Kirj. Kehvas. / Rajaseutu 1934.

Rajaseudun kuvia 3.


Matkailija saattaa tuntea yhtä ja toista Lapista. Hän on kukaties kuljeksi-nut siellä kesänä useanakin, mutta useimmiten on tainnut käydä niin, että Utsjoki on jäänyt jälkipäähän. Niin on ainakin meille käynyt, meille viidelle etelänpuolen ihmiselle, jotka nyt "vihdoinkin" olemme Utsjoelle osailemassa. Väärin on kuitenkin käyttää tällaista sanaa, sillä Utsjoelle vie selvä lankatie - jota ei kuitenkaan voi kesäisin kulkea muuten kuin jalkaisin ja vesien kohdat venhein.

Eräs kynänkäyttelijä on kirjoittanut lennokkaasti: "Utsjoki, toiveiden ja täyttymysten maa"! No, enpä mene sanomaan toiveistani erikoisempaa. Tunnustan kyllä suoraan, että suuri on mielenkiintoni Utsjoki-matkalle lähdettäessä, sanottakoon tätä sitten vaikkapa toiveeksi. Ja mitä täytty-mykseen tulee, on kai sentapaisesta paras puhua vasta kertoelman lop-pupäässä. Ivalosta, Petsamon lavean tien-laitakylästä työnnymme siis Kaamasen postiautoon, joka lähtee aamulla klo 8.

Ivalon uudessa matkailumajassa ovat eilen illalla olleet "lystit pystyssä". Avarassa olo- ja ruokailuhuoneessa on ollut lukuisasti vierasmaalaisia, m.m. eräs ulkomaan ministeri matkakumppaneineen. Kaikki olivat mat-kalla Petsamoon. Majan myymälästä ostivat he neljäntuulen hattuja ja muita lappalaistavaroita, ja ostamansa kapineet asianomaisesti esillä, puukot vyöllä ja päähineet päässä, pitivät he illaniloa lennokkain menoin. Me vaikenimme hieman salaperäisesti, nousimme numeroihimme majan toiseen kerrokseen, painuimme vähitellen vuoteihimme ja unenmaillekin siinä aamuyöauringon paisteessa. Sillä Kaamasen postiautoon oli meillä etupenkin paikat ... ja nyt olemme matkalla Inarin kirkolle ja jo kahdes-tikin mainittuun Kaamaseen.

Olimme edellisen päivän iltana tutustuneet Ivaloon ja Kyrön kylään ja soutaneet hieman kultaisen Ivalon pintaa pitkin. Lautturin kertomuksen mukaan kullanhuuhdontaa harrastetaan nytkin, jonkinmoisena käsityönä ja päästään kuulemma kohtuullisille palkoillekin, mutta kylän kohdalla ei ole joessa kultaa, kun joki on sileäpohjainen, eikä ole kallionrakoja. Tä-mä kuitenkin meitä vain suhteellisen vähän liikuttaa, sillä neljällä seuru-eemme jäsenestä on kullanlöytämisen mahdollisuudet toisaaltakin kuin Ivalosta.

Ei syyttä ole kehuttu Inarin tietä kauniiksi ja valokuvailtu sitä pitkin jos poikinkin. Ukon- ja Myösöjärvien rannat antavat jylhälle luonnolle raikas-ta eloisuutta. Jäkäläkankaat muistuttavat taas mieleen, että Lapissa ol-laan, porojen maassa. Porojen - niitäpä Lapin elukoita emme ole vielä tavanneetkaan, lukuunottamatta yhtä sarvipäätä, joka Rovaniemelle tullessamme aitoviertä juoksi junaa vastaan (toverini väitti, että hän näki siitä vain puolet, pyrstöpuolen, ja tämän murtoluvun hän aina otti tarkasti huomioon matkamme porolukua määritellessä).

Inarinjärven lahti välähtää näköpiiriimme. Olemme Inarin kirkolla. tä-hystelemme pitkin Ukonselän aamutyyntä pintaa. Eräänlaisella kaiholla hyräilemme Topeliuksen "Inarin järveä", sillä kylmä nykyvuosisadan to-dellisuus on karsinut pois monta setä-Sakarin runollista kuvaa, mitä hän laulaa tästä järvestä "etäällä pohjanmailla". Suunnitelmiimme ei kuulu viipyminen Inarissa. Emme myöskään joudu soutelemaan Inarijärveä pitkin, sillä matkamme suuntainen uusi maantie sivuuttaa jo kirkonkylän ja postiauto vain hetkisen kirkolla viivähtää. Osuuskaupasta täydennäm-me muonavarastoamme, sillä Kaamasesta, maantien päästä, aiomme painua muutamiksi päiviksi erämaihin ja melkoisessa määrin myös omiin eväihin.

Ivalojoelta. (Vanha piirros).

Utsjoen tiellä.

Tuuriniemen majatalo.

Uusi tie Inarin kirkolta Kamaaseen on n.s. erämaanmaantie, kapea, hie-man keskentekoinenkin. Mutta hyvin siinä postiauto kuitenkin matkaa tekee. Autonajaja lupaa meille kohta suuren porokarjankin, sillä tiellä on runsaasti jälkiä. Me taikka ainakin ne meistä, jotka eivät ole poroa met-sässä nähneet, odotamme mielenkiinnolla satalukuista sarvekaslaumaa, mutta sitä vaan ei automme saavuta. Ja sitten on merkittävä lopuksi se-kin pettymys, että maantietä marssiellut porokarja on poikennut tieltä eräässä mutkassa ja hölkytellyt omille metsäisille matkoilleen.

Tulemme Kaamaseen Jaakko Fellmanin aikoinaan rakennuttamaan Thulen taloon, missä postinhoitaja Vaenerberg ottaa meidät ystävällises-ti vastaan. Olemme maantien päässä, jätämme autot ja muut mukavuu-det. Syömme ja juomme ystävällisessä talossa. Isäntämme soittaa Uts-joelle ja pariin paikkaan matkan varrelle tulostamme. Me tulemme seu-raamaan Utsjoen postinkulettajia. Mutta kun postilla on kiire ja meillä matkailijoilla tuskin on mitään muuta niin runsaasti kuin aikaa, varau-dumme matkaan päivää ennen asianomaista postivuoroa. Tarkoituksem-me on yhtyä jälestä tuleviin postimiehiin muutamassa määräpaikassa, Mierasjärven eteläpäässä, josta alkavat venematkat erinäisin maataival-katkeamin ja kestävät Utsjoen kirkolle asti.

Taipaleelle siis. Ensimäiseksi yöpaikaksi on suunniteltu Tuuruniemen majatalo Kaamasjoen varrella. Matkaa sinne on sanottu olevan 7 kilo-metriä, siis pikkunen iltapäiväkävely, ensimmäinen verryttely talvikauden kangistamille alaraajoille. Utsjoen tie on noin metrin levyinen, tasoiteltu polkutie, jonka varressa komeilee puhelinjohto. Tietä on hyvä kävellä ja sitä melko hyvin ajelee myös polkupyörällä, kuten postimiehet tekevät. Utsjoen tiellä ! On siinä kieltämättä pikkunen paikansiirto pääkaupungin katujen jäleltä. Tämä Suomenmaa on aika pitkä maa, vaikka me sen itse sanommekin. Ja miten mielenkiintoista tämä pituus on, ajattelemmepa sitä miltä puolen tahansa! Olemme jo pitkään ajelleet laskemattoman kesäauringon maassa - napapiirin poikkihan tultiin jo Rovaniemen lähel-lä - mutta nyt tunnemme painuvamme oikeaan ja väärentämättömään taka-Lappiin, suuren Suomenmaan pohjoisimpaan pohjukkaan. Olemme kaikki ensikertalaisia, löytöretkeilijöitä ja uteliaita, kuten oikean matkaili-jan tuleekin. Teemme matkasauvat sitkeästä lapinkoivusta. Suhteellisen raskas reppu ei tunnu kovinkaan paljon painavan selkää. Mieliala on ir-tautunut. Meillä on "lysti". Ja Tuuruniemen majatalo kauniilla Kaamas-joen kaiteella on tuossa paikassa näkyvissämme. Meillä olisi hyvää ai-kaa jatkaa matkaa kauemmaksikin, mutta päätämme pysyä suunnitel-massamme ja maata yömme siistissä lappalais-majatalossa. Yömme! Sitä sanaa ei ole käsitettävä etelä-suomalaisen tavoin. Ei tiedetä täällä yöstä muuten kuin kellosta katsoen. Aurinko ei sano täällä oikeata to-tuutta, sen sanoo vain 15 "kiven" ankkurikello, joka on Museokadun kelloliikkeessä tarkistettu. Se sanoo esim. kaksikymmentäneljä, mutta Lapin aurinko - niin, se paistaa vaan, mistään tietämättä ja välittämättä.

Tuuruniemen talon on rakentanut Juhan Antti Saijets. Emäntä on Norjan lappalaisia, Kirkenesin seuduilta, Kirkenesissä rippikoulun käynyt. Isäntä on kotoisin Inarijärven rannalta. Isässä ei ollut talon pitäjää. Suomalai-nen tuli, valtasi, asui, kunnes sai oikeuden perintökirjoihin. Tämänlaisia esimerkkejä on paljon muitakin. Pojat olivat silloin pieniä. Juhan Antti haki itselleen emännän Norjan puolelta, rakensi talonsa Kaamasen ran-nalle 30 vuotta sitten. Ensin oli yksi asuinhuone, sitten myöhemmin val-mistui nykyinen, 2-huoneinen. Talo on erittäin siisti ja paikka ihana. Mut-ta isäntä valitti kalavettä huonoksi. Seitsemänkymmentä poroa talossa on, vasat lisäksi. Ahkioita on pihamaalla, ulkorakennuksen seinän vie-ressä. Niihin lastataan satakunta kiloa tavaraa, 10 poroa raidassa, Nor-ja-matkoilla, talvella. Liike kohdistuu Norjaan. Siellä on tavara huokeam-paa ja sitä saa tullitta tuoda omaa tarvetta varten.

Perähuoneen seinällä on tavanmukainen majatalotaksa, jonka alla ovat maaherra Pehkosen ja varalääninsihteeri Kerttulan nimet, - sitä Oulun lääniä kun riittäätänne pohjoisimman Suomen pohjoisimpiin perukoihin asti. Lapinkielinen evankeliumi-virsikirja, samoin postilla lepäävät hyllyl-lä. Norjasta ostettu kamina luo Lapin talvienkin pakkasilla tarpeeksi läm-pöä lappalaistupiin. Etuhuoneen nurkassa on sen lisäksi pohjois-suoma-lainen takkauuni, "piisi". Leivät paistetaan hellakaminassa. Talonväki käyttää lappalaispukua ja puhuu keskenään lappia.

Ja sitten me kylvemme lappalaisessa saunassa, tutkistelemme talon ympäristöä, Kaamasjokivartta, toteamme maatapanoajan saapuneeksi, peittäydymme vuoteisiimme ja "häviämme" jalkamatkamiehen syvään uneen. Hieman koleata ulkona on, mutta perähuoneen pehmeä vuode ja untuvapeite lämmittää juuri paraiksi. Hyvälle maistuu uni Lapissa.

Aamulla aikaisin jätämme Tuuruniemen majatalon ja sen ystävällisen isäntäväen. Samaan aikaan isäntäkin pauloittaa jalkineensa ja lähtee Ivaloon majatalo huutokauppaan, sillä 3-vuotiskausi päättyy vuoden lo-pussa. Aamu on kirkas Lapin aamu. Silloinhan, jos milloin, matkamiehille matka maistaa. Me painumme yhä kauemmas Lapin syvyyksiin. Palo-maasta saamme soutajan, Knut Vallen, vakavan, vähäpuheisen lappa-laisen. Hänen soutamanaan viiletellään Syysjärvi ja hänen opastama-naan marssitaan taival Säytsjärvelle, joka sekin soudetaan päästä pää-hän. Järvien välillä ja sillä kolmen kilometrin taipaleella, joka on nyt kä-veltävä nämme Petsikon ensimäiselle autiotuvalle saamme tutustua suurenmoiseen, silmänkantaman mittaiseen Kaderkuotkun jänkään, puuttomaan lakeuteen, jota peittää vain suokasvit ja suunnat on paljous hillan (lakan) kukkia. Kaderkuotkun jänkä on eräs niistä Lapin suuren-moisuuksista, jotka iäksi painuvat kulkijan mieleen. Tällaista ei aavis-takaan etelä-Lapin matkailija. Ja kun jätämme jängän odottaa meitä Petsikon näköalojen suurenmoisuus.

Petsikko on yli peninkulman pituinen Lapin selkonen. Se ei ole tunturi, sillä siellä kasvaa metsää s.o. lapinkoivua, mutta sen näköalat ovat tun-turin veroiset. Paljon puhutaan Lapista ja Lapin lumoista, ja paljonhan tästä laajasta maasta kertomista riittääkin. Mutta miten vaillinaiseksi jää-kään Lapinkuva, jos lapinkulkija on tutustunut vain eteläisempiin Lapin osiin tai tutustunut Lappiin ainoastaan auton ikkunasta.

Petsikon seuduilla katoaa lopullisesti petäjä näköpiiristämme. Nyt on vain koivikkoa - ei runkokoivua, mutta jo mainitsemaani matalaa, haa-rautunutta lapinkoivua, jonka lehti juhannuksen alla on siinä viidenkol-matta pennin koossa, niin että se saa jo metsän vihoittamaan. Petsikolla on Inarin ja Utsjoen raja. Laskemme reput selästä ja levähdämme hetki-sen tässä pohjoisten pitäjien rajanvaiheilla. Olemme saavuttaneet kau-kaisen päämäärämme, Utsjoen, Suomen pohjoisimman pitäjän. Näkö-alat ovat suunnattomat ja tunturit lukuisat. Kaukaa muittentakaa haa-moittuu näköpiiriin muuan muita mahtavampi. Sieltä, Norjan puolelta, kohottelee Raste-Gaisa jyhkeät lakensa yli tuhannen metrin korkeuteen. Sen laajat lumikentät kaukaa katsellessa siilautuvat pilviin. Petsikon en-simäisen tuvan, karttaamme merkityn "postituvan", olimme sivuuttaneet ilman enempiä viipymisiä, sillä tiesimme noin seitsemän kilometrin pääs-tä tapaavamme toisen tuvan, kaksihuoneisen. Siihen olemme päättä-neet yöpyä. Tunnemme tehneemme sen verran taivalta, että aikomaam-me yöpaikkaan ei enää montakaan kilometriä ole. Sieltähän se näkyy-kin.

Postiauto lähdössä Kaamasen kylästä v. 1935. Kuva: Pietinen Aarne. / Museovirasto.

Juhan-Antti Saijets veräjällä. Kuva: Hämäläinen Antti. / Museovirasto.

Knut Vallen talo ja liemuskota v. 1939, katos jossa valmistetaan karjalle lientä. Kuva: A. L. Backman? / Lusto-Suomen Metsämuseo

Petsikolla kello 24. (Aurinko paistoi, mutta valokuvaaja "arvasi" valon väärin.)

Lappalaislapsia.

Lappalaistalo Mieraslompolasta

Käymme taloon taloksi. Tehdään varpuluudat, lakaistaan roskat ja ma-kuulavitsat perinpohjin puhdistetaan. Talon pihalle on viranomaisten toi-mesta varattu pino halkoja, tunturikoivuista katkottuja. Niistä saa ko-mean roihun sekä kaminaan että piisiin. On näet koleahkoa, ja reppu on painanut hieman hikeä selkään. Läheisestä tunturipurosta saadaan kir-kasta vettä. Keitot kiehumaan. Marttamme hyörivät kuin kekrinaattona ja hetkisen perästä on meillä lämmin lokaali ja juhla-ateria perähuoneen pöydällä. Hyvällä tuulella ovat niin arvoisat naiset kuin hyvät herratkin. Ja erinäiset merkit viittaavat siihen, että kaurapuuro, kuutiolihaliemi ja kahvituskin tätä tuulta huonontavat. Lapinkulku antaa ihmiselle ellei muuta niin ainakin hyvän ruokahalun. Kello on kiertänyt neljänkolmatta kohdalle, ja riennämme kesken kipuisen kiireenkin ulos pihalle sydänyön aurinkoa katselemaan. Se paistaa kirkkaana ja korkealta. Valokuvaveh-keet esille ja kuva kumppaneista, tietysti. Mutta kuvaajan harrastelijatai-to ei riitä valotusta "arvaamaan", kuvasta tulee hieman hämärä. Yötön yökin näyttää, sittenkin, olevan eräänlaista yötä. . Ja sitten me saamme vieraita: lappalaisisäntä aikamiespoikineen saapuu yöksi tuvalle. Jutel-laan siinä maat ja kaupungit. Lappalaiset keittävät kalakeittonsa, illasta-vat. Meidän naisväkemme vetäytyy perähuoneeseen. Alkaa nukkumisen aika. Lavitsa on kova kyljen alla, mutta selkäreppu päänalaisena menet-telee melko lailla, ja sadetakki on sangen sopiva peitinvaippa. Ukkolap-palainen sanoo puupenkkiä perin kovaksi ja painuu jonnekin ulos poron-nahkahousuissaan. Me epäilemme, tokko yön koleus on tarpeeksi ter-veellinen vanhalle miehelle, hänen jossain pensaan juuressa nukkues-saan, mutta nuorempi lapinmies vakuuttaa isäukon mainiosti tarkene-van, sillä hänellä on mukanaan, repussaan, suojaavat makuuvatteet.


Ja sitten yhä tulee vieraita: Utsjoen posti saapuu, ei kolmella hevosella niinkuin entisessä näytelmäkappaleessa, vaan kolmen miehen voimalla, joista kaksi ajaa pyörällä ja kolmas juoksee jalkaisin, kaikilla kuorma pohjoisimman Lapin postia. Illallinen maistaa posteljooneillekin tässä aamuöisessä kirkkaudessa ja sitten nukkumaan niin että katon karstat ovat vaarassa karista.

Kuten jo sanoin on Utsjoelle käytännöllisintä matkustaa postimiesten mukana. Niin olemme mekin jo aikatalvella matkamme suunnitelleet. Täällä Petsikolla ovat nyt postipojat meidät saavuttaneet ja alkaa yhtei-nen matkanteko. Postit jäävät kumminkin äänekkääseen uneen ja pos-tipyörät kuormineen ja kirjeineen seinää vasten kallelleen meidän läh-tiessä taipaleelle. Muutamien kilometrien päässä on venevalkama ja sii-tä on määrä liittyä lopullisesti postin matkoihin.

Aamu on raikas Lapin aamu. Me marssimme Petsikon selkoista, myötä-maata ja lopulta jyrkkääkin rinnettä Mierasjärven rantaan. Tästä virtaa-vat vedet Tenoon päin, tästä Utsjoki alkaa. Postipojat nukkuvat pitkän-puoleiset aamu-unet, ja me pidämme odotellessa leiriä Mierasjärven kauniilla kaiteella. Hoitelemmekin itsemme täyteen kirkonkyläkuntoon parranajoa ja varpaiden kynnenlyhennystä myöten. Virallisesti olemme-kin kuulemma jo kirkonkylässä, vaikka tästä itse kirkolle on matkaa liki neljäkymmentä kilometriä. Kirkas on aamu ja kirkkaana läikkyy lappalai-sen järven sileä pinta. Erään virstan päässä on lappalaistalo lahden pe-rukassa. Joukkomme nuorimmat ja nokkelimmat soutelevat sinne, osta-vat talosta kermaa ja kertovat tultuaan talon kuulumiset ja ihmeet. Kau-nista Lapissa on, ja painunee melko kauaksi mieliimme Mierasjärven päivänpaisteinen rantaleiri, jossa joimme ja söimme, laulelimme ja loi-koilimme aamutyynen järvenpinnan vähitellen muuttuessa lipajavaksi laineikoksi.

Utsjokimatka Mierasjärveltä alkaen muuttuu suhteellisen helpoksi. Ensin soudetaan postin veneissä 8 kilometrin pituinen Mierasjärvi, sitten kävel-lään eräitä kilometrejä maamatkaa. Jälleen äskeisen pituinen Suokka-järvi ja niin eteenpäin vaihdellen maata ja vettä. Kaksi venettä laivueem-me käsittää. Postimiehet soutavat ja ovat hyvätuulisia. Pysähdymme lappalaistaloissa. Ne ovat kaikki siistejä, useinkin maalattuja, mutta asuinhuoneet pienehköjä. Miten kaukana täällä ollaankaan kotaasteelta! Eteläläinen saa vahvasti tarkistaa ennakkomielipiteitään ja kuviaan La-pista ja lappalaisista.

Pysähdymme taas erääseen lappalaistaloon. Isäntä rakentaa uutta tu-paa entisen tuvan lisäksi. Keitämme jälleen kahvia talon piisissä. Emän-tä on hiukan ujo. Napautan kuvan vanhimmista lapsosista, jotka sattuvat pihamaalla eteeni. Mutta prinsessa, vielä melkein vauva-asteella, itkee ja porisee tuvassa hirvittävästi. Siitä tulee vahvakeuhkoinen lapinlikka, mutta itsepäinen. Vaatimalla vaatii se erästä esinettä lelukseen. Eikä siinä auta isän eikä äidin voimat ja taidot, lelu on annettava, mutta silloin itku loppuukin kuin töpäten. Sai kun saikin itkulla tahtonsa läpi.

"Itkulla koittain,
kiukulla voittain
nainen hallitsee,
miestä vallitsee"

eikös se ole joku runo siihen tapaan.

Leppälästä, jossa on puhelinasema, soitamme taas Utsjoen keskuk-seen, s.o. Onnelaan, nimismiehen virkataloon, mistä saamme kuulla, että tilaamamme moottorivene on jo lähtenyt meitä vastaan. Asuinpai-katkin on jo varattu majatalossa. Nykyisessä Lapissa järjestellään siis asioita aivan muun maailman malliin.

Matkamme jatkuu. Kenesjärvellä, jonka pituus on noin 4 km. kiinnittää huomiotamme komea jokivarsitunturi, Kenespekta, minkä juurella ta-paamme lunta aivan alhaallakin, veden rajassa. Uusi hauskasti raken-nettu autiotupa Kenesjärvellä on valmistunut. Se tarkastetaan ja sopi-vaksi havaitaan. Mutta kunpa kulkijat täällä ja muissakin matkan varren autiotuvissa pitäisivät parempaa huolta lakaisusta ja muustakin jälkiensä puhdistamisesta! Auttaisiko erityiset seinään kiinnitetyt ohjeet ja neuvot, en tiedä, mutta voisi ainakin koettaa.

No niin. Siinä se sitten on konekulkuväline, taaskin. Postiauton Kaama-sesta käännettyä keulansa etelään, emme ole kuulleet polttomoottorin ääntä. Emmekä ole sitä kaivanneetkaan. Mutta kun Keneskosken alta asetumme Jouni-lappalaisen maalattuun alukseen ja hän nykäisee Johnsoninsa pyörimään, tuntuu meistä mukavalta, turha sitä olisi kieltää. Suomenlippu moottorin kokassa alkaa hulmuta iloisesti. Ja me painum-me nopeasti vedenjuoksun suuntaan, postimiesten jäädessä rannalle ystävällisesti viittomaan. Lapinjoet ovat yleensä vähävetisiä, niissä on mataloita paikkoja vähän päästä. Niin Utsjoessakin, samoin Tenossa. Syväkulkuiset moottoriveneet eivät niihin lainkaan sovellu. Jouni Helan-derin moottorivene on kuin lastu lainehilla, pitkähkö, matalalaitainen, jonka pohjassa me matkustajat istumme jälestysten. Kiinteä moottori ei myöskään näihin jokimatkoihin lainkaan sovellu, mutta Jounin peräpot-kijassa on asianmukainen nyökkäyslaite, kuten nykyaikaisissa mootto-reissa on tavallista. Mataloissa kohdin ja nivapaikoissa nykäisee vene hieman pohjarapeikkoa ja turvautuu Jouni jonkun kerran sauvaankin, mutta hyvin, sanoisinpa loistavasti moottorimatka sujuu.

Utsjoki on korkeiden tunturien reunustama, mutta välillä laittautuu ranta kauneiksi nurmikalteiksi, joihin lappalaiset ovat rakentaneet talonsa. Pa-rin peninkulman moottorimatkalla sivuutamme lukuisan joukon näitä ran-tataloja. Kaikki ne ovat luonnonihanilla paikoilla, useimmiten niemissä. Meillä on kiikari ja me saamme verrattain tarkan kuvan talojen pihasta ja pihaelämästä. Ei moottorivene Utsjoen rannalla suinkaan ihme ole, mut-ta kaunis ilta on houkutellut talonväet nurmikkoisille pihamailleen kul-kuamme katselemaan. Väkeä näyttäisi olevankin näissä taloissa aika runsaasti. Poroja emme näillä rannoilla näe, mutta jokaisen talon luona kyllä lehmiä, valkoisia, nupopäitä lapinlehmiä. Panemme merkille erään elinpaikan, jossa kolme asuinhuonetta kattopiiseistä päättäen, ja pihalta luemme kokonaista kuusi lehmää. Lappalaiset täällä, kuten muuallakin tämän matkan varrella ovat lappalaispuvussa.Utsjokelaiset - suomalaisia pitäjässä on kymmenkunta kappaletta - ovat tietoisia kansallisuudestaan, mutta samalla uskollisia valtakunnan kansalaisia. Norjan kanssa ollaan täällä paljon enemmän tekemisissä kuin Suomen, mutta mitään vierasvaltakunnallisuutta ei kuitenkaan tule esille. Suomen lippu liehuu lappalaisen moottorin kokassa. Mutta lappalaisia he ovat, sen he tunnustavat, mikä onkin aivan oikein.

Mierasjärvi v. 1947. Kuva: Heilala Pentti. / Museovirasto.

Autiotupia Kenesjärven rannalla. Kuva: Museovirasto.

Utsjoen laaksoa.

Jounin moottori tekee nopeasti matkaa. Sieltä jo vilahtaa Utsjoen kirkon torni. Utsjoki levittäytyy suvannoksi, Maddajärveksi. Tämän kapean jär-ven rantarinteellä seisoo komea kivikirkko, joka on valmistunut v.1858. Vanhempi kirkko, rakennettu v.1700, on sijainnut nykyisen vieressä. Kir-kon juurella on pappila ja kymmenkunta n.s. kirkkotupaa. Useimmat meistä ovat nähneet valokuvia tai maalauksia Utsjoen kirkontienoosta, mutta yleinen vaikutus on kuitenkin kaikille uusi. Siinä kohottelee yksi-näinen Lapin temppeli torninsa taivaan korkeuksia kohti, yksinäisen jo-kijärven partaalla. Ei sen ympäristössä ole komeaa kirkonkylää, johon muussa maassa on totuttu. Mutta luonto rinteineen, tuntureineen, on eri-koinen. Yksinäiseltä vaikuttaa kirkonpaikka, sitä ei saata kieltää. Mutta tuntuu niinkin, että pohjoisimman Lapin pohjoisimman kirkon näin tulee ollakin. Kirkko on tältä rinteeltä kohtapa jo neljännesvuosituhannen kut-sunut lappalaiskansaa luokseen. Se on ollut keskus ja majakka, jota su-kupolvi toisensa jälkeen on pitänyt opastajanaan. Siinä yksinäisyydes-sään on sillä kuin oma erikoinen avokkuutensa. Sen perustukset pohjau-tuvat lujaan Lapin kallioon, eivätkä vuosisatojen vaiheet ole sen ympä-ristöä sanottavasti muuttaneet.

Viisi kilometriä alaspäin Utsjoen ja Tenon yhtymäkohdassa on sitten var-sinainen kirkonkylä. Sinne emme pääse kuuden hengen lastissa mootto-rilla, sillä koskea ja karikkoa on välillä. Meidän on noustava maihin, ta-varat vain Jouni viepi moottorissa majatalon rantaan. Tämän kävelytien varressa näemme vihdoin porojakin, kyläläisten talviajokkeja. Taas lie-huu sinivalkoinen Suomen lippu! Majatalo haluaa olla kohtelias etelän vieraille.

Kotiudutaanpa siis Utsjoen majataloon muutamiksi päiviksi. Jalat ovat pitkän taipaleen jälkeen hieman kuin, miten häntä sanoisi, pienessä epä-kunnossa. Mutta niitä kylvetellään ja hauteillaan saunassa, jonka päälle eräät ottavat vielä kylmän löylyn Utsjoessa. Huomisaamuna ne ovat taaskin täydessä reilassa, aivanpa kerrassaan hirmukunnossa, sillä ne kestävät erinomaisesti sen päivän tunturimatkan nousun ja laskun.

Seuraava päivä merkitään ohjelmassa tosiaankin tunturipäiväksi. Talvel-la tehdyn suunnitelman mukaan on aikomuksemme olla juhannuspäi-vänä Utsjoen kirkossa. Silloin on näet lappalaisten kirkkopyhä, ja silloin on elämää kirkkotuvissakin ja kivikirkon ympärillä. Käytettävissämme ennen sitä on kaksi päivää, ja ensimäisen niistä aiomme viettää kylän lä-heisellä Ailigas-tunturilla. Eihän lapinmatka olisi Lapinmatka, ellei ainakin kerran tunturilla käväseisi.