E. N. Manninen. / HS. 1933.

Rajakomendantin luota Ranta-Ant-tiin


Porokokouksen jälkeisenä aamuna herään rajakomendantin komeassa asunnossa. Willamo itse on illalla jo lähtenyt Sallaan sankaripatsasta paljastamaan. Hänen jälkeensä on ajanut kenraali Mala ja, mikä pahinta, siepannut Willamon emännän autoonsa. Eeva-neiti, jota ei saa sanoa neidiksi, eikä Eeva-neidiksi, vaan Eevaksi tai korkeintaan Pikku-Eevaksi, on myös karkusalla. Olen siis aivan yksin tässä seitsemän huonetta, ala- ja ylähallin, erinäisiä kuisteja, verannoita ja palkongeita käsittävässä mahtavassa pytingissä. Tulee mieleeni, että mitähän tapahtuisi, jos joku asioista tietämätön sotayhtiön mies sattuisi sisälle luiskahtamaan ja nä-kisi, että koko talossa ei ole muita kuin pahasti poroon vivahtava outo mieshenkilö.

Rohkeasti kuitenkin, tietäen, että ovista ei kuka hyvänsä pääse sisälle, talsin yläkerran hallissa paitasillani, istahdan pölkynpään kokoisella va-laskalan nikamalla englantilaismallisen avotakan edessä, laskeudun sitten kansallisteatterimaisia portaita alakertaan: kulttuuria kasvavaan alahalliin, isännän työhuoneeseen, josta ei näy puuttuvan edes muinais-ten lappalaisten viljelemää täikauhaa, uljavaan salonkiin, ruokasaliin kui-kuilen vähin joka suunnalle. Jo hoksaan tarjottimen ruokapöydällä, siinä monttumia, emännän ennen lähtöään vieraalle valmiiksi latomaa ja kir-joitus paperiliuskalla, että anteeks’ vain,mutta kuten puhuttu, talonväki on ollut pakoitettu vähitellen poistumaan yön aikana. Että toivottavasti vieras pärjää.

Ja kun vieras parhaansa mukaan koettaa pärjätä, istuen voileipä toises-sa ja maitolasi toisessa kädessä, alkaa ulko-ovelta kuulua sotaisia aske-leita.Vieras kerkeää ajatella vain, että -,mutta sehän onkin likka Monttell, talouspäällikkö, joka, aina tarkkana poikana, tulee katsomaan, että ker-keääkö toinen Petsamoon päin lähtevään kymmenen autoon, kuten illal-la on kehunut.

Hommataan rattaat ja ajetaan postitalon pihalle. Siellä jo valmiina odot-tavat matkustavaiset lähtöhetkeä. Auto näyttää viipyvän liiemmälti. Silti turisteillä ei tunnu olevan erikoisempaa kiirettä; päinvastoin melko haus-kaa istua matkakamppeitten päällä ja kuunnella juttua, jota yksi keski-ikäinen rovaniemeläinen viiksimies ylläpitää.

Järvi- ja maantiemaisema Inarin Myösäjärveltä Ivalon ja Inarin väliltä

Hän ei matkusta minnekään, onhan vain näin sunnuntai-aamuna parem-man puutteessa tullut katsastamaan, meneekö paljon turisteja Petsa-moon ja ovatko kaikki matkalle lähtevät neidit housuihin pukeutuneet. Hän selostaa tilannetta pelloilla, ennustaa yltyviä poutia, povaa perika-toa koko maataloudelle, ellei tunnin sisään saada sadetta ja ilmoittaa, että kalansaaliskin tänä kesänä on ollut aivan anhitonta. Ounas- ja Kemijokikaan eivät ole pitkiin aikoihin antaneet haukineulaakaan sille, joka vain mato-ongella on hätääntynyt kaloja urkkimaan. Mutta yksipä äijä viime viikolla keksikin konstin. Tiesi metsälammin kahden penikulman päässä tästä ja muisti, että siinä ainakin on mustapintaisia köröharjoja, joille sopii syöttää mitä hyvänsä. Ja kun lierat, madot ovat kuumalla pahat kuolemaan esimerkiksi läkkitörpössä, joten niitä ei kannattanut näin pitkän matkan päästä kanniskella, meni mies apteekkiin ja osti kaksi satsia vilikoonia eli matolääkettä. Ryyppäsi ne suihinsa siinä rohtoherran nenän alla ja painui sitten kiireesti metsälammilleen. Tuli takaisin seuraavaisena päivänä, laukku pullollaan ja nisujauhosäkki puolillaan oikein lihavia ahvenia ja ahvenen poikasia.

- Lehmillekö hän niitä —? joku kuulijoista kysymään.
- Lehmille? Ei lehmä niin ruotoisesta kalasta tykkää. Meni torille, möi laukun lastin kauppalan rouville ja nisujauhosäkissä kantamansa söi it-se.

Automatka Rovaniemeltä Ivaloon, vieläpä Inarin kirkollekin on niin mo-neen kertaan kuvailtu postihallituksen loistoautoissa, että se voidaan huoleti tässä istua silmät kiinni. Sitäpaitsi 60-70 kilometrin vauhdissa siitä ei mitään näe, vaikka jotakin katseltavaa olisikin. Kertoa jatkuvasta kuumuudesta ja maantiepölystä ei huvita ketään.

Ivalossa, Vanhan Majan pöydän takana istuu mies sandaalit jaloissa, su-kat puolipohkeissa ja housunlahkeet polven yläpuolella. Hänellä on pääl-lään sinertävä urheilupaita ja pihalla nurkan juuressa siniseksi maalattu polkupyörä. Jos vielä lisää, että mies katselee lasien läpi, voinee jokai-nen päätellä, että on kysymys saksalaisesta. Hän onkin turisti ja ihastuu pohjattomasti kuullessaan, että minäkin aijon Utsjoelle, juuri sinne minne hänkin. Minä en ihastu erikoisemmin; ei nimittäin huvittaisi ryhtyä tulkik-si, tietosanakirjaksi ja esitelmöitsijäksi tälle . aivan oudolle ihmiselle tuolla hankalalla taipaleella. Minullahan on kesälomaa. Ehdotan siksi saksalaiselle, jonka nimi saattaa kyllä olla Prahl, että menisi Petsamoon. Polkupyörä sitäpaitsi Inarin-Utsjoen välillä on melko hankala kuljetettavaksi. Mutta herra Prahl ei sano mitenkään haluavansa päästää tilaisuutta käsistään, tahtoo välttämättä Utsjoelle. Sovitaan siis, että koetetaan mennä jotenkuten.

Ranta-Antti emäntineen.

Viime vuosien aikana Inarin kirkonkylä on pienentymistään pienentynyt. Entistä siellä on vain pappi, kauppamies ja Ranta-Antti emäntineen. Pappi on pappi; kauppamies viljeli monet vuodet kahta sinikettuparia, mutta kun pitkähännät osoittausivat vallan hedelmättömiksi, ei auttanut muu kuin lopettaa farmaus ja myydä ketut vähimmän tarjoavalle.

Ranta-Antti on kievarinpitäjä ja poronomistaja sekä melkoinen kalasta-jakin. Hän on lappalainen, mutta kävelee lannan vaatteissa papin mielik-si. Koska tässä ollaan kievarivieraita, niin otetaanpa Antti tutkittavaksi. Tuossa hän käppäileekin pihalla ja on sen näköinen, että mitähän tässä ottaisi käteensä.
- Onko tullut kalastettua? kysytään.
- Naa, on se juuri vähäisen, siksi että keitto- ia paistinkalassa pysyy.

- Inarinjärvessähän on ahveniakin?

- No, on ne kyllä ahvenet.

- Ettehän te ahvenia pyydä?

- Enpä minä välitä heistä.

Pannaan tupakaksi, tarjotaan Antille savuke; jospa puhe niin lähtisi pa-remmin luistamaan.

- Miksi ette välitä ahvenista? Nuotalla näistä lahdista luulisi niitä saavan kovasti.

- Kukapa se nuottansa ahventen revittäväksi.

Ilmestyy siihen ruohotörmälle. missä me Antin kanssa näin kankeasti keskustelemme, vaimoihminen, Anni,Antin vaimo, kievarin emäntä; la-pintakki päällä, päässä huivi Suomen mallia.

- Oliko emäntä viime talvenkin poronpaimenessa?

- Vain kaksi viikkoa; ei enää pysty, vanhuus tuntuu tulevan. Mutta sen edellisinä talvina ei kolmeen kuukauteen talossa käynyt. Koko ajan vain Otsako-tunturin alustoissa laavutulilla yksin poroja vahtasi.

Ikänsä ja niin kauan kuin Antti Morottajan kanssa on aviossa eletty, on Anni-emäntä talon poronpaimennuksesta huolehtinut, kaiket talvet, yöt päivät.

- Mahtaa joskus tulipalopakkasilla kylmä ahdistella?

- Mitä vielä, vetää rouvon päälleen laavussa ja käarii viltin pään ympäri, kyllä toimeen tulee. Paremmin kuin vetoisissa huoneröttelöissä.

Eversti Villamo ia rouva.

- Antti itse ei taida ollenkaan joutaa paimennushommiin ?

- Joutumisen puolesta kyllä hyvinkin joutaisi, mutta jolla on reumatismi kauhea jaloissa; kaikin ajoin ei paikaltaan inahtamaan pääse.

- Kyllä meijän äiti oikein sanoo, Antti itsekin vahvistamaan.

Käännetään puhetta, kysytään, onko emäntä milloinkaan käynyt Helsin-gin kaupungissa.

- Ei Ivaloa etelämpänä, eikä Kaamasta pohjoisempana.

Antti taas avuksi:

- Ivaloon on 40 kilometriä ja Kaamaseen 30.

Mutta siinä tulee parahiksi saksalainekin sinisine pyörineen. Hän on saa-nut kävellä puolet Ivalon- lnarin välistä liiaksi sorattua maantietä. Siitä on nyt kuultava pitkä selostus.

Sitten: tahtoisinko minä kysyä, mitä talossa maksaa yösija, mitä ruoka; saako ostaa leipää ja mikä hinta. Tämäkö on isäntä ? Tämäkö emäntä ? Mitä maksaa keitetty vesi ? Miten tästä päästään eteenpäin? Miten en-sin joen yli? Tahtoisinko minä sanoa näille.

Sanotaan, kysytään, selitetään, mutta siirrytään sitten Antin, kanssa toiseen paikkaan, toiselle nurmikolle puhetta jatkamaan.