Suomen ja Norjan valtakuntien välinen rajankäynti toimitettiin viimeksi vuonna 1925. Sen olisi pitänyt tapahtua jo vuonna 1922 eli kahdenkym-menenviiden vuoden kuluttua edellisestä - jos asia minulle oikein on puhuttu -, sillä norjalainen ja venäläis-suomalainen, ehkä joku tahtoo sanoa suomalais-venäläinen, komissioni olivat matkustaneet näitä seu-tuja sitä ennen vuosina 1896-97.

Olisi houkuttelevaa kertoa tämän viimeisen rajankäynnin vaiheet koko-naisuudessaan. Siihen - ikävä kyllä - ei kuitenkaan minulla nyt ole tilai-suutta kahdesta syystä; se venyisi liian pitkäksi ja omakohtaisia koke-muksia minulla Utsjoen on vain pitäjän kohdalta.

9 päivänä huhtikuuta 1925 kirjoitti maanmittaushallituksen ylitirehtööri, lakitieteen tohtori Kyösti Haataja minulle, viitaten aikaisempaan kirjee-seensä, asiasta;

"Oslossa viime kuun 26-29 päivinä tapahtuneiden neuvottelujen mukaan tulee koko Suomen ja Norjan välinen raja ensi kesän aikana käytäväksi, siten että rajankäynti aloitetaan Kolttajärven rajapyykiltä kesäkuun 20-30 päivän seudulla ja sitä jatketaan yhtämittaa itää kohti. Rajankäynnissä on suunniteltu olemaan saapuvilla myös asianomaiset nimismiehet, ku-kin piirinsä kohdalla, ja tullaan siitä aikanaan asianomaisten viranomais-ten toimesta lähemmin määräämään."

Tarkoitus oli siis aloittaa toimitus Enontekiöltä Suomen - Norjan - Ruotsin Kolmenvaltakunnan pyykistä ja päättää se Vuoremijoen suulla Petsa-mossa.

Edellä siteeraamassani kirjeessä pyytää Haataja lisäksi minua hankki-maan suomalaisen valtuuskunnan tarvetta varten muonavaroja eri paik-koihin pitkin Inari- ja Tenojokivartta,- ottamalla huomioon, että retkikun-taan tulee kuulumaan noin 20 miestä. Hän sanoo kuhunkin varastoon tarvittavan ruisleipää 70 kiloa, sokeria 25, margariinia 20 ja amerikka-laista silavaa eli läskiä 10 kiloa. Tästä näkee, että ylitirehtööri oli alun-perin suunnitellut retkikunnalleen - jonka puheenjohtajaksi hän oli mää-rätty - verraten sparttaaniset elannot. Vähän myöhemmin, saatuaan neuvotella asiasta useampien asiantuntijoiden kanssa, hän ilmoittaa, et-tä leivän tulisi olla, mikäli mahdollista, näkkileipää.

Minä vastasin hänelle, että koska Utsjoelle on juna- ja autokulkujen li-säksi kaikki tavara Inarin kirkolta lähtien kuljetettava kantamalla postissa kahden kilon paketeissa - tuon 130 kilometrin matkan, niin luullakseni näkkileivät olisivat perille saatuina uudelleen leivottavat. Siihen katsoen - näin juhlavasti kirjoitin tietenkin lakitieteen tohtorille, - niin, siihen kat-soen ehdotin, että leivotettaisiin kuivia leipiä Utsjoella, jotta saastyttäisiin kaksinkertaisesta taikinanteosta. Näinkö minä kirjoitin? - Totta puhuen en, en kirjoittanut. Kirjoitin - koetin kirjoittaa - kauheata virastotyyliä.

Alku juhlava- sitten sivulauseita, pujottelua, kiemurtelua, välimerkeiksi puolipisteitä ja lopuksi uljava pinnalle pullahtaminen itse asian kanssa. Ja koko kirje yhdeksi lauseeksi mikäli mahdollista. Loppuun sitten ke-veällä liikkeellä, luontevuutta antava, huolettomasti heitetty pieni, kor-keintaan kolme sanaa sisältävä lause, kuin kukkanen Kanadaan lähtijän rintaan. - Mutta itse asia tietenkin oli sama, että ei kahta taikinaa.

Rajakomisssionin osanottajat: vas. V. Seppälä, ylitir. K. Haataja, majuri R. Heikel, majuri Klingenberg, tark. K. Nissen, vääpeli Flate. Valok. Aage Hegge.

Puhutaanko vielä näistä eväshommista? - Haataja kirjoitti vielä yhden kirjeen ja mainitsi, neuvoteltuaan suomalaisen valtuuskunnan toiseksi jäseneksi määrätyn majuri Heikelin kanssa, joka silloin oli Petsamon ra-jakomendanttina ja jäi joku vuosi sitten Helsingin -Tallinnan välille kah-den muun miehen kanssa lentokoneineen, että olisi lisäksi hankittava kuhunkin varastoon; 25 purkkia milkkiä, 50 purkkia Corned beefiä, 3 ki-loa suolaa ja samanverran herneitä sekä 1 laatikko sekahedelmiä. Se tiesi jo herkullisempia päiviä. Ja vieläkin myöhemmin määrättiin hankitta-vaksi 4 kiloa kauraryynejä (mitä pidätte kaurapuurosta?) ja teetä ja tuli-tikkuja.

"Tämä oli avain näihin laskuihin", sanoi matematiikan opettajamme Ou-lun Realilyseossa.

Heinäkuun puolivälin maissa tuli Jalven muori, Piritäsh-ahku yht`äkkiä luokseni, sanoi;

- buorri beäivit ja antoi minulle norjalaisen sähkösanomakaavakkeen, jo-hon oli kirjoitettu lapiksi, että rajakomissioni saapuisi Njuolasjoen latvoil-le Inarin ja Enontekiön rajamaille 20 päivänä heinäkuuta. Se merkitsi, et-tä minun oli heti lähdettävä komissionia vastaan Utsjoen-lnarin-Norjan rajapisteeseen, mihin rajankävijät samanaikaisesti saapuisivat. Tiedon oli Haataja antanut puhelimitse Norjan Kautokeinosta Levajoen tunturi-majalle, joka sijaitsee Tenojoen rannalla mitä jyrkissä ympäristössä, ja jonne matkaa virkataloltani oli 35 kilometriä, tämän tunturimajan hoitaja -fjeldstueop-sitter - oli tiedon lähettänyt Jalven taloon Suomen puolelle jokea; ja kun pojista kukaan ei ollut sattunut kotiin - ei Ant, ei Ovia, ei Lemmet -oli muorin itsensä häätynyt lähteä sanantuontiin.

Kysyin Piritäsh-ahkulta, mitä hän vaatisi tuontipalkaksi, johon muori tie-tenkin vastasi;

- Naa -, en - tiiä.

Piritäsh-muori on lappalainen, kuten kaikki utsjokelaiset, vieläpä melkein ummikko. Ja jokainen oikea lappalainen vastaa aluksi jokaiseen kysy-mykseen; -en-tiiä. Tiedustin varovaisesti, sopisiko kuusikymmentä, mut-ta silloin muori kuitenkin tiesi sen verran, että;
- Naa — eikö se se kiila ole vähä?
-Sata?
- En-tiiä.

Kuulosti siltä, että se kyllä hätätilassa riittäisi, ellei mitenkään enempää saisi.
- Puolitoista?*
- Na, nuu — no, niin, sanoi ämmä huokaisten. Hän oli tyytyväinen. Kun hän sitten oli kaivanut rahat alimmaisen lapintakkinsa taskuun varmaan talteen vaikeni hän hetkiseksi, nuolaisi sitten huuliaan ja kysyi enkö ai-konutkaan keittää hänelle kahvia.

Eukko on muuten viimeisimmän Lapin kuulun, jo kuolleen, kansakoulun-opettajaksi lukeneen lappalaispojan Piera Helanderin äiti, joka - poika - muutti nimensä ensiksi Pekka Pohjansäteeksi ja sitten Pedar Jalviksi, millä viimeksi mainitulla nimellä hän kirjoitti pienen, pikku kertomuksia sisältävän kirjasenkin "Lumihiutaleita".

No, niin - taisipa olla 20. päivä heinäkuuta, kun olin komissionia vastas-sa määräpaikassa. Aurinko paistoi kuumasti, niin kuumasti kuin vain Lapissa, tuntureiden koloissa aurinko voi paistaa. Olin laskenut, että komissionit tarvitsisivat Njuolasjoelta tähän asti veneellä kulkemiseen kaksi päivää.

Olin laskenut oikein, sillä kolmannen päivän iltana kiisi suuri rykelmä pit-känluiskia tenoveneitä ylhäältä päin; eikä kestänyt montakaan minuuttia, kun suomalainen ja norjalainen valtuuskunta jo nousivat juhlallisesti Ranttilan rantaa Inarijoella. - Heikel ainoastaan ei ollut muuttunut entistä juhlallisemmaksi. Noustuaan rantakivikolle hän sanoi -:päästämättä suustaan ohutvartista piippuaan- että
- terve, - täällä sinäkin.

Heikelin - liikanimeltä Seylori, mistä hän piti - tunsin jo Oulun Realily-seon ajoilta, jolloin hän ylempiluokkalaisena antoi minulle kerran sel-kään, kun aioin seurata häntä tulipaloa katsomaan. Sen jälkeen muistan tavatun Haaparannalla ja Tukholmassa Storgatanilla Lassenin pomma-ribyroossa, ja viimeaikoina useastikin Petsamon maisemissa.

Ilmari Manninen aterialla kolttien kanssa pirtissä v. 1933. Kuva: Manninen Ilmari. / Museovirasto.

Sanoin sitten päivää tohtori Haatajalle ja maanmittausinsinööri Väinö Seppälälle, jotka Heikelin kanssa muodostivat suomalaisen valtuuskun-nan. Norjalaiseen komissioniin kuuluivat Norjan kartografisen toimiston päällikkö, majuri Klingenberg, porohoidon tarkastaja - ennen Karasjoen pappi, sogneprest, nyt Tromsön rovasti - Kristian Nissen sekä vääpeli Flate, jonka piti vastata meidän Seppäläämme ammatti-asioissa. Norja-laisilla oli lisäksi apunaan mm. kivenhakkaaja-kokki, suomalaisilla joita-kin sotamiehiä rajanaukaisijoina vääpelinsä johdolla, joka samalla oli suomalaisen valtuuskunnan muonitusmestari. Tähän tulivat venemiehet lisäksi, joita kummallakin valtuuskunnalla oli yhteensä parikymmentä kymmeneen veneeseen, kaikki Tenojoen kahdenpuolen asuvia lappa-laisia.

Sekä norjalainen Kautokeinon nimismies että Enontekiön nimismies Il-mari Itkonen olivat eronneet retkikunnasta Njuolasjoelle tultua, maamat-kan päätyttyä ja palanneet kotiinsa. Edellisen sijaan olivat norjalaiset saaneet Karasjoen nimismies Aage Heggen ja suomalaiset minun. - It-kosesta ei voi olla tässä mainitsematta, että hän lienee Euroopan ainoa juristi, joka talvireisuihin tuntureille lähtiessään riisuu paidan päältään, vetää sen sijaan ylleen pitkäkarvaisen peskin - karva ihoa vasten, ja tä-män päälle toisen -karva ulospäin. Se on oikeata porolappalaismallia.

Muistui siinä mieleen rajamatka vuonna 1921 Petsamossa. Se oli eri matka. Katsellessani norjalaisia nyt ja ajatellessani bolsevikeja, Tajosni-kia ym. silloin, ja verratessani vuodenaikoja, olosuhteita silloisia nykyi-siin, en voinut uskoa muuta kuin että venematkastamme alas Inari- ja Tenojokien kesäisiä loistomaisemia oli muodostuva ainutlaatuinen hu-viretki. Niin, ainahan mäki velkansa maksaa, myöskin myönteisessä mielessä.

Rajankäynti oli siihen mennessä sujunut moitteettomasti, kaikista kysy-myksistä oli päästy yksimielisyyteen. Oli korjailtu entisiä pyykkejä, ase-teltu sinne tänne uusia viisareita ja aukaistu vesottunutta rajaa uudel-leen. Lie jossakin kohdin tarpeettomia mutkia oiottukin. Njuolas- ja Ina-rijokikin olivat olleet siksi kapeat, että väylistä ei ollut voinut syntyä isoja erimielisyyksiä. Sulassa sovussa, rattoisan mielialan vallitessa oltiin naa-puri-aitaa rakennettu tällä Euroopan rauhallisimmalla rajalla.

Mutta nyt alkoivat laveammat vedet, avarammat uomat Inari- ja Teno-joissa. Saattoi odottaa, että edessä oli jotakin muutakin, että puolihorrok-sissa veneessä makaaminen päivääpaistattaen ja leikkipuheitten huute-leminen veneestä toiseen voi toisinaan keskeytyäkin.

Oli lähdetty Ranttilasta, missä yö oli kentällä vietetty valkoteltoissa huo-pien ja oikeiden tyynyjen hauteessa - lämmityslaitteita tähän vuodenai-kaan ei vielä öisinkään tarvittu - ja kuljettu jokunen kilometri vedenpuli-naa ja airojen lonkkasua kuunnellen, kun eteen nousi päästä katsoen puolikuun muotoinen hiekkatörmä eli mella, Jaurimohkisuolu - järvimut-kasaari. Noustiin veneistä ja kiivettiin saaren otsalle ihailemaan maise-mia ja keskustelemaan oliko saari nyt - kuten norjalainen valtuuskunta väitti - liitettävä Norjan valtakuntaan, vai jäisikö se edelleenkin Suomelle. Suurempaa kinaa asiasta ei kumminkaan syntynyt, sillä virtaava vesi-määrä kummallakin puolen saarta myönnettiin kutakuinkin yhtä suureksi, mistä oli seurauksena, että saari jäi Suomen haltuun - kuten pitikin. - As-tuttiin siis jälleen veneisiin ja luijailtiin alas jokea Lapin kesän ihanim-masta ajasta nauttien. Sääsketkin olivat nimittäin sattuneiden yöhallojen vaikutuksesta tuupertuneet hurraamasta.

Levajoen norjalainen majatalo v. 1926. Kuva: Juhani Ahola / Museovirasto.

Tulipa taas muuan kohta, joka aiheutti maalle nousun. Siitä ei selvitty-kään yhtä nopeasti kuin edellisestä. Väylän määritteleminen muodostu-neiden, uusien karien johdosta sitten vuoden 1897 kävi verraten vai-keaksi ja mielipiteet siitä, mihin se nyt olisi asetettava kävivät eri suun-tiin. Kun norjalaiset eivät heti luopuneet vaatimasta väylän julistamista kulkevaksi aivan Suomen rantaa pitkin, otti Haataja johdon ja lausui;

- Jag å min sida skulle vara villig, att ingå på det, men -- minä puolestani olisin halukas suostumaan siihen, mutta ...

Sitten seurasi selostus syväväyläperiaatteesta ja keskiväyläperiaattees-ta, jotka arvelen sellaisiksi periaatteiksi, etteivät ne erikoisemmin lukijaa kiinnosta - erittäinkin kun mainitsen, että niiden takaa pilkistää erinäinen määrä homehtunutta juridista kirjallisuutta ja paljon pitkäpartaisia aukto-riteetteja. Sen verran kuitenkin lukijan on hyvä tietää, että rajajoessa ve-detään syvintä uomaa pitkin syväväyläperiaatteen mukaan, joka nyt oli kuulemma noudatettavana.

Kun Haataja sitten oli päässyt asian tämän eli - kuten hän itse sanoi - teoreettisen puolen koskettelun pääpiirteittäin loppuun, aukaisi norja-laisten valtuutettujen puheenjohtaja suunsa, aikoen hänkin sanoa mie-lipiteensä. Mutta silloin huomautti Haataja, että mitä itse asian käytän-nölliseen puoleen tulee sekä siihen, mitä hän myöskin itse maanmittaus-insinöörin ominaisuudessa asiasta tiesi, ei hän voinut olla kiinnittämättä herrojen norjalaisten valtuutettujen huomiota siihen, että . ..Klingenberg siis vaikeni ja kuunteli kärsivällisesti edelleen, vähä väliä muuttaen ruu-miinpainoa jalalta toiselle.

En luule paljon väärin puhuvani, jos sanon, että Haataja lateli tunnin. Vihdoinkin kuitenkin se loppui ja norjalaisetkin saivat puheenvuoron. Klingenberg sanoi sanottavansa asiallisesti ja lyhyeen, mutta piti edel-leen kiinni norjalaisen valtuuskunnan ottamasta kannasta. Hän luuli asian jo voittaneensa, sillä hän ei tuntenut suomalaista sisua eikä mei-dän herra Ylitirehtööriämme. Tämä nimittäin sanoi nyt, että näytti välttä-mättömältä tarkastella kysymystä jossakin määrin yksityiskohtaisemmin ja alkoi samat asiat uudelleen, mutta paljon laveammin, siteeraten ryöp-pynä kaiken maailman kansainvälisenoikeuden asiantuntijoiden mieli-piteitä. Näytti ilmeiseltä, että Haataja oli huolellisesti valmistautunut näitä otteluita varten - sieltä tuli kuin veivistä vääntäen. - Kun hän oli puhunut puoli tuntia ja näytti ilmeiseltä, että oltiin vasta alkulauseessa, sanoi Suomen valtuutettu Seylori minulle, että eikö mennä vähän tuonne syr-jemmäs levähtämään. Hän arveli Haatajan kyllä kelpo tavalla yksinkin pärjäävän.

Tyttöjä Suomen ja Norjan rajapyykillä v. 1948. Kuva: Hämäläinen Antti. / Museovirasto.

- Kuulehan, lisu, oletko kuullut millaista se tätä edellinen rajan tarkastus on mahtanut olla, puheli Heikel täytellen piippuaan punaisesta, kierre-kaulaisesta kumipussistaan.
- Isäni, Artturi Aleksanteri Manninen, joka vuonna 1897 oli rajantarkas-tushommassa mukana Enontekiön nimismiehen ominaisuudessa, on minulle kertonut jotakin siitä, mm. että venäläis-suomalaisessa valtuus-kunnassa silloin oli Suomen edustajana esittelijäsihteeri Johnsson, sa-ma mies, joka sittemmin nostettiin prokuraattoriksi nimellä Soisalon-Soi-ninen. Venäjää edusti eversti Markoff, myöhemmin Suomen ministerival-tiosihteeri Pietarissa ja eräs kartografi, jota oli kutsuttu Pavel-kapteenik-si. Kun siihen lisää majoitusmestari J. Rossanderin ja eräitä solttupoikia, oli venäläis-suomalainen valtuuskunta valmis. Itse rajankäynti hommas-ta ei ukko paljoa ole minulle kertonut. Muistan vain sen, että edellämai-nittu Pavel-kapteeni oli ollut niin viinaanmenevää laatua, että Markoffin oli ollut supistettava hänen viina-annoksensa yhdeksi pulloksi konjakkia päivää kohti, jonka hän oli saanut nauttia parhaan ymmärryksensä mu-kaan. Tämä sen jälkeen, kun oli todettu, että enempää hänelle ei miten-kään voitu antaa vaarantamatta valtuuskunnan hyvää mainetta.*

- Eikö pappasi ole kertonut mitään enempää, ei edes siitä Pavel-kap-teenista?kyseli Seilori näennäisesti välinpitämättömänä. Mutta, joka hä-net tunsi, tiesi, että makeinta maailmassa hänelle olivat juuri tällaiset Pavel-kapteeni-jutut.

- Ei ole, kuten sanoin-, mutta Suomemme pohjoisimman kievarin isäntä, herastuomari Fredrik Holmberg, Nuorgamista, joka oli mukana vene-miehenä ja jonka luokse vielä tulemme, on minulle tosiaan vähän jutellut samaisesta Pavel-kapteenista. Mutta sanon jo heti, ne jutut panen koko-naan hänen omaan tiliinsä - olkoot tosia tai ei.

Kerroin sitten, että valtuuskunnan tärkeimpänä tehtävänä näyttää olleen viinaksien viljeleminen. Sitä todistaa voimakkaasti esimerkiksi se, että Holmberg kävi erästä 90 kilometrin pituista matkan osaa varten osta-massa valtuuskunnalle Vesisaaresta 40 litran konjakkitynnyrin, erittäin vielä samaa ainetta kymmenessä pullossa, 10 pulloa viskyä ja 50 puoli-pulloa olutta. Holmberg on minua vannottanut, että jos kerron tämän jutun edelleen, tulee minun muistaa nimenomaan mainita, että oluet oli-vat puolipalloissa. Hän ei herastuomarina tahdo panna puheeseensa vähääkään ylitodellisten mittojen, eikä hän tahdo, että käytetyt alkoho-li määrät siten saataisiin näyttämään kohtuuttoman suurilta. Niin, norjalai-silla kuuluu olleen sitäpaitsi omat eväänsä. Eväitten riittävyys olikin nä-kynyt siinä, että koskien kulkeminen - silloin matkattiin vastavirtaan - jär-jestettiin aamupäiviksi, silloin herrat olivat paremmassa kävelykunnossa - eritoten Pavel-kapteeni.

Ylä-Jalven kohdalla oli Pavel-kapteeni - siihen aikaan hän vielä sai enemmän kuin yhden konjakkipullon päivää kohti - sitten kerran kiiven-nyt koivuunkin, huudellut ja laulanut siellä aikansa; "vsie govorjat shto ja mnogih ljubjuu" - kaikki sanovat, että minä monta rakastan, - oksennel-lut, eikä lopuksi ollut enää päässyt puusta alas muuten kuin, että koivu oli täytynyt hakata poikki. Paavel-kapteeni oli tulla tärähtänyt koivun mukana maahan ja pantu sen päälle Tenojokeen virkistymään ja vilvoit-telemaan kuumaa päätänsä.

Moberg, silloinen Utsjoen nimismies, oli ollut hummaamista vastaan, mutta oli Soisalon-Soininen sanonut, että valtuuskunnalla oli paperit pa-remmasta paikasta kuin Mobergin muotoiselta - jotta paras kun piti suunsa kiinni.

Kun olin lopettanut, vaikenimme molemmat. Seylorii maisi sauhun ohu-esta piipunvarresta, kieräytti pari sinistä savurengasta kesäiseen ilmaan ja virkahti sitten:
- Kyllähän tämä reisu onkin mitätön.
- Tämä reisu?

Inarinjoella.

Kaarasjoki, Spinenjarga, kesäpaikka v. 1925. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Päivät pälyivät, pilvet nukkuivat liikkumattomina pumpulipalloina tuntu-reiden yllä. Veneet lipuivat hiljalleen Inarijoelta suurelle, Jäämerta kohti luisuvalle Tenolle. Elämä oli unelma.

Karasjoen suulle tultaessa, ehdottivat norjalaiset, että eikö työn välissä mentäisi katsomaan Karasjoen kaunista erämaakylää. Miksi ei, se sopi. - Ja täytyy sanoa, että Karasjoen pieni kirkonkylä onkin suurenmoinen, kerrassaan keidas. Se on kolmesataa asukasta käsittävä tiheä rykelmä taloja, täydellinen - ehkä Norjan täydellisin - lappalaiskylä, jonka muina asukkaina on vain jokunen norjalainen virkamies. Kylä sijaitsee saman-nimisen joen varrella, kahden penikulman päässä siitä paikasta, missä tämä joki ja Inarijoki muuttuvat yhteentullessaan Tenojoeksi.

Asetuttiin pariksi vuorokaudeksi kylän tunturimajaan, mikä oli ennem-minkin matkailijakoti. Se oli todellakin virkistävää, sillä olihan kulunut aikoja siitä, kun valtuuskunnan herrat olivat maanneet kahden lakanan välissä.

Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun illalla oli saavuttu mahtavasti - Norjan lippu Klingenbergin, Suomen lippu Haatajan veneen perässä leikkien - lapinkansan uteliaana pilkistellessä ja lappalaistyttöjen Suo-men sotapoikia pälyillessä, kylän rantaan - seuraavana päivänä tuli Heg-ge pyhävaatteissa pyytämään herroja tänään päivällisille luokseen.

Ei ollut tietoa, miten juhlallista kaikki tulisi olemaan, ja se tuotti hiukan päänvaivaa. Arveltiin, ettei kai tuntureiden koluajilla voitu vaatia mitään tavallista, kyllä kai jokainen tiesi millaisessa kunnossa ihminen tällaisella reisulla oli. Juhla-kelpoisuuttamme parhaiten kuvaa Seilorin arvostelu: - Sinä, lisu, olet kuin suomalainen, minä kuin norjalainen jätkä.

Yksi kapistus oli Haatajalle ilmestynyt, jota hänellä ennemmin ei tällä matkalla oltu nähty - keppi, herraskeppi. Oliko hän sen kannatuttanut yli tuntureiden "Käsivarren" nokasta asti, vai oliko hän sen lainannut tun-turituvan hoitaja Nilseniltä, en tullut ottaneeksi selvää. Oli se vain.

Minä istuin harmajassa, likaisessa sarkatakissani juhla-asussa olevan talon emännän vieressä ja hikoilin tekeytyen mahdollisimman luonnolli-seksi. Minusta näytti, että Seylori ei voinut paremmin. - Päivällinen oli suurenmoinen, ei vain tunturista irtipäässeen mielestä; se täytti suuret-kin vaatimukset. Mitä sanotte; ruoat monet, viinit kahdet, vastapuhjen-neita vaaleanpunaisia ruusuja pöydällä ja jokaisen lautasen viereen sirotettuna, daameja - ei lappalaisdaameja -, puheita, lasien kilinää - skål, skål.., mitä sanotte? Nydlig? niin, nydlig, storartat! Lappalaiskyläs-sä!

Ensimmäisenä nousi puhumaan Haataja. Hän ei maininnut sanallakaan syväväyläysperiaatteesta eikä keskiväyläperiaatteesta. Ei, ei - se oli aivan jotakin toista. Ja minä kun olin luullut, että hän ei koskaan suostui-si puhumaan muusta kuin näistä ja maanmittauksesta ja taloustieteestä ja - -

Utsjoen nimismiehen virkatalo Onnela. — Valok. Betty Väänänen.

Onnelan emäntä soittaa vierailleen. Valok. Betty Väänänen.

Tenojoella tarkasteltiin veden leikkelemiä laajoja hiekkasärkkiä ja todet-tiin, että väylä saattoi olla milloin missäkin. Jos sen nyt merkitsit tähän, ei ensinkään ollut varmaa, oliko se siinä ensimmäisen sadeveden nos-taessa Tenojoen pintaa. Senpä takia jäivätkin viivat näillä seuduin enti-selleen karttoihin, sillä kovin tarkkana ollen ne saisi muuttaa paikasta toiseen joka kesä useita kertoja. Yli kymmenen penikulmaa kuljettiin niin parissa päivässä ja saavuttiin sitten heinäkuun viimeisenä Levajoen tun-turimajalle. Siinä on paikka, johon sopii soutaa sen, joka tahtoo viettää rauhaisan, kodikkaan hetken suuren luonnon keskessä.

Levajoella luopui Hegge meistä; oikea mies edustamaan Norjaa tällä kaukaisella rajalla. Sijaan tuli Polmakin nimismies, suomalaissyntyinen Richard Kollström, jolle moni suomalainen ja meidän puolen rajalappa-lainen on jäänyt sylillisen kiitollisuudenvelkaa. - Jos minulla olisi valta, jos kuuluisin suuriin herroihin, antaisinpa heille molemmille "Valkoisen Ruusun", sillä -- - no, ei puhuta poljoksi.

Tultiin edellä hyvää vauhtia pitkin rajajokea liehuvin lipuin ja saavuttiin Utsjoen nimismiehen virkatalolle, Onnelaan. Sen on rakentanut valtio, eikä ole unohtanut rakentaa sitä sellaiseksi kuin se 300 metrin päähän rajasta on ollutkin rakennettava. Utsjoensuulla viivyttiin pari vuorokautta. Katseltiin vuorostaan Suomenkin puolta. Meidän täytyi nyt puolestamme Onnelassa yrittää parastamme, mutta varjoon siinä auttamattomasti jou-duttiin Karasjoen juhlallisuuksia muistellen - senhän arvaa.

Muutamana iltana, kun Haataja norjalaisten kanssa oli mennyt katso-maan Utsjoen kivikirkkoa kuuden kilometrin päähän - Utsjoen kirkolla on vain kirkko ja pappila sekä tyhjiä kirkkotupia - olimme me Seylorin kans-sa jääneet Onnelaan ja juttelimme ajankuluksi mitä kulloinkin äkkäsim-me. Seylori makoili sohvalla jalat tuolille nostettuna, kärskytteli rakasta piippuaan ja näytti toisinaan olevan nukahtamaisillaan. Minun laitani ei ollut paljon kummempi. Yht`äkkiä heilautti Seylori itsensä pystyyn, meni kirjahyllyni luo, tarkasteli sitä kauan mitään virkkamatta, pysähtyi sitten Nietzschen koottujen teosten kohdalle, veti ulos kuudennen osan, aukai-si sen - kuten minusta näytti umpimähkään - ja luki:
- Meinen Tod lobe ich eiich, denfreien Tod, der mir kommt, weil ich will -omaa kuolemaani minä ylistän teille, vapaata kuolemaa, joka saapuu, koska minä tahdon. Hän lippasi kirjan kiinni, asetti sen huolellisesti suo-raan riviinsä ja jutteli, piipun rentona riippuessa hänen pienessä leuas-saan:

- Olinko minä lukenut sen kohdan?
- Olin kyllä.
- Mitä pidin siitä?

- Menihän se, mikäpä siinä.

- Eikö meidän kummankin nuoremmat veljemme olleet kolmanna kevää-nä vapaaehtoisesti luopuneet elämästä?

- Olivat.

- Tiesinkö minä, että hän olisi tehnyt samoin, ellei veli olisi ennättänyt ennen?

- Enpä tiennyt, mistäpä minä sen olisin tiennyt.

- Uskoinko minä, että ellei hänellä olisi vanhaa isää, hän tekisi sen nyt; uskoinko, että hän tulisi sen tekemään heti isän kuoleman jälkeen?

- No, saatoinhan uskoa.

- Olinko sitä mieltä, että kuolemasta olisi tehtävä juhla, suuri juhla?

- Katsos, sanoi hän ottaen piipun suustaan, - ei silti, että minä olisin elä-mään erikoisemmin kyllästynyt, ei silti - mutta vapaaehtoisessa kuole-massa on pirusti ajatusta, paljon enemmän kuin joku luuleekaan. - Oletko muuten lukenut Hauptmania?

Nuorgamin kievari, Suomen pohjoisin. — Valok. V. Seppälä.

Kovin pähkinä sinä aikana, jona minä seurasin komissioneja oli Ala-Jal-ven könkään alustassa, siinä,missä joki kaksi karisaarta muodostaen haarautuu kolmeksi.

Norjalaiset olivat tähän mennessä kärsineet niin monta tappiota, että he olivat päättäneet nyt saada hyvityksen. Kysymys ei ollut niinkään paljon noista kivikareista kuin siitä, että norjanpuolen asukkaat, venekenttä-läiset, tahtoivat kaikin mokomin saada rajan siirrettyä norjanpuoleisim-masta väylästä joko toiseen tai - mikä parempi - kolmanteen väylään. Tämä siksi, että he halusivat päästä yksin isänniksi tässä väylässä ole-vaan erinomaiseen lohiapajaan.

Norjalaisten asiantuntija Kollström otti minut syrjään kahdenkesken ja sanoi, että norjalaiset eivät tulisi nyt missään tapauksessa vaatimukses-taan perääntymään. Vastasin hänelle hymyillen, että raja luonnollisesti siirrettäisiin vaikka Suomen tunturiin, jos se siinä vain kulkisi syvintä uo-maa ja vastaisi syväväyläperiaatetta. Olinhan minäkin jotakin jo oppinut.
Klingenberg ja Nissen aloittivat hyökkäyksen vaatimalla rajan siirrettä-väksi siihen uomaan, joka oli lähinnä Suomen rantaa. Mitä sanoi Haa-taja?

- Kyllähän sen tietää.- -siihen nähden -- ja ottaen huomioon -- sekä -- et-tä -- kuin myös , niin ja koska --- ei ollut epäilystäkään siitä -- -samalla kun ei myöskään saanut unohtaa - Hän puolestaan olisi ollut taipuvai-nen, mutta suomalainen valtuuskunta kokonaisuudessaan mistä seurasi, että --- Näin asiain ollen suomalainen valtuuskunta ei voinut olla samaa mieltä norjalaisen valtuuskunnan kanssa, vaan katsoi, että raja oli - oi-keudenmukaisuutta silmällä pitäen pysytettävä entisessä, norjan puo-leisessa uomassa.

Norjalaiset peräytyivät melko pian ensimmäisistä asemistaan asettuen toisiin ja ehdottivat, että pantaisi riita kahtia, vedettäisi raja molempien saarien välistä. Haataja tietenkin sanoi siihen, että hän kyllä puolestaan, mutta —.

Olimme tulleet siihen paikkaan aamupäivällä, siirtyilleet sitten päivän mittaan rannalta rannalle, karilta karille. Oli puhuttu, viitottu, näytetty, va-kuutettu ja vastavakuutettu, mutta turhaan - asia ei selvinnyt. Haataja tahtoi ajaa norjalaiset takaisin omaa rantaansa vasten, kun nämä taas pysyttelivät itsepintaisesti keskimmäisessä väylässä. - Nyt sai Haataja pakasta uuden valtin. Hän löi sen tiskiin - katsokaapa tätä! Mitataan ja kartotetaan koko seutu, koko tämä lavea suisto! Kyllä selviää.

Sanattomiksi menivät ensin norjalaiset. Sitten he ilmoittivat, että heillä ei ollut mukanaan täyttä ammattivoimaa näin suuren työn suorittamiseen,- mutta eikö sopinut, että kysymys jätettäisiin ensi kesään, jolloin Norja lähettäisi paikalle miehet, jotka ottaisivat tarkan selon asiasta? Erinomai-sesti Haatajan puolesta; mutta koska kerran rajankäynti oli uskottu mei-dän tehtäväksemme ja suomalainen valtuuskunta kokonaisuudessaan ei, niin totta kai se myös nyt loppuun suoritettiin. Insinööri Seppälä sai-si heti seuraavana aamuna ryhtyä työhön.

Seuraava päivä makailtiin sitten Suomen pohjoisimmassa kievarissa, Seppälän ja Flaten apureineen ankarasti mittaillessa Ala-Könkään alus-toita. Tuloksista nähtiin, että Haataja oli ollut oikeassa; Norjan rannan väylä oli luonnollisesti syvin.

Mutta norjalaiset eivät antautuneet sittenkään, ei ainakaan tällä kertaa. He sanoivat, että puhutaan asiasta myöhemmin, loppu kokouksessa Helsingissä ja jatketaan nyt vain matkaa.

Päästiin vihdoin siis Nuorgamistakin lähtemään haulipyssyjen sylkiessä kunnianlaukauksia herastuomarin komennon mukaan ja saavuttiin puo-len tunnin matkan jälkeen Suomenmaan pohjoisimpaan kärkeen. Siinä noustiin maalle ja sanottiin hyvästit veneille ja Tenojoelle, sillä uusi noin 150 kilometrin matka Patsjoelle oli alkava. - Samana päivänä kuljettiin vielä penikulman matka yli korkean Hammastunturin Polmakjärvelle. Va-ratut kantohevoset oppaineen oli lähetetty oikotietä Polmakjärven etelä-päähän, mihin suomalainen valtuuskuntakin yöpyi. Siinä paikassa kat-sottiin minun asiantuntemukseni loppuvan, sain palata kotiin.

Mutta lukija ehkä olisi vielä utelias tietämään, miten se Ala-Könkään väyläjuttu lopultakin päättyi, se jossa norjalaiset olivat päättäneet voittaa ja joka täytyi lykätä Helsingissä ratkaistavaksi.

Niin, siinä voitti - HAATAJA.