Kodin kynttilät 1931.

Tämän kuvauksen kirjoittaja, nuori itävaltalainen tohtori Anton Rudolf Em, saapui lapinkielen murteiden tutkijana Suomen Lappiin syksyllä 1928 ja oleskeli siellä yhteen menoon lähes kaksi vuotta. Osan ajasta hän vietti tuntureilla ja vesien rannoilla, eläen poro- ja kalastajalappalais-ten elämää heidän keskuudessansa; osaksi taaskin hän asui täysihoito-laisena tieteellisiä töitään tekemässä Inarin Riutulassa, Suomen Nuorten Naisten Kristillisten Yhdistysten Liiton omistamassa talossa, jossa kas-vatetaan orpoja Lapin lapsia. Täällä hän oppi suomenkieltä niin paljon, että on voinut oheisen kuvauksensa kirjoittaa suoraan suomeksi. Pienen kielellisen "silityksen" on suorittanut hänen Lapista löytämänsä suoma-lainen morsian.

Kirjoittaja työpöytänsä ääressä Riutulassa.

Pororaidolla kauppapaikkaan.



Oli jo kevättalvi. Istuimme lauantai-iltana Riutulan salin suuren takan ää-ressä, kun vanha ystäväni Lusman-Pekka astui sisään.
- Ajan Norjaan, tuletko mukaani? hän kysyi minulta.
- Miksen; koska lähdemme?
-Heti, sain vastaukseksi.

Eihän Pekka ymmärtänyt, etten ollut noin ilman muuta matkavalmis, va-kuutti vain leipänsä molempien eväiksi riittävän, eikä hän käsittänyt, että matkalla muitakin varusteita tarvittiin. Sovimme kuitenkin, että hän jo sinä yönä lähtee - kevättalvella voi ajaa vain öisin, kun on pakkasta ja hanki kantaa ahkion - ja minä tulen seuraavana yönä perässä.

Huhtikuun yöt ovat Lapissa jo kirkkaat, ja keli on kova ja hyvä. Poroni lähti täyttä laukkaa Riutulan kartanolta alas lahdelle. On hupaisaa siten ajaa yksin hiljaisessa yössä. Vain poron koparoiden naksutus ja ahkion natina kuuluvat. Tunnista tuntiin yhä vain samaa. Poro kierteli jäällä pit-kin kapeita lumisiltoja paljaitten paikkojen välistä yli järven ja sitte nul-kasti läpi tiettömän, hämärän metsän toiselle järvelle.

Aamuyöstä yhden aikaan tulin aukealle paikalle. Alhaalla järven rannas-sa näkyi talo. Täyttä vauhtia - sellainen on poromiehen tapa talon lähet-tyvillä - lasketin alas mäkeä kartanolle.Talon emäntä oli jo kuullut vieraan tulon jaikkunasta tuntenut tulijan Riutulan tohtoriksi, kuten lappalaiset usein minua nimittivät, koska asuin Riutulassa. Sisään tullessani hän jo hääri kahvinkeitossa.
- Hyvää huomenta.
- Jumala antoi. Mistä tulet?
- Riutulasta.

Siinä koko keskustelumme. Heitin poronnahkakintaani ja peskini lattialle. Kuultuani, missä talon porot olivat, otin sivakat seinäviereltä ja vein mi-näkin härkäni metsään vaaran etelärinteelle; siellä jo kovan hankipeiton välistä jäkälä hopeanharmaana mattona kiilteli. Palatessani oli suolakah-vi valmista ja maistuikin niin hyvältä, että tyhjensin koko pannun. Pai-nauduin sitte nukkumaan takan viereen levitetylle poronnahkaturkilleni, peskille. Jo kolmen tunnin päästä olin taas matkavalmis. Tiesin paikan, jossa edellä ajanut matkatoverini lepäillen odotteli, mutta tie oli outo. Lä-pi jänkäin, joiden lumivaippaa aurinko jo oli pehmitellyt, kahlasi poroni hitaasti ja väsyneenä. Tuli jo iltapäivä, ennenkuin kaukaa vaaran takaa kuulin porokellon hiljaisen soiton. Ajokkaanikin taas elpyi, heitti päätään ja nulkkasi eteenpäin. Löysinpä Lusman-Pekankin eräästä pienestä pir-tistä.
- Johan olet täällä?
- Kyllä jo.

Pororaito lepäämässä

Lapintalo.

Taas olin alkamassa oikeata lapinelämää, paneutumassa siihen viikko-kausiksi. Yksinkertaista, suoraviivaista: tärkeitä vain porot ja metsä; kult-tuurielämän tarpeet yhdentekeviä, vieläpä taakaksikin.

Illalla jaoimme kuusitoista poroamme kahteen ryhmään sen mukaan mi-ten sopivat yhteen, ja muutaman tunnin kuluttua olimme jo taas matkal-la. Kulkueemme oli kuin pitkä kiemurteleva käärme. Pekka ajoi edellä porollaan istuen ahkiossaan, johon muut hänen poronsa ahkioineen toi-nen toisensa perään olivat hihnalla pitkäksi raidoksi kiinnitetyt. Perässä minä ajelin omaa raitoani ohjaten. Kuljimme yötä myöden, aina vain koil-liseen. Merelle päin kävi matkamme. Koko yön loisti pohjoistaivas mitä kirkkaimmin hehkuvassa palossa, hanki ympärillämme heijasti punaista ja syvänsinistä, ja kirkkaana kilisi raidon päästä johtoporon kellon heleä ääni...

Aamulla ilman suvetessa veimme porot metsään. Itse nukuimme lumi-hangella rakovalkean ääressä. Paistoi aurinko tai tuiskutti lunta, me vain asetuimme metsään. Toinen haki poroille hyvän kaivospaikan jäkälikös-tä, toinen kaatoi hongan ja valmisti rakotulen. Siinä sitte istuttiin, poro-kelloja kuunnellessa syötiin lihakeitto ja juotiin kahvia. Pitkät ajat saivat molempien ajatukset kulkea omia teitään. Vain joskus sananen poroista, säästä tai muusta, mikä erämaan taipaleella on lähinnä. Harvoin puhu-taan omasta elämästä. Kerran kuitenkin aloin kertoa Pekalle suurkau-pungin oloista. Hän kuuli kummia sen sotkuisesta elämästä, kulkuväli-neistä ja koneista, jopa ettei ole porojakaan kotimaassani! Ja niin suuri on kotikaupunkini, että vain sen ympäri ajaaksemme tarvitsisimme koko päivän! Pekka ravisti päätään ja ennusteli, että kyllä tulen kaipaamaan Lappia.
- Sitte kun ikävöit meitä, voit, kun nyt tunnet täkäläiset paikat, radiossasi kuunnella, kuinka minä täällä juttelen porojeni kanssa.

Näin kuvitteli Pekka radion. Tarvitsi panna vain kone käyntiin, ja sitte voi kuunnella, mitä ja mistä vain mieli teki.

Sellaista oli elämämme päivästä toiseen.

Postinkuljettaja.

Ajokkaani matkan jälkeen.

Hitaasti teimme matkaa, mutta miksi olisimme kiirehtineet? Jauhot ja muut vuoden elintarpeet ehdittiin näinkin saada, ja talvikeli kesti kyllä vielä paluumatkaksi. Kiire tuli vasta, kun olimme perillä Norjan kauppa-paikassa. Vaikkakin olimme olleet kauan taipaleella, ei ihmisten seura meitä viehättänyt. Tuntui ahtaalta huoneissa, kun monet ajat pelkkä tai-vas oli ollut kattonamme. Illalla jo taas kiireimmiten käännyimmekin ko-tiinpäin.

Ei ollut helppo kuljettaa viidentuhannen kilon kuormaa läpi tiettömän erämaan. Aamulla, kun porot oli viety metsään, täytyi kumota kaikki kuormitetut ahkiot ja kelkat, laittaa maahan risuja ja sitte kääntää reet taas siten, että risut joutuivat niiden pohjien alle suojaksi jäätymistä vas-taan. Illalla matkaan lähtiessä hakattiin jää kelkanan turoista ja ahkion-pohjista, jotta paremmin luistaisivat. Olimme hyvillämme saapuessamme Inarin järven jäälle. Hyvin nyt matkamme edistyi, vaikka sielläkin oli omat vaikeutensa. Porot eivät mielellään lähde aukealle ulapalle ja tulevat aroiksi tämän laajan valkean äärettömyyden edessä. Pelokkaina ja vil-leinäne tenäsivät vastaan ja halusivat kiertää pitkin rantoja. Tarvittiin jos-kus kovaakin kouraa johtamaan niitä oikealle suunnalle.

Lähellä Inarin kirkonkylää tiemme erosivat. Emme tietäneet, tapaisim-meko milloinkaan, mutta ei siinä silti pitkiä puheita pidetty.. - Kiitos. - Hy-västi. - Hyppäsin ahkioon ja ajoin kotiin Riutulaan. Siellä päästin ajok-kaani metsään. Se olikin viimeinen poromatkani ennen lähtöäni pois etelään.