Kirj. Kehvas. / Rajaseutu 1934.

Rajaseudun kuvia 2.


Tunturit kuuluvat oleellisesti Lappiin ja lapinmatkailuun. Utsjoki-matkal-lamme ei meillä kuitenkaan ole ollut tilaisuutta tunturille nousemiseen. Olemme Inarista tullessa, kuten pakinasarjani viime luvussa kerroin, kul-keneet tosin Petsikon selkosen päästä päähän ja ihailleet tunturimaisia näköaloja. Mutta Petsikko ei ole tunturi kuitenkaan. Sen selkosella kas-vaa metsää, tosin laihaa lapinkoivua, mutta metsää kuitenkin. Tunturi kohoaa metsärajan yläpuolelle - siinä juuri tunturi eroaa vaarasta. Mutta nyt olemme merkinneet matkaohjelmaamme tunturipäivän.

Ailigas-nimisiä tuntureita on Lapissa ainakin kaksi. Lapissa muuten usein toistuu sama nimi, olkoonpa sitten kysymyksessä tunturit, kosket, järvet tai muut. Suuntaamme nyt matkamme sille Ailigakselle, jonka lä-hellä Utsjoen kirkonkylä sijaitsee.

Kylän kauppias, reilu lappalaistar, antaa meille venheensä, jolla melom-me yli Utsjoen,ja sitten silmämäärällä tunturia kohti. Eksymisestä ei ole pelkoa, sillä olemme aivan tunturin juurella. Nousemme, yhä nou-semme. Tunturille noususta voisi sanoa, että se on samalla vaikeata ja samalla keveätä. Rinne aiheuttaa ponnistelua, melko raskastakin. Mutta yhä uudet ja uudet "saavutukset", korkeammalle kohoilu ja ylemmille ilmoille pääsy, irtauttaa mielialan. Vaivat unehtuvat. Yhä laajemmat nä-köalat eteen avartuvat. Astutaan, mutta aika paljon myös istutaan. Tun-turinnousijan palkka tosiaan on istahtaminen, levähtäminen. Silloin hän nauttii siitä, mitä silmiin näkyy.

Tuuli käy pohjoisen suunnalta. Valitsemme suojaisen rinteen, johon lei-riydymme. "Eltari" laittaa kivistä keittopaikan ja tekee tulen. Keittopuita ei ylhäällä tunturilla ole useinkaan saatavissa, siksi niistä olemme pitäneet huolta noukkimalla tullessamme risun sieltä, toisen täältä, niin että läm-mittäjällä on keittopuita enemmän kuin tarpeeksi. "Emäntä" panee pan-nun kiehumaan, ja me muut lepällemme vaivoistamme. Lapin kuuma aurinko paistaa hellittämättä. Se tekee lopullista kesää tällä tunturilla. Lumi tunturirotkoissa sulaa aivan silmissä. Nimittäin täältä etelän puolelta; pohjoisrotkoissa on sitä vielä runsaasti, eikä se niistä aivan loputtomiin lähdekään.

Ailigas-tunturilta näkyy laajasti niin Ukko Pekan kuin kuningas Haakonin-kin maata. Paljon siellä kauempana on vielä lunta. Varsinkin Norjan puo-lella on vielä kesänteko kesken. Raste-Gaisa, Tenon Norjan puoleisella rannalla, on tuntureista huomattavin. Se on valtaavan suuri lumimöhkä-le, tai paremmin möhkälesarja, jota jo Petsikolta Utsjoen ja Inarin rajoilla olimme tarkkailleet. Täällä olemme siitä noin peninkulman päässä, ja nyt sen ääri- ja korkeusviivat ovat suhteellisen selvinä näköpiirissämme. Majatalossa olimme kuulleet, että vesi Tenojoessa nousee noin 20 sm vuorokaudessa. Tämän sanottiin aiheutuvan etupäässä siitä, että lumi Raste-Gaisalla on ruvennut sulamaan. Kaikilta Lapin tuntureilta on näkö-alat laajat, ja muuten samaa kallioista karumaata loppumattomiin, mutta Ailigas-nähtävyyksiin tuopi Tenon ja Utsjoen viivakierrot virkistävää vaihtelua. Asutusta ei satu silmiin juuri muualta kuin Utsjoen suusta ja Tenon rannoilta.

Kun ihminen Helsingissä tai jossain muussa lannanmaan asuinpaikassa touhuaa ainaisen työn ja loppumattomien kiireiden keskellä, tuntuu sil-loin melkeinpä mahdottomalta ajatella päiväkauden laiskana loikomista jossain Lapin tunturin kalliokielekkeellä. Mutta niin se vaan on, että lais-kuuskin on hyvä lahja, kun sen oikein ja tunnollisesti käyttää. Lapinret-keilyssä, kuten muussakin matkailussa, täytyy olla tarpeeksi aikaa. Ret-keilijän täytyy muistaa, että yksitoistakymmenes käsky kuuluu: ei sinun pidä hätäilemän. Ja täytyy noudattaa tätä käskyä tai oikeammin kieltoa. Hyvä on tehdä matkaohjelma, ehkäpä tarkkakin, mutta ehdottoman kiin-teihin sitoumuksiin aikaan nähden on paras olla edeltä päin menemättä. Paras säilyttää "vapautensa" - niin että on mahdollista esim. Ailigastun-turilla kuluttaa jopa kokonainen päivä. Laiskuuden ja ahkeruuden suh-teissa näyttää vallitsevan sama laki kuin muissakin ihmisolennon asiois-sa, nimittäin että luonto vaatii osansa. "Sesongin" aikainen touhu ja töi-den paiskinta panee välistä aika lujalle ihmisen syntiset hermot, ja siksi on oikein hyvä, että on olemassa erinäisiä Ailigastuntureita asianomaista vastavaikutusta varten. Ja suurin siemauksin tästä "vaikutuksesta" nau-timmekin. Täällä Ailigaksen rinteellä on ihminen irti meluisasta maail-masta. Ei kukaan käske, joskaan ei kielläkään. Ei soi puhelin, eikä ovi-kello. Eivät hurise autot eivätkä raitikkavaunut, eikä posti työnnä kaina-lollista sanomalehtiä oviluukusta sisään.

Emme tietystikään samalla rinteenkielekkeellä koko päivää kuluta. Kei-tämme ja paistamme, perinpohjaisesti loiomme ja lepäämme tällä eri-koislaatuisella leiripaikalla, mutta tutustumme toki muuhunkin tunturiin ja sen eri huippuihin. On nousuaja laskua, kapuamista ja kiipeämistä. Ja niin se päivä kuluukin. Vietämme vielä, muutamia hetkiä äsköisessä lei-rissä, jota emme aluksi yritä uudelleen löytää. Koetamme painaa näkö-alojen kuvat syvälle mieliimme, sillä on melko todennäköistä, että kuluu aikoja ennen kun olemme toistamiseen Ailigastunturilla.

Seuraavan päivän vietämme Tenon varressa. Retkeilyä ja leiriytymistä. Nähdään sellainenkin näky, että lappalainen kyntää kääntöauralla, lapa-laistakissa ja -hatussa. Kuntaan on ostettu kolme auraa, joita lainataan kuntalaisten käytettäväksi. Kun myöhemmin olen tätä etelässä kertonut, on säännöllisesti kysytty, että poroko veti auraa. Ei, pojat! Ei poro jaksa vetää niin painavaa kuormaa. Hevonen kyntöön tarvitaan. Muokattuun maahan kylvetään rehua ja heinää

Leiri on nyt Tenon rannalla. Virranvuon tausta on ulkomaata. Vastapäätä on pieni lappalaiskylä. Se ei ole millään tavalla erilainen kuin vastaavat asuinpaikat tällä puolen joen, vaikka onkin ulkomaata. Samoja lappalai-sia. Siellä kukkuu Norjankäki, jonka ääni kantaa valtakunnan rajan yli tullivapaasti. Mutta mikäs salakuljettaja tämä on? Varis, Suomen tasa-vallan tuttu harmaaveli, kohottihe siivilleen, lensi yli joen ja asettui istu-maan lappalaistalon aitan katolle. Merkillistä maailmankansalaisuutta ja passirajoista piittaamattomuutta! Norjan puoleiselle rannalle on vedetty puhelinjohto. Mutta tulevalla viikolla kuulemma aletaan vetää meilläkin puhelinlankaa Utsjoen suusta alas Nuorgamiin, maamme pohjoisimpaan mutkaan.

Tenon virta vierielee Jäämerta kohti. Kymmenkunnan peninkulman päässä tapaa se päämääränsä, jonne se näkyy ahkerasti kiirehtivän. Virran pinnassa molskahtaa jotain. Se oli lohi, nähtävästi.

Lohi - siitäpä kalasta tätä nykyä puhutaan täällä paljon. Lohi nousee me-restä ja sen pyytämistä harrastetaan parhaallaan Tenossa ja Utsjoessa. Majatalossa asuu kuopiolainen liikemies, joka kolmattatoista kesää viet-tää Lapissa. On siinäkin jo "lapinkärpästä" tarpeeksi. Hän onkii lohia, tie-tysti. Eilen sai hän ensimäisen suuren kalansa tänä kesänä. Sen paino oli 19,4 kiloa. Illansuussa kotiuduttuamme majataloon odottaa meitä lohikeitto. Päät, pyrstöt y.m. näet keitetään ja syödään, samoin pienet lohimulloset (sellaisenkin parinkilon "sintin" sai eilen Kuopion kalamies), mutta muu lohenliha suolataan ja lähetetään talvella kalastajan kotiin.

Käväisemme taas parissa lappalaistalossa. Eräs meistä ostaa kenkähei-niä tuliaisiksi etelään. Lappalainen käyttää jalkineissaan ja käsineissään heinää sukan ja kintaan asemesta.Heinä valmistetaan määrätyllä taval-la. Sen tekevät naiset. Ja naiset valmistavat jalkineetkin ja muut puki-met, miehillekin. He muokkaavat myös pukimiin tarvittavat nahat ja kier-tävät ompelusäikeet. Lappalaisnaiset ovat käteviä. Vaatepukimiin tuo-daan tietysti kangas valmiina, mutta itse vaatekappaleet tehdään kotitöi-nä. Ja miten komeita ja aistikkaita erityisesti naisten pukimet ovatkaan! Ei ihme, että matkueemme naiset niihin ihastuvat ja ostavat ja tilaavat niitä juhlapukimikseen.

"Tunturipannu" tunturin huipulla.

Tenojoelta. Kuva: Emil Sarlin. / GTK.

Kirkkotupia Utsjoen kirkolla.

Juhannusaattoon on tultu. Lappalaisia kulkee majatalon ohi kirkolle. Mutta kokkoa tai muuta juhannusjuhlallisuutta ei ole. Hieman odottama-tonta meistä eteläläisistä. Meidän on siis saatava juhannusaaton ilot omasta itsestämme ja - lohikeitosta, mistä jo edellä mainitsin. Ei muuten hullumpaa ollenkaan! Itse kalastaja, se kuopiolainen johtaja, on myös mukana aterialla. Hän hakee liemestä esiin lohen poskiluun, katsoo sen vuosirenkaista kalavainajan iän, opettaa meitäkin tähän tuntemisen tai-toon, selittää lohenongintavehkeitä ja vapojen hintoja, kertoo luonnolli-sesti kalastusjuttujakin j.n.e. Kolmentoista kesän kokemus Lapin lohen-ongintavesillä ja yleensä Lapissa onkin kunnioitettava saavutus, ja kertomisaineistosta ei ole puutetta.

Juhannusaaton aurinko Utsjoella ei suinkaan laske, mutta tällä kertaa sattuu se piileksimään pilvien takana. Eihän meille keskiyön aurinko mi-tään uutta olisi, sehän on ollut jokapäiväinen, oikeammin jokaöinen tuttu juttu matkallamme, mutta olisi tuon auringon mielellään juhannusyönäkin katsonut, kun tässä kerran ollaan Suomen pohjoisimmassa pitäjässä.

Mutta sitten huomenna, itsenään juhannuspäivänä, on Lapin aurinko esillä jälleen.Ja nyt kirkolle ja kirkkoon! Kävellään viiden kilometrin mat-ka Utsjokivarren suuntaa ylös s. o. etelään päin. Siellä on kirkko rinteel-lään Maddajärven rannalla.

Kirkkotuvissa ja pihamailla on nyt elämää. Pitkät viikot tyhjinä odottele-vat pikkutalot, joissa on pieni tupa ja eteinen, ovat saaneet asukkaita. Tupia on kymmenkunta,kaikki suunnilleen samanlaisia. Lukuunottamatta erästä, kaksihuoneista kunnantupaa, ovat tuvat yksityisten omistamia. Niinpä siellä on kauppias-lappalattarella, jolta olimme venettä lainanneet ja jonka kauppakojussa joitain pikku ostoksiakin eilen teimme, oma tu-pansa, Outakosken opettajalla Jouni Guttormilla omansa, mainitakseni pari tuttavaa tuvanomistajaa. Kummulla ja pihoilla tupain välissä seisok-sii Lapin neitosia, kaikilla päässään kappir, punainen myssypäähine, jos-ta riippuu kaksi pitkää nauhaa, sekä yllään koristeinen kansallispuku, johon useimmiten kuuluu värikoristeinen hartiahuivi.

Meidän konsulenttimme oli kaikessa salaisuudessa ostanut itselleen kappirin, ja kun hän tämä päässään meni lappalaistyttöjen joukkoon, pi-teli vähällä, tokko me häntä ollenkaan "omaksemme" tunsimme - niin lappalainen päähine muuttaa ulkomuodon. Miehet istuskelevat ranta-kummuilla omissa ryhmissään. Kaikki poikkeuksetta ovat lapintakissa, mutta useilla ei ole neljäntuulenlakkia, vaan tavallinen huopahattu. Miehentakki on mustaa verkaa, koristeet punaiset. Heidän muotinsa ei vaihtele lainkaan, kaikki ovat samanlaisessa takissa. Jalkineina on lap-palaisilla yksipohjaiset paulakengät, niin miehillä kuin naisillakin. Kesäi-sellä kirkkomäellä ei näe nahkavaatteita, ei peskiä, ei poronnahkahou-suja eikä säpikkäitä. Punainen ja musta ovat valtavärejä, ja ensinmainit-tu antaa väkijoukolle varsinaisen väriloiston.

Pistäydymme kunnantupaan. Kaikki penkit ovat täynnä istujia, mutta meille valmistetaan heti tilaa. Juttuihinkin päästään vanhemman mies-väen kanssa. Eräällä on Lapin Sivistysseuran julkaisema lapinkielinen sanomalehti. Hän lukee siitä aina pikku pätkän, lisää sitten omiaan, jol-loin kaikki hörähtävät nauramaan. Jotain sukkelaa siinä on, mutta me emme ymmärrä mitä. Myöhemmin selvenee, että utsjokelaiset ovat tyy-tymättömiä lehdessä käytettyyn kieleen, sanovat sitä virheelliseksi, ja siitä aiheutuu tämä pikku pilkanteko. Joudumme myöhemmin myös kes-kusteluihin lapin käytöstä kirjakielenä ja silloin käy selville että utsjokelai-set, joiden kanssa asiasta puhumme, eivät hyväksy "inarinlappia" kirja-kieleksi, vaan olisi heidän mielestään siksi tai ainakin sen pohjaksi ase-tettava "norjanlappi". Ollaan aika lailla tyytymättömiä "inarilaisiin" suun-nitelmiin. Kunnantuvassa ja sen kamarissa tungeksii vahvasti kirkko-kansaa, m.m.nuorisoa on varsin lukuisasti.

Nappailemme eräitä kuvia pihakentällä, ja jopa siinä on kello kiertänyt kirkonmenojen alkamisiin. Kirkonkello soi aamusoiton. Läheisestä pappi-lasta kävelee jo kirkkoherrakin lukkarin kanssa, edellinen tavallisessa luterilaisen papin puvussa, mutta jälkimäinen lappalaisasussa.

- Burist burist (päivää päivää), tervehtii kirkkoherra kokoontuneita seu-rakuntalaisiaan. Heti hän huomaa myös etelän vieraat: ystävällinen kut-su pappilaan kirkkokahvilleja varoitus että ei suinkaan kenenkään mat-kaan kuuluvista pidä jäädä pois.

Kirkossa on vanha "aggain" ja "poikain" puolen jako, aivan poikkeukse-ton. Edellinen, käytävän vasemmanpuoleinen penkkirivistö, täyttyy heti. Punaisena on kirkonpuolisko naispäähineistä. Mutta miesten penkit täyt-tyvät hitaammin. Kirkonmenot alkavat. Urkuja ei ole. Lukkari, omanpitä-jän mies, istuu saarnatuolin vastaisess akorokepenkissään.

- Ah herrani, sydäntäni, - lukkarin tenoribaritooni kajahtaa voimakkaasti hyvä akustisessa kivikirkossa . ..

Meistä eteläläisistä tuntuukuin sadulta. Tutut kirkonmeiningit, mutta kui-tenkin .. . Lappalaiskansan kanssa kirkossa, kaukaisimmassa Lapissa, josta likimpään maantien päähän on kymmenisen peninkulmaa, siinä on tarpeeksi mielen herkistäjää näin ensi kerralla.

Kirkkoherra astuu alttarille, kuten aina, mutta alttarin viereen asettuu harmaapartainen mies lapinpuvussa. Hän, entinen katekeetta, on papin sanojen lapintaja.

- Isän ja pojan ja pyhänhengen nimeen. Amen.
- Aci ja barni ja bassivuoiza nammi.

Vanhan lapintajan ääni vavahtelee. Me vieraat emme tunne kielen sano-ja kuin sattumalta jonkun harvan. Mutta tämä lauseittain toistuva kirkko-herran puheen lapinnos vanhan lapinpukuisen utsjokelaisen kääntäm-änä tekee juhlallisen, vakavan vaikutuksen. Vaikka kirkossa tuskin on yhtään lappalaista, joka ei ymmärtäisi kirkkoherran suomalaista sanon-taa, tunnemme eräänlaista ylpeyttä siitä, että kansankirkkomme tarjoaa Lapin kirkkokansalle, piskuiselle kansalliselle vähemmistölle, tilaisuuden kuulla omalle äidinkielelleen käännetyn saarnan suurena juhannusjuh-lana. Varmaan on tämä omansa lähentämään ja lämmittämään Suomen lappalaiskansan ja muun maan välejä.

Rippisaarna lapinnetaan, samoin päivän saarna saarnatuolista, johon kielenkääntäjä asettuu kirkkoherran rinnalle, toistaen virke virkkeeltä suomen sanat lapiksi. Varsinainen alttaripalvelus ehtoollisen jakoineen ja messuineen käy yksin suomeksi. Kuulutuksia luettaessa m.m. on mainittu, että jumalanpalveluksen päätyttyä vihitään kirkossa pariskunta. Ja kun viimeinen virsi on veisattuja kirkonkello soittanut tavanmukaisen loppuläppäyksen, alkaa kello soida eräänlaista lyhyttä, hälytyksen ta-paista kielestäsoittoa. Se on soittoa hääparin kunniaksi. Hääpari nousee kirkonmäkeä saattueessa. Eellimäisenä on tietenkin sulhanen ja mor-sian. Sitten seuraa yhdeksän morsiustyttö- ja sulhaspoikaparia, jotka asettuvat kirkossa morsiusparin kahden puolen, alttarin eteen. Sulhanen asettaa komean hattunsa alttarinreunalle, sulhaspojat pitävät käsissään päähineitään. Vihkiminen, suomeksi, tapahtuu tavallisten käsikirjakaa-vojen mukaan. Juhlallista on. Kirkossa on kansaa runsaasti. Vihittävät, samoin kuin saattajaparitkin ovat parhaimmissa pukimissaan. Toimitus on alkanut ja päättyy virrellä. Vihitty pariskunta saa kirkkoherralta raa-matun häälahjaksi. Jälleen alkaa kirkonkello soida nopeata kielestä-soittoa, ja hääkulkue marssii pois samoin kuin on tullutkin.

Kunnantuvalla alkavat sitten häät, jonne mekin saamme kutsun. Mutta sitä ennen menemme pappilan kahville.

Pappilan suojiin kokoontuu suurehko vierasjoukko: kaikki kirkossa olleet etelän ja paikkakunnan suomalaiset, äsken vihitty pariskunta, lukkari Laiti, jumalanpalveluksessa lapintajana toiminut entinen katekeetta Holmberg ja joukko seurakuntalaisia. Ystävällisenä isäntänä ja emäntä-nä vierasjoukossa liikuskelevat kirkkoherra Erkki Vuornos rouvineen. Kun vieraita on lukuisasti, vie isännän isäntävelvollisuus ajan niin, ettem-me saa tilaisuutta puhutella häntä muuta kuin lyhyitä hetkiä. Sen verran kuitenkin, että saamme kuulla hänen olleen neljä vuotta pastoraatissaan ja viihtyvän hyvin Lapissa. Joudumme juttuun paikkakunnan isäntien kanssa, ja silloin tulee puheeksi maantien saanti Utsjoelle ja kalastusolojen järjestely Tenolla - samat puheenaiheet, mitkä usein ennenkin ja myöhemmin matkamme aikana Utsjoella.

Vierasvaraisesta pappilasta siirrymme kunnantuvalle häihin. Niissä ei tanssita, syödään vain ja kahvia juodaan. Häävieraita on runsaasti, niitä tulee ja menee. Meidät sijoitetaan kamarihuoneeseen, jossa taijotaan kahvia - Norjasta tuodun vienerleivän kanssa. Morsiamen sisar, nuori lappalaisneito ja itse morsiankin toimivat häissä emäntinä. Kuten en-nemmin mainitsin, käyttävät lappalaiset n.s. yksipohjaisiakenkiä, joten heidän liikkumisensa lattioilla on äänetöntä. Lappalaisneito pujotteleksen hääväen välissä nopeana ja ilman kengänkopinaa, niin että saamme aiheen laskea leikkiä hänen liihoittelevan kuin enkeli, äänetönnä ja joka paikassaläsnäolevana. Hän osaa kyllä jatkaa leikinlaskua, kaipaamalla sentään siipiä.

Illemmalla on kirkossa vielä lapinkielinen jumalanpalvelus, seurojen ta-paan, ilman alttarimenoja.- Kirkkovieraat viipyvät sitten vielä kirkkomäel-lä yhtä ja toista tuumaillen ja toimitellen. M.m.toimeenpannaan huuto-kauppa erään lapinukon jäämistöstä, jolloin retkikuntamme "emäntä" suunnattomaksi ylpeydekseen onnistuu huutamaan mainitun lapinmie-hen puisen juomatuopin.

Juhannusjuhla päättyy, kirkontienoo tyhjentyy. Lähdemme mekin maja-taloomme. Kirkkorannassa on viisi moottorivenettä, jotka papattavat Maddajärvellä, kuletellen kirkkoväkeä järven pohjoisrantaan. Me käy-tämme rantapolkua s.o. tietä kirkoltakylään. Se on pyöräajokunnossa oleva polku, mutta aikalailla siinä saa nousta ja laskea maaston mäki-syyden vuoksi. Milloin ajettanee vaunuilla ja autoilla Utsjoen kirkolle ja pappilaan!. .

Kylän tiellä on vähitellen hiljaista. Pyhäpäivä kallistuu iltapuolilleen. Yksi ja toinen Lapin isäntä ja emäntä pistäytyy majatalossa, matkanvarrella. Kirkkotiellään viipyellyt, kaunis Lapin nuorukainen kulkee vielä tyttönsä kanssa kotipuoliin päin ... Odotetaanko vielä ensi juhannusta, vaiko jo ennemmin . .?

Lapin ilta yhä lähenee.

Etelän vierailla on ollut ennen elämätön juhannusjuhla.

Juhannus sattui sunnuntaiksi, ja maanantai aamuna jatkamme matkaa pohjoiseen alas Tenojokea pitkin. Jouni Helanderin moottorin kokassa liehuu jälleen Suomen ristilippu ...

Tämän kirjoittajalla on pikkupoika-ajoilta asti ollut erikoinen kunnioitus Tenojokea kohtaan. Miten lienee opettaja aikoinaan saanut syntymään lapsen sielussa sellaisen "herätteen". Olen karttaa silmäillessäni aina viipynyt Tenojoen kohdalla. Se on ollut mielestäni salaperäinen, pitkä Lapin joki, joka juoksee Ruijaan ja purkautuu Jäämereen. On kulunut kuitenkin joukko vuosikymmeniä, ennen kun tälle joelle olen päässyt. Mutta toivo joskus soudella Tenoa pitkin on nyt sentään toteutunut, sa-moin kuin jo aikaisemmin Aavasaksalla käyntini, joka myös kuului pikku-pojan haaveiluihini. Moottorimatkamme, joka nyt Utsjoen suusta alote-taan, on kuulemma kahdeksan peninkulman pituinen - saa sitä siis Te-non virtaa viiletellä aivan tarpeekseen.

Teno ei saa vettänsä mistään suuremmasta järvestä. Se ei siis ole eri-koisemman vesirikas. Se on kuitenkin pitkä joki, saaden alkunsa yhty-neistä Inarin- ja Kaarasjoista. Se on aika leveäkin, mutta verrattain ma-tala, paikoin. Moottorin perämiehemme tietää matalat ja karikot tarkoin, ja varsin turvallisin tuntein laskettelemme myötävirtaa. Joskus Jouni he-llittää hieman peräpotkijansa innostusta, harventaa hiukan tahtia mata-lammissa kohdin, mutta sitten taas päästää täyden pärinän masinaansa.

Kummallakin rannalla on lappalaisasuntoja, ja vaikea on sanoa, mikä olisi erotus Suomen ja Norjan puolen asutuksen. Joskus soutaa vene virralla. Pari moottorivenettäkin tulee vastaamme, toisen keulassa liehuu Suomen, toisen taas Norjan lippu.Väliin on aallon tyrskyntääkin, vähäis-tä kyllä, mutta sen verran sentään, että keulateljolla istujan istumille loi-kauttaa vettä. Istuja, matkueemme "eltari", sivilinimeltään Aarne, ei kui-tenkaan suuria sureksi näistä pikku kastumisista, remahtelee vaan nau-ruun ja tarkastelee kaukoputkellaan Tenon rantatienoita. Niin sitä mennä viiletellään, ja lappalaisasunto toinen toisensa perästä sivuutetaan.

Aivan rantakalteessa nurmikolla istuu nuori Lapin tyttö, katsellen virran vuota. Eräs joukkomme jäsenistä ei jaksa hillitä runokopukkaansa, vaan päästää sen hölkyttämään seuraavin värsytuloksin, mitkä on osoitettu Aarnelle, edellä mainitulle keulateljolla istujalle:

Lapin istuvi rannalla neitonen,

sitä kohti kiikaris käännä,

ja Jouni Helander, lappalainen,

sinne moottorinveivisi väännä!

Mut Aarne, Aarne se istuvi vaan,

kunis aalto housut sen kastaa.

Ei poika siitä säikähdä,

vaan raikkaalla naurulla vastaa.

Maddajärvi Utsjoen suvanto). Taustalla Utsjoen Kirkko.

Pariskunta vihillä Utsjoen kirkossa juhannuksena.

Fierranjoen talo ja Suarjepakti. Hen-kilöt oikealta vas. Antti Porsanger l. Elle Per Andaras, Aslak Paltto, Erkki Mikkola, Kristiina Paltto, Marit Palt-to, Klemet Antinpoika Porsanger. Kesä 1931. Kuva: Erkki Mikkola, GTK.

Moottorin olemme tilanneet koko suunnittelemaamme jokimatkaa varten. Kun Tenojoessa matkan varrella on kaksi koskea, Ylä- ja Alakönkäät, joiden lasku ei oikein mukavasti käy, nousemme Nivajoella maihin. Tälle paikalle on tasavallan valtio rakennuttanut noin 9 kilometriä maantietä. Aluksemme nostetaan pyörien päälleja vedetään hevosin pahimman kosken ohi. Joudumme jalkaisin kävelemään eräitä kilometrejä tätä yksinäistä maantietä, joka on rakennettu Tenon varteen, kauniiseen, vuoriseen maastoon. Alakönkään korkealla äyräällä keitämme kahvit. Siinä solautetaan venekin vesiin jälleen, ja Jouni laskee yksin, airoissa, sitä vielä jonkun matkaa alas. Suvantoon tultua odottaa hän meitä, ruuvaillen rukkiansa ja syöttäen sitä bensiinillä .Kosken alla on metrejä korkeat kinokset ahtojäitä rannalla. Tulvan laskeuduttua ovat näet virran kulettamat jäävuoret jääneet kuiville kiville. Jäät ovat kiskoneet mukaansa joukon ranta- ja pohjakiviä, suurempia ja pienempiä, siirtäen niitä ties mistä asti tänne Alakönkään rannalle, johon ne jäiden sulamisen jälkeen jäävät. Varsin havainnollista geologian opetusta! Osittain jääröykkiöiden lomitse, osiksi niiden yli keinottelemme itsemme vesirajaan, josta jälleen moottoriin ja yhä alemmaksi ja pohjoisemmaksi.

Nuorgamin kylässä nousemme maihin. On hauska tulla herastuomari J E. F. majataloon. Rehti isäntä on lapinpuvussa, mutta muuten hänessä ei huomaa minkäänlaisia lappalaispiirteitä. Juttu sujuu luontevasti. Puhutaan maat ja kaupungit. Kaksi kysymystä on erittäin päivänpolttavaa. Toinen on kalastusolot Tenon suulla, jossa norjalaiset vastoin sopimuksia tukkeavat pyydyksillään tien lohennousulta merestä Tenoon. Kysymys onkin kaikesta päättäen erittäin tärkeä Tenonvarrella, ja vaativat kalastussopimukset korjausta ja selventämistä. Toinen on maantien jatkaminen noin neljällä kilometrillä Pajuniemestä Nuorgamiin. Silloin tämä Tenonvarren tie tulisi 13 kilometriä pitkäksi, ja paljon helpottaisi matkailua Tenolla: vesitietä tarvitseisi käyttää vain tien eteläiseen päähän, Nivajoelle ja siitä saisi maanteitse matkata ohi koskien Nuorgamiin. Tälle kauniille maantievälille muodostuis ipian autoliikenne (herastuom. Holmberg sanoi heti auton hankkivansa, kun vaan tuo tiepätkä tehtäisiin). Puhelinta ei käydessämme vielä ollut, mutta tätä kirjoittaessa on sekin jo saatu vedetyksi Utsjoelta.

Hauska on panna pakinaa Nuorgamin majatalon salissa, johon saapuu myös isännän veli, aikaisemmin puheina ollut katekeetta Holmberg, joka eilen toimi lapintajana Utsjoen kirkossa. Muutama vuosi sitten on Nuor-gamissa ollut maatalousseuran järjestämä karjanäyttely, ja salin seinällä on talon saamia palkintokunniakirjoja puitteissa.

Puolen kilometrin päässä Holmbergin valkamasta on sitten Suomen ta-savallan pohjoisin huippu. Joki tekee siinä teräväkulmaisen mutkan kaakkoiselle suunnalle. Tässä niemenkulmassa on valtakunnan raja-pyykki, korkeahko kiviraunio. Onhan tuo oma elämyksensä sekin olla tämän isänmaan äärimmäisessä pisteessä ylhäällä pohjoisessa. Se opettajani pikkupoika-ajoilta, joka Teno-innostukseni oli herättänyt, oli kertonut Suomen pohjoisimman pisteen olevan Skoarrejoen mutkassa (= suussa). Kartastani löydän pienen Skoarrejärven Norjan puolelta, mistä juoksee joki Tenoon, mutta moottorilla ohi mentäessä en huomaa mitään joensuuta. Skoarrejoki on nähtävästi vain pikkunen puro, jonka laskukohta ei näy Tenolla kulkijalle.

Ollaan siis nyt ulkomailla! Norjan kuningaskunnassa. Mutta joki on edel-leen samaa ja samanlaista Tenojokea, eikä muitakaan muutoksia ole huomattavissa. Sivuutamme Pulmangin yksinkertaisen kirkon ja kirkon-kylän. Suunta on nyt jälleen pohjoinen. Vielä pari peninkulmaa ja ollaan Skiippakurussa, joka on suunnittelemamme päätepiste Tenojoella.

Nousemme maihin. Jouni saa palkkionsa, kiitoksemme ja kehumisemme; jonka hän moottoreineen täysin ansaitseekin, ja - mitä kuulemmekaan! Auto törähytti torveaan. Olemme siis jälleen autojen asuinsijoilla. Olemme "paenneet" puuttomaan pohjoiseen, ja ensimäinen tervehtijä täällä on tuo suuren maailman hyrysysy. Norjalaisilla on poh-joisessa erinäisiä maantieverkostosaarekkeita. Sellainen on m.m. Varan-kivuonon pohjoisseuduilla, ja sen seudun piiriin olemme saapuneet. Olemmekin muuten, totta puhuen, jo matkasuunnitelmia laatiessamme ottaneet huomioon autokyydin Skiippakurusta Vesisaareen. Tätä väliä kulkeva linja-auto on ehtinyt jo lähteä, mutta puhelimitse tilataan henkil-öauto noatamaan meitä Vesisaaren residenssikaupunkiin.

Kauppias Pedersen pyytää vieraat taloonsa. Odotamme Vesisaaresta tilaamaamme autoa. Syömme päivälliseksi valkealihaista pallasta, johon ihastumme suuresti, kuten kaikki muutkin herkkusuut kuuluvat tekevän. Siinä se sitten auto jo onkin. Kaikki viisi mahdumme siihen, ja niin alkaa matka Ruijan maantietä itää kohti.

Tämä automatka puuttomassa pohjois-Ruijassa ei hevin mielestä mene, niin uutta ja yllättävää nähtävyydet tältä tieltä ovat. Tie on kuiva ja kesäi-nen, mutta lunta on tuntureilla runsaasti ja näköalat laajemmat ja kome-ammat kuin kukaan meistä maantiematkalla on ennen kokenut. Tie kul-kee Varankivuonon pohjoista rantaa.Pohjoista Jäämerta on siis meidän -- eteläpuolellamme. Vuonon etelärannan tunturit ja korkeuksiin kohoavat rantakalliot näyttävät meille pohjoiset rinteensä, jotka melkoiselta osalta peittää jää ja lumi. Pohjoisen suunnalta paistava ilta-aurinko pysyttelee enimmäkseen piilossa, mutta väläyttää se välistä kuitenkin säteensä pil-vilonkain lomitse, jolloin vuonontakaiset jääseinät eri vivahteissa kimal-televat.

Asutusta tien varrella on aika lailla. Täällä kuuluu olevan lukuisasti lap-palaisia. Eikä vain kuulu, mutta näkyykin. Vastaan tulee m.m. lappalais-nuorisoa, hyvin puettua, iloista. Utsjoella näimme, kuten olen kertonut, sen kuulumattoman kumman, että lappalainen kynti uudenaikaisella kääntöauralla, lapinpuvussa ja neljäntuulenhattu päässä. Täällä näem-me taas sen "ihmeen", että lappalaisnuoriso ajaa polkupyörällä. Tun-nemme lappalaiset täälläkin heidän kauneista kansallispuvuistaan.

Eräitä turverakennuksia, etupäässä ulkosuojia, on täälläkin, kuten yleen-sä Jäämeren rannoilla. Mutta metsää ei ole. Pihamaihin on, nähtävästi istutettuna, saatu paikoin kasvamaan lapinkoivua. Nämä ovat siis erään-laisia puutarhoja. Tällaisia tapaamme sitten Vesisaaressakin, mutta siel-lä on erään talon "puutarhaan" istutettu kaksi kuusentainta. Minä arvioin niiden pituuden 20 sentimetriksi, mutta toverini väittää niitä 25-sentisiksi.

Tiemme tulee johonkin asutuskeskukseen, joka muistuttaa pikku kau-punkia. Tiedustamme autonajajalta, joko tullaan Vadsöhön, mutta hän huomauttaa, että eihän toki. Sitten kun nähdään kaksi satakuusi metriä pitkää radiomastoa sekä majakka rannikon edustalla, sitten vasta ollaan Vadsössä! Heti vuonon rannalle tultua on meille käynyt selville, että nyt ollaan kalastajain maassa: turskaa on kuivumassa rannikolla, telineillään riippuen. Turska halaistaan ja selkäruoto poistetaan. Näin muodostuneet pituuskappaleet sidotaan toisesta päästä kiinni ja pistetään haarake or-rele kuivumaan. Tällaisia orsia, tavallaan haasioita, on asetettu vierek-käin ja pitkittäin, niin että ne muodostavat laajoja kuivaustarhoja. Kun kalat ovat keväänauringossa ja tuulessa kuivaneet, kapautuneet - silloin on vielä siksi kylmä, ettei ole mitään hyönteisiä toukkineen - kootaan turskat, lajitellaan, prässätään ja pannaan paaluihin, mitkä lähetetään maailman markkinoille. Haasiat jäävät sitten tyhjinä odottamaan seuraa-vaa kevättä ja uutta turskansaalista. Turskan päitä ja ruotoja käytetään täällä muuten peittolannoitusaineena, muun muassa.

Vesisaaren kaupunki on 300 vuotta vanha rantakaupunki, jossa on pari-tuhatta asukasta. Kaupungilla on saaren suojaama satama, missä on vilkas laivaliikenne. Rannikkolaivat kulkevatsinne aina etelä-Norjasta asti ja jatkavat täältä vielä Kirkenesiin Varangin eteläpuolelle. Valtameri ja Kord Kap aiheuttavat sen, että laivojen täytyy olla suuria. Mikään pikku purkki ei Jäämeren aaltoja kykene kyntämään ja Pohjannokkaa kiertä-mään. Varsinkin turistiliikenne on täällä erittäin vilkas. Norja tuntureineen ja ihmeellisine merenrantoineen on maa omaa erikoista luokkaansa, ja norjalaiset osaavat tätä erikoisuutta suurella taidolla hyväkseen käyttää. Niin kuin pitääkin. Vesisaaren sataman liikettä ei luulisi kahdentuhannen kaupungin liikkeeksi. Aivan "suuri maailma" mieleen tulee, varsinkin näin - Lapin jäleltä.

On melkein sydänyö, tosin Ruijan kesän kirkas yö, automme pysähtyes-sä Thekla Olsenin hotellin oven eteen. Emäntä puhuu selvää suomea, palveluskunta samoin.Saamme huoneen miesmatkatoverini kanssa me-ren puolelta. Laiva, jonka olisi pitänyt meidät viedä vuonon eteläpuolelle, on lähtenyt aikaisemmin, ja meille on mieluinen vahinko jäädä Ruijan residenssikaupunkiin yli seuraavan päivän. Meillä on tilaisuus tutustua kaupunkiin ja hiukan sen ympäristöönkin.

Aivan ensiksi kiintyy huomiomme kalalokkeihin, joita on lukematon mää-rä rannalla ikkunamme alla. Kun on nousuveden aika, parkuvat ne alitui-sesti nälkäänsä. Niitä lentää loihottelee sakeanaan vedenpinna nyllä ja niitä istuu vieri vieressä rantamakasiinien katoilla. Kuivamassa olevaa turskaa olisi kuivaustelineillä miten paljon tahansa, mutta lokki on herk-kusuu, eikä ole tietävinään tästä ruuan runsaudesta; tuoresta se tahtoo. Mutta kun pakoveden aika tulee, ja kun rantalahti rupeaa kuivumaan, loppuu lokkien parkuna: kaikki ne nyt ovat saalistamassa merenlietteelle jääneitä kaloja. Hiljaisuus loppuu taas, kun tulee vuoksen aika ja meren-vesi nousee. Ja jälleen alkaa entinen valitusvirsi. Ikkunastamme voimme myös seurata Vesisaaren meriliikennettä ja katsella Varankivuonon me-renselkää, jonka takaa häämöittävät rantatunturien lumiset rinteet ja sinertävät kalliokyljet. Hotelli on tämän kaupungin parhain, kuulemma. Pieni kaksikerroksinen puutalo, aivan vaatimaton, mutta siisti ja täysin tyydyttävä ja - untuvapatjat peitteenä, niin kuin maan tapa on. Olkoon peitinpatjan sisus koottu haahkan pesistä tai vaikkapa nypitty kalalok-kien sulkain juuresta, se on sama, sillä uni peitteen alla makealle mais-tuu, joka tapauksessa. Noiden lukemattomien lokkilintujen suutaan soit-taessakin.

Ahtojäitä Tenon rannalla.

Jounin moottoriin asetutaan Ison-könkään alla Tenojoella.

Vesisaari on Ruijan pääkaupunki, lääninhallituskaupunki. Siinä asuu amtman, koulutirehtööri y.m. viranomaisia. Virkamies- ja kalastuskau-punki. Lääninhallituksen talo on korkeimmalla rinteen kohdalla, kirkko sen lähistöllä. Talot ovat kaikki puutaloja, kadut kapeita, nimettömiä.

Onpa mukavaa tutkiskella, miten pitkälle täällä suomenkielellä pääsee.
No, siinä on kalankauppias kadunnurkassa.

- Näkyisi olevan kalaa
- Olisihan tässä. Eikä ole kallistakaan.

Hänellä on meren punertavaa ahventa ja pikku pallasta. Me emme voi kaloja ostaa, mutta suomen kielellä tapahtuvaan jutteluun me kyllä tar-tumme.- Tässä tulee vanhempi mies, jota haukahtelee koira, suomalais-mallinen punainen pystykorva muuten sekin.

- Ouv vaiti! äsähtää ukko koiralle.
- Ei se ymmärrä, sille pitää sanoa norjankielellä, aloitan keskustelun.
-Täytyy ymmärtää.

Ja siitä alkaa meidän keskustelumme. Ukko, Hulkko nimeltään, seppä, on syntynyt Nurmeksen Salmilla ja asunut saman pitäjän kirkonkylässä. 40 vuotta sitten muuttanut tänne. Lukee oululaista "Kaikua" ja seuraa synnyinmaansa oloja. Kehuu Ukko Pekkaa ja niin edespäin. Suomalai-sen kanssa naimisissa. Yksitoista lasta. Jäyhä pohjoiskarjalainen.
- Eikö tee mieli Suomeen?
- Ei.

Puhutaan suomen kielen tulevaisuudesta Ruijassa. Koulujärjestys on kova ja johdonmukainen. Nuorimmat alkavat jo häpeillä äidinkieltään.
- Mutta suomi ei häviä Finnmarkista koskaan, ei voi hävitä, sanoo seppä Hulkko.

Kirjakaupassa puhutaan suomea; lennätinkonttorissa ei puhuta, mutta kyllä ymmärretään. Sanomme tahallamme, turistin vapaudella, vastaan-tulijoille päivää suomeksi. "Päivää, päivää", tulee aina vastaukseksi. Jo-ku kertoilee, että suomentaito on täältä häviämässä, mutta kertoo sen -puhtaalla suomen kielellä. Satamassa puhuttelemme erinäisiä kaupun-kilaisia: hyvin se käy suomeksi, puolin ja toisin. Menemme pikku kahvi-laan: siellä puhuu suomea, niin isäntäväki kuin oman kaupungin kahvi-lavieraatkin.Meillä on hyvää aikaa tarkata tienoita. Päätetään tehdä retki läheiselle tunturillekin. Menomatkalla alkaa sataa. Yritetäänpäs taloon kaupungin ulkopuolella. Norjantaitoisin neidemme lähetetään tunnuste-lemaan maata. Emäntä on pihalla. Hän on melko äänetön ja aikoo pois-tua huoneihin. Silloin sattuu neiti sanomaan meille jotain suomeksi. Emännän kasvot kirkastuvat:
- Suomalaisia! Minä luulin englantilaisiksi. Ja emäntä pyytää taloonsa.

Hän on Suomen suomalaisia. Ivalosta. Käynyt siellä viimeksi 36 vuotta sitten. Isäntä on Finnmarkin suomalaisia. Kalastajatuvassa kuluu sa-teen aika rattoisasti, vaikka olihan tuo vahinko, kun ei saanut näytellä englantilaista puhdasveristä lordia, tässä. Meille keitetään kahvit, saam-me nähdä juksan, turskanpyydyksen, samoin liinan s.o. pitkänsiiman j.n.e. Kaikki perheenjäsenet puhuvat suomea, mutta nuorin, kansakoulu-lainen, ei suostu puhumaan. Norjan uusimman koulupolitiikan tuloksia! Tunturikallioilta tutustumme seutuun ja ympäristöön tarkemmin. Kuten jo sanoin, ei metsää, eipä näy ainuttakaan puuta. Polttoaineena käytetään pääasiallisesti turvetta. Sitä saadaan soista, jota taas on kallioiden väli-sissä rotkopaikoissa, ylempänä ja alempana. Kun turvemaat ovat rajoite-tut, on täytynyt ryhtyä säännöstelemään turpeen ottoaloja. Lehmiä näyttää vesisaarelaisilla olevan oikein runsaasti. Kaupungin vieressä on melkoinen niittymaa, ja siinä lukuisasti latoja. Lampaita on täällä niin-ikään. Ne kiipeilevät läheisillä kallioilla ja tunturirinteillä. Ja näkyvät ne juoksentelevan kaupungin kaduillakin, aivanpa amtmanin palatsin piha-maillakin.

Kala muuten on tämän kaupungin kaikki kaikessa. Sitä pyydetään, myö-dään ja syödään. Kala-afääriä harrastavat yksityiset ja kalaliikkeet. Turs-kankuivaustarhan tapaa rannoilta aina vähän päästä. Koko Vesisaaren kaupunki tuoksuu kalalle, ainakin silloin, kun on turskankuivaamisen ai-ka. Ja suuret kalamäärät lähettää Vesisaari maailman markkinoille.

No sitten huomenaamulla varhain on tulossa laiva, "Sigurd Jarl", jossa aiomme mennä Kirkenesiin.Thekla Olsen:s hotell lupaa kyllä vieraansa ajoissa herättää. "Stanssi tulee"! - sellainen on sitten aamulla herätys-huuto. Englantilaiset sanat steam ship (- S/S) on saanut vesisaarelaisen hotellinrengin suussa tämäntapaisen muodon. Ja "stanssi" tuleekin, niitä tulee kaksikin mutta kumpikaan niistä ei ole meidän "Jarlimme", eivät edes tule varsinaiseen satamaan. Mutta tulee Jaarli Sigurdikin muuta-man tunnin perästä. Komea, pitkä laiva. Edessämme on parin tunnin matka poikki vuonon,ostamme siis laivakonttorista kolmannen luokan matkaliput. Ensi luokka tässä laivassa on oikein hieno, mutta kolmannen luokan laita on hieman niin ja näin. Joku meistä saapikin tästä aiheen huomauttaa, että harvinaisen huokeata tämä kolmannen luokan kyyti on, mutta kyllä kanssa "herruus" sai kovan kolauksen.

Pianhan se Varanki katkeaa ja jyskyttelemme kalliorinteeseen Paats-vuonoon ja Kirkkoniemen rantaan. Lähdimme kahden radiomaston kau-pungista ja nyt tulemme kahden savutorven kaupunkiin. Kirkkoniemi on tehdaskaupunki tai paremminkin kylä. Norjalaisilla on täällä taas joku matka maantietä, jopa pätkä rautatietäkin, malmikentiltä tehtaille.

Emme viivy. Sovimme autoilijan kanssa kyydistä Jokiniemeen, kiipeäm-me kärriin ja hyristämme hyvää kyytiä maantietä eteläänpäin, kotimaata kohti. Tie kulkee taas mitä ihanimpia seutuja, Langfjordin vuonomaise-mat näkyvissämme. Kelpaisipa tuolla vuonolla moottorilla ajella, mutta ei anakaan tällä matkalla se päinsä käy. Nyt kiiruhdamme kotimaahan. Jo-kiniemeen, tehdaskylään saavumme. Siitä on noin kilometrin polkutaival Suomen rajalle. Norjalaiset eivät ole suostuneet tekemään tälle välille maantietä, se näet olisi omiaan vetämään matkailijoita Suomen Koltta-könkäälle. No, matkailijat menevät sinne joka tapauksessa, Norjastakin päin. Tätä polkua myöten tai moottorilla Jokiniemestä, mihin suomalai-nen "Jäämeri"-laiva tuo matkustajat Petsamosta. Suomalaiset tekevät parastaikaa maantietä Salmijärven suunnalta Kolttakönkäälle, josta on jo melkein valmis tie mainitulle Norjan rajalle. Mitenkä tien valmistuttua asia norjalaisten taholta järjestyy, sitä on hauska seurata.

Suomen lippu liehuu jälleen! Ollaan Kolttäkönkään matkailumajassa. Kylläpä maistaa hikisen kävelyn päälle suomalainen kahvi! Ja sitten aamiainen, josta on käytettävä mainesanaa herkullinen. Muukin tässä majassa, kuten aina matkailijayhdistyksen majassa, on asiallista ja en-siluokkaista.

Kolttakönkäällä on lohenonginta-aika. Vetipä siinä helsinkiläinen vanha-herra 20 kilon venkaleen, ja saman talon nuoriherra noin tunnin päästä 19-kiloisen. Olin vaa'an ääressä, kun lohet punnittiin, niin että tämä ei ole mikään "kalamiesjuttu". Muuten Kolttäkönkään kolttakylä on viime käynnin jälkeen alkanut muuttua. Suomalaiset ovat alkaneet sijoittaa talojansa kolttain kaupunkiin. Ja erääseen kolttataloon rakennetaan- toista kerrosta.

Kolttakönkäästä ja matkasta Petsamoon, jossa myös käväistiin, ei ole syytä käydä enempiä puhumaan, sillä olen niistä jo tässä pakinasarjassa aikaisemmin kertoellut.

Ja, sitäpaitsi, nämä viimeiset luvut sarjassani ovat tarkoitetut Utsjoen suunnan kertomuksiksi. Mitenkäs se kirjoittikaan se aikaisemmin mainit-semani kirjailija: Utsjoki, toiveiden ja täyttymysten maa! Aivan niin: myös "täyttymysten" maa,ehdottomasti. Vaikka tuo sana ei olekaan kauneim-pia sanoja kielessämme.