Rajaseutu 1933.

Rajaseudun kuvia 4.



Maassamme on laaja rajaseutu. Jonkun verran olen sitä kierrellyt. Olen katsellut Kolit, kulkenut Kuusamot, poikennut Pamilolle ja suunnannut tieni Tolvajärvelle. Olen seilaillut Laatokan lakkapäät ja pitkät Pielisen veet, kiertänyt hieman Kainuuta, vaeltanut Vuokattia. Lappia niinikään olen hiukan risteillyt ja tehnyt riemumielisen ristiretken Petsamoon ja Jäämeren rannoille - mutta odotukseni on kenties ollut kaikista kiinnos-tavin päästessäni tunturien Lappiin: Enontekiöön ja pohjois-Kittilään.

Mutta eikö sitten näe tuntureita Petsamo-matkallakin?

No, näkee. Mutta tunturin tunteminen jääpi vaillinaiseksi. Tunturit Petsa-mo-tienvarressa ovat pienehköjä ja turistina kulkien joutuu niitäkin vain kauempaa katselemaan. Petsamon maantie nousee kyllä kahdessakin paikassa puuttomalle tunturille, metsärajan yläpuolelle, mutta tunturi kummassakin tapauksessa on niin loiva ja laakea, että tunturikäsite jää kovin yksipuoliseksi, etten sanoisi vääräksi. Näköalat ovat kyllä rajatto-mat, mutta tunturiluonnon jylhyyttä ja mahtavuutta puuttuu. Ei ole sitä tunturituntua, jonka "oikealla" tunturilla ja tunturimatkalla tuntee sekä sie-lussaan että ruumiissaan. Ja eikä maantieltäkään katsellen Petsamo-tien tunturit tee turistiin sitä vaikutusta kuin esim. tunturit Kittilän-Muo-nion maantiellä. Ei ole tarkoitus suinkaan kieltää Petsamon luonnon suurenmoisuutta ja kauneutta ja sen erikoisuutta, varsinkin eteläläiselle, mutta ne ovat kysymyksiä sinänsä - tällä kertaa on kysymys nimen-omaan tuntureista.

"Kuviemme" viime luvussa kertoelin pikku piirtoja Olostunturin matkal-tamme jonka olimme ajatelleet - nimittäin retkueemme oli ajatellut - jon-kinlaiseksi tunturimatkamme esinäytännöksi, proloogiksi. Kinttukokeel-linen tutkimus osoittaa näet, että jos patikoimisharjoituksia toimeenpan-naan vain Helsingin asfalteilla tai Rovaniemen rivieroilla, on pitemmille jalkamatkoille lähtiessä parasta tehdä jonkinlainen diplomaattinen so-pimus alimpien ulottimiensa kanssa s.o. niitä on viisaasti ja vähitellen sopeuteltava ja kuonnuteltava suurentuvia matkanvaivoja kestämään. Silloin kyllä hyvä tulee.

Muoniossa istumme tasavallan postiautoon, joka alkaa edetä Enonte-kiötä päin. Ensin Muoniojoen vartta luoteista suuntaa, sitten Palojoen suusta tiukalla mutkalla koilliseen. Matkailulla kuleksiessa minusta aina ovat tuollaiset tiukat mutkat mielenkiintoisia. Ne piristävät ja virkistävät ihmistä ja sen lamaan laskeutuneita hermonpäitä.. Tässä nyt, postiau-tomme taka-Lappiin taivaltaessa, on sopiva hetki muutamalle historian-kin pikku piirrolle.

Etelässä päin tunnetaan vähänlaisesti Lapin puolen historiaa, papilla on kuitenkin vanha historiansa. Niinpä, esimerkiksi, jo 1500-luvulla on Enontekiössä ollut oma kappelinsa n.s. Rounalan kirkko, joka on sijain-nut Könkämäenon varrella. Sieltä ylhäältä on kirkonpaikkaa ja kirkkoa muuteltu vähitellen alas etelään päin. V. 1661 rakennettiin kirkko Lätäs-enon suulle, Markkinaan, missä vieläkin näkyy kirkon monien kirkkotu-pien ja hautausmaan sijat. Haminan rauhassa (1809) pitäjä sitten jakau-tuu, ja v. 1826 siirretään jälleen kirkkoa alemmaksi pitkin Muonionjokea. Temppeli puretaan ja lasketaan lautaksi joen rannassa, ja sitten virta venhettä vie aina siihen paikkaan, missä Palojoki laskee Muonionjo-keen. Tässä nostetaan hirret maihin, ja niinpä kohoaa kirkko uuteen paikkaansa, jossa saa toimittaa tehtäväänsä liki neljävuosikymmentä. V. 1864 siirretään jälleen kirkkoa ja kirkonkylää. Nyt rakennetaan uusi kirkko sisemmäksi Lappiin, Hettaan, Ounasjarven rannalle, siihen kum-mulle, mikä nykyisin kantaa Kirkkotievan nimeä. Vanha kirkko Palojoen-suussa myytiin huutokaupalla, muutamien vuosien perästä purettiin, ja sen eri osat saivat muuttaa paikkaa, mikä minnekin. Kirkon sakasti, muun muassa, kuuluu olevan latona Muonionjoen varrella. Nykyinen Enontekiön kirkko on siis oikeastaan neljännellä paikalla, mainittu "Rou-nalan kirkko" lukuunotettuna. Vanhasta kirkosta on vieläkin peruina alt-taritaulu, "Ehtoollisen asettaminen", jonka tekijää ei tunneta.

Hettaa, s.o. Enontekiön kirkonkylää.

Hetasta yli Ounasjärven Ounastunturille.

Asutus Enontekiössä on suhteellisen vanhaa. Lappalaisasutuksen alku-juuret - miten kaukaisessa muinaisuudessa ne lienevätkään.

Mutta uutisasutuskin s.o.suomalaisasutus on täällä varhaisempaa kuin monella muulla Lapinkulmalla. Asukkaiden siirtyminen on tapahtunut etupäässä Torniojoen alueelta. Lappalaisista täällä kerrotaan, että he suomalaisten uutisasukkaiden esimerkin mukaan yrittelivät aikoinaan maanviljelystäkin. Tunnettu Lapin olojen kuvaaja Fellman kertoo, että uutisasukas usein hankki talonoikeudet lappalaisen raivaamalle viljelys-kentälle, jolloin viimemainittu häädettiin turvattomana pois. Nykyisin on pitäjässä lappalaisia 150 paikkeilla. Turistina pitäjää kulkien heitä har-voin tapaa. Heistä tiedetään kertoa, että ovat nykyisin pitäjän varakkain-ta väkeä. Lappalaisia on noin 12 % väestöstä, mutta maksavat kunnal-lisveroista 40 % ja valtionveroista 60 %.

Postiautossa ajaessa näytetään Muotkajärvellä punaisella maalattua taloa ja vakuutetaan, että sen omistaa pitäjän varakkain mies, suurin veronmaksaja, Antti Tuomaanpoika Näkkälänjärvi, kansallisuudeltaan lappalainen, noin tuhannen poronomistaja j.n.e. Itsekin hän tietää mitä miehiä hän on, sillä hän on kuulemma kerran Enontekiön taksoituslauta-kunnalta pyytänyt lisää veroäyrejä. Tämä jo kuuluu joltain. Olen sattunut vain yhden sellaisen tapauksen ennen kuulemaan: eräässä itäsuomalai-sessa pikkukaupungissa muuan filosofiantohtori ja lyseonlehtori teki ai-koinaan samanlaisen valituksen tutkijalautakunnalle.

Erinäiset kirjalliset tiedonannot kertovat, että mainitun "Tuomaan-Antin" poromäärä ei kuitenkaan nousisi noin suureksi, ja että pitäjässä olisi toisia, jotka ylittävät hänen poromääränsä. Samat lähteet mainitsevat, että pitäjän nykyinen poromääräon n. 12,000 ja että lappalaiset omista-vat näistä neljäviidesosaa.

Hettaa kohti ajellessa käy lapintuntu yhä täydellisemmäksi. Kuusi ja mänty harvenevat, käyrä tunturikoivu jää vallitsevaksi puulajiksi. Jäkä-lää, jäkälää laajat alueet tien molemmin puolin. Juhannus on tulossa, mutta Muotkajärvi on vielä osittain jäässä. Joutsenia uiskentelee sulissa kohdissa. Ne ovat "hylättyjä" leskimiehiä, joiden aviopuolisot hoitelevat pienemmissä järvissä pesiä ja poikasia. Etelässä nähdään joutsenia vain syksyisin ja keväisin läpikulkumatkalla, päivän, pari paikassaan. Voidaan sanoa eräänlaiseksi "saavutukseksi", kun olemme nyt saapu-neet joutsenen pesimispaikoille. Nyt todella muutenkin tuntuu, että olem-me Lapissa, mitä asiantilaa vielä Muoniossa teki mieli epäillä.

Hetan majatalosta olemme edeltäpäin tilanneet yöpaikat niin ja niin mo-nelle naiselle ja miehelle. Kyllä tilaus on täytetty, mutta vuoteet on tehty samaan suureen saliin kaikille, tosin jokaiselle erikseen. No, tuommoi-nen hiukan hämillinen naurun hymähdys ja sen jälkeen kiireesti kukin sänkyynsä, sillä aamulla varhain aiotaan lähteä Lappia kahlaamaan. Uni maistaa Hetan majatalon suuressa salissa. Herätys ja puuroa aamura-vinnoksi. Pian ollaan kunnossa. Oppaan ilmoitetaan saapuneen. Lähde-tään.

Juhannus on ylihuomenna. Näkkälän lappalainen on ollut kirkonkylässä pyhäostoksillaan. Meillä on hieman yhteistä matkaa. Lappalainen talut-taa ajoporoaan. Se ei nyt juokse "poikki vuoret maat", vaan saa toimittaa kuormaeläimen virkaa: sen selkään on sälytetty 40 kilon taakka näkkälä-läisten juhannustarpeita. Porosta on tullut kaksikyttyräinen kameli, mutta kyttyrät ovat sijoittuneet rinnatusten, selän kahden puolen riippuviksi pusseiksi. Mitä hyvää pussit sitten sisältänevätkään näin juhlan tullessa.

Kapea Ounasjärvi (täällä sanotaan: Ounisjärvi), josta Ounasjoki alkaa, on luonut eilispäivänä jääpeitteensä. Voimme vapaasti soudella sen poikki. Tällä lyhköisellä venematkalla, Ounasjärveltä käsin, on meillä hy-vätilaisuus katsella Hettaa kokonaiskoossaan. Siinä se taka-Lapin vaati-maton kirkonkylä lekottelee kaltaalla, kirkkonsa juurella, tavanmukaisine virkamies- y. m. asuntoineen. Erään punaiseksi maalatun talon akkunat ovat verhojen peitossa. Onko talo asumaton? On kesällä, mutta ei talvella. Talo on lappalaisen, ja asukkaat ovat lähteneet porojen kera kesäleireihin sydänmaille ja tuntureille. Siitä on ollut seurauksena peitteet talon akkunoihin ja talon autius. "Tämäkin lappalainen on pitäjän rikkaimpia miehiä", sanoo opastajamme.

Hetasta Ounastunturille vie polku, paikoin melko hyväkin. Porojen ja po-romiesten tallaama. Kylästä lähtiessämme olen lainannut eräältä nuorel-ta mieheltä vedenpitävät lapikkaat, sillä vetisiä paikkoja on matkalla useita. Mataloista jalkineista ei ole lapinkulkuun, vaikkapa ne olisivatkin vettäläpäisemättömät. -Paljon on matkanvarrella lampeja ja pikkujärviä, ja useimmat niistä jäässä. Lumikin on seudulta aivan vasta kadonnut, sillä vielä viime viikolla on äsken puhutun Näkkälän posti viety kirkolta poronpulkassa.

Matkamme jatkuu aamuauringon helakassa paisteessa. Taikka puhuako aamusta, kun yötä ei ole ollenkaan ollut. Me olemme kyllä nukkuneet viileissä vuoteissamme, mutta Enontekiön aurinko on valvonut vuoro-kaudesta toiseen. Ja edelleen valvoo, viikosta viikkoon, koko keskisen kesän ajan. Hetasta Ounastunturille osaisi ilman opastakin, sillä tunturi näkyy melkein koko matkan. Luminen, voimakkaasti ympäristöstään eroava jättiläiskupu. Se näyttää olevan tuossa verrattain lähellä, mutta ei sitä kuitenkaan noin vaan saavuteta. Se aivan kuin pakenee edestäm-me. Ja vielä sittenkin, kun ollaan jo aivan sen juurella, on sinne kävely-matkaa kilometrimitalla.

Lapinkävijämme on jo vallannutkin väsymys. Vakuutetaan, että on aivan mahdoton askeltakaan astua - ellei saada kahvia. Ja kahvitteluun nyt, nimenomaan ennen tunturille nousua, on muitakin päteviä syitä. Täällä alhaalla ei tuule, ja on siis kahvirauha rattoisampi. Tarkenee pitää pienen ettoneenkin kahviaamiaisen päälle. Ja sitten on lisäksi erinäisiä "kan-santaloudellisia" syitä: täällä on keittopuita, ei tarvitse kantaa niitä tuon-ne ylös. Samoin on täällä vettä, varmasti hyvää ja kirkasta, ei olla pakoi-tettuja lumesta sulattamaan. . Niin että olemme yksimielisiä siitä, että kahvinkeittovaatimus on hyvin perusteltu. Ja opas virittääkin jo valkeata.

Kohta roihuu nuotio, ja "tunturipannun" tuttu kylki lämmittelee sen liekis-sä. Istutaan ja ihmetellään. Polvitaipeissa on suloinen raukeus ..kahvi kiehuu . . Ounastunturi odottaa, elämä on kuin. .. . . . kuin silkkiä! Mutta onkohan Lapin tuntureilla elämä kuin silkkiä? Ei taida olla. Pikemminkin se on kuin sarkaa tai parkittua poronnahkaa. Se tuivertava tuuli, joka Ounastunturin huipulla puhaltelee, kesälläkin, ei ole sukua silkille, eikä silkki suinkaan suojele tältä pohjan porotukselta. Tietysti Ounastuntu-rillakin voitaisiin puhua n.s. silkkisistä siteistä, mutta lapinmatkueemme on niin kokoonpantu, etteivät sellaisetkaan voi tulla kysymykseen. Pelk-kiä ukkomiehiä vaan. . .

Ounasjärvi. Taustalla Ounastunturi.

Lumilaikkuja Ounastunturin laella.

Mutta nyt seisomme Ounastunturin huipulla ja laaja Lapinmaa avautuu jalkaimme alla. Minnepäin silmänsä luokaan, sitä samaa ylpeätä ja jyl-hää luontoa, komeata Lappia, lohdutonta Lappia. Asutus on mitättömän vähäistä, piskuisia pilkkuja vaan, joita silmä ei hevin huomaa. Lappi on levittäytynyt eteemme kuin rannaton ulappa, jossa tunturit muodostavat kuitenkin saaria ja saaristoja. Tuntureita näkyykin kaikilta suunnilta, ja kaikkien niiden rinteillä on vielä lunta. "Käsivarren" tunturit näkyvät lumi-simpina, aivanpa tanakkaa talvea muistuttavina" Kesä on siellä vieläkin myöhemmässä kuin Ounastunturin Lapissa. Järviäkin näkyy Ounakselle, mutta useain niiden kirkasta vettä peittää vielä harmaa jääkansi.

Ounastunturilta ja yleensä Enontekiöstä löytää Lapin, sen oikean, joka matkailijan lapinkaipuun tyydyttää. Koko lailla kelpoisa ja moitteeton Lappi siis, mutta sentään - ilman lappalaisia. Koko luoteis-Suomi-matkallamme emme näe muuta lappalaista, kuin sen äsköisen porontaluttajan Näkkälästä. Kysytään, että mikä se semmoinen Lappi on, jossa ei lappalaisia ole. Olisiko olemassa esim. Karjala ilman karjalaisia tai Häme ilman hämäläisiä! Niin, siinäpä se on. Etelässä on monta harhakäsitystä Lapista. Miten monta hullunkurista kysymystä siellä tehdäänkään Lapissa käyneelle, ja miten esim. kouluissamme opetetaan papista ja lappalaisista tietoja, jotka ovat vanhentuneita taikka eivät muuten pidä paikkaansa. Joka tapauksessa tässä nyt vieläkin merkittäköön ja muistettakoon, että lappalaisia Lapissa on vain vähäinen osa tämän laajan maakunnan asujamista, ei vain Enontekiössä, mutta muuallakin. Niin että ei ole ollenkaan ihme, jos käy kuten nyt on meille käynyt, ettemme tapaa Lapista lappalaisia.

Ounastunturi on matkailijain suosiossa. Olisikin ehdoton vahinko, jos matkailija kääntyisi Hetasta, kirkolta, takaisin Ounastunturilla käymättä. Niinkin kuuluu, eikä aivan harvoin, tapahtuvan. Mielestäni olisi siinä tapauksessa parempi, että matkailija, jos hän tosiaan matkailumielessä matkailee, jäisi tulematta Hettaankin. Olen tainnut kerran aikaisemmin sanoa, että luoteis-Suomeen tulijan ei pidä pysähtyä Muonioon, vaan on painuttava Enontekiöön asti. Pyydän tälle sanonnalleni antaa nyt sellai-sen "tulkinnan", että enontekiönkäyntiin kuuluu ehdottomasti myös mat-ka Ounastunturille.

Ounastunturinkin huipulla on kivikasa, baabelintorni, johon kukin tuntu-rinkävijä lisää aina oman leiviskänsä. Kivi kiveltä se kasa karttuu ja ko-hoaa. Kuka sitten lieneekin, ja milloin, tämän torninrakennnuksen alulle-pannut. Täytämmemekin tämän tunturinvaeltajan velvollisuuden, tuom-me uhrimme, kannamme kivemme.Kohotkoon vaan kivikasa ja yletköön yhä ylemmäksi. Katsotaan sitten sadan vuoden perästä, mikä on ollut tulos tästä muurahaisrakentamisesta. Kukapa muuten tietää, eikö aikai-semminkin ole tällä mahtavalla tunturihuipulla ollut jokin merkkipatsas - tämän Ounashuipun nimikin on Pyhäkero. Vaikka siinä lienee seisonut lapinkansan pyhä seita, suurijumala, jota on palvottu ja jolle uhrit ja anti-met annettu


Sitten tuli vieras, joka ei lainkaan kuulunut saame-kansaan ja lapinhei-moon, pystytti Lappiin omat ristinsä ja rakensi kappelinsa ja pani niitten torneihin soimaan kumajavat kirkonkellonsa. Tätä malmin ääntä eivät vanhat lapinjumalat kestäneet. Seidat kaatuivat, uudet tietäjät perivät voiton, ja uuden uskonnon papit kastoivat lapinkansan omalla kasteve-dellään. . .

Jälleen leirissä tunturinjuurella. Ounas on katseltu ja kiitelty. Ollaan pa-luumatkalla. Syödään eväitä nuotiotulen ääressä, loiotaan ja lepäillään. Olemuksen on vallannut tuommoinen rakastettava raukeus, jolloin ei oikein tiedä, mitä tahtoo, taikka ei oikeastaan tahdo mitään. On vaan ja hengittää ja auringolla itseään paistattaa. Juttelu käy ikäänkuin ohimen-nen. Puhutaan karhusta. Tiedetään kertoa, miten metsänkuningas suu-resti kunnioittaa naista. Erästä seurueemme virkanaista, jonka on kulek-sittava karhuisia salotaipaleita, neuvotaan, että karhun vastaantullessa on hänen poistettava heti päähineensä. Kun karhu näkee hänen naisel-lisen polkkatukkansa, poikkeaa se syrjään hänelle mitään pahaa teke-mättä. "Ei se ole niin, toinen konsti siinä on", tarttuu puheeseen opas, mutta samassa alkaa kahvi kuohua nuotion tuhkaan, ja hän rientää hä-tään. "Konsti" jää tarkemmin selittämättä. . .Kahvi on juotava ja jatketta-va paluumatkaa. Astutaan, astutaan. "Reki vieri, tie lyheni." Eräs lampi matkan varrella on varsinkin eräitten mielestä ihmeellinen. Mennessä oli se meistä oikealla ja nyt tullessa on myöskin oikealla. Ihmeellisiä "peri-aatteita" täällä Lapissa. Opas taitaisi tämän selittää, mutta ei selitä. Hän aina jättää ne "konstinsa" sanomatta. Vaikka nyt ei kahvikaan kuohuisi.

Ollaan jälleen Ounasjärvellä. Ja Hetassa.

Särkijärvi. Taustalla eräs Pallasryhmän tuntureista.

Kuru Pallastunturilta.

Erään Pallashuipun juurelta.

Muoniossa taas - ja nyt sitten Pallastunturille . . . vähän pienentynein joukoin. Olemme suunnitelleet matkaohjelmaamme jonkinlaisen lepo-päivän. Tämän aiomme pyhittää sillä tavalla, että marssimme reppui-nemme 18 kilometrin taipaleen Muonion - Kittilän vanhaa ratsastustietä Kutunivan taloon, Jerisjärven rannalla, josta sitten seuraavana päivänä on aikomus lähteä oppaan kera Pallastunturille. L,apin aurinko paistaa kuumana, ja reppu ja repunkantajan selkä ovat melko lämpöisissä vä-leissä. Päämäärä, Pallastunturi-ryhmä, näkyy pitkin matkaa tiellemme, kadoten kuitenkin ajoittain metsän ja mäkien taakse. Kaukaa näkyvä tunturi on niinkuin kuu kulkijan mielestä: se näyttää aina olevan samas-sa paikassa ja yhtä etäällä. Se näkyi Muonion kirkonkylään, ja se näkyy nyt meille pitkin päivää, eikä sen asema tunnu sanottavasti muuttuvan.

Kahdeksantoista kilometrin matka ei mielestämme ole pitkä matka, kä-veltävänämme kun on kova ja kuiva tie, mutta jonkinlainen vika nähtä-västi on auringossa, joka paahtaa niin kovin kovasti. Miten olikaan vil-poisaa Ounastunturin huipulla.. . Tien poikki kiirehtii pulpahteleva puro. Siinäpä kahvinkeittopaikka! Ei minkään muun vuoksi, mutta kun puron vesi on niin kirkasta, olisi jumalanviljan hukkaan heittämistä, jos tuon jättäisi kahviksi keittämättä. Reput selästä sammalikolle.. huhhuh, onpa se tosiaan lämmittävä tuo meidän lepopäivämme aurinko.

Vihdoinkin käännytään kohti tunturia. Vähän ennen Kutunivan taloon tu-loa on tiellämme vastamaa. Pallastunturien lumiset huiput näkyvät mäel-le noustessa noin puolimaistaan, ja kun tämä tausta sulautuu meidän mäkeemme, näyttää aivan siltä, kuin olisimme tuossa paikassa tunturin-rinteellä, melkeinpä sen huipulla. Näky on niin pettävä, että tekisi mieli arvioida välimatka satakunnaksi metriksi. Ja kumminkin me tiedämme, että matkaa täältä tunturille on noin puolitoista peninkulmaa.

Kutunivan nykyisten isäntien isoisä, tämän talon rakentaja, on ollut Muo-nion lukkari. Täältä talostaan käsin on hän kulkenut pyhäpäiviksi kirk-koon, siellä virret veisatakseen. Kahdeksantoista kilometriä ratsastus-tietä - olihan siinä sievoinen virkamatka lukkarille sunnuntaiaamuisin. Hänen jälkeläisensä toisessa polvessa, emäntä s. o. isäntäin sisar, lait-taa tunturikulkijoille syötävää, paistaa Jerisjärven siikaa ja tuo pöytään valtaisan viilipytyn. Yksi isännistä lupaa lähteä oppaaksi. Päätetään nuk-kua aamupuolelle yötä ja sitten levänneenä, virkein sielun ja ruumiin voimin aiotaan alottaa matka pyhälle Pallakselle. Päivä on ollut kuuma ja helteen tuova, mutta yö uhkaa tulla koko koleaksi. Talonväet tietävät tämän, ja niin esim. allekirjoittanut, joka saa makuusuojakseen pikkuaitan ylikerroksen, peitetään moninkertaisiin vällyihin ja nahkasiin. . Jopas siinä kelpasi unia odotella, muistella kulunutta "lepopäivää" ja sen lopussa tehtyjä valloituksia viilipytyn ääressä. Sitten painua syvään uneen . . Lapissa . . Kutunivan aitan ylemmässä kerroksessa.

Pallastunturille ei ole mitään polkuja, ei kuulemma mistään päin. Opas vaan ohjaa matkaa. Siinä neljän nurkissa on juotu aamukahvi. Talosta on lainattu lapikkaita ja nyt ollaan painumassa - ensin Lapin syvyyksiin ja sitten sen korkeuksiin. Vihdoinkin väärentämätöntä lapinkulkua! Tulee siinä eteen jänkä, märkä, mättäinen suo - halki vaan suorinta tietä. Hy-vinhän se menikin. Jälleen jänkä ja siinä parikymmentä poroa. Hei, hei! Petrat ottavat komean laukan, ja me mättäältä mättäälle perässä. Jo tuli puro. Entäs nyt? Ei jakseta yli hypätä. Isännällä on kirves, pian tehdään "silta": puu puron poikki, ja sitä myöten, kepillä tukien, yli. Sekin käy oi-kein hyvin, sukupuoleen katsomatta.Ja sitten puroja montakin. Kaikki ne ovat kirkasvetisiä ja raikkaita, kyllä niistä janonsa sammuttaa. Jänkäin ja kankaiden keskellä olevat kuivat kennäkkeet ovat nimeltä tievoja.

Onpa taaskin sellainen nätti tieva. Kuuluu sillä olevan erityinen nimikin. Isäntä on siinä usein oleskellut lapinkulkumatkoillaan. Piimätieva on ni-mi, ja siihen on mukava leiriytyä. Nuotio palamaan, opas siikaa vartaas-sa paistamaan. Muutkin eväät esille. Ja tämän pakinan tarkkaava lukija saattaa arvata vielä erään taloustoimituksen, joka tässä tapahtuu: on kunnioitettavan kahvipannummekin taas aika päästä oikeuksiinsa. Kei-tetään kerran, keitetään toisen, jopa kohta kolmannenkin. Lapinkahlaa-minen tuopi sudennälän, kamelin janon ja - ihmisen unen: syöty kun on ja juotu kun on, ja aurinko kun lämmittää, niin Piimätievan uutisasukkaat vaipuvat syvään lapinuneen.

Kun herään ja katson ympärilleni, näen naapurit sikeässä nirvaanassa: opettajatar nukkuu, kotikonsulentti nukkuu, opas, isäntä nukkuu. . Kaikki meidät on Lappi vaivuttanut ja vienyt omille ihanille unentievoilleen, aa-painsa ja jänkäinsä suloisille saarekkeille. Heräillään siinä, hymähdel-lään ja muka hieman hämmästellään. Ja todetaan, että kaksi tuntia on tässä tievassa mennyt aivan kuin omin lupinsa. Aika on lähteä.

Porisee taas puro. Se tulee tunturista kylmänä, kirkkaana. Poro ei ole kosken köhinassa kuullut tuloamme ja säikähtää äkkilaukkaan, sarvet keikallaan. Neuvottelemme yli tämänkin johisevan jordaanin ja kohta-puoleenpa lähestymme tunturia. Aukeat alkavat, puut katoavat. On jo nousua. Ensin loivaa, sitten jyrkkenevää. Ja täällä, omituista kyllä, il-maantuu jonkinlainen polkukin, poronpolku, uesampikin. Sääskiaikana nousevat porot tänne säilyäkseen syöpäläisiltä. Ja tallatakseen omia kinttupolkujaan suurilla kavioillaan.

Pallastunturi ei ole vain tunturi, se on tunturiryhmä, kokonaista viisi suur-ta tunturia käsittävä. Seuraavat tunturit kuuluvat tähän ryhmään: Lompo-lotunturi, Pallaskero, Pyhäkero, Himmeriiki ja Laukukero. Noin puolen-toista peninkulman päässä, Jerisjärven rannalla on sitten vielä Keimiö-tunturi, joka sekin, vaikka kaukaisena, katsotaan kuuluvan samaan Pal-las-ryhmään. Korkein Pallaksen tuntureista on Taivaskero eli, niinkuin Lapissa sen nimi sanotaan, Himmeriiki. Eri tuntureita, tunturihuippuja, erottaa toisistaan n.s kurut, syvänteet, joista toiset ovat matalampia toi-set syvempiä. Korkeinta Pallaksen huippua sivuavan kurun syvyyttä koetamme arvioida. Käytettävissämme ei ole korkomittausvälineitä ja emme voi siis puhua tarkoissa mitoissa, mutta pääsemme kuitenkin semmoiseen varmuuteen, että sen syvyys, tunturin huipulta lukien, on useita satoja metrejä. Kun kurun pohjakin, jossa nyt lumen paraillaan sulaessa lorisee tunturipuro, on metsärajan yläpuolella, käy ymmärret-täväksi Himmeriikin valtavuus. Eivätkä muut tunturiryhmän huiput ole kuin vähäisen tätä matalammat. Koko Pallas-ryhmä, nuo viisi vierettäistä tunturia, muodostavat näin ollen mahtavan kokonaisuuden, mahtavim-man maassamme - ollen kuitenkin "käsivarsi" tällöin jätettynä vertailun ulkopuolelle. Esim. Ounastunturi, jonka senkin muodostaa ryhmä tuntu-reita, jää, sanoisin, paljonkin Pallaksesta jälkeen. Onhan eroa korkeu-dessakin, mutta Pallas-ryhmän tunturien lukuisuus ja niiden sijoittunei-suus lisää täällä erikoisesti yleisvaikutuksen valtavuutta. Viidellä, likipi-täen saman korkeisella huipulla, jotka kukin muodostavat oman kokonai-suutensa, omat rinteensä ja toisista huipuista erottavat kurunsa, kohot-tautuu Pallas kohti korkeuksia. Ja kaikki tämä, syvimpienkin välikurujen pohjia myöten, metsärajan yläpuolella. Siinä on todella suuripiirteisyyttä, jota ei tapaa muualla.


Me kapuamme Himmeriikille. Matkan vaivat eivät ole aivan vähäiset. On jyrkkää rinnettä, on avolouhta. Itse huippu on tasainen, laakea, mutta louhikoinen, murskakivinen. Loikomismahdollisuuksia Himmeriikin hui-pulla ei ole. Tuuli on luita leikkaavan vihainen. Puemme kiireesti mukana tuomamme lisäpukineet yllemme. Edellisinä päivinä työskennelleet geo-deetit - vaiko topografit, siitä en päässyt selville - ovat rakentaneet val-taisan patsaan tunturin irtokivistä ja pystyttäneet siihen oman ristinsä ja merkkinsä. Koetamme hakea tästä tuulen suojaa ja juomme kuumaa kahvia. Tähyilemme taivaanrantaa, ihmettelemme Lapin laajuutta. Pa-nemme merkille kaukaisen käsivarren-Lapin lumisuuden ja Kittilän ja Enontekiön rajalinjan viivaksi piirtyvän pituuden - viiva ohenee ja ohenee ja sammuu. Kaikki täällä on niin suuressa mittakaavassa. Tunnemme seisovamme matkamme merkillisimmässä paikassa. . . Täällä Pallastun-turin huipulla matkailijain mielialakin pyrkii erikoiseksi: me emme veistele emmekä vitsaile, kernaamminkin olemme . .sanotaan nyt esim. juhlalli-sia. . Kylmä ja viima aiheuttavat sen, että viivymme tunturin korkeuksis-sa vain lyhyehkön ajan. Alamme laskeutua.

Kulkumme osuu päivänpuoleiselle rinteelle, johon aurinko heittelee kuu-mia keskipäivän säteitään. Kylmyys on alas tultua muuttunut kuumuu-deksi. Lumi sulaa. Rinteillä juoksevat iloiset kevätvedet kokoutuen kou-rupaikoissa pikku purosiksi, jotka suurenevat sitä mukaa kuta alemma laskeudutaan. Ja kun on painuttu koivuvyöhykkeelle, näemme lehden pyrkivän "hiirenkorvaan".

Pallastunturilla on juhannus.

Paluumatka Kutunivaan käy suunnilleen samoja jälkiä kuin tulomatkakin, oppaamme johdolla. Piimätievan halkikin kuletaan, mutta ettone jätetään nyt pitämättä...

Päivä aamuvarhaasta asti on kulutettu Pallastunturi-matkalla. Ollaan talossa jälleen. Ilta on käsissä ja kylpy. Jerisjärvi on peilityyni. Rantape-täjään on asetettu pönttö, uuttu, telkän pesimistä varten. Telkkä lentelee-kin talon pihamailla muistuttaen melkein kesyä kyyhkystä Helsingin ka-duilla ja pihoilla, puolison hoidellessa äitiysvelvollisuuksia rantapetäjän pesässä. Illastetaan talon pienessä kamarihuoneessa. Ja sitten jälleen sinne aitan yläkerrokseen, vuoteeseen nahkasten lämpimiin. Kulunut päivä on tarjonnut runsaasti matkailu-mielenkiintoa. On kahlattu Lappia, käyty Pallastunturilla. Muistot tästä ovat herkät ja voimakkaat.

Matkailijan kulku Pallastunturille nykyisin tapahtuu käytännöllisimmin Särkijärveitä Kittilän - Muonion maantien varresta. Siitä on 6 kilometrin pituinen kärritie - ei kuitenkaan autolla ajettava - puheina olleeseen Ku-tunivan taloon, josta oppaan avulla suoraan tunturille; sinne on talosta nelisentoista kilometriä. Tie Särkijärveltä Kutunivaan olisi kunnostettava autotieksi. Muonion kunta on kuulemma tehnytkin asiassa aloitteen, jota, matkailun kannalta, on kaikin puolin syytä kannattaa. Pallastunturi on niin mielenkiintoinen matkailupaikka maassamme, että on syytä ottaa se moninkerroin enemmän käytäntöön kuin mitä tähän asti on tapahtunut. Usein mainitsemani uusi poikkimaantie helpottaa ratkaisevalla tavalla Pallastuntureille pääsyä, ja jos tuo kuuden kilometrin tie Särkijärveltä Kutunivaan saataisiin autokuntoiseksi, olisi se reima askel eteenpäin nykyisistäkin kulkusuhteista. Mutta hyväpä jo näinkin. Särkijärven taloon voi jättää auton ja ottaa käytäntöön omat jalkaparit, joita Pallastunturille mentäessä joka tapauksessa tarvitaan. Tätä tietä kulkien pääsee käy-tännöllisimmin, vähimmin kävelyvaivoin Pallaksen ylvääseen tunturivuo-ristoon.

Matkamme jatkuu uutta komeata maantietä itään päin, Kittilän suunnal-le, autossa, pehmeäpenkkisessä, jossa istuminen on melkein yhtä mu-kavaa kuin lepo mättäikössä siellä Piimätievan tienoilla. Vasemmalle, pohjoisenpuolelle jää meistä ihanana Jerisjärvi, läntisen Lapin kuuluisin kalajärvi, johon aikaisemmin on kalastajia saapunut hyvinkin kaukaa, jo-pa Rovaniemeltä, Kemistä ja Ruotsin Pajalasta asti ja josta nykyisinkin runsaasti pyydystetään varsinkin "silliä" (siikaa) ja muikkua. Järven ran-nan kauniista niemikylästä Rauhalasta, voi Pallastunturille menijä saa-tattaa veneellä itsensä edellä puhuttuun Kutunivaan, jos niin haluaa. Rauhalan kohdalla, järven pohjoispuolella, aikaisemmin mainittu Kei-miötunturi kohoilee komeana. Pallastunturien huiput näkyvät jo kauem-paa.

Pitkät ovat nämä Lapin taipaleet, mutta matka luistaa nopeasti oivalla autolla ja uudenaikaisella maantiellä. Ennen pitkää ollaan Kittilän Sirkan kylässä. Saamme kuulla kerrottavan yhtä ja toista seutukunnan tunturi-harrastuksista. Niinpä paikkakunnan opettajatar on kuulemma niin ihas-tunut Pallastunturiin, että on m.m. hiihtänyt sinne joulupäiväksi, nukkuen yönsä torpassa Pallasjärvellä. Lapin luontoon ihastunut neitonen Pallas-tuntureilla suksineen, joulupäivänä, yksin - se kuulostaa melkein kuin sadulta. .. Täällä Kittilässä on muutenkin kaikenlaista reilua meininkiä. Niinpä eräässä ennestään tuntemassamme kodissa, kirkolla, isännän nimipäivänsä johdosta saama kukkalaite oli sidottu - suopursuista. Hauskasti nauhoiteltuun kukkavihkoon liittyi kortti, johon oli tekstattu onnittelu: "Pursuja ilman r:ää!". .

Sirkankylä, josta vanha maantie vie, etelän suunnalle kääntyen, Kittilän kirkolle ja edelleen Rovaniemelle, on Levitunturin juurella. Saman tun-turin liepeessä on tyypillinen tunturijärvi, Immeljärvi. Maantie kulkee ai-van järven rantaa, tunturin syrjään tehdyssä tasotteessa, siis järvi toisel-la ja tunturi toisella puolella tietä - merkillinen paikka tämäkin. Levituntu-rille pääsy on suhteellisen helppoa, kuivaa kävelymatkaa. Sen selkä on pitkä ja laakea, ja näköalat sieltäkin rajattomat. Kittilästä päin tultaessa ajetaan kohti Leviä, aivan kuin yritettäisiin ajaa tunturi puhki. Tässä "va-laistuksessa" on tunturi omanlaisensa jyhkeä ja komea. Levin louhikot kuuluvat muuten talven pakkasilla pitävän omaa paukettaan, josta paik-kakuntalaiset kertovat voivansa tehdä erinäisiä säänmuuttumisennus-tuksia.

Useita muitakin tuntureita, kuten Kätkätunturi y.m. ilmaantuu näköpiiriim-me matkatessamme Kittilän kirkolle ja siitä edelleen "Kittilän sekajunas-sa" etelään päin, Rovaniemelle.