E. N. Manninen. / Suomen Kuvalehti 1934

Post-Ovla.


Ei jouda nyt kadulla seisoskelemaan, on kiire asemalle, tulee vieraita; ei jouda juttelemaan, tulee kaukaisia vieraita. Tulee Post-Ovla — et tunne? - kirjeenkantaja eli paremminkin kirjeenkuljettaja, pieni mies, joka kesät raja-Tenolla postipussia venheen kokassa ylös alas soutaa ja sauvoo, talvella taas sitä kahakäteen porokyydillä ahkion keulassa kuskaa. Mutta tulee myöskin Hans Skaiti, pitäjän valtakauppias, isorikas, joka kahvi- tai margariinikilon ostajalle panee viikatteen käteen heinäaikana ja sanoo vasta sitten puotiin lähtevänsä, kun ostaja ensin jonkinlaisen kaistaleen on ketoa hänelle niittänyt.

- Niin kattokas, hän sanoo, kaikki tässä mailmassa on tienattava.

Sanoo Skaiti ja nauraa niin, jos puotiin kärkkyjä on tavallisia köyhiä; mut-ta anna, että sattuu pappi tai lensmanni, niin höyli on Skaiti, häätyy olla höyli, sillä pappi on mahtava mies, sovittaa pahat sanat pyhäiseen saar-naansa siten, että houkkakin hoksaa, mitä ja ketä hän taaskin on tarkoit-tamassa. Lensmanni taas on oksanen omalla alallaan, tulee utelemaan tulliasioita tai vastustaa varanttitavaran saantia, jos sen pään ottaa. Niin-kuin näkyy, ei passaa teettää papilla eikä lensmannilla ylimääräisiä töitä, pitää valita vähäisempiä - hähäh: esimerkiksi tämän Post-Ovlan.


Eikö ole tällainen vihapuhetta . . . ja kuka on sanonut, että Skaiti sillä ta-valla ?

Entinen lensmanni on sanonut. Eikä ole vihapuhetta, leikkipuhetta vain vanhoista väärteistä. Sillä näinkö hän nyt, entinen lensmanni, tässä asemalla seisoisi ja junan tulosuuntaan vahtaisi, ellei ystävät olisi tulos-sa, väärtit parhaat Utsjoelta: Hans Skaiti ja O. A. Guttorm eli, kuten hän-tä keskuudessa sanotaan, Post-Ovla.

Lantalaiselle on kuitenkin selitettävä asian kirkastamiseksi, mitä ovat oikeastaan nuo alkukirjaimet O ja A. - O on etunimen alkukirjain, mutta A ei olekaan toisen etunimen, vaan isän etunimen alkukirjain, siis Ovla Aslakinpoika Guttorm. Lantalainen ei tietenkään tätä ymmärrä, mutta ei olekaan tarkoitus tässä passata lantalaisia, sillä - nyt juuri kiljuu juna rautasillan kohdalla . .. jo näkyvät veturin kirkkaat, vauhdista vapisevat silmät .. . nyt se jo hyökkää kohti -. Eihän vain päälle aja! Heh, ei se juuri päälle pääse, sillähän on itsepäällinen tiensä.

- Mutta, sanoo Post-Ovla, tarkkaan siinä täytyy osata tyyrätä, jotta pyö-rät noin kaitaisilla alustoilla saapi pysymään.
- Niin vain, lensmanni siihen sanoo. Ei rupea tätä heti selostamaan ih-misjoukossa. Muutenkin näkyy lantalaista kuin mutaa ympärille kerään-tyvän - eivät vissiin ole nähneet ihmisiä. Hullut ovat lantalaiset; menepä Utsjoelle, saat kyllä paremman kuin rauhan. Näitä lapinvaatteita ne tääl-lä etelässä vahtaavat, vaikka mitä näissä on ihmeellistä, täältähän ne alun perin ovat lähtöisin.

Niin mennään asemahuoneen läpi, ihmiset kahtapuolta muurina seiso-vat, uteliaat, monet paremmuutta täynnä olevin ilmein. Lensmanni kah-laa edellä, Hans Skaiti perässä tutusti onnahdellen, viimeisenä Post-Ovla kiirehtivin, hätääntynein elein. Toisessa kainalossa hänellä on mat-kakamppeita sisältävä valkoinen nisujauhosäkki "Vetemel"-präntein, toisessa päästä siepattu neljäntuulen lakki.
- On se tämä kyllä vissiin kaupunki, sanoo Ovia jotakin sanoakseen ja ikäänkuin osoittaakseen, ettei hän sentään vielä aivan pöhkönä ole, vaikka onkin ensikertaa tällaisessa suuressa kylässä eli kaupungissa.

- Onhan Ovla Vuoreijassa ollut, kysyy lensmanni ja tiedustaa, etteikö ole varaltakin se yhtä komea kuin tämä.

- 'Käkä-käk', kukertaa Ovia omalla naurutyylillään. Se merkitsee, etteipä näytä lensmanni vanhaa puhetapaansa vaihtaneen.

- 'Kä-kä-käk', nauraa Ovia, niinkuin hän ei muka näkisi, mikä on ero tällä ja Fimmarkun Vuoreijalla.

Autolla ajetaan halki kaupungin sateen kastelemaa ja sähkölamppujen kiilloittamaa asfalttitietä. Ihmisiä parveilee käytävillä, tulee kohti vyöryviä toisia autoja ja muita kulkupelejä. Mahtavasti vain ajavat siinä Post-Ovla, Hans Skaiti ja entinen lensmanni. Näkisivätpä nyt toiset utsjokelaiset: Veli-Aslak esimerkiksi tai Taaveh'Ant, joka lähteissä Ovlaa peloitteli, että "palaa et, Suomen jätkät siellä sinut tapethaan!" Konnuuksissaan se Taavh'Ant sillä lailla, ei se hullu ole.

Ovla saa kortteerin lensmannin luona, Skaiti kuskataan "Herrat Veljekset Sepin" luo. Häätyy jakaa näin, kahta kun ei sovi oikein lensmannin huo-neisiin. Veljekset Sepit ovat höylit miehet, sanovat, että mikäs paremmin passaa kuin että kauppamies kauppamiesten luo - ja voihan sattua, että hekin joskus Utsjoelle Skaitin vieraiksi tälläytyvät.

Vaimot ovat aina vaimot - niinkuin tämä lensmannin emäntäkin, vanha utsjokelainen ja entinen postifrouva. Asettuu heti Ovlaa kahvipöydässä vannottamaan kuulumisista: vieläkö elää Galkumuori, miten jaksaa Äi-mäjoen Katriina, ketä on kuulutettu ja kutka ovat menneet naimisiin? Naimisethan vaimoilla aina ovat tärkeimmät.

Huomenna alkaa kaupungilla kulkeminen, tulevat monet kummat. Sano-malehtiherra on jostain saanut tietää - mistähän se sen sai tietää, että kaupungissa on matkamiehiä pitkän taipaleen takaa. Hän tulee ja tahtoo kuvata, utelee sitten asioita ...että miten kauan sitä on kuletettu postia; kasvaako teidän paikkakunnallanne peruna; onko tullut ajettua porolla paljonkin; onko totta, että Lapissa on keskitalvella 51 vuorokautta aivan pimeää.

Ovlaa taas naurattaa: 'kä-kä-käk'. Hän miettii, että pitääköhän tämä lan-talainen häntä aivan tollona, vai onko se itse vähäjärkinen. Ovla vastai-lee siis varovasti ja yreä piirre suupielessä, että . .. "parikymmentä vuot-ta postihommissa" . "pottu se kiila ei kasva paljon, vaikka kiila se vähän kasvaa"... "naa, on porolla ajettu, kaksi kertaa viikossa joka talvi Nuorga-min mukka, se tekee kerralleen emmän kuin 10 penikulmaa" ja vihdoin, että "ei se juuri 51 vuorokautta impäripimeä".

- Kuinka kauan sitten, utelee sanomalehtimies.

- Naa - ei se kiila aivan pimeä ole iksikin vuorokausi.

- Mutta muutamassa matkakirjassa rautatievaunujen seinällä sanotaan niin?

- Sama se sille, sanoo Ovia ottaen yhtäkaikkisen ilmeen.

Post-Ovla virallisena v. 1934.

Ovla Guttorm, postinkantaja Uts-joelta 12.9.1932. Kuva: JOKA Journalistinen kuva-arkisto Ka-leva. / Museovirasto.

Postimies Ovla Guttorm. Retki-kunnan koskenlaskija Tenojoella 1919

Mutta pitäisi saada takkikangas Ovlalle; mistä löydetään sen lajin kaup-pamies? Ovla tietää, että täällä eivät ole vaatepakat ja margariinit sa-moilla hyllyillä. - Kuuluu löytyvän. Ja niin mennään pitkin katua, lens-manni edellä, Ovla heinäkengässä perässä. Vastaantulijat ovat kaikki iloisennäköistä väkeä, kuin vanhoja tuttuja. Joku kääntyy vielä taakseen-kin katsomaan, muutamassa talossa avataan oikein ikkunakin - poika-lauma perässä täkyttää, seuraa outoa kulkijaa:
- Kattokaa, kattokaa, oikea lappalainen!

Nyt tulee vastaan tavallista tutumman näköinen mies, se on itse Hans Skaiti; on pannut päälleen Suomen vaatteet, on herran näköinen - kau-lus ja slipsi kaulassa. Kaukaa huutaa jo Skaiti, että hän lupasi Herrat Veljekset Sepille tuoda oikean lappalaisen, tämän Ovlan. - Ovlan suu menee muikeaksi, hän haluaisi sanoa jotain, jättää sen kuitenkin -Skai-tihan ei olekaan oikea lapinmies, jos asia siltä kannalta arvostellaan: hän on kerran Helsingissä käynyt ja herrain kanssa Fennia-hotellissa kahveleilla syönyt.

Tullaan niin koko roikka muutaman takkivaatekauppiaan kohdalle, uskal-letaan sisälle puotiin ja kysytään sellaista kangasta, jota Ovlalla on pääl-länsä. Mutta siitä ei niin vain selvitäkään, ensin on selostettava asiat La-pista, sitten ryypittävä kahvit konttorin puolella ja sen päälle kontattava uusimalliseen lätykärsä-autoon - mennään tehtaaseen katsomaan kä-destäpitäin, miten takkikangas syntyy. Kuljetaan pitkin isoja saleja, joissa ailahtelee keitetyn villavanttuun haju ja joissa yksi ainoa vaimo saattaa istua mahdottoman suuren koneen ääressä kehräämässä. Johtaja, joka itse on tullut kaikkea näyttämään, puhuu kovasti, selittää ja sanoo, että koneet ovat Saksasta, että tehdas käy nykyään kolme vuoroa ja että ennen tarvittiin tuonkin koneen tekemän työmäärän suorittamiseen nel-jäkymmentä akkaa, nyt yksi - niinkuin tässä herrat näkevät.
- O viheliäinen,neljäkymmentä akkaa! sanoo Ovia, vaikka muuten on koko ajan tuppisuuna kulkenut. — Komeaksi häätyy vieraiden tätä kaik-kea kiittää, viisaiksi koneita; mutta ymmärtää tästä jotain - ei puhetta-kaan.

Urheasti hiihtelee Ovla omalla tyylillään huoneesta huoneeseen - tosin vähän kalvakoin naamoin - myöntelee ja päätä nyökyttelee. Hoksaa vihdoin jo johtajakin, että taitaa käydä ilma täällä tukalaksi tunturieläjälle; hän sanookin lopettavansa näyttämisen, koska Ovla hänen mielestään on jo tienannut kaksi takkikangasta ilmaiseksi.
- Ilmaiseksi kaksi takkikangasta! Höyli, kerrassaan höyli mies - ja Taa-veh'Ant. . . että tappavat. Annahan kun tästä päästään takaisin Utsjoelle

Sellaista mahdotonta pyörimistä on Ovlan elämä kaupungissa. Häntä väsyttää ja kyllästyttää, tulee liian paljon yhteen perään, liian paljon uut-ta, sellaista, josta ennen ei ole osannut edes uneksiakaan. Niinkuin va-lokuvatkin, jotka liikkuvat ja puhuvat. Sen Ovla kuitenkin niiden kohdalta ymmärtää, että eläviä ne eivät ole - komelianttareita. Entä se, että näin paljon ihmisiä yhdessä kasassa - eikä yhtään lehmää. Ellei tietäisi, että se, minkä lensmanni aivan vakavissaan sanoo, on totta, ei uskoisi. Olisi kutsuja, pitäisi mennä sinne ja taas tänne, pitäisi revetä joka paikkaan; melkein takinhelmasta kiskovat pahimmat. Tyttäretkin, koreat kerras-saan, ja naamat niin sievät ja sileät, ettei uskoisi ihmisten lapsiksi, pak-kaavat puhuttelemaan. Yksikin konttoristitytär sanoo, että eikö herra Guttorm otakin hänet frouvakseen ja vie mukanaan Utsjoelle.

- Vai frouvaksi - ja herra Guttorm - hän ei kyllä huoli etelän vaimoista. Eivät taida osata edes kenkää heinittää, vielä vähemmän kenkää neu-loa- noilla käsillä ja noin pitkillä kynsillä, miten niillä suoninuorat puno-taan? Eihän tuo näytä tietävän, miten lusikan suusta sisään saapi!

Teatteriin -?
- Naa - ei se kiila enää sinne - Sijainen siellä postia kuljettaa, tulee tyyriiksi, sille menee isot rahat.

Ovlaa alkaa väsyttää, painostaa; yhä voimakkaammaksi tulee tunne, et-tä pois, pois on päästävä, hengityskin on vähän hankalaa. Mutta kortit, postikortit, kultakuvioiset Ovla vielä kuitenkin käy ostamassa lensmannin emännän kanssa. Valitkoon emäntä itse, millaisen tahtoo Ovlan itselleen jouluksi lähettävän. Tämäkin asia täytyy hoitaa aikanaan ja juuri nyt, kun kerran on siihen tilaisuus.

Ja huomenna jo aamuvarhaisella Ovla jo junaan nousee paljoine kam-ppeineen, vaikka puheena oli viipyä vielä pari päivää. Mitäpä hän maa-ilman ihmisistä - hyvät kyllä, ystävälliset, ei sovi kieltää.. .mutta ainako-han nuo yhtä höylit, jos täällä vakituisesti olisi asumassa, tulee Ovla aja-telleeksi vaunun ikkunasta ohi pyöriviä maisemia katsellessaan.

Niin menee Post-Ovla kohti pohjoista, eikä palaa pian - ei taida palata koskaan