Taas olin alkamassa oikeata lapinelämää, paneutumassa siihen viikko-kausiksi. Yksinkertaista, suoraviivaista: tärkeitä vain porot ja metsä; kult-tuurielämän tarpeet yhdentekeviä, vieläpä taakaksikin.
Illalla jaoimme kuusitoista poroamme kahteen ryhmään sen mukaan mi-ten sopivat yhteen, ja muutaman tunnin kuluttua olimme jo taas matkal-la. Kulkueemme oli kuin pitkä kiemurteleva käärme. Pekka ajoi edellä porollaan istuen ahkiossaan, johon muut hänen poronsa ahkioineen toi-nen toisensa perään olivat hihnalla pitkäksi raidoksi kiinnitetyt. Perässä minä ajelin omaa raitoani ohjaten. Kuljimme yötä myöden, aina vain koil-liseen. Merelle päin kävi matkamme. Koko yön loisti pohjoistaivas mitä kirkkaimmin hehkuvassa palossa, hanki ympärillämme heijasti punaista ja syvänsinistä, ja kirkkaana kilisi raidon päästä johtoporon kellon heleä ääni...
Aamulla ilman suvetessa veimme porot metsään. Itse nukuimme lumi-hangella rakovalkean ääressä. Paistoi aurinko tai tuiskutti lunta, me vain asetuimme metsään. Toinen haki poroille hyvän kaivospaikan jäkälikös-tä, toinen kaatoi hongan ja valmisti rakotulen. Siinä sitte istuttiin, poro-kelloja kuunnellessa syötiin lihakeitto ja juotiin kahvia. Pitkät ajat saivat molempien ajatukset kulkea omia teitään. Vain joskus sananen poroista, säästä tai muusta, mikä erämaan taipaleella on lähinnä. Harvoin puhu-taan omasta elämästä. Kerran kuitenkin aloin kertoa Pekalle suurkau-pungin oloista. Hän kuuli kummia sen sotkuisesta elämästä, kulkuväli-neistä ja koneista, jopa ettei ole porojakaan kotimaassani! Ja niin suuri on kotikaupunkini, että vain sen ympäri ajaaksemme tarvitsisimme koko päivän! Pekka ravisti päätään ja ennusteli, että kyllä tulen kaipaamaan Lappia.
- Sitte kun ikävöit meitä, voit, kun nyt tunnet täkäläiset paikat, radiossasi kuunnella, kuinka minä täällä juttelen porojeni kanssa.
Näin kuvitteli Pekka radion. Tarvitsi panna vain kone käyntiin, ja sitte voi kuunnella, mitä ja mistä vain mieli teki.
Sellaista oli elämämme päivästä toiseen.