Yrjö Kortelainen.

Pöyrisjärvi ja vanha Lappi.


Motto:

"Stuorra kuolli falleä buorre biebmu, muhto unna kuolli iileä mihki". = Iso kala on hyvää ruokaa, mutta pieni kala ei ole mitään.

Enontekiö on jäänyt isompien järvien jaossa hyvin pienelle osalle. Ehkä tästä syystä on tuntureita annettu oikein roppakädellä. Ei pitäisi siis olla valittamista. - Lisäksi on koko kunnan pohjoisosa tunturia, koivupensas-ta kasvavaa korkeaa maata ja jänkää.

Nämä tunturit ovat kuitenkin olleet viime vuosikymmeniin asti tuloa tuot-tamatonta pääomaa. Järvien ja jokien laita on ollut toisin. Niitä on melko paljon, pieniä jokia ja pieniä järviä. Ja niissä on ollut hyvää kalaa, lohes-ta alkaen. On ollut mutta ei ole enää. Tämä kalaisuus oli varmasti syy jo-ka sai kiinteän asutuksen houkutelluksi tänne 3 - 400 vuotta sitten. Eivät ihmiset tulleet ällistelemään tuntureita ja keskiyön aurinkoa. Leipä ei ol-lut heidän jokapäiväinen ruokansa, vaan kala; etupäässä kala ja liha piti heitä hengissä.

Kaikki kunnan kylät sijaitsevatkin kalaveden tai ainakin entisen kalave-den äärellä. Lappalaiset saivat aluksi pyytää Pöyrisjärveä yksin, kuten muitakin vesiä, varmaan monia satoja vuosia. Hyvää kalaa oli riittävästi pienelle joukolle. Mutta Lapin ihmiset eivät saaneet pitää järveä yksin, vaan lantalainen saapui osille jo keski-ajalla. Ensi aikoina kalamatkat ei-vät olleet säännöllisiä mutta kun kiinteä asutus oli asettunut Vuontisjär-veen, alkoi pyytäjiä saapua säännöllisesti kesäisin.

Että Lapin ihmiset eivät saaneet elellä rauhassa Pöyrisjärvessä keski-ajallakaan, todistaa pari vuotta sitten Tsuukisautsista löydetty rautainen nuolen- tai keihäänkärki. Tämä antaa jonkunlaista katetta lappalaisten tarinoille vainolaisista tai venäläisistä, jotka ulottivat retkensä tänne kaukaiselle tunturijärvelle. Nämä tarinat liittyvät saamelaisten yhteiseen tarinaperinteeseen.

Nykyisin ei vesien kalaisuudesta ole kuin muistot jäljellä. Voimalaitosyh-tiö valtion avustamana teki lopun Kemijoen vesistön lohesta. Pyytäjien luvun suureneminen ja parantuneet välineet ovat lopettaneet kalan jär-vistä. Villi-peuran muisto elää lukemattomissa sortuneissa peurakuopis-sa, joita täällä tapaa. Enontekiöllä on isompia järviä vain muutama, ei-vätkä nekään mitään isoja selkävesiä ole. Kuuluisin ja tunnetuin on tie-tysti Kilpisjärvi.

Muita ovat Pöyrisjärvi, eikä muita oikeastaan olekaan tätä suuruusluok-kaa. Pöyrisjärvi syrjäisenä, vaikean ja pitkän matkan takana olevana on jäänyt kovin vähäiselle huomiolle. Kuitenkin järvi ansaitsee muutaman rivin muistamisen, siksi suuri sen merkitys on ollut kalavetenä ja lappa-laisten kesäasuinpaikkana. Voinemme pitää varmana, että Lapin ihmiset pari-kolmesataa vuotta sitten eivät vielä olleet varsinaisia poromiehiä.

He olivat kalamiehiä ja villipeuran pyytäjiä. Poronhoito ei käsittääkseni voinut tulla kysymykseen ainakaan suuremmissa puitteissa, kun villipeu-roja oli laumoittain. Eloa ei olisi voitu paimentaa niin tarkoin ettei se olisi sekoittunut villipeuroihin ja sortunut peurahautoihin ja hankaisiin. Ei sil-loin ollut vielä tarpeenkaan nähdä lihan takia sellaista vaivaa, jota po-ronhoito ja jatkuva paimennus merkitsee.


Eräs tarina kertoo venäläisten taas kerran olleen tulossa Pöyrisjärveen, mutta heidän tulonsa havaittiin niin ajoissa, että ihmiset ehtivät venei-neen, varusteineen ja nuottineen järven Isoon-Saareen turvaan. Lappa-laisten johtaja oli Vuollikka-niminen, eräänlainen sankari, ja hänen neu-vostaan heitettiin nuotta Paikassalmeen saaren rannan edustalle ettei-vät vainolaiset pääsisi huomaamatta uimaan saareen.

Vainolaiset saapuivat, tavattuaan asuinpaikan tyhjänä, Palkasniemen kärkeen, ja aikansa venettä huudeltuaan poistuivat saarelaisten näky-vistä. Kun ilta alkoi hämärtyä alettiin saaressa vahtia tarkoin rantaa ja nuotan kohoja. Jo alkoivat nuotan kohot painua pinnan alle eräässä pai-kassa ja Vuollikka rukatti veneineen paikalle.

Siellä oli venäläinen uimalla tulossa. Uinti päättyi tähän, kun Vuollikka sai kolhaistuksi miehen hengiltä. Jo painuivat kohot toisessa paikassa, ja venäläinen sieltäkin löytyi ja Vuollikka rutaisi miestä päänuppiin. Nyt alkoivat kohot painua monessa paikassa samalla kertaa, mutta kun mie-hiä ja veneitä oli useita, saatiin jokainen tulija rusikoiduksi pois päiviltä. Pieni venäläisjoukko oli pian saatu tapetuksi ja saatiin huokaista helpo-tuksesta.

Jonkun viikon perästä nousivat ruumiit pintaan ja tuuli toi ne saaren ran-taan. Ne vietiin pieneen, saman salmen suulla olevaan saareen ja hau-dattiin sinne. Saari on siitä saakka tunnettu Riehtisaaren nimellä. Samai-sen Vuollikan hautaa näytetään vieläkin pienessä tievassa lähellä Kent-tälompolon suuta, Rossin ja Lompoloiden välisellä kannaksella. Haudan ympärille on ladottu pieniä kiviä kehäksi.

Niemelän Armas oli poikasena yrittänyt suorittaa paikalla kaivauksia, ja oli löytänyt jo sormiluun mutta silloin oli sisilisko pelättänyt hänet ja Ar-mas oli laukkonut pakoon. Tämän jälkeen ei Armas ole halunnut häiritä Vuollikka-äijän rauhaa.


Nämä lappalaiset palvoivat seitoja, ja vieläkin on Mustalompolon Saivon lähellä useita seitakiviä. Puolikymmentä kilometriä tästä pohjoiseen Maaderlompolon itärannalla olevan Tihkitsohkatunturin pohjoispäässä on iso seitakivi, jota Paulaharju ei mainitse kirjoissaan. Tässä kivessä oli pieni reikä, josta siihen pudotetut rahat kolisivat alas kiven sisälle.

Tämä seita on joutunut pari vuotta sitten hävityksen kohteeksi. Joku tyh-mä Näkkälän poika on hakannut kirveellä kiven rahareikää isommaksi ja saanut kivelle uhratut rahat anastetuksi. Seita ei ollut kuitenkaan voi-maton, vaan kosti hävittäjällensä. Poika ei ole sen jälkeen tervettä päi-vää nähnyt, sairastelee jatkuvasti.

Seitojen pahin vihamies, Olaus Sirma, on vanhojen lappalaisten muiste-lusten mukaan käynyt Pöyrisjärvessä pitämässä jumalanpalveluksia hei-moveljilleen kesäisin. Hänet oli soudettu järven pohjoisrannalla, Säksä-rinniemen tyvellä olevan korkean törmän alle, ja tämän muistona törmä vieläkin tunnetaan

Pappilanhaminana. Luulisin Pöyrisjärven merkityksen poronhoitopaikka na alkaneen käydä tärkeäksi vuoden 1852 jälkeen, jolloin Suomen poro-jen vieminen Norjan meren rantaan kesäksi tehdyn sopimuksen mukaan ei käynyt enää päinsä.

Samoin poronhoidon merkitys kasvoi jyrkästi, villipeurakannan jyrkän pienenemisen johdosta. Näkkälät keksivät Pöyrisjärven sopivaisuuden porojen kesäpaimennukseen. Kiinteä asutus oli tällöin pesinyt vuosikym-menet Pöyrisjoen latvalla, Proksissa, joen ylimmän kosken länsipuolel-la. Siinä oli kruununtalo, joka lienee saanut ensimmäiset asukkaansa Peltovuomasta. Pian alkoi esiintyä hankauksia poromiesten ja talonih-misten välillä jotka johtivat talon hylkäämiseen vuosisadan lopulla.

Samoihin aikoihin porotalouden nousun kanssa alkoi lantalaisten kalas-tus katovuosien johdosta käydä merkittävän suureksi. Pääsy Pöyrisjär-veen kesän aikana neuvojen kanssa oli mahdollista vain Pöyrisjokea pit-kin.

Aamunsarastus. Pöyrisjärven Kenttälompolo eli Tupalompolo 1950-luvulla.

Pöyrisjärvi, Naapansuu, takana Naapanmella.

Vilkunan Tuomaan tupa Pöyrisjärven Ylilompolossa.

Vuomajärven kunnantupa 1950-luvulla.

Vuontisjärven kylä oli joen alajuoksulla ja tämän kylän asukkaat olivat in-nokkaimmat Pöyrisjärven pyytäjät. Peltovuomalaisia ja hettalaisiakin oli pyytäjinä. Joki on hyvin pysty ja kovakoskinen ja kosket kiviset ja vähä-vetiset. Mutta kovat olivat entiset lantalaisetkin ja lisäksi heillä oli kato-vuosina kova käskijä, nälkä. Se pakotti nousemaan kalan luo, kun kala ei ymmärtänyt tulla noutamatta.

Vuontisjärvessä muistellaan erästä tapausta, eräältä nälkä-ajalta Lakson Johan Erkki vaimoineen ja lapsineen oli nälästä nääntymäisillään onnis-tunut hoipertelemaan Pöyrisjärveen Palkasniemen tyvessä olevaan Vuo-llikan hietaan. Hänellä oli siinä vene ja nuotta. Mutta äijä-riepu oli niin lo-pussa, ettei jaksanut pukata venettä vesille ja näytti jo, että nälkäkuole-ma ottaa saaliinsa, vaikka kalavesi oli nokan edessä.

Silloin vaimo paljasti näivettyneen rintansa ja Johan Erkki onnistui ime-mään tilkkasen laihaa maitoa. Tämä antoi voimia ja hän sai nuotan ve-teen ja kiskotuksi sen rantaan. Apaja antoi yhden ison taimenen ja kun se oli keitetty ja syöty, oli nälän hellitettävä otteensa. En usko, että lap-palaiset olisivat pahana pitäneet, kun lantalaiset tulivat nälkää pakoon heidän järvelleen.

Järvi oli suuri, eikä tämä laajentunut kesäpyynti näyttänyt saalista vä-hentävän. On jo mainittu katovuosista, joita viime vuosisadan loppupuo-lella oli koko maassa. Täällä niitä oli paljoa tiheämmin, hyvät vuodet olivat harvinaisia, kato oli tavallinen. Täällä ei ollut toivoa valtion apuun tulosta eikä kunnallisesta sosiaalihuollosta tiedetty mitään.

Kuitenkin Enontekiöllä tehtiin sosiaalisella-alalla sellaista, jota olosuh-teet huomioon ottaen voidaan pitää suuremmoisena saavutuksena. Kirk-koherra Aatu Laitinen ei ollut ainoastaan hengenmies vaan myös pyytö- ja kalamies. Hänen aloitteestaan, ja toimestaan koottiin varoja ja näillä teetettiin autiotuvat Pöyrisjärveen, Vuomajärveen ja Ounasjoen rannalle Ällönmaahan.

Näitä sanottiin kunnantuviksi ja ne olivat vapaasti kuntalaisten käytettä-vissä majoitukseen pyyntiaikoina. Ällönmaan tupa on palanut kymmeniä vuosia sitten. Pöyrisjärven tupa hajotettiin sota-ajan jälkeen ja kai poltet-tiin. Vain Vuomajärven tupa on vielä pystyssä, tai oli vielä viime kesänä. Kovin huonoksi on mennyt sekin.

Tuvat olivat suunnilleen samannäköiset ja kokoiset. Seinät olivat ohuista hirsistä, mitat noin 3 X 4 metriä. Yksinkertainen katto oli turpeilla peitetty, toisella sivu seinällä oli pieni kuusiruutuinen ikkuna, toisella puolella ovensuunurkassa oli luonnonkivistä tehty piisinrumilus. Tuvan perällä oli tuvan levyinen makuulaveri. Lisäksi oli lattia laudasta.

Pöyrisjärven tupa sijaitsi niemessä, joka on Kenttälompoloista laskevan Vielman länsipuolella Ison-selän rannassa. Paikka on komea, on hyvä näköala selälle ja lyhyt matka järvelle. Mutta sittenkin paikka oli syrjäi-nen, kun suurin osa kalapaikoista oli kaukana ja kun liikuttiin soutamalla. Monikymmenvuotisen pyytömiesten asumisen jälkeen tämä vanha Ka-lakenttä, vielä tyhjänäkin näyttää sellaiselta, että sitä on asuttu.

Tämän vuosisadan alussa oli Vielman rannassa lisäksi kolme kalakotaa.
Näkkälän-Äijällä eli Isolla-Iiskolla oli hirsiseinäinen kota. Joel Välitalolla eli Jooveli äijällä oli turvekota tämän vieressä vaIkaman puolella ja Pa-lon Juntilla vähän ylempänä olevassa törmässä. Kalastus tapahtui pää-asiassa syksyllä. Useimmat pyyntimiehet olivat verkkomiehiä, mutta muutamia nuottiakin oli.

Kuva: Huutavan ääni 01.01.1924 no 1.

Pöyrisjärvellä Iso-Jussa eli Jussa Näkkäläjärvi perheineen v. 1916.lapset vasemmalta lukien Antti, Inga, Anni ja Komsiossa Salomo? (Hukkui lapsena). vaimo Maarita os.Sara. Kuva: 01.04.1917 Matkailulehti no 2.

Pöyrisjärvi, Palkasniemen ja Isosaaren välissä Riehtisaari taustalla Suomavaara.

Muonionniskan-Enontekiön nimismies Karl P. Bäcklund takana oik. vieressä hänen sisko poikansa kanssa v.1882. Kuva: Sophus Tromholt.

Juhan Erkki Proksi vaimonsa Elli Maria Proksin ja lastensa ja sukulaistensa kanssa Raaskaltiossa v.1923 Kuva: Museovirasto.

Näihin aikoihin, vuoden 1890 tienoilla oli Iisak Näkkäläjärvi eli Iso-Iisko eli Näkkälän-Äijä, noussut valta-poromieheksi, jolla oli monituhantinen elo. Hän oli koko kunnan suurin poronomistaja. Tähän aikaan eivät po-romiehet olleet innokkaita vielä rakentamaan kiinteitä asuntoja, tupia. Heille kelpasi kota niin kesällä kuin talvellakin. He olivat sitä mieltä, että jos poronomistajalla on kurjat (asunto) olot, on hänen poroillaan hyvät olot.

Poromiesten ja nimismies Bäcklundin painostus olivat näihin aikoihin saattaneet Proksin talojen olot sietämättömiksi ja talot hylättiin. Toisen talonväki muutti Norjaan ja toisen ryhtyi porolappalaisiksi. Talojen raken-nukset katosivat muutamassa vuodessa, osa myytiin ja loput poltettiin. Iso Iisko ei tahtonut uusia isäntiä Proksin kruununtilalle.

Jo näihin aikoihin harjoitettiin Pöyrisjärvessä talvi-kalastustakin. Kirkko-herra Laitinen ja vuontisjärveläiset olivat niin sapekkaita, että uhmasivat tuiskua ja pakkasta Pöyrisjärven aavalla selällä. Papin pakotti tähän kai palkkauksen heikkous*, kun köyhät ja puutteessa elävät seurakuntalai-set eivät kyenneet suorittamaan kaikkea sitä joka olisi kuulunut papille antaa.

Vilkuna kertoi joskus 1890-luvun alkuvuosina tulleensa Laitisen ja Lak-son Johan Erkin kanssa talvella poroilla Pöyrisjärvestä kalanpyynnistä. Ajettiin kohti Vuontisjärveä ja pysähdyttiin ylemmässä Proksin talossa. Alempi oli jo asumaton. Talossa oli Aslakan leski kotona ja hän oli juuri antanut teurastaa viimeisen lehmänsä.

Laitinen moniviikkoisen kalansyönnin jälkeen halusi maistaa lihaa ja osti muorilta lehmän kyljen. Vilkuna sanoi nähneensä eläessään monta leh-män kylkeä, mutta niin rasvaista ei koskaan, kuin tämä oli. Laitinen kat-soi kylkeä, pani kätensä ristiin ja siunasi. Ja sitten pilkottiin kylkeä pa-taan ja kun oli kystä, syötiin ja kovasti.

Kalalle tottuneen papin vatsa ei kuitenkaan kestänyt rasvaista lihaa ja matkaa jatkettaessa piti tämän tästä pysähdellä kun pappi oli saanut oi-kean "maaliman paskatauvin" kuten Vilkuna sanoi. Hän oli yrittänyt tä-hän mennessä neljä kertaa päästä ripille, mutta pappi oli potkinut hänet joka kerta kesken rippikoulun poies jonkun ilkeyden tähden.

Nyt Vilkuna oli oikein nöyränä papille ja piti papin kyyristyessä pöykkyrin helmaa ylhäällä. Niinpä Laitinen vähän ennen Vuontisjärveä sanoikin VilkunalIe:

- Kyllä mie sinut ensi kerralla päästän ripille, siehän olet oikea kunnon
poika.



Kun Pöyrisjärveä on asuttu kesäisin jo monia satoja vuosia, ei voitu vält-tyä kuolemantapauksiltakaan. Kun hautausmaahan oli pitkä ja vaikea matka kesällä, oli ruumiit pakko haudata kesähautaan talvea ja keliä odottamaan. Tämä kesähautojen käyttöon ollut yleistä paljoa etelämpä-näkin aikaisemmin pitkien matkojen ja tiettömien taipaleiden takana.

Pöyrisjärvessä oli kesähautausmaana pienet saaret Pappilanhaminan kohdalla, joita sanotaankin Ruumissaariksi. Myös Haminasaarten nimeä käytetään. Saaret ovat järvestä kohoavia moreenitievoja, joissa kasvaa käykkyräistä koivua, suopursua ja hillaa. Rannat ovat kiviset.

Myrskyllä saaret tärähtelevät aaltojen iskeytyessä rannan kiviin ja pärs-keet lentävät kauas maalle. Vanhat Lapin ihmiset muistavat kaksi vaina-jaa, jotka näissä saarissa ovat saaneet aloittaa haudanleponsa.

Toinen oli Hukka Salkon vaimo, Inka, syntyisin Prokseja. Hän oli kesällä käymässä Pöyrisjärvessä, ja joku sairauskohtaus teki lopun hänen elä-mästään. Toinen oli nuori Lapin tyttö, hänenkin nimensä oli Inka. Hän oli ollut poroja paimentamassa yksin järven luoteispuolella.(*

Elo oli ylittänyt Mustalompolon suussa olevan kapean salmen ja uinut itä-rannan hiekkaniemeen. Inka ei osannut uida ja siksi hän oli köyttänyt itsensä vankan härän selkään ja yrittänyt päästä salmen poikki sen avul-la.

Yritys ei kuitenkaan onnistunut, vaan tyttö hukkui. Härkä kiskoi paime-nensa kuiville vastarannalla ja onnistui rimpuilemaan itsensä irti suopun-kinarusta. Siitä löysivät toiset Inkan, eikä muuta ollut tehtävissä, kuin saattaa hänet Ruumissaareen.


Siellä oli varmaan poisnukkuneen Lapin ihmisen mieluista aloittaa le-ponsa. Soma oli siellä suopursujen alla loikoa ja kuunnella oman järven-sä ääntä, milloin hiljaista liplatusta, milloin myrskyn möyrästämistä ja tuulen ulvontaa. Ei ollut enää alituista lähtöä, ei koirien rähinää, ei lopu-tonta kävelyä ja rukatusta elon mukana, ei ihmisten pikkumaista kinas-telua.

Ja lähtö lantalaisten hautausmaahan vasta sitten, kun järvi on hiljastu-nut jään alle ja tuisku ryntää kohisten Ison-Selän yli, pilvet laahaavat raskaina pitkin tylyä, ja sittenkin niin rakasta maata. Varmaankin oli silloin helpointa erota näistä seuduista, joilla oli koko maallisen vaelluk-sensa suorittanut ja jotka oli lyhyen hetken tuntenut omistavansa.


Vuosisadan vaihteen aikoihin alkoi Pöyrisjärven maiseman muutokset ilmestyä näkyviin. Kuivilla mailla, tievoilla ja harjuilla oli ollut melko tiheä tunturikoivikko ja maan pinta oli ollut rikkumaton. Kalakentän ympäris-töstä oli koivu kadonnut tuvan piisiin.

Kenttälompolon itä-ranta alkoi paljastua. Siellä olivat Lapin ihmisten ko-dat, ja polttopuuta niissäkin kuluu. Lypsykaarteisiin tarvittiin paljon koi-vua. Joka puolella järveä oli koivun kulutus kasvanut, kun lappalaiset rymysivät kaiken kesää poroineen siellä.

Tuhoisammaksi ihmistä osoittautui porojen tiivis paimennus ahtaalla alalla vuosikymmenestä toiseen. Elo palkiessaan syövän ahdistamana haki tiheimpiä paikkoja, jolloin se tallasi maanpinnan rikki. Samalla kat-keilivat pinnassa olevat juuret ja kuivina kesinä alkoi koivuja kuolla jou-koittain.

Aukeammilla paikoilla pääsi tuuli käsiksi hiekkaan, joka täällä on hie-noa, ja alkoi kiskoa ja lennättää sitä. Kesä kesältä lisääntyi tällaisten maanpinnan haavojen luku jotka joka kesä laajenivat ja syvenivät ja joita tuuli esti paranemasta. Lapin ihmiset ovat täällä osoittaneet, etteivät kaupunkilaiset suuressa viisaudessaan yksin ole kykeneviä turmele-maan luontoa vaan osataan sitä samaa tunturissakin. Nykyisin nämä lentohiekkakuopat ovat leimaa-antavia Pöyrisjärven maisemassa.

Niitä on lukemattomia, isoja ja pienempiä. Suurimmat ovat satoja metre-jä pitkiä ja syvyyttä hyvin monia metrejä. Tuuli jatkaa kaivutyötään joka kesä kuivina aikoina. Katajapensas vain näyttää olevan niin sapekas et-tä pystyy panemaan vastaan tuulelle. Kuoppien pohjalla jatkavat katajat kasvuaan, vaikka hiekan ympäriltä lennettyä pois ovat vähitellen jääneet törröttämään monimetrisen hiekkapylvään huipulle.

Ei niiden päätä palele eikä uskonpuute vaivaa. Tämän vuosisadan alus-sa alkoivat Näkkälän Jussa ja Tuomaan Antti eli Vilkuna nousunsa suur-poromiehiksi. Näkkälän-Äijän voimat alkoivat vähenemään, poroluku kääntyi laskusuuntaan. Kalastus Pöyrisjärvessä saavutti näihin aikoihin huippunsa. Isot poromiehet voivat varakkaina hankkia hyvät kalastusvä-lineet ja olivat isot kalamiehetkin.


Vuontisjärveläiset olivat samoin entistä pontevampia ja uusia yrittäjiä saapui Leppäjärvestä. Kun pyytäjien luku kasvoi, kävi kuten aina käy, kun on kysymys yhteisen varallisuuden jaosta. Ahneus ja kateus tulevat kuvaan mukaan, eivätkä ne milloinkaan kaunista sitä. Verkkoja oli paljon ja useita nuottia ja niillä pyydettiin kaiken syksyä.

Seurauksena oli iso-kokoisen kalan väheneminen. Leppäset eli Leppä-järven kylän kalamiehet erikoistuivat alusta saakka talvikalan pyyntiin. Tämä vähensi kalakantaa vielä tehokkaammin. Pyytäjät eivät jääneet neuvottomiksi. Ensin pari nuottamiestä laittoi tärkit perät. Aluksi saatiin valtavia saaliita, oikeita Pietarin kalansaaliita, mutta kala oli etupäässä alamittaista ja alaikäistä pikkusiikaa eli sirkkaa.

Saalista ei voitu sen paljouden takia perata, vaan, sitä kannettiin koreilla selkä vääränä pounun kuoppaan mätänemään. Ei kai tällaista voi sanoa muuksi kuin järjettömäksi ja törkeäksi haaskaukseksi. Kutu-siian pyytä-jien oli myös pakko ryhtyä pienentämään verkon solmuväliä. Pöyrisjär-ven siika on täysin kirjanoppimaton eikä tiennyt, milloin vanhan kalastus-lain mukaan olisi pitänyt kutea.

Se kuti ja kutee yhä talvella pääkutu tammikuussa. Vanha kalastuslaki suojasi syyskutuisen siian kutupyynniltä, mutta tämän puolen siika jäi lainsuojattomaksi. Lainsuojattoman kohtalo on aina sama ennemmin tai myöhemmin tulee matkanpää vastaan. Ensimmäisen maailmansodan loputtua oli Pöyrisjärven merkitys näläntorjunnassa hyvin suuri. Siikaa oli vaikka se oli pienentynyt ja saaliit vähentyneet.

Pöyrisjärvellä. Vilkunan tupa, jonka oikeanpuoleinen pääty on Syväjärven perheen.

Iisko Näkkälän kota Enontekiön Pöyrisjärvellä. Vanha mies on Tuomas Näkkälä, nuoret ovat Iiskon tytär Saara ja vävy. Kuva Pentti Eskola, 1906. GTK.

Tuomas Näkkäläjärvi kaarestaa venettä Pöyrisjoella v. 1954.

Antti Näkkäläjärvi eli Vilkunan Antti pitelee vaamia, jota hänen vaimonsa Berit-Anne eli Pirihanni Näkkäläjärvi lypsää v. 1948. Kuva: Antti Hämäläinen. / Museovirasto.

Suongeri-teline, jossa kuivataan elintarvikkeita mm. poron vatsalaukkuja, joissa kuivatetaan poron verta Pöyrisjärvellä v. 1934. Kuva: Ravila Paavo. / Museovirasto.

Iso-lisko oli näihin aikoihin kutistunut tavallisiin mittoihin poromiehenä, kun oli jakanut elonsa lapsilleen, mutta hän oli ponteva kalamies yhä. —Ja Pöyrisjärvellä ollessaan hän sai tietää, että nyt on poislähtö lähene-mässä. lisko istui veneen perässä, Armas Niemelä kiskoi airoista ja Isoa Selkää oltiin matkalla.

Tuuli oli kovanlainen myötäinen ja isot aallot. Yhtäkkiä perämies näki veneen perän kohdalla tulevassa aallossa ison taimenen aivan veneen laidan tuntumassa. lisko toimi nopeasti, hän kallahutti venettä kalaan päin ja koukkasi kädellään taimenen veneeseen. Armas ei sano kos-kaan muulloin niin isoa taimenta nähneensä. lisko ymmärsi heti, että ka-la on marras, ja sanoi ympärilleen katsellen kuin koko järvelle ja sen kaloille puhuen:

- Met emmä taijakhan ennää tämän jälkhen tavata.

lisko kuoli seuraavana talvena ja pääsi Hetan hautausmaahan, ilman odotusaikaa. Lappalaisten joukossa on kai aina ollut joku, joka nousee ylemmäs toisia. Iiskon kuoltua, ja Näkkälän Jussan muutettua Inarin puolelle, oli Tuomaan Antti eli Vilkuna, se joka kohosi päätä pitemmäksi joukosta. Hän oli valmis tekemään pieniä ilkeyksiä vielä rippikoulusta päästyäänkin.


Muistan tässä erään Palon Einarin muisteluksen ison poromiehen yl-peydestä nälkälantalaista kohtaan. Tai ehkä kysymyksessä oli vain via-ton koiruus. Lakson Johan Erkki oli myöhä-syksyllä lopettanut kalastuk-sen ja oli tekemässä lähtöä kohti kotia. Tuvassa oli lappalaisia ja Vilkuna oli tuonut muutamia tappoporoja. Hän kielsi Johan Erkkiä lähtemästä ennen syöntiä.

Moni-viikkoisen kalansyönnin jälkeen ei lantalainen jaksanut kieltäytyä. Ja niin Vilkuna poron nyljettyään laittoi keiton tulelle. Laittoipa hän pa-taan muiden hyvien kappaleiden lisäksi peräsuolenkin, joka on parhaita paikkoja porossa. Kun syömään päästiin, kehoitti Vilkuna vierasta otta-maan ensin. Johan Erkki otti päällimmäisenä olleen herkkupalan ja sitä vähän puhalleltuaan haukkasi kelpo pätkän. Kun suolesta pusertui hä-nen suuhunsa samalla joukko poron papanoita, suuttui Johan Erkki ko-vasti ja karjaisi isännälleen:

- Ton bergalak kalkat muihtit tat ouhta jagi!” eli suomeksi suunnilleen: ”Sinä perkele, pijät muistaa tämän yhen vuuven!

Einari näytti ylpeältä jatkaessaan, että ennen kuin vuosi oli kulunut, oli Vilkuna joutunut linnaan poronvarkaudesta. Vilkuna oli ilkeyksissään jättänyt poron suolen tyhjentämättä.

Mainittakoon, että ennen vanhaan hyvin monet lantalaiset oppivat saa-menkielen, ollessaan nuorempina pitkät ajat siinä ainoassa työssä, jota paikkakunnalla oli saatavana, lappalaisen renkinä.

Tämän vuosisadan ensi kymmeninä jatkui koivun katoaminen Pöyris-järven ympäristöstä ja nykyisin sitä ei enää ole yhtenäisenä metsänä. Rossin takana ja Puoltsaharjun jyrkillä rinteillä on vähän harvaa koivik-koa ja yksinäisiä ja raihnaisen näköisiä pensaita siellä täällä. Kunnan tupaa ei kukaan halunnut korjata ja siksi se rapistui nopeasti.


Poromiehet olivat myös ihastuneet tuvan tarjoamista mukavuuksista ja heidän kotakentälleen Kenttälompolon ja Harrijoen niemeen alkoi nousta heidän tupiaan. Vanhin lienee Vilkunan lautakota tai oikeammin turve-kodan runko, jonka turvepeite on varissut alas. Sitten lienee pystytetty Tuomas-äijän Hetasta tuoma Aatamin Aapon entinen tupa, jonka nyt omistaa Tuomaan nuorin poika Aslakka. Tupa on melkein lankkumaisen ohuiksi veistetyistä hirsistä tehty ja turvekattainen, ilman välikattoa. Sa-man katon alla toisessa päässä on rojuhuone. Tupa on laho, ja katto voi pudota koska tahansa.


Tästä Harrijoen suuhun päin pienen matkan päässä on Vilkunan hyvä kuntoinen tupa, hirrestä tehty ja ulkoa vuorattu eli "huorattu", kuten van-hat sanovat. Vilkunan tuvan kanssa saman katon alla on Vilkunan vävyn Syvä-Einarin krouvimpi tekoinen tupa kapean eteisen takana. Tuvan edessä on aitta, jonka katolla lihaparva seisoo ylpeänä. Pieni hirsisauna on vähän kauempana tuvan takana, samoin Einarin lautainen aitta. Ran-nassa on hirsinen kalakota. Niemenkärkeen päin seisoo siisti hyysikkä.

Aslakan tuvasta Isoon-järveen päin muutaman kymmenen metrin pääs-sä on tämän kesäkylän suurin rakennus, liskon Antin tai hänen perillis-tensä omistama. Siinä on kaksi tupaa, molemmissa päissä rakennusta, välissä tilava lautaeteinen. Tuvista vanhempi, pohjoispäässä oleva on rapistunut ja alennettu rojuhuoneeksi. Sen hella on lakannut kauan sitten vetämästä, eikä sitä tai korsteenia ole saatu kuntoon.

Toistakymmentä vuotta sitten käydessäni, tupaa asuttiin, mutta koirat olivat kynsineet oven hajalle, ja minulla oli ilo korjata sitä erään kaapin takaseinästä kiskotuilla laudanpätkillä. Toinen, isompi tupa on hakattu viime sotiemme jälkeen ja on vielä kesäasuttavassa kunnossa nipin na-pin.

Piisi on jonkun jälleenrakennusmaalarin tekemä ja aivan hajoamassa. Tämän talon komea ja korkea hirsiaitta on vähän pohjoiseen. Aitasta itään vähän matkan päässä on matala hirsinen sauna, joka on ollut käyt-tökelvoton alusta saakka. Tämän talon rakennuksiin kuuluu vielä turve-navetta, joka on jo hajoamassa, sekä uusin rakennus, hyysikkä, jonka ovi on käytetty ehkä polttopuuksi. Ja vielä välttämätön rakennus, kalako-ta rannassa. Se oli ensi kerran käydessäni vain hirsitolppien päässä le-päävä turvekatto. Myöhemmin on katon alle kokoiltu hirrenpätkistä sei-nät. Suurin osa näistä luettelemistani rakennuksista on tehty 1920 ja 30 luvuilla.


Ne muodostavat pienen kylän, harvan ja surkean näköisen, mutta sitten-kin liikuttavan muistomerkin lapin ihmisten ponnistuksista tässä autiossa ja tylyssä ympäristössä. Rakennukset sopivat erinomaisesti ympäröi-vään luontoon. Pöyrisjärven loistoaikana 3-40 vuotta sitten, oli vielä kak-si taloa aittoineen ja kalakotineen seuraavan alemman lompolon rannal-la, mutta nyt niistä on vain tyhjät kentät jäljellä.

Toinen tyhjeni, kun omistaja, Näkkälän Jussa muutti Inariin ja toisen vei omistaja, Ellin Antti mukanaan Palojärveen sinne muuttaessaan toista-kymmentä vuotta sitten. Tästä jälkimmäisestä muistetaan niemen kär-jessä seisseen tornimaisen korkean ja ohuen, pienistä laudanpätkistä tehdyn aitan. Se oli jotakin erikoista arkkitehtuuri, joka ei sopinut kun-nolla toisten rakennusten tyyliin.

Toinen vielä säilynyt ja asuttava kylä, jossa on kaksi tupaa aittoineen ja yhteisin hirsisaunoineen, sijaitsee Yli-lompolon alapään länsipuolella. Tämä kylä on nuori, perustettu vasta viime sotien jälkeen. Kolmaskin ky-lä löytyy Isosta Saaresta. Lantalaiset kalamiehet ovat asustaneet siellä kunnan tuvan hajottua käyttökelvottomaksi jo ennen sotia.

Siellä on kaksi hirsitupaa, Angelin ja vuontisjärveläisten. Lisäksi on pie-nen matkan päässä tuvilta, saaren etelärannalla leppäjärveläisten turve-kotakylä. Tämä viimemainittu on asuttuna vielä joka talvi. Tupien asumi-nen alkaa olla lopussa, kun vuontisjärveläiset ovat todenneet kalastuk-sen kannattamattomaksi aikaa sitten ja Angelikin on sen vähitellen usko-nut. Järven länsirannalle jänkään on noussut joku vuosi sitten Kallan Oskarin turvekota, tai voisi sanoa, että turvetupa. Rakennus on hyvin laudoitettu, ikkunalla varustettu ja hellalla lämmitettävä.


Pöyrisjärven seuduilla on armoton.Viima puhaltaa melkein jatkuvasti ja riehahtaa tämän tästä sokaisevaksi ja pistäväksi tuiskuksi. Vain talvika-lan pyytäjät asuvat lämpimissä turvekodissaan kuin myyrät pounun alla. Talvipyynti tunturissa ei ole leikintekoa. Pöyrisjärvi aavana selkäjärvenä mataline ja puuttomine rantoineen sallii tuulen puhaltaa täydellä voimal-la. Kun Hetassa tuuli alkaa lennätellä irtolunta, on Pöyrisjärvessä kova ilma, jossa ei näy maa eikä taivas.

Silloin on Leppäjärven miestenkin viisainta pysytellä tiiviisti kodan sisällä ja odotella kärsivällisesti sään selkenemistä. Se, joka rikkoo hangen pin-nan, on ihminen ja hänen härkänsä. Muut nelijalkaiset eivät uskalla tälle arktiselle lakeudelle keskitalvella. Joku riekko piipertää pajukossa, kiiru-na on kova poika ja uskaltaa asua tunturissa.


Toistakymmentä vuotta sitten, voi hukka laukkoa Ison-selän poikki, mut-ta suuri susijahti 17 vuotta sitten säikäytti hukkarievun, eikä sen jälkeen ole uskaltanut näille autioille seuduille. kun kalamies kuormineen ja neu-voineen on lähtenyt, on tuuli ja tuisku ainoat, jotka lumen pintaa riepot-taa. Pitkän pimeän jälkeen nousee aurinko ja ihmeellisen pian kuluu ai-ka kevääseen. Aurinko kiikkuu rohkeasti ylemmäksi ja pakkasen on hel-litettävä otteensa.Tulee nuoskaa ja hankea vuoroin ja lumen pinta las-kee. Jo sataa vettä ja pounun nokka paljastuu. Ollaan toukokuussa ja muuttolinnut ovat palaamassa.

Ja eräänä aamuna hankiyön jälkeen tulevat ne, joita on odotettu. Lapin ihmiset ovat taas taivaltaneet jutamakeinonsa Hetasta Pöyrisjärveen. Näin vielä parikymmentä vuotta sitten. Tämä heidän oma tiensä alkoi Hetasta. Sinne he kokoontuivat viime kelillä.

Kaupoista ostettiin kaikki kesän aikana välttämättömät tarvikkeet ja las-tattiin poronrekiin. Kaikki laitettiin valmiiksi niestalihatkin odottelivat jää-tyneinä lukko-ahkiossa lähtöä. Odotettiin kirkasta iltaa, jolloin pakastaisi ja tulisi hanki. Ja tulihan sekin ja silloin lähdettiin iltamyöhällä. Pitkät rai-dot toinen toisensa jälkeen alkoivat matkansa kohti vanhaa jutamakei-non alkupäätä.

Se ei näy kartalta eikä sitä ole tikattu, mutta lappalainen tietää ja tuntee sen joka metrin. Joskus voitiin ajaa Näkkälän talvitietä lähelle välitupaa, josta käännyttiin oikealle ja ajettiin Näkkäläjoen poikki itä-rannalle, jos tie oli lumeton, lähdettiin kylän alapäästä Näkkäläjoen varrella olevia vuomia ja ajettiin välituvan korkeudelle.

Huonoilla keleillä voitiin pystyttää kota ja yöpyä ja odotella parempaa keliä. Tavallisesti kuitenkin ajettiin aamuun mennessä Pöyrisjärveen. Vä-lituvan kohdalla ajettiin vuomia pitkin Olkojärven eteläpäähän ja siitä Ol-kovaaran länsi laitaa Uorkkuvaaraan. Siitä jatkui vanha jutamakeino pohjoiseen Seegajärviä kohti ja niiden itärantaa, ja niin suoraan Ylilom-polon rantaan. Siihen näkyivät tuvat, enkä osaa sanoa, ihmiset vai tuvat ilostuivat enemmän jälleennäkemisestä.

Ensimmäisiä töitä oli ripustaa lihat katolle kuivumaan. Jokaiselle oli te-kemistä, kaikki paikat olivat rempallaan talven jäljiltä. Kesänvietto tuvil-la oli alkanut. Porot olivat tähän aikaan vakinaisilla kantamapaikallaa Termis- ja Jerstivaaran välissä eli lyhyesti vaarainvälissä, jonne ne pai-menineen olivat ennen Vappua kulkeutuneet. Vasoma-ajan jälkeen päästettiin porot veiti sääsken ilmestymiseen asti ja silloin ne koottiin ja jatkuva paimennus alkoi.

Viime vuosikymmeninä porot ovat saaneet olla vapaina merkinnästä ry-kimäaikaan, jolloin ne taas kootaan ja ovat paimennuksessa yli talven. Kun kesäntulo ehti pitemmälle, päästiin vesien auettua syömään veres-tä kalaa. Ja kyllä se maistuikin koko talvisen lihan jälkeen.


Oli taas hauskaa lähteä Isollejärvelle ja tyyrätä purjeella halki selän. Vesi kohisi keulassa ja kaukaiset tunturit katselivat venettä ihmetellen, mikä lastu tuolla mennä viilettää. Hauskaa oli päästä pyytämään Puoltsajär-ven herkkusiikaa. Vaikka tämä pieni järvi on vain kapean hiekkakannak-sen isosta järvestä erottama, on sen siika erilainen, vihertäväselkäinen, lihavampi ja niin makea, ettei Lapin ihminen osaa sanoa, voisiko joku herkku olla vielä parempaa. Joskus sattui rasvatyyntä ja silloin oli haus-ka soutaa isolle-selälle ja katsoa, kuinka rannan mellat ja etäiset siniset tunturit olivat keikahtaneet ylösalaisin järveen.

Oli oikein somaa kuunnella kevään ääniä, joita kuului joka puolelta. Ja se ääni, joka ilmoitti kesän tulleen, ei ollut iso, se oli sääsken ohkainen ininä, mutta jolla oli pituutta sitä enemmän. Ja syksyllä, kesän äänien hiljastuttua, taas lastattiin reet ja jutamakeino matkattiin päinvastaiseen suuntaan. Tämäkin oli hauskaa, sillä kesäänkin kyllästyy.

Proksinkenttä Pöyrisjoen latvalla.

Vas. Reino, Lauri ja Martti Keskitalo Vuontisjärvestä Puhaluksen niskassa.

Lapset leikkivät kodassa Pöyrisjärven rannalla v.1921. Vas. Vilkunan Tuomas eli Tuomas Näkkäläjärvi ja tyvär oik. Vilkunan Maarit. Kuva: Samuli Paulaharju. / Museovirasto..

Tuomas Salomonpoika Näkkälän tupa Kenttä- eli Tupalompolossa v. 1934. Tuomas osti tuvan Vuontisjärvestä Rovan Nikulta jolla tupa toimi sepänpajana. Myöhemmin tupa oli Tuomaan pojan Aslakka Näkkäläjärven käytössä. käytössä Kuva: Ravila Paavo. / Museovirasto.

Suongeri-teline, jossa kuivataan elintarvikkeita mm. poron vatsalaukkuja, joissa kuivatetaan poron verta Pöyrisjärvellä v. 1934. Kuva: Ravila Paavo. / Museovirasto.

Syyspyynti alkoi käydä huonosti kannattavaksi ja yksi ja toinen luopui siitä. Kala pieneni ja verkonsilmää oli pienennettävä. Pöyrisjärven kalai-nen maine alkoi luisua alamäkeä. Leppäjärven kalamiehet eivät lannis-tuneet kalan vähenemisestä. Verkon solmuväliä lyhennettiin ja taas ka-lantulo parani.

Paraneminen loppui kuitenkin muutaman vuoden jälkeen ja taas oli sil-mää pienennet-tävä. Viime sotien aikaan oli päästy viiden kerran verk-koihin, eli verkossa piti olla 5 silmää korttelilla, jotta kalaa olisi tullut. Ny-kyisin on käytössä jo kuuden ja seitsemän kerran verkkoja. Nykyisin on ainoa kalojen säilöntämenetelmä kesäisin tämän puolen ihmisillä suo-laus, talvisin annetaan kalan jäätyä.

Savustus on aivan tuntematonta, vaikka 80-90 vuotta sitten ainakin Proksin talossa lähellä Pöyrisjärveä siikaa savustettiin suuret määrät. Ehkä suolan saannin paraneminen ja hinnan halpeneminen ovat syynä sen yksinomaiseen käyttöön nykyisin.

Tämän kokoinen siika, sirkka on surkea, alamittainen, oikeastaan penik-ka. Ei se ole vielä oikea syömäkala. Leppäset keksivät, että tämähän on kääpiösiika, kun tällä on mäti. Tämä on täysikasvuinen, tämä on var-masti kääpiösiika. Jos näin olisi, silloin pitäisi löytyä ero näiden "kääpiö-siikojen" ja sellaisten saman kokoisten siikojen välillä, jotka kasvavat isommiksi.

Järvestä ei kuitenkaan ole löydetty toista sirkan kokoista siikalajia. Ar-mas Nimelä merkitsi yli viisikymmentävuotta sitten, kahtena syksynä, joukon sirkkoja leikkaamalla niiden pyrstöstä palan pois ja päästi ne takaisin veteen. Muutaman vuoden jälkeen saatiin verkoista eräitä näin merkittyjä siikoja. Ne eivät olleet enää sirkkoja, vaan olivat kasvaneet neljän kerran kaloiksi.

Biologinen tosiasia on, että kala kasvaa koko ikänsä. Ei kalan kasvu py-sähdy silloin, kun se tulee sukukypsäksi. Väite, että sirkka on "kääpiö-siika", kaatuu auttamatta, koska mitkään tosiasiat eivät sitä todista. Se on ainoataan ja yksinomaan tekosyy. Se on kyllä harvinaisen pätevä teko-syy kun kalatalousneuvojakin on saatu samaan uskoon ja valtuusto on saatu hakemaan lääninhallitukselta lupa sen myyntiin. Mutta ei tämä-kään kumoa tosiasioita, jotka olen maininnut.

Mielestäni tällainen menettely on järjetöntä. Nämä kalamiehet väittävät, että tämä heidän "kääpiösiikansa" pitäisi saada järvestä sukupuuttoon, että iso siika pääsisi kasvamaan ja lihomaan. En voi uskoa, että he ovat näin äärettömän tyhmät. Ehkä he uskovat, että sitten valtio elättää hei-dät kuin linnunpojat, kun järvet ovat tyhjät. Kun kala pyydetään heti, kun se on päässyt kutukelpoiseksi ja jo ennenkin sitä, ei seuraus voi olla muu kuin kalan loppuminen.

Ei kalanpoikasia sikiä liasta, kuten täitä uskotaan sikiävän. Ei niitä sada myöskään taivaalta. Kyllä vanha kalojen kutukonsti on yhä parempi ka-lakannan jatkuvuuden turvaamiseksi. Kun kutu estetään, on vain yksi seuraus mahdollinen. Tilanne olisi aivan sama, kuin poronhoidossa sil-loin, jos kaikki täysikasvuiset porot tapettaisiin ja sitten sanottaisiin va-sikoista, että nämä ovat kääpiöitä ja nekin tapettaisiin.

Nyt on Pöyrisjärven kalastus päässyt loppusuoralle. Ja lopputulos tulee olemaan masentava osoitus tyhmyydestä ja järjettömyydestä, ellei muutosta terveeseen suuntaan tapahdu viime hetkessä. Pöyrisjärven merkitys poronhoidolle romahti, kun esteaita rakennettiin valtakunnan rajalle. Kesäpaimennus kävi tarpeettomaksi.


Lappalaiset eivät enää vieneetkään perheitään Pöyrisjärveen. Vanha "jutamakeino" alkoi ruohottua. Poroja paimennetaan vain muutamia viik-koja merkintäaikana. Vain aitat ovat välttämättömiä tarvikkeiden ja eväi-den säilytykseen. Ne viedään yhä viime hangilla poroilla Pöyrisjärveen.

Samalla matkalla viedään joku poronkuorma koivuja kesäpuiksi tuville. Tuvat ovat olleet hoidotta jo monia vuosia ja se näkyy kaikesta. Naisten poissaolo näkyy kaiken siivottomuudessa. Tämä nykyinen aitojen raken-tamisvimma on lantalaisten keksintöä. Koko poronhoidossa näkyy lanta-laisten menetelmien esiin pääsy.

Nyt ei poroja tarvitse paimentaa kuin merkintä-aikana. Aidat estävät po-rojen pääsyn Norjaan, aita tulee vastaan, jos poro yrittää Inariin. Koko kunta on aidan sisällä. Nyt ruvetaan sitä halkomaan aidoilla ja lopuksi kai jokainen poronomistaja rakentaa karsinan omille poroilleen. Sitten on poronhoito helppoa omistajalle. Mutta onko sitten elämä helppoa po-roille?

Onnistuuko poronhoito samojen menetelmien mukaan, joilla nautaelu-koita hoidetaan? Tähänastisten havaintojen perusteella aidat ovat tu-hoisia jäkälälle. Raja-aidan pinnasta leviää mustaksi tallattu vyöhyke vuosi vuodelta. Samoin käy uusien aitojen tultua valmiiksi. Porot polke-vat kuivina aikoina kesällä aitojen vierillä palkiessaan jäkälän loppuun. Aitojen lisääntyessä tämä johtaa väistämättä siihen, että eräänä päivänä melko läheisessä tulevaisuudessa jäkälä on lopussa. Toivottavasti Pa-liskuntain yhdistys siihen mennessä on keksinyt uuden poronruokinta-konstin. Ell'ei, käy porojen kuten Pöyrisjärven siian.


Kuten olemme todenneet uhkaa Pöyrisjärven ainoata tärkeätä kalaa lainsuojattoman kolkko kohtalo. Samoin porolla ja poronhoitajalla on aihetta vetää naama huolestuneisiin ryppyihin tulevaisuutta ajatelles-saan. Mutta vaikka näin ikävästi kävisikin, ei ole mitään syytä unohtaa Pöyrisjärveä.

Järvellä on ollut nousu- ja laskukausia. Vaikka Pöyrisjärvi on menettä-mässä merkityksensä porotalouden ja kalastuksen kannalta, uskoisin sen merkityksen turistikohteena tulevan vähitellen tärkeäksi. Näkkälästä voitaisiin polku parantaa hyvin vähäisin kustannuksin autolla ajettavaksi Pöyrisjärveen saakka. Näiden parannusten avulla saataisiin lappalaiset kunnostamaan tupansa ja pitämään ne kunnossa.


Uskon heidän jopa asuvan osan kesästä siellä, jos Pöyrisjärvi onnistu-taan säilyttämään kalajärvenä. Kylä muodostaisi turistinähtävyyden ja lappalaiset saisivat tuloja majoittamalla matkailijoita ja opastamalla hei-tä. Myönnän kyllä että on helppoa ladella hurskaita toivomuksia, mutta erittäin vaikeata keksiä keinoja näiden ehdottamieni parannusten toteut-tamiseksi.

Lapin ihmiset ovat tienneet ja ymmärtäneet lantalaisten olleen väärällä tiellä Pöyrisjärven kalastusasiassa. Kun kuitenkin on kysymys alun perin heille kuuluneesta ja vieläkin tarpeellisesta toimeentulolähteestä, on syytä virittää keskustelu asiasta. Meillä ei ole enää varaa olla ottamatta huomioon saamelaisuuden loppumisen mahdollisuutta. Heidän kansalli-sen ja taloudellisen tulevaisuutensa edistämiseksi ja turvaamiseksi on lopultakin ryhdyttävä toimenpiteisiin. Ovathan he ihmisiä ja sukulaisiam-me ja ansaitsevat paremman. kohtalon kuin villipeura ja Pöyrisjärven sii-ka.


*.) Hukkunut.

Surullinen tapaturma sattui viime elok. 12 päivänä Enontekiön Pöyrisjär-vellä. Noin 15 vuotias lappalaistytär Inkeri Piritan tytär Proksi oli lähtenyt porotokkaa kuljettamaan hyvin kaitaisen ja matalan järven salmekkeen poikki ja miten lienee siinä, joko porolauman tallaamana tai muuten, joutunut salmekkeeseen ja hukkunut.

Jokseenkin lähellä tapaturmapaikkaa oli lappalaisten lisakki ja Juho Näkkäläjärven kesäasunnot, mutta hätähuutoja ei satuttu kuulemaan. Vainaja oli täkäläisistä lappalaisista ainoita, joka oli käynyt kansakoulua, kirjoitetaan meille.

Teksti: Louhi no 108. 1.09.1906.