Kirj. Kehvas. / Rajaseutu 1933.

Rajaseudun kuvia 5.


Onko Kuolajärvi Lappia? On ja ei ole. Kuolajärvi on tämän maan kenties metsärikkain pitäjä, ja sehän on Peräpohjolan eikä Lapin tunnusmerkki. Mutta Kuolajärvellä on lukuisasti tuntureita, ja se taas on tyypillistä lappi-maisuutta. On tuntureita muuallakin Peräpohjolassa, siellä täällä, mutta yksikään Suomen Lapin kirkonkylistä ei tee sellaista lapintuntuista vaiku-tusta kuin Salla, Kuolajärven kirkonkylä. Tämän juuri tunturit aiheuttavat. Sallatunturi, joka näyttää kohoavan aivan kylän laidasta, ja Rohmoiva heti sen taustalta sekä muutamat muut tunturit vastakkaiselta suunnalta luovat lapintunnun. Varsinkin etelästä saapuvaan ensikertalaiseen on vaikutus voimakas. Emme siis suotta puhu Sallan Lapista. Kuolajärvellä yhdistyvät Lapin ja Peräpohjolan vaikutteet ja matkailunähtävyydet. Kuo-lajärvi tarjoaa kesäiselle retkeilijälle niin kiintoisia "näkökohtia", että olisi-pa ihme, ellei seudusta, ennemmin tai myöhemmin, muodostuisi matkai-luseutua. Alku siihen onkin tehty. Puhe Kuolajärvestä matkailupaikkana on näihin asti ollut kuitenkin siksi vähäistä, että yleinen mielenkiinto ei vielä ole herännyt. Mutta se tulee vielä heräämään, vaikka se viekin aluksi aikansa.

Rovaniemeltä Kemijärven kautta saapuva postiauto on tullut iltamyöhällä Sallaan. Kesäkuu on puolimaissaan. Jo viitisen peninkulmaa ennen kylään tuloa on alkanut vilahdella ensimäiset tunturilumitäplät. Sitten on välähtänyt esiin Kuolajärven päätunturit, jo mainitut Sallatunturi ja Rohmoiva. Lunta on rinteillä runsaasti, varsinkin Rohmoivan pohjoislaita on luminen. Kesä ei ole mitenkään myöhäinen, mutta tunturilumien sulaminen käy aina hitaasti.

Majoitumme Korhosen matkailumajaan. Rajaseutuyhdistys on omistajan kanssa sopinut matkailijain majoittamisesta kesäkuukausien aikana. Al-lekirjoittaneen osalle sattuu huone talon pohjoiselta puolelta, ja kun kel-lon tuntinäyttäjät ovat juuri pääsemäisillään neljänkolmatta kohdalle, ko-koontuu matkueemme huoneeseeni katselemaan keskiyön aurinkoa männynlatvojen välistä. Valoisaa on, kesäöistä kirkkautta. Kun on kui-tenkin yö, virallisesti, on käytävä nukkumaankin, mutta eipä uni tässä pohjolan yön paisteessa tahdo hevin tulla. Ja merkillistä. Muutkin ihmi-set, ja muissakin taloissa, näkyvät valvovan, pienet lapsetkin. Nämä va-loisan yön ihmiset näkyvät unohtavan maatamenon. Sortuvat siinä kui-tenkin, pitkän houkuttelun perästä, silmäluomet miten kuten kiinni, kos-kapa palvelijan tuodessa aamukahvia tuntuu kuin heräisi jostain, nähtä-västi unesta. Ja aurinkokin on siirtänyt huomaamatta paikkaansa.

Aikomuksemme on retkeillä sitä saloreittiä, joka Suomen Rajaseutu-yhdistyksen toimesta on järjestetty Kuolajärveltä Kuusamoon. Korhosen matkailumaja Sallassa on reitin pohjoisin piste. Suunnitelmaamme tällä kertaa kuitenkin kuuluu eräitä poikkeuksia reitiltä syrjäänkin. Olemme sitä varten varanneet aikaa ja huumoria. Ensimäinen poikkeus on Salla-tunturi. Ei sentään poikkeus, sillä kaikissa reittiä koskevissa ohjeissa te-rotetaan tunturilla käynnin välttämättömyyttä. Tunturi onkin lähellä, kuu-den kilometrin päässä, ei kuitenkaan siis aivan niin likeinen kuin se en-siksi näytti. Joka tapauksessa osaa sinne oppaatta, polkua ja metsä-linjaa myöten. Verrattain hikinen urakka muuten. Maasto tunturille kiive-tessä ei ole aivan helppoa, ja juuri kun on luullut pääsevänsä korkeim-malle kohdalle, huomaakin huipun ikäänkuin edestä pakenevan. Tuntu-rin louhikoista selännettä saa kulkea kilometrimitalla pääkorkeuksiin päästäkseen. Mutta sitten ovatkin nähtävyydet rajattomat. Sallatunturi on. 600 m.) hyvin pitää puolensa tuntureittemme joukossa. Jylhää Pe-räpohjolan luontoa, metsiä, äärettömiä metsiä, kalliota ja kiveliötä. Ja toisia tuntureita lukuisasti, mitkä lähempänä, mitkä kauempana. Kolmen kilometrin päässä on Rohmoiva, Kuolajärven tuntureista korkein (656 m.). Nämä kaksi tunturinaapurusta voittavat korkeudessa usein mainitta-van Pyhätunturin Pelkosenniemen pitäjässä. Kauempana näkyvät m. m. Sotkoiva (n. 600 m.), Vuosnatunturi (623 m.), Hositunturi (n. 600 m.), Ahventunturi (n. 600 m.), Kieskistunturi (n. 550 m.), Karhutunturi, y.m. Asutus on harvaa. Joku kapea järvenpiirtonen silmän viihdykkeeksi.


Kuolajärven tieltä 1930-luvulla.

Sallan matkailumaja.

Sallatunturi Kuolajärvellä. Taustalla Rohmoiva.

Riippuu matkailijan mielihalusta ja hänen kinttulihastensa kunnosta, tyy-tyyköhän seudun katselemiseen Sallatunturin huipulta, vai jatkaako matkaansa Rohmoivalle, jonka rosoinen huippu ikäänkuin houkuttelee luoksensa. Joka tapauksessa ei matkailijan ole näitä tuntureita sivuutet-tava. Toisella tai toisella on käytävä, ellei molemmilla - ainakin siinä ta-pauksessa, että matkailija ei ennen ole tuntureilla käynyt ja tunturituntua tuntenut.

Kuolajärvi oli ennen lappalaisalue. Nykyisin ovat sieltä lappalaiset, La-pinkin mitoissa sanoen, huimaavan kaukana. Seurakunnallisesti seutu ensiksi kuului Kemijärven papin hoitoon. V. 1826 muodostui Kuolajär-vestä oma kappeliseurakunta ja v.1857 kirkkoherrakunta. Nykyinen kirk-ko on, Engelin piirustusten mukaan, rakennettu 1838. Kuolajärvellä, ku-ten useilla muillakin Lapin pitäjillä, oli kauan aikaa se omituinen asema, että oli maksettava veroa Ruotsille ja Venäjälle. Lapin valtiollinen asema oli sekava, epäselvä. Ruotsi näyttää, ainakin ajoittain, olleen korkeampi isäntä, koskapa sille maksettava vero oli suurempi. Esimerkiksi v. 1696 maksettiin Ruotsiin 64 taaleria, mutta Venäjälle vain 28 taaleria hopeara-haa. Tämä verotuksen kaksinaisuus loppui vasta v.1809. - Ensimäinen maantie Sallaan (Kemijärveltä,100 km) rakennettiin v.1898. Nykyisin ja nimenomaan itsenäisyytemme aikana on uusia teitä rakennettu runsaasti. - Noin neljäsosa pitäjän pinta-alasta on täydellisesti asumatonta erämaata. Peltoa on n. 0,1 ha sataa asukasta kohti. Rukiinviljelys rajoittuu kunnan eteläosiin. Maatalous perustuu, hallan pelosta, suhteellisen runsaaseen karjanhoitoon. Poroja lienee kymmenkuntatuhatta, joten poron-hoito on varsin huomattava rinnakkaiselinkeino.

Kuolajärvi rajapitäjänä on saanut usein olla ryöstöretkien ja rajakahak-kain jaloissa. Ruotsin hallituksen kanssa on aikoinaan ollut sopimuksia paikkakunnan omasta rajanpuolustuksesta, ja ovat kuolajärveläiset ol-leet vapaat yleisestä asevelvollisuudesta. Nykyiset Kuolajärven asevel-volliset suorittavat useassa tapauksessa asepalveluksensa "omassa" joukko-osastossa, nimittäin rajavartiostossa. Rajan vartijain komppanian kasarmit ovat kirkonkylästä itäiselle suunnalle vievän maantien varressa Painumme tunturikorkeuksista tasangolle ja palaamme Sallaan, enti-seen majapaikkaamme.

Ja sitten alkaa retkemme saloja myöten etelään päin, Kuusamon suun-nalle.

Otamme aluksi autokyydin. Retkikunnaassamme on neljä henkeä, so-vimme hyvin samaan kulkuneuvoon. Matkaamme maantietä, ensin Kur-tille kulkevaa ja sitten siitä erkanevaa n.s. erämaanmaantietä, kapeam-paa, Vuorikylään vievää. Matkan varrelta merkitsemme ensin Kairalan kylän, sitten kauniin Mikkolanniemen. Joudumme seuraamaan Kuola-järviä, joita on kolme ja joiden vedet juoksevat Kemijoen laaksoon, Poh-janlahteen. Ensin Alijärvi, sitten Ylijärvi ja viimeisenä, ylimpänä, Aapajär-vi. Tämän viimeksi mainitun rannalla Ylipään kylässä astelemme alas autosta, jolla olemme tehneet matkaa noin 2 1/2 peninkulmaa ja mak-saneet siitä sovitun maksun 85 markkaa. Kairalasta Ylipäähän, niin kuulemme kerrottavan, voisimme käyttää myös vesitietä, ja kuuluupa olevan moottorivenekin, ja se mahdollisesti saatavana, mutta Ylipäätä kauemmaksi ei kairalalainen kyyti oikein sovellu syistä, jotka selviävät tässä vähän tuonnempana. Rajaseutuyhdistys on siis järjestänyt "eta-pin" Esa Junttilan taloon, josta saadaan opas, soutaja (muuta siitä ei kyllä saadakaan).

Vanha isäntä, Esa Junttila, on uutisrakennuksella poikiensa kanssa. Tehdään uutta taloa Aapajärven rannalle ja sieltä noudetaan isäntä oppaaksemme. Peräpohjolan korvenkansaa nämä Junttilat. Isäntä tap-panut 6 karhua, emäntä tehnyt 13 lasta (toisen veljen emäntä 14), ja pojatkin ottaneet hengen kolmelta kontiolta. On siis kontioita, jos lie kontion kaatajiakin. Ja kaatajienkin tekijöitä.

Työnnämme tervalaidan vesille, ja matkamme alkaa pitkin kapeata Aa-pajärveä, vienoisen liekkatuulen sountia avustaessa. Alamme salotaipa-leen, jolla on käytettävissämme vain omat ulottimet, kädet ja jalat, ja mu-kana oleva konsulentti sanoo nyt tulleensa vakuutetuksi siitä, että hänen lomapäivänsä ovat alkaneet. Kaunis ja kapea on Aapajärvi, korkea pen-kereinen, enimmäkseen hakkaamattomine rantametsineen. Kuudeksi kilometriksi arvellaan matka ja sitä Esa-isäntä airoilla nykien tuuma tuu-malta lyhentää. Se on parhainta tyynnykettä suuressa maailmassa hie-man hupsuutuneille hermoille. Se on yksi niitä vastakohtia, joita hake-maan matkailija lähtee. On opittava - ja opitaankin - tätä vauhtia sietä-mään ja myöskin siitä nauttimaan. Nyt ollaan Kuolajärven tyynellä sa-lomaalla, ja nyt lepuutetaan hermokoneistoa, niin keskuksia kuin sen lankaverkostoakin. Niin hyvä kuin myöskin paha maailma jääköön nyt hetkeksi unouksiin ja meidän huolenpitoamme vaille. Mutta jättäköön sekin, hyvä maailma nimittäin, myös meidät oman onnemmen ojaan, kerrankin.. Laskemme maihin Aapajärven kaakkoispäässä, pehmeälle rantasammalikolle, kauniin järven kauniille kaiteelle. Kelpaapa siinä vä-hän venähtää, katsella pitkin Aapajärven väreilevää pintaa ja todeta toistamiseen sen niemien ja rantarinteiden muhkeat metsät, joita ihmi-sen kirves ei konsanaan ole koskettanut.

Junttilantalo Aapajärvellä.

Kuolajärven Aapajärveltä. Esa Junttila airoissa.

Retkemme jatkuu jalkamarssilla, oppaan johdolla. Maataival, joka sekin on noin 6-kilometrinen, katkaisee Maanselän, vedenjakajan. Ei siinä mi-tään nousua eikä laskua ole huomattavissa, mutta huomaamme kuiten-kin tapaamamme puron virtailevan matkamme suuntaan. Olemme siis, maantieteellisesti puhuen, siirtyneet Itämeren rinteeltä Vienanmeren (Jäämeren) rinteelle, ja poriseva puro vierittää vesiään viimemainittuun. Pian saadaan siinä kiinni Kutsajoen varresta. (Joen nimenä käyttämäs-sämme kartassa on Ontonjoki ja siihen laskevan Javarusjoen nimenä Kutsajoki).Joki suurenee hiljakseen. Siihen laskee puroja. Erään sellai-sen poikki kuljemme kaatunutta kuusenrunkoa myöten. Hyvin se käy ja palkaksi juomme puron kylmää vettä toiselta rannalta. Mutta eräs toinen puro on hieman leveämpi kevättulvan vuoksi. Opas hommaisi siltapuut, mutta eipä olekaan tarpeen, sillä kaikki me kahlaamme heti ylitse, nai-setkin, joiden kengänvarret eivät täytä tarvittavaa mittaa.

Kuuden kilometrin taival Maanselkineen taittuu, olemme uuden järven rannassa,kuivalla niittyniemekkeellä. Reput nurmeen, laiskimmat loiko-maan, opas kahvitulen tekoon, ja ehtoisat emäntämme kahvinkeittoon. Konsulenttimme tahtoo välttämättä uida, mutta ehdotus ei ota »"tulta" muissa matkamiehissä. Hän lähtee yksin kauemmas jokivarteen, jättää siellä jääkonttinsa ja palaa leiriin punakkana poikana. Kahvia keitämme ja juomme, juomme. Oli ne sentään kunnon poikia ne Abessinian munkit siellä Kafie-maakunnassa, kun keksivät kahvinpapujen virkistävän vai-kutuksen. Ja vieläkin viksumpi oli heidän luostariesimiehensä, joka otti kahvin käytäntöön pitääkseen munkkipoikansa virkeinä yöllisissä ju-malanpalveluksissa. Tervehdys Kutsajoen varrelta sinun kuolemattomal-le hengellesi!

Pyhäjärvi, seuraava järvi. Kuinkahan monta sen nimistä järveä meidän maassamme lienee? Tämä Pyhäjärvi, jota alamme soudeskella, ei näytä miltään erinomaisen pyhältä, jospa ei pahaltakaan - onpahan erään kilo-metrin pituinen, kapea salojärvi. Mutta tähän välittömästi liittyvä Nivajärvi sensijaan on niin erikoinen, että tiettävästi jää se ainutlaatuiseksi meidän maassamme.

Soudamme s.o. opas soutaa läpi salmen tapaisen. Pyhäjärven rannalle rakennetun kalasaunan edustalla sivuuttamamme toisen matkailuretki-kunnan tervehdyshuiskutus on peittynyt näkyvistämme. Olemme kapaal-la Nivajärvellä,- josta mainoslehtiset ovat kertonet. Kukas kuitenkaan olisi uskonut tätä juuri tällaiseksi! Aluksemme liukuu syvässä vuorenrot-kossa, jonka leveys on 50-100 metrin välillä ja joka tekee vähäisiä, jou-keita mutkia. Vuorenseinät kohoavat jyrkkinä, usein kallioisina, ollen kal-lioseinä joskus sisäviistoonkin kalteva. Sellainen on esim. Koirakallio -koira hätyyttänyt hirveä, pudonnut yli 100 metrin korkeudesta ja kuollut. Monelle varomattomalle porolle on käynyt samalla tavalla: kaviot luis-kahtaneet kalliosta ja huiskis alas, auttamattomaan tuhoon. Usein nämä kalliot ovat lohkeilleetkin, niiden juurella on röykkelikkö särkyneitä kallio-paasia. Sountimme jatkuu syvässä vuorenraossa. Seinämien korkeus on paljon yli 100 metrin ja matalimmistakin kohdinuseita kymmeniä. Ää-net kajahtelevat kaikuna kallioista. Tuuli ei pysty aikaansaamaan sanot-tavia aaltoja vedenpintaan, ellei se satu puhaltamaan järven pituuden suuntaan. Tätä vanhaa Valkeanmeren vuononpohjaa kestää katkeamat-tomasti - viisi kilometriä. Matkailijat istuvat veneessään hilliintyneitä, vä-häpuheisina. Yksinäisen erämaanjärven jylhä kauneus vaikuttaa omalla voimallansa ihmiseen. Ollaan kuin satujen salaisilla vesillä. Satu on kui-tenkin nyt todellisuutta. Nivajärveä venosemme ui,eikä sitä soutele sa-tujenpeikko, vaan isäntä Esa Junttila, joka on tappanut 6 karhua, ja jon-ka emäntä on tehnyt 13 lasta.

Päästyämme järven loppupäähän tapaa meidät yhtäkkiä ukonilma ja an-kara sade.Laskemme kiireesti maihin päästäksemme metsän suojaan sateen pitoon. Savolaisella neitosella on matkaeväänä kalakukko, jonka antimia on koko retkikuntamme maireella suin syönyt. Veneenkeulan rantaan koskettua rientää savotar nopeasti maihin juoksuttaen juuri sen repun, jossa kukko on, kiireesti kuusen juurelle välittämättä itsensä kas-tumisesta sen sanottavia. Savolainen ja hänen kalakukkonsa! Muuten sattuu niin, että matkueemme edustaa maamme eri heimoja: savola-inen, keskisuomalainen, länsisuomalainen, peräpohjalainen ja karjalai-nen. Meillä muilla ei ole mukanamme mitään "kansallisia" eväitä, ei edes karjalaisella piirakoitansa, joita hän kyllä kehuu, mutta savolainen on va-rustautunut kalakukolla. Mainitusta matkaeväästä ansaitsee muuten sen alkuhistoriakin tulla kerrotuksi. Kyseessäoleva neitiihminen lähtiessään kuolajärvimatkalle on kirjoittanut kotiinsa ja pyytänyt lähettämään lapik-kaat, vedenpitävät matkakengät. Ei ole kuitenkaan sattunut sopivaa nah-kaa, josta lapikkaat olisi teetetty, mutta sensijaan on paistettu ja lähetetty - komea kalakukko. Se kyllä ei tullut vedenpitävä, kuten omistajan suojelutoimenpiteistä näkyy, mutta sen toisista ominaisuuksista olivat ret-kemme muut maakunnat kiitollisia.

Nivajärven omituisuus ja erikoisuus suurenmoisine luonnonmuodostu-misineen ei hevin haihdu matkailijan mielestä. Koko Kutsan laakso on kuuluisa kuruistaan s.o. syvistä jyrkkäseinäisistä rotkoistaan. Toiset niis-tä ovat järvi- tai jokimuodostumia, toiset taas kuivia kuruja. Kutsajoen alempi juoksu, Jäniskönkään alapuolella, on sekin syvän kurun pohjas-sa, korkeiden jyrkkien seinämien raossa. Kuivista kuruista on erikoisesti mainittava Ruskeakuru, joka koskettaa Nivajärveä, Tuoruskuru Aapa-järven eteläpään länsipuolella ja monta kilometriä pitkä Pyhäkuru tosi-aan nimensä arvoinen! - Vuorijärven länsipuolella. Kurut, tunturien ohel-la, ovat Kuolajärven luonnon erikoisuudet. Mainittakoon tässä, että Kut-sajoen tienoosta on n. 215 neliökilometriä suunniteltu luonnonsuojelu-alueeksi.

Rajaseutuyhdistyksen järjestämä salomatkailureitti jatkuu saman ylipää-läisen oppaan johdolla Nivajärven päästä Jyrhämään ja siitä edelleen Kuusamoon päin. Suositellaan kuitenkin edestakaista matkaa mainitusta järvenpäästä Kutsajoessa alempana putoavalle Jäniskönkäälle. Köngäs, äkkiputous, onkin todella sellainen nähtävyys, että kannattaa tehdä mat-ka, vaikka maasto sinne onkin erinomaisen vaikea ja hikoiluttava. Mei-dän matkasuunnitelmaamme kuuluu pitempikin poikkeus matkailupolul-ta: suuntaamme matkamme koillista kohti, Vuorijärven rajakylään. Käve-lymatkaa, kapeaa korpipolkua on sinne noin 14 kilometriä. Urheasti son-nustaudumme marssille, ja kellon osoittaessa iltatunteja saavumme kiertäen Vuorijärven itärannalle. Sieltä, Hoikkalan talosta, saatatamme veneellä järven länsipuolelle, Punaisen Ristin sairasmajalle. Jo Sallasta olemme tänne tulostamme puhelimella ilmoittaneet, ja majan johtajatar saapuu iloisena rantaan matkalaisia vastaan. Hän tietää ja tuntee, mitä jalkamatkailijan kinttulihakset kaipaavat, ja niinpä nouseekin sakea savu saunanpiisistä. Jalkamatkailija rajaseudulla ymmärtää erinomaisesti sen huomaavaisuuden, jota etappitalon emäntäväki saunanlämmityksellä tarkoittaa. Mitäs tuosta mitättömästä neljästätoista kilometristä ja aikai-semmasta kuudesta, kun saapi illalla ulottimiansa ojennella suloisessa löylyssä sairasmajan saunanlauteilla. Ja sitten illastettua painua ihanaan uneen siistin majan siistissä vuoteessa. Sairaita ei näin kesäiseen ai-kaan majassa ole, sillä eihän kesällä ole ihmisillä aikaa sairastaa. Ja ai-nakin matkailijat, jotka nyt ovat sairasmajan tilapäisesti asuttaneet, tun-tevat itsensä erinomaisen terveiksi, ruumiin sekä sielun puolesta.

Kello näyttää seuraavaapäivää - täällä ei voi puhua tähän vuodenaikaan päivän valkenemisesta. Jossain sanotaan, että kullakin päivällä on suru itsellänsä. Tämän päivän "suru" alkaa puhelinsoitolla Tuutijärvelle. On tarkoitus R.yhdistyksen asiamiehelle, opettaja Parviaiselle, ilmoittaa tu-lostamme illalla Tuutikylään. Rajaseutumatkailulle on täällä erinomainen etu se, että on olemassa rajavartioston puhelinverkko, josta on voitu ve-tää eräitä sivujohtojakin, kuten kouluille, sairasmajoille y.m. Mutta nyt sattui linjalle jokin kompastus, ei puhelu kuulunut. Tuutikylän vartiosto ryhtyi hyväntahtoisesti välittämään, mutta ei kuulunut puhe sinnekään, nimittäin Vuorikylästä päin. Sen verran Tuutikylä kuuli, että jotakin on illalla tulossa, mutta ei sitä, kutka sinne ovat tuloissaan.

- Matkailijoita, karjun kaksin keuhkoin aparaattiin.
- Maaherra, vastataan. (Kylässä on kerrottu maaherran olevan lähiai-kaan tulossa paikkakunnalle, siitä tämä otaksuma.)
- Ei maaherra, matkailijoita!
- Maa-her-ra, huudetaan vastaan.

Koetan kiljua, etten ole maaherra, ja että on koko lailla todennäköistä, että minuun kohdistuvaa maaherra nimitystä ei ainakaan lähitulevaisuu-dessa ole odotettavissa, mutta hyvää tarkoittava puhelunvälittäjäni py-syy itsepäisesti väitteessään. No, Vuorikylän vartiosta luvataan sitten välittää ja selvittää, ettei Tuutikylään ole tulossa maaherra, vaan aivan tavallinen sivilimies ja "sihteeri" matkakumppaneineen, joten siellä ei tavallisia makuupaikkoja lukuunottamatta, ole tarpeen ryhtyä erikoisiin vastaanottotoimenpiteisiin. Pyydetään kuitenkin soittamaan auto Kuu-samosta määrättyyn aikaan seuraavaksi päiväksi.

Kutsajoki, Kuva: Wikipedia.

Koskematonta metsää. (Kuolajärvi.)

Nivajärveltä. [Kuolajärvi.)

Kutsajoen rotkoa.

Retkikunta vuorikyläläisiä liittyy nyt matkaamme Jäniskönkäälle asti. Mu-kana majan johtajatar, kylän opettaja, eräs kuolajärveläinen runontekijä j.n.e. Kahdella veneellä soudetaan tyyntä Vuorijärveä aurinkoisena aa-muna Käärmelahteen, järven etelärantaan, josta sitten matka jatkuu meidän eilistä polkuamme. Kaunis järvi, jonka pohjoispuoliskon rannoille ovat kylän talot mukavasti sijoittuneet. Tasavallan rajalle on matkaa n. 1,5 peninkulmaa. Ajotietä ei sinne ole, polku vain. Kesäinen liike entisi-näkin aikoina on ollut vähäistä. Korkea Pesioaivi, omituisen kulmikas tunturi, katselee sieltä Suomea yli asumattoman erämaan.

Saamme paikkakuntalaisilta kuulla yhtä ja toista vanhoista oloista. Ker-rotaan eräästä lappalaisten markkinapaikasta. Niinikään meille osoite-taan niemi, johon ensimäiset kylän suomalaiset asukkaat ovat saapu-neet, toinen Kuusamosta, toinen Kuolajärveltä. Erään kylän talon suku on näistä polveutunut. Kuulemme myös, että seudulla olisi rautamalmia, joka pitäisi olla hyvää laadultaan. Eräs suomalainen silloinen maisteri lienee tehnyt valtauksen ja myynyt oikeutensa ruotsalaisille, mutta vuo-riteollisuutta ei kuitenkaan ole syntynyt, ja nyt on valtaus vanhentunut. Kuparikiisusta kerrotaan myös, jopa kaolinista ja nikkelistä.

Jatkaessamme polkutiellä pitkänpuoleisessa karavaanissa matkaa saamme kuulla useita karhukertomuksia. Esa Junttila kertoo erään: He seurasivat karhun jälkiä. Kumppanilla oli narussa koira, joka pyrki eteen-päin. Karhu oli "lannan heittänyt". Se oli koeteltaessa lämmin. Saalis oli siis lähellä, ja koira yhä enemmän innostui. Oli suurikivi, ja arvattiin, että peto on sen takana. Esa hiipi kiven suojassa, pyssy vireissä. Olihan se siinä. Ja kun Esa aseensa laukasi vaipui heti kontio kontalleen ja kuoli. "Marjat jäivät suuhun".

Menipä karhu tässä verrattain äsken rautoihin. Se tuli tiedoksi kylälle, ja paljon kyläläisiä riensi katsomaan. Ylpeänä oli peto istunut, käpälä kiinni, valittelematta ja voivottelematta, kunnes sen päivät päätettiin. - Sattuupa astuessamme löytymään vanha karhun pesä, maapesä. Se on jo vuo-sientakainen, mutta pääsemme sen piirustuksista kuitenkin asiantunti-jain opastuksella selville. Karhunjuttuja riittää täällä loppumattomiin, vaikka lehmänkaatamiset jätettäisiinkin kertomatta. Muuten karhua ei aina niin pahanakaan mainita. Se usein "völlerehtää" seudulla kesä-kaudet tekemättä karjalle mitään pahaa. Mutta kun pääsee makuun, saattaa se olla tuhoisa ja verenhimoinen. Ihmiset se jättää kuitenkin rauhaan. Se pakenee niitä arkana.

Tienvarressa on suuri, pulppuileva lähde. Saavat siitä helteiset matka-miehet raikasta vettä janoonsa. Ja hyvämakuinen kahvikin siitä tulee. Sitä keitetään kahdella pannulla ja juodaan yhdeksän janoisen ihmisen voimalla. Lepäillään ja leikkiä lasketaan. Mukanaoleva runoilija kirjoitte-lee lehtiöönsä, ja me muut alennetuin äänin keskustelemme, että "nyt sitä lähti tulemaan". Vielä myöhemminkin uudistuu tämä, mutta sitten saamme pettyneinä kuulla, että se olikin vasta muistiinpanoa. Runo valmistetaan vasta sitten "kun mä pääsen joutohon".

Suorinta tietä, polutonta kiveliötä oijennetaan nyt Jäniskönkäälle, opetta-ja opastajanamme. Helle siinä on, sillä ilma on kuuma ja aurinkoinen, ja reputkin tuntuvat painavilta. Tullaanhan siitä Kutsalle vähitellen. Joki on suunnattoman syvällä rotkossa, ja onpa siinä tuumailemista, miten paa-sien lomitse alas pääsisi. No, vähitellen ovat kaikki rantakalliolla, mie-hensä ja naisensa.

Jäniskönkään alapuolella..

Tuskinpa matkailija edeltä arvaa köngästä näin komeaksi. Tämä ei ole koski, kuten Kolttaköngäs, Imatra tai Pamilo. Tämä on putous, Niagara pienoiskoossa. Kutsan vesi putoaa äkkijyrkältä kalliolta koko joen levey-dellä. Ja mitään muuta putousta ei olekaan; nimittäin suuressa könkääs-sä - ylempänä on Pieni-Jänisköngäs kokonaan erikseen. Kutsan ja sii-hen laskevan Javarusjoen lähdejärvet ovat yli 200m merenpinnan ylä-puolella. On siis tarpeen monta kipakkaa koskea ja korkeaa vesipu-tousta ennenkun vedet ovat meren tasalla. Jänisköngäs on yksi niistä. Korkeusarviomme on kai paras jättää sanomatta, mutta erään mittailijan mukaan, painetussa sanassa näkynyt tieto, 6,5 metriä, ei pitäisi pitää paikkaansa, vaan olisi se liian pieni. Vesi vaihtuu pudotessaan valkeaksi villavasuksi. Putouksen yllä ja alla leijailee pilvi pieniä pisaroita, niin että kun hihasillasi istut hetkiseksi likeisen kallionreunalle, huomaat pian paitasi märäksi. Osa könkään vettä on särkynyt sumuksi, joka sateena laskeutuu yllesi ja kastelee. Sumu leijailee putouksen edessä kuin hul-muileva esirippu tai tuulen mukana liikahteleva verho, johon auringonsä-teet seitsenväriin taittuvat.

Viivymme Jäniskönkäällä eräitä hetkiä, lepäilemme rantakalliolla, nau-timme elämästä ja kuumasta kahvista. Vuorijärveläisten pullokerma on kirnuutunut voiksi. Selkärepussa, kiveliöitä kiipeillessä. Mutta suolojen puutteessa tällä uudella teollisuustuotannolla ei ole likimmässä nykyi-syydessä täysiä menestys mahdollisuuksia ..Lyödään jäähyväiskättä, luvataan tulla vastakin ja painutaan kukin omalle tielleen: vuorijärveläiset rajakyläänsä ja me länteen, Nivajärven päätä kohti.

On siinä jälleen aika urakka edessä. Könkäältä Nivajärven päähän, mi-hin eilen veneemme jätimme, on noin 4 kilometrin matka, mutta maasto on todellakin raskasta ja hidasta, nousemisineen ja laskemisineen. Ja näkyyhän se vihdoin tervattu veneenkokka. Retki Vuorijärvelle ja Jänis-könkäälle on ollut niin antava, että emme suinkaan kadu tätä poikkeusta reitiltä, emmekä toivo kenenkään tämän reitin matkailijan jättävän Jänis-köngästä näkemättä. Mutta muistettakoon silloin, että on mentävä suu-relle könkäälle asti eikä tyydyttävä pieneen.

Nivajärven päästä on vielä noustava korkea äkkijyrkkä päästäksemme tasaisille maille. Se ei kuitenkaan ole nyt louhta, vaan leppoista samma-likkoa, jota me marssimme nelinkontin kuin karhu. Karhu ja ihminenhän ovat molemmat kanta-astujia. Levätä sopii pehmoisella sammalikolla kuin untuvapatjoilla. Ja sitten vihdoin viiden kilometrin taival oppaan perästä, pilkalta pilkalle. Maat ovat nyt tasaiset, suot porrastetut - tässä-hän herrastelee kuin Museokadun asfaltilla

Lähenemme Ylä-Jyrhämäjärveä. Oppaamme, Esa-isäntä, kiirehtii aske-leitaan ja kuulemme hänen hoihkasevan venettä. Heti alkaa talon koira haukkua, ja rantaan saapuessamme soutelee jo vene vastaamme. Seu-rueestamme huomautetaan, miten "hienosti" onkaan tällä saloreitillä matkailu järjestetty. Kyseessä oleva koira on muuten ottanut tehtävänsä rajaseutumatkailun palveluksessa vakavasti ja omantunnon kannalta: yölläkin se huolehtii talonväen herättämisestä, kun matkailijat järven ta-kana venettä huutelevat.

Jyrhämän talo on Niluttijärven ja Ylä-Jyrhämäjärven välisellä kannaksel-la Jyrhämänkosken lähellä. Talo on uusi, nykyaikaisen asutustoiminnan aikaansaannoksia. Likimpään naapuriin on seitsemän kilometrin matka. Haluamme hieman kiirehtiä emmekä näin ollen kauvan viivy Jyrhämän tilavassa tuvassa, vaikka emännän ennestään tunnetuilla karhujutuilla saattaisikin olla oma kiintoisuutensa. Ylipääläinen oppaamme, joka parin päivän aikana on jakanut kanssamme matkanvaivat, jää tähän. Me kii-tämme ja taputamme niinkuin parhaiten taidamme kunnon Esa-isäntää, maksamme ja tilitämme, eroten aivanpa hieman kaihomielisenä tästä avuliaasta karhuntappajasta, joka vielä aivan kuin kaupanpäällisiksi kaappaa selkäänsä reppumme ja saattaa meidät Nilutin venerantaan.

Meidän kulkuneuvoissamme tapahtuu nyt aivanpa mullistava muutos: rannan teloille on vedetty ruskeaksi tervattu vene, jonka keskellä on val-taavan suuri tuohinen kumollaan. Ja kun uusi saattajamme, Hille Anttila, Jyrhämän nuori isäntä, nostaa ropeen pois, paljastuu sen alta - moottori. Me salojärvien soutajat, Kutsan kurujen kiipeilijät, jotka olemme viime päivät kulkeneet omin ulottimin soita, kankaita ja louhikoita, väsyneet välistä, mutta levänneet ja saaneet uusia voimia, me olemme hieman kuin pois kasvaneet koneista ja konekulttuurista. Mutta, miten onkaan, me katselemme tuota pientä konetta jyrhämäläisessä tervaveneessä eräänlaisella ihastuksella. Moottorivene kaukaisen salojärven rannalla, talossa, johon naapurin koiranhaukunta ei mistään päin kuulu, on oma ilmestyksensä, siitä ei päästä. Ja ensi nykäisyllä alkaa ares työsken-nellä. Tervaveneen kokassa kohisee, me puskemme kapeata Niluttia vinhana vihurina, pujottaudumme salmen läpi Auhtijärven puolelle -tä-mäkin aivan kapea järvi, jonka metsäisillä rannoilla lepää mykkä erä-maan rauha. On jälleen yksi pohjolan valoöitä. Aurinko väliin peittyy met-sän taa, mutta sitten se taas näyttäytyy keltaisena, kultaisena. Tuntuu, että kaikki me sen yövaloa ihailemme ja sen lumon tunnemme, mutta taidamme olla siksi väsyneitä, että pidämme tunnelmamme omanamme, sitä ilmoille tuomatta, muille mainitsematta.

Parin peninkulman moottorimatka on taivallettu. Ollaan Auhtijärven ete-läpäässä. Yö on kirkas, mutta koleanlainen. Hytisemme hieman nous-tessamme maihin. Ja kolmen kilometrin jalkamatka sujuu, kuten ainakin viluisalta väeltä, joka on hikisen erämaakävelyn jälkeen istunut tunnin verran veneessä eikä siinä tehnyt muuta kuin katsellut öistä aurinkoa.

Ja sitten Tuutikylässä, opettaja Parviaisen ja rouva Parviaisen hoimissa. Etelään vievän maantien pää on käsissämme. Opettaja P.n puhelimitse tilaama auto saapuu ja me jatkamme matkaa Kuusamoon: Paanajärvi, mahtava Nuorunen, napapiirin eteläpuolen tuntureista korkein, livaara ja muu Kuusamo! .. .Mutta nämä eivät kuulu tämän otsakkeen piiriin.