Kar. / Maaseudun Tulevaisuus 1935.

Raja-Jooseppi


Varmastikin monelle on meistä toistunut silloin tällöin useimmiten elä-mämme synkkinä hetkinä hurja kehoitus: ota ja kokoa tavarasi ja lähde pois niihin seutuihin, joissa ei vastaan tulijaa tapaa ja jossa ei ole haittaa ja kiusaa naapureista eikä muista kylänmiehistä. Useimmat ovat kuiten-kin jääneet kotikonnuilleen, nieleksineet satunnaiset harminsa ja vas-toinkäymisensä mutta paljon on toki niitäkin, jotka todella ovat koonneet kamppeensa ja lähteneet ja hankkiutuneet paremmille ja vapaammille seuduille kuumeista nykyaikaa ja sen kourissa hyöriviä ja, pyöriviä ihmi-siä pakoon.

Perimmäisen Lappimme karuissa ja tiettömissä kiveliöissä tapaa näitä tällaisia yksinäisiä uutisaaukkaita useitakin. Muuan heistä - ehkä yksi-näisistä yksinäisin - on Raja-Jooseppi, siellä missä entinen valtakunnan itäraja, nykyinen Petsamon kihlakunnan raja, halkoo autiot ja synkät La-pin itä-kairat, vuolaan ja viime aikoina kultajuttujen yhteydessä paljon puhutun, Nuorttijärven kautta Vienanmereen laskevan, Luttojoen varrella on Raja-Joosepin eli Jooseppi Sallilan talo. Sen ympärille on raivattu nelisen hehtaaria peruna- ja niittymaita, ja niiden takana leikkaa erämaat etelästä pohjoiseen vanha rajalinja, jossa jo versoo miehen mittainen varvikko. Jos lähdemme Raja-Joosepista koillista kohti, ikivanhaa kinttu-polkua pitkin, joudumme noin kuusi peninkulmaa kuljettuamme kolttain asumaan Suonikylään.

Idässä, Luton varrella on Joosepin lähin naapuri Kattajärven pieni erä-maatalo, kolmen peninkulman päässä. Siitä Ivaloon, joka on lähin oikea asutuskeskus, on vielä matkaa viisikymmentä kilometriä. Etelässä taa-sen aukenevat suunnattomat ja pelätyt Lapin itä-kairat, joita leikkaa mahtava Saariselän tunturijono. Lähimmät ihmiseläjien asumukset siellä päin ovat vasta Sodankylän pitäjän puolella, Korvasen pienessä poro-kylässä.

Kysymme Raja-Joosepilta, joka jäntteränä istuu pirttinsä portailla, mikä hänet on saanut lähtemään tänne tähän karuun erämaahan, jota vain karhut ja sudet samoavat:

- Jaa, se on pitkä juttu, vastaa Jooseppi, - mutta voidaanhan siihen an-taa lyhytkin vastaus. Nähkääs, me tuon Tiitan kanssa tahdoimme raken-taa talomme sellaiseen seutuun, jossa olisi tarpeeksi ympärillä liikkuma-alaa.

Ja Joosepin Tilta, joka myöskin on tullut pirtistä portaille, suipistaa suu-tansa ja sanoo
- So-so, Jooseppi, kyllähän minä sentään olisin viihtynyt paremmin ky-läpaikassa. Mutta hyvä on ollut täälläkin, hän kuitenkin lisää.

- Se oli sillä tavalla - kertoo Jooseppi - että me lähdimme eukon kanssa sieltä etelästä vuosisadan vaihteessa jokapäiväistä leipää ansaitsemaan pohjoiseen. Niin päädyimme sitten - niinkuin siihen aikaan monet muut-kin - Pohjois-Ruotsin suurille rautatietyömaille, jossa oleilimme niin kau-an kun töitä riitti. Sieltä vaelsimme sitten Ruijaan. Palkkaa oli saatu hy-vänpuoleisesti, rahaa oli pussissa ja aikomuksemme oli jäädä Jääme-ren rannalle kalastajiksi. Pysähdyimme Vesisaareen, mutta niinä vuo-sina tuotti kalastus huonosti, vähäiset säästömme hupenivat päivä päi-vältä ja pakottivat kohta lähtemään taas johonkin päin.

Joosepin Tilta, nyökäyttää päätään; häänkin on vaipunut muistelmiin. Il-tayön aurinko kuultaa kaukaisten tunturien takaa ja värittää niiden hui-put purppurallaan. Nili-koltta - Raja-Joosepissa oleileva koltta-rehki paik-kaa verkkoa aitan lähettyvillä.

- Tulimme Paatsjokivartta alaspäin, jatkaa Jooseppi. Nousimme joen monen monet könkäät ja päädyimme vihdoin Inarinjärvelle. Koko ajan olimme tähyilleet sopivia talon paikkoja asumattoman erämaanjoen ran-tamilla, mutta emme vielä olleet mieleistämme löytäneet. Niin soutelim-me eräänä kevätkesän päivänä Nanguvuonoon, Inarinjärven kaakkois-päässä ja lähdimme soluttautumaan, tulvillaan olevia kevätpuroja ylös itää - kohti yhä autiommille ja autiom-mille maille. Koko matkamme oli kovaa vastavirtaan sauvomista ja näin ollen varsin vaivalloista, sillä ve-neeseen olimme lastanneet kaiken omaisuutemme, joka kyllä tosin ei siihen aikaan kovin suuri ollut - jos ei liene nytkään. Mutta kun sitten olimme vetäneet veneemme erään muutaman kilometrin pituisen kan-naksen poikki ja laskimme jälleen vesille, tempasivatkin jo itää, tai oi-keammin kaakkoa kohden virtaavat vedet veneemme - olimme nimittäin tulleet jo Luttojokeen laskeville syrjäjoille. Nyt oli matkanteko helppoa. Tulimme ensin Kattajärveen ja sitten lipui täyteen ahdettu veneemme vuolaan Luton suvantoihin.


Tilta eli Matilda Lehikoinen ja Raja-Jooseppi eli Jooseppi (Joosef) Juhon-poika Sallila v. 1927. Kuva: Erkki Mikkola. / Museovirasto.

Raja-Jooseppi pirttinsä oven edustalla.

Raja-Joosepin emäntä (Tilta Lehi-koinen ?) paistaa leipää maauunis-sa. Vasemmalla emännän vieressä tuohikontti, oikealla tuohivakka. Taustalla vasemmalla hirsirunkoinen ja turvekattoinen ulkorakennus, oi-kealla ylempänä aitta- tai asuinra-kennus.

Raja-Joosepin kenttä Luttojoen törmällä v. 1983. Kuva: Viklund, Veli-Pekka. / Museovirasto.

Raja-Jooseppi v. 1927. Kuva: Mik-kola, Erkki , kuvaaja 1927.

- Soutelimme Luttojoen suvantoja alaspäin. Tuontuostakin poikkesimme rannalla katsomassa sopivia kodin paikkoja, mutta niitä oli niin paljon ja kaikki olivat yhtä hyviä, joten valinta oli kovin vaikeaa. Seutu oli silloin täysin asumatonta - niinkuin on vielä nytkin. Luonto oli kaikkialla koske-matonta eikä minkäänlaista ihmisen jättämää jälkeä näkynyt. Näin sou-dettuamme ja laskettuamme koskia pari päivää tuli meille kuitenkin ”aita" vastaan; tulimme valtakunnan entiselle itärajalle - tuohon noin viittaa Jooseppi kädellään peltojensa yli - jossa vanha raja kulkee. - Ja tässä niemekkeessä tönäsi sitten veneemme keula rantaan.

Jooseppi vetää muutamia haikuja vaiteliaana letkuvarrestaan. Pääsky-set liitävät alhaalla tanhuan yli hyönteisiä pyydystäen ja Nili-koltta on saanut verkon paikatuksi ja on heittäytynyt aitan edustalle pitkäkseen.


- Ensimmäiset vuodet olivat hyvin vaikeita, jatkaa Jooseppi tovin peräs-tä, varsinkin ensimmäinen. Silloin oli kiveliön kolkko kuolema nujertaa meidät säälimättä. Tarkoituksemme oli päästä talveksi jo oman katon al-le, mutta kylmä syksy tulikin aivan yllättävän aikaisin sinä vuonna ja ajoi meidät kiireen kaupalla tuonne pohjoiseen. Matshasjärville, kolttien ke-säisille kalasaunoille. Siellä vietimme sitten tuon harvinaisen kylmän an-karan talven nälän ja pakkasen yrittäessä väkisin hataran kalasaunan raoista sisään. Mutta kuitenkin kestimme kevääseen saakka jotenkuten. Riekkoja ja muuta metsänriistaa pyydettiin, ja niiden varassapa sitä pää-asiassa elettiinkin. Ja kun kevät vihdoin saapui tänne erämaahankin, sil-loin palasimme jälleen Luton rannalle ja kohtapa oli pirtti ja sauna val-miina ja kirves alkoi kaataa pirtin ympärille peltoaukeata.

- Ja nyt olette onnellinen kysälemme.

- Onnellinen tietysti, vastaa Jooseppi. Onhan minulla nyt talo, jonka omin käsin olen keskelle asumatonta erämaata rakentanut ja jossa viih-dyn. Parisataa poroa ravaa tuolla tuntureilla, tässä kotona on jokunen lehmä ja hevonen tietysti - minä olen onnellinen, toistaa Jooseppi.

Hyvin harvoin osuu kulkija Raja-Jooseppiin. Syksyisin ja syystalvella vain poromiehet asustavat talossa Jonkin päivän kootessaan porokar-jaa. Joitakin vuosia sitten tupsahti aina silloin tällöin Raja-Jooseppiin idästä outoja, likaisia ja nälkäisiä miehiä, jotka polvillaan rukoilivat talon-väeltä leipää ja jotka Jooseppi sitten saatteli erämaasta Ivaloon ja ihmis-ten ilmoille. He olivat rajan takaa karanneita onnettomia. Vielä nytkin saattaa tällainen idästä karannut Joosepin taloon eksyä, mutta harvem-min. Turisti ei liene koskaan vielä Raja-Joosepissa käynyt, sillä matka sinne on äärimmäisen vaivalloinen, hankala ja rasittava. Ja Joosepilla on todella tarpeeksi liikkuma-alaa, eikä pelkoa vastaan tulijoista tai naa-pureista!