Erkki Wadenström. / Panu 1.1.1925.

Punaiset tunturit.


Suomen toiseksi korkein vuori ja sen lähin ympäristö ovat suomalaiselle yleisölle tuiki tuntemattomia käsitteitä. Pallastunturi on Länsi-Lapin erä-maissa niin vaivalloisen reitin takana, että vain harva turisti suuntaa sin-ne matkansa. Vain seudun asukkaat ja jotkut harvat kasvitieteilijät tai geologit sinne eksyvät.

Kuitenkin maksaa vaivan sinne lähteä. Lappi sinänsä on etelä-suoma-laiselle kokonaan uusi maailma, mutta tästä maailmasta saa kovin pin-tapuolisen käsityksen, jos oleksii ainoastaan kylien aukeamilla ja maan-teiden ulottuvilla. Vasta jättäessään asutut jokien laaksot ja painuessaan eteenpäin tuskin näkyvää polkua pitkin yli jänkien ja autioitten vaarojen, tuntee Lapin hengen liihoittelevan ympärillään ja näkee tämän ihmeelli-sen valon ja pimeyden maan koko synkän kauneuden.


Kolme tietä on valittavana pyrkiessä Pallastunturille: Muonion, Kittilän ja Enontekiön. Helpoin on pääsy Muoniosta. Silloin voi käyttää hyväkseen Jierisjokea, joka virtaa monen ihanan erämaajärven halki muodostaen välillä pieniä, mutta vihaisia koskia. Tai sitten jalkapatikassa pitkin Muo-nion-Kittilän ratsutietä, jonka mutkat voi oikaista menemällä välillä Olos-, Toras- ja Siepinjärvien poikki veneillä, kunnes saavutaan Kutunivan ta-loon kalaisuudestaan kuuluisan Jierisjärven rannalle. Täältä alkaa sitten varsinainen erämaataival kohti Pallas- tuntureita. Oppaan apuun on pa-rasta silloin turvautua, ellei matkailija luota hyvään "polunlöytäjä-vai-nuunsa"; polulta eksyminen saattaa nimittäin tuottaa hyviin oloihin tot-tuneelle matkailijalle kohtalaisia kärsimyksiä.

Polku kulkee alussa läpi metsikön kohoten yhä korkeammalle. Sitten saavutaan aukeamalle vihreitten Sammaltunturien juurelle, jossa polku luikertelee miltei näkymättömänä kanervien ja vaivaiskoivujen välissä. Yli Mustavaaran ja kaartaen korkeana kuumottavan Lompolotunturin kulkee tie näin kauniin, kirkasvetisen tunturijärven, Pallasjärven rannalle. Siellä on autiotalo, jossa voi saada suojaa tiheinä parveilevia sääskiä ja paarmoja vastaan, ja ravita kurjaa ruumistaan ennen tunturikiipeilyn al-kamista.

Pallasjärvi on epäilemättä Suomen kauneimpia järviä, vaikka se koko-naan syrjässä ollen on nimeltäänkin miltei tuntematon. Korkeina ja uh-kaavina kohoavat tunturit sen äärillä ja sen kylmä, kirkas vesi kimalte-lee ihmeellisesti punertavan keskiyönauringon paisteessa. Sen kaak-koiskulmassa soluu kaksi kapeata nientä vastakkain veteen muodostaen pienikokoisen "Punkaharjun". Ja pohjoisrannalla on niemi, joka ihmetel-tävässä määrin muistuttaa tunnettua Aulangonjärven nientä.

Ensilumen peittämät Pallastunturit kuvattuna Särkijärven yli v. 1962. Kuva: Raimo Kujansuu, Geologian tutkimuskeskus.

Pallastunturien korkein »kero» on Himmelriiki, jonne jokaisen matkailijan on kiivettävä, jos mieli nähdä kaikki, mitä Pallastunturilla on tarjottavana. Sinne kiipeäminen on kyllä joltisenkin vaivalloista. Matkaa voi lyhentää kuitenkin soutamalla veneellä aivan tunturienjuurelle.


Himmelriiki on keskellä tunturistoa, eikä se ilmesty näkyviin, ennen kuin Pallasjärveltä tullessa on sivuuttanut pari muuta kukkulaa. Mitään polkua ei sinne kulje, vain oppaan tai tarkkojen selitysten avulla sen voi löytää.

Mikä ihmeellinen maailma täällä! Aurinko paistaa kirkkaasti, mutta maa on kuollut. Metsä on jäänyt jälkeen, vaivaiskoivut ja kanervat vain luiker-televat maankuorella. - Kas tuossa on rotko täynnä lunta! Ja kuitenkin me läähätämme kuumuudesta ja ponnistuksista.

Tunturipuro syöksyy kohisten alas pitkin Himmelriikin ja Pyhäkeron vä-listä kurua. Se on luonut ympärilleen kapean laakson, joka on kuin pikku Eeden kuolleen ympäristönsä keskellä. Siinä kasvaa mehevää heinää ja suuria, loistavia kulleroita. Seuraan katseellani kukkia, jotka alati harve-ten kiipeävät ylös pitkin puron vartta muodostaen keltaisen juovan, joka häviää lopulta harmaitten kivien keskelle.

Viimeinen nousu! Jääkenttä on hämärässä muinaisuudessa liukunut vuoren ylitse jättäen jälkeensä tunturinrinteelle valtavan määrän harmai-ta kiviä, jotka väsyttävätjalkaa ja tekevät ympäristön ilottomaksi.

Himmelriikin huipulla! Tasaisen lakeuden keskellä on miehenkorkuinen kiviröykkiö, jonka Pallastunturissa kävijät ovat vuosikymmenien kuluessa pystyttäneet kantamalla siihen kukin pari kiveä.

Länsi-Lappi on allamme. Tuntureita ja vaaroja silmänkantamattomiin. Välillä järviä ja jokia kapeina viiruina. Niitten rannoilla eroittuvat pieninä ihmisten asumukset.

Mikä ihmeellinen maailma! Niin hiljaista ja kuollutta. Mutta taivaanrannal-la heloittaa keskiyön aurinko heittäen punertavat säteensä yli maan, jos-ta kohoaa ilmoihin hienoa auerta. Elämä syleilee täällä kuolemaa.