Hannu Magga

Porosaamelaisen kesät 1970- luvulle asti


Olen syntynyt Enontekiöllä 60 vuotta sitten länsi-saamelaiseen poron- hoitaja sukuun. Sukuni on levinnyt Norjan puolelle ja Suomessa myös Inariin ja Sodankylän pohjoisosiin. Kuulun vielä itse siihen ikäluokkaan joka on jutanut kodassa asuen porojen kanssa mutta en muista mitään siitä ajasta. Olin nimittäin 3 vuoden vanha kun vanhempani muuttivat nelinurkkaiseen lämpimään taloon vuonna 1955.

Syynä tähän oli monia asioita. Syntymäni aikoihin tapahtui paljon. So-dan jälkeinen Suomi joutui nimittäin rakentamaan porojen este-aidan Norjan -ja Suomen rajalle. Aita rajoitti Jauristunturin siidojen eli lapinky- lien porolaitumien käyttämistä.

Meillä oli tuohon aikaan kaksi kylää, Länsikylä sekä Itäkylä, joka oli oma kotikylämme ja jossa sijaitsi äitini kotikylän laitumet. Länsikylän maat jäivät suurelta osin Norjan puolelle, eli aidan ulkopuolelle. Itäkylä pääsi helpommalla koska kyseinen aita kulki meidän kohdalla suoraan tuohon aikaan.

1965 rakennetusta Inarin, Kittilän ja Enontekiön kuntien välinen porojen esteaita joka tehtiin meille Itäkylän väen oli poronhoidolle erittäin pahaa tekijä, koska se oli esteenä talvenajan jutamiseen Inarin ja Kittilän puo-lelle. itäkyläiset jutivat talveksi Kittilän ja Inarin puolelle, länsikyläläiset vastaavasti jutivat talven ajaksi Ounastunturiin ja lähelle Muonion rajaa. Poroja paimennettiin joka päivä käyttäen apuna koiria. Lisäksi poroja varten tehtiin ns. sääskisavuja joiden alla porot makasivat.

Kalkujärvellä.

Kalkujärvellä, oik. Oula, Maarit, Kristina, Marjatta ja Anni Magga.

Hannu Magga pystyttämässä kotaa Jaurustunturissa.

Porotokka Jaurustunturissa.

Paimenvuoro alkoi aina iltakuuden aikaan kestäen vuorokauden kerraal-laan. Paimenia oli aina kolme ja joskus paimennettiin kahden hengen voimin. Kaikilla oli oma koira. Porot olivat erittäin hiljaisia. Vasikoitten
merkitseminen tapahtui aina kunkin omalla paimenvuorolla. Itse pääsin
poropaimeneksi 10-vuotiaana vuonna 1963. Tämä oli elämä parasta ja onnellista aikaa kun sain paimentaa poroja aina vuoteen 1971 asti.
Aitoja ei ollut ja Jauristunturissa oli kaksi kaarretta joita käytettiin loppu-kesällä ratkomiseen; eli kumpikin kylä käytti porot kaartessa josta naa-purikylä sai vetää omat porot pois, ne olivat sydänkesän ajan olleet naa-purissa kylässä. 1950-luvun alkuvuosina Jauristunturilaiset olivat toipu-neet jossain määrin 2- maailmansodasta.

Poromäärät olivat taas kasvaneet lähemmäksi normaaleja määriä, mutta sudet tappoivat useita tuhansia poroja, minun kotikylään jäi vain alle tu-hat poroa. Poroista tuli niin arkoja, ettei niitä voitu paimentaa tehokkaas-ti. Myös porojen lypsäminen jäi sen vuoksi melkein kokonaan pois. Vii-meinen kesä, kun poroja lypsättiin, oli vuonna 1960. Sen jälkeen lypsä-minen jäi, mutta luonnonkatastrofien jälkeen luonto toipui. Kun suden pesät aina hajoitettiin keväisin, löydettiin pesästä keskimäärin viisi pen-tua.

Kesällä 1963 poromäärä oli taas kasvanut ja porot olivat hiljaisia. Jokai-nen vasikka merkattiin Jaakonpäivään menessä. Jos vasikka jäi peurak-si niin kaikki tiesivät kenen vasikka oli koska se oli ollut yksin vaamen kanssa metsässä, (ns. metsävaami joka ei tullut kesällä tunturiin.) Tuo-hon oli elämässämme paljon työtä. Miesten huolena olivat puutyöt, re-kien ja länkien korjaaminen, porojen hihnojen voitelu, myös saijavoiteel-la, sekä kesän aikana tarvittavien spakojen tekeminen, joita korjattiin.

Kaikki vaatteet ommeltiin itse, eikä rumia ja sopimattomia lantalaisvaat-teita laitettu päälle. Naisille kuului vaateiden ja kenkien neulominen. He joutuvat neulomaan kaikki kengät joita kului talven aikana, neljä paria jokaisella aikuisella. Lisäksi tarvittiin niestäsäkejä kahvia ja-sokeria var-ten. Säkit tehtiin loppukesällä poronnahasta. Yksi raskas työ oli kenkä-heinien leikkaaminen, koska sukkia ei lainkaan käytetty. Lapset oppivat jo varhain poronhoidon ja siihen kuuluvat työt.

Sitten vuonna 1971, josta olin hyvin pahoillani, meille tehtiin ensimmäi-nen ns. merkityskaarre, koska porojen paimentaminen loppui kokonaan. Kodassa asuminen oli loppunut jo kuusikymmentä luvun alkuun menes-sä. Asuimme siitä lähtien laavuissa aina vuoteen 1993 asti jolloin van-hempani tekivät kämpän kesäpaikalla. Olin ja olen vieläkin vihainen kos-ka kämppien rakentaminen tuhosi erittäin paljon porojen laitumia.

Nyt kesäpaikka on pilattu kokonaan rakennuksilla - mutta onhan aivan selvä, että ihmisiltä jotka eivät ole taustaltaan porosaamelaisia, ei voi muuta odottaa kuin tuhoamista!