tuota pohjoisvihuria vastaan, joka alkoi tuntua yhä kylmemmältä aamupuoleen. .Sainkin jo useita, mutta sitten tuli yksi vapaaehtoisesti, sellainen riitapukari. Syttyi sellainen sota, että koko talon väki heräsi, ja vasta Lassin komennettua ne rauhoittuivat, ai-noastaan joskus toisilleen ärähtäen.

Koko yön muuten kuuluivat, vaikka kaukaakin, paimenessa olevien kii-vaat haukunnat. Raanu päässä niitä en kyllä kuullut, mutta silloin en saattanut hengittää. Aamupuolella yönä ne alkoivat lähestyä kotaa, pää-tellen siitä, että ihmisten ääni ja tokan liikehtiminenkin alkoi kuulua. Olin kuitenkin aamupuolella nukkunut ja heräsin vasta, kun oli täysi päivä. Taas oli käkkärä koivu iloisesti loimuamassa, kahvi kuumana minua odottamassa, sillä muut sitä olivat jo aamukauden särpineet.

Kolmannen kupin juotuani silmäsin kelloani, joka osoitti vasta puolta yh-tätoista. Tässä alkoi tulla mieleen toinenkin vieraan tapa, nimittäin läh-teä. Kiirettäkin olisi pitänyt pitää, jotta ehtisi ennen pimeää Jotuniin, lä-heisimpään kylään Muoniojoen varressa. Mutta Tuomoa odotettiin myös-kin tänään kotiinpalaavaksi ja hänelle minulla oli erittäin tärkeätä asiaa. Samassa tuli pikku lisakki sisään sanoen, että ääni kuului Kultamon suunnalta. Päätettiin, että Tuomo se tulee. Ei tarvinnut kauan odottaa-kaan, kun 3 poroa ajureineen tulla porhalsi aivan tokan laitaan. Tuttuja miehiä kaikki. Tuomo, Eeti Kumpulainen (katekeetta ja paliskunnan po-roisäntä) sekä Hetan poliisin poika Tauno. He olivat nousseet varemmin ylös kuin minä, koska olivat jo katkaisseet tuon paripenikulmaisen taipa-leen Kultamosta kodalle.

No niin. Tuomon kanssa me hyvin vähillä puheilla järjestimme asiamme kuntoon. Opettaja Kumpulaisesta, jonka kanssa juttelimme eri asioista, ei voi juuri paljoakaan tässä kertoa, sillä hänen henkilöllisyytensä on sik-si merkillinen ja elämäntyönsä monipuolinen ja laaja, että se jo sinänsä vaatii oman erikoishistoriansa. Sanottakoon vain, että hauska ukko, ihan vertaansa vailla. Parin tunnin yhdessäolomme aikana ehti hän jo kertoa monta niin kivaa todellisuusjuttua, että niitä ei kykene kertomaan eikä niitä kokemuksia ole muilla kuin vanhalla Lapin katekeetalla. M.m. hän kertoi,että koululaiset hänen uransa alkaessa olivat suurin piirtein täysi-kasvuisia, välitunnilla ne eivät juuri paljoakaan leikkineet, panivatpahan vain piippuun tupakkaa, suuriin letkuvarsiin, "Rovaniemen koppiinsa", ja savu nousi joka miehellä. Sitten tuli Palojärven Anttikin kouluun, suunnil-leen opettajan ikäisiä miehiä. Tämän kanssa tuli pikku sota, Antti kun oli kova tupakkamies ja alkoi suurta piippuaan tupruuttaa keskellä tuntia. Opettaja jyrkkänä, että tunnilla ei saa tupakoida! Antti, jossa oli syntyään jo vapaan pororuhtinaan verta, sieppasi piipunkopan kouraansa ja sanoi; - p — kele. mie kyllä poltan.

No niin. lopuksi oli sovittu kumminkin niin, että Anttikaan ei tupakoi tun-nilla. Ja olihan tässä vielä monia hyvinkin meheviä juttuja, vaan niin kuin sanottu, ne täytyy jättää muuhun kertaan.

Vielä lihaa syötyä ja kahvia juotua avasin pussini maksaakseni velkani, mutta mikään ei maksanut mitään. Tuomo sanoi vain. että isä Erkuna on sanonut aina. että kulkijalta ei saa ottaa koskaan tällaisista maksua. Hän ei ole itse koskaan ottanut ja hän haluaa, että lapset kaikessa seuraavat hänen polkuaan. Vielä haluan mainita erään vertailun.Opettaja Kumpu-lainen sanoi, että he ovat Antin kanssa alkaneet yksiin aikoihin varsinai-sen elämänsä uran. Antti poromiehenä, hän opettajana. Kumpikin alkoi-vat tyhjästä. Itsellään arveli opettaja nyt olevan 30-40.000 markan omai-suuden. Antilla toista miljoonaa.

Kehittyi kuitenkin lähtö, vaikka hitaasti. Porot olivat taas erittäin hurjat. Vauhti oli hyvää, tasan laukkaa. Yli tievoja, pari joen puroa välillä, ja pian saavuimme Jatunin niitylle, josta veti hyvä tie aina Jatuniin asti. Täällä tuli taas pimeän tullessa, männikkömetsä vastaan. Lumi alkoi käydä ohuemmaksi ja petäjikkö vauraammaksi. Tunturit olivat jääneet, talvitie kierteli metsässä äkäisiä mutkia ja pian olimme Jatunin Juhanin vieraan-varaisessa talossa.

Palojärven tyttöjä Salvasjärvellä v.1935. Keskellä Inka Palojärvi (Juntin Inka) ja oik. Kristiina Proksi os. Palojärvi, vas. Fransin Anni eli Anni Lep-päjärvi os.Välitalo. Kuva: Ravila Paavo. / Museovirasto.

Tästä palasi kyytini seuraavana päivänä. Tästä kävin jalan 7 km. päässä olevassa Karesuvannon kylässä mutkin. Hauska kylä.mutta nyt tästä ei sen enempää. Palasin Palojoensuun kautta Enontekiön kirkolle, jossa Enontekiön suojeluskunta ensi kertaa harjoitteli. Isänmaallinen innostus näytti suojeluskuntalaisissa olevan kiitettävä. Mannelan Pietari oli tullut Maunusta 8 pnk.päästä porolla ja moni muukin useiden penikulmien ta-kaa. Yhteensäharjoituksissa oli muistaakseni 24 miestä. Olisihan sitä Enontekiöstäkin jotakin sanottavaa, vaan tämä on jo venynyt niin pitkäl-le, että jääköön se monien muiden juttujen kanssa toistaiseksi.

Samassa Eskelisen autossa, joka nykyään välittää liikennettä Muonio-Enontekiö, palasin Muonion kirkolle, josta 4 tunnin kuluttua Suomen Valtion Rautateiden seka-autossa kohti Kaulirantaa. Vaunussa oli meitä vain 3 matkustajaa. Eräs Ruotsin Aareasta kotoisin oleva isäntä tuli ky-läreissulta Muoniosta, jääden sinne Kihlangin seutuville autosta. Toisen nimi oli muistaakseni Juho Lantio, Kolarin pohjoisimman talon isäntä, ihan Muonion rajalta. Hän oli lääkärissä Muoniossa. Madot kuuluivat miestä vaivaavan, lääkkeet kuuluivat olevan taskussa ja huomenna ne nautitaan. Pois ne lähtevät, oli lääkäri sanonut, ja niin uskoi isäntä itse-kin. Muuten tämä isäntä ei sanonut minua kyllä koskaan nähneensä, vaan vuosikymmeniä tuntenut nimestä Pohj. Sanomien kautta. Sanoi Pohj. Sanomia tilanneensa aina. Eikä niiden tulo saa katketa niin kauan kuin hän elää. Hän oli sydämestään maalaisliittolainen, ja Pohjolan Sa-nomain tosi ystävä.

Kesällä, kun Hannulan Uuno oli puhujamatkoilla ylimaissa, sanoi hän, että vaikka oli kiire ja 2 pnk. esitelmäpaikalle, ei auttanut muuta kuin lähteä kuuntelemaan ja näkemään ensikerran tuota Ullan Einoa. Sitten hän kysyi, tiedänkö minä, miksi Ullan Eino ei enää kirjoita. "Muuten vain ajattelin sanoa". Tähän en voinut varmaa vastausta antaa. Yhdessä vain päättelimme, että hänellä on niin paljo touhuja, että ei mitenkään jouda. Sitten minun olisi pitänyt tietää, mikä sillä on oikein hommana nykyään. Hän kun on kansanedustaja sekä pääministerin sihteeri ja Suomen va-raedustaja Kansainliitossa.Yhtä kysymysmerkiksi jäi hyvä ystäväni auton seisahtuessa kotinsa kohdalle, kuin oli alussakin. Hauska mies. Kiitokset kaikesta. Sanokoon Eino itse touhunsa, kun näkee tämän. Itsepähän sen parhain tietää