Kirj Kehvas. / Rajaseutu 1930.

Rajaseudun kuvia 6.




Melkoinen osa Suomen kansaa on kasvatettu Maammekirjan avulla. Ja Topeliuksen runo "Inarinjärvi", joka tästä kirjasta on opittu, on melkein kaikelle kansalle tuttu. Tämä runo, jota nykyisin myös lauletaan, juolah-telee tuontuostakin mieleen matkaillessa Inarinjärven rannoilla ja Paats-jokilaaksossa. Ikävä kyllä täytyy yhden ja toisen lapsuudessa saadun kuvan tästä kaukaisesta ja näihin saakka salaperäisestä pohjolan jär-vestä nykyisen linja-auto,-maantieinsinööri- y. m. aikakauden valossa muuttua. Eivät enää sääsket parvittaisin pimitä aurinkoa, ei heinäajalla sula jää, eikä syyskuun yö järven aaltoja jäädytä, eipä edes saaret (yli 3,000) tunnu olevan nimeä vailla eikä ranta alaston. Syvyyskin on jo mi-tattu, ollenn.80 m eikä siis "niin syvä ole kuin pitkäkin" (järven selkäalan pituus on 83 km). Mutta joka tapauksessa me huomaamme alituiseen hyräilevämme "Inarin järven" kaunista Topeliusrunoa. Siihen meitä hou-kuttelee silmin näkemämme järven ulappa ja kieltämättä kauneista lau-luista kokoonpantu "Inarinjärven" sävelmä.

Mutta tämän "runollisuuteen" taipuvan mielialamme raikkaaksi vasta-kohdaksi saamme matkanaapuriksemme pari pohjolan tukkimiestä, jotka h-runsaalla perä- pohjalaismurteellaan ja muuten omanlaisella maail-mankatsomuksellaan saavat meistä hartaan tuttavan.

- Se oli niin samharin rikhas mies, suuri karthanon ja helevhetin montha puutarhaa...

- Missä niin rikhas mies oli? alamme kysellä.


No, se oli jossain etelässä ... mutta tästä alkaa tuttavuutemme. Jokseen-kin kohta rupeamme puhumaan myös - Inarinjärvestä. Miehet tuntevat sen koko hyvin, ja meillä piisaa siitä juttua loppumattomiin. Tämä pu-heenaihe, pohjalaismiesten reilu elämänote ja tuo eteläläisen korvaan ylitsevuotavana pursuava h heidän kielimurteessaan tekevät juttelun kiintoisaksi.

- Tunnettekos sitä laulua, joka alkaa: "Etäällä pohjanmailla hylätty järvi on"? jo sitten kysymme.
- Kyllä minä olen kuullut sen montha kerthaa, sitä soitethaan ramofoo-nissakin, vaikha toisilla sanoilla. Se on Tuure Arhan siihen laulama ja sen nimi on siinä "Villiruusu", mutta nuothi on sama.

Ja niin me kuljemme "montha peninkulmhaa" yhdessä ja juttuamme Lapista ja Lapin asukkaista, Paatsijokilaaksosta ja tukkitöistä, mutta varsinkin Inarinjärvestä. Höyhenjärvellä sitten eroamme. Miehet mene-vät yli joen Norjaan "jatkamhaan tukkitöithään", ja minä jatkan matkaa alas Jäämerelle päin.

Paatsjoki alkaa Paatsvuonosta ja loppuu Paatsvuonoon. Edellinen on Inarinjärven ja jälkimäinen Pohjoisen Jäämeren vuono. Paats-sana on nimen yhteydessä täällä suosittu. Samoin on jänis-sanan laita. Vesi-laaksossa on kokonaista kolme Jäniskoskea, niistä kaksi Paatsjoessa ja kolmas Inariin laskevassa Juutuanjoessa. Kolttakönkäitäkin on kaksi: kuuluisa Kolttaköngäs Paatsjoen suulla ja toinen samanniminen Näätä-möjoessa Norjan puolella (laskee Näätämövuonoon, joka on Varangin-vuonoon haarakkeita). Saarikoskia niinikään on ainakin kaksi. Olisiko-han ollut puute sopivista sanoista koskia ristittäessä, vai harva asutusko ja hidas kulkuyhteys vaikutti tämän kaimaksien paljouden. - Paatsjoen pituus vuonosta vuonoon on 142 km ja putouskorkeutta on laskettu ole-van 118,64 mertiä. Jokea voisi aivan hyvin nimittää vesistöksi, siksi pal-jon siinä on järvimäisiä suvantoja, muuten kapeita ja kauniita. Koskia on kuitenkin siksi runsaasti, että mikään yhtämittainen laivakulku ei voi vastaisuudessakaan tulla kysymykseen. Sen sijaan kevyiden moottori-venheiden käyttö käy täällä päinsä siten, että koskien kohdalla "tralla-taan" venheet kiskoja myöten ohi kosken. Tällä tavoin on osa Paatsjo-kea "kanavoitu" kulkukelpoiseksi. Liikennettä välitetäänkin erinäisillä joen osilla säännöllisesti. Sekä Norjan että Suomen n.s. postimoottorit on merkitty virallisiin aikatauluihin. Laiva, tukkiyhtiön hinaaja, ei myös-kään täällä nykyisin ole sen kummempi ihme kuin muuallakaan.

Kun Suomen tasavalta päästyään Petsamon alueen isännäksi rakensi maantien Paatsjoen varteen ja edelleen Jäämerelle, huomasi Norjan kuningaskunta tästä naapurin teosta olevan hyötyä myös Paatsjoen länsipuolelle. Se rakensi maantiensä Kirkenesistä, Jäämeren rannalta, Svanvikiin Salmijärven rantaan. Salmijärven poikki päästään lossilla Suomen puolelle ja sitten Suomen maantietä - se onkin mainiota maan-tietä - etelään ... vaikka Osloon ja Stockholmiin. Ja me suomme sen mielellämme. Me kenties muistamme sen äänenkohun, jonka Norjan sanomalehdistö nosti silloin, kun Petsamoalue Suomelle siirtyi, ja ken-tiespä eräät naapurin viranomaitenkin otteet tuona aikana, mutta tästä aiheutuneen "ihmettelymme" olemme jo aikoja jättäneet. Ja sitten toi-seksi: me itse varustamme oman foortimme kansainvälisellä "Sf":llä, ajelemme sillä Salmijärvelle, pyydämme majapaikan isäntää soittamaan lossin Svanvikistä - huomaamme tällöin vielä, että puhelinkeskustelu rajantakaiselle lossimiehelle tapahtuu suomen kielellä - ja niin menem-me "heikkinemme" ulkomaille, Norjaan, moottorin vetämässä lossive-neessä. Voimme ajella Kirkenesit y. m. pohjoiset seudut vähääkään nyt enää pelkäämättä Arvi Järventauksen ja Sulo Veikko Pekkolan tapaisia kovia kokemuksia yösijaa hakiessa. Ja sitten voimme palata autoinem-me jälleen kotimaahan, mutta vain samaa tietä, sillä Norjan pohjoisin-ten seutujen maantieverkosto ei ole yhteydessä eteläisempiin teihin muuten kuin Suomen kautta: Tornion lossilla on mentävä Suomesta Ruotsiin ja sitten Ruotsin poikki Norjaan. Maantietä Ivalosta Petsamoon teki Suomen tasavalta useita vuosia ja uhrasi siihen puolisensataamil-joonaa markkaa, mutta tiestä tulikin sitten ensiluokkaisen hyvä, puhu-mattakaan siitä, että se on ainoa Jäämereen johtava maantie koko maailmassa. Jo yhden kesänkokemus osoittaa, että Euroopan turisti-liikenne on ottanut tämän seikan huomioonsa.

Inarin tieltä.

Edellä on tullut sanotuksi, että Paatsjoessa on lukuisasti koskia sekä runsaasti ryöpeyttä ja vedenputousta. Kyllä joki pyörittäisi vaikka minkä-laisen määrän myllyjä ja tehtaita. Myös niinsanoakseni turistikannalta on Paatsjoessa mielenkiintoisia vesiputouksia. Mainitseisin esimerkkeinä Rajakosket, Menikan, molemmat Jäniskosket ja tietenkin itsensä Koltta-könkään. Niinpä alempi Jäniskoski (lapiksi Njommelguoikka, norjaksi Harefossen) on oikein hauska koski katsottava. Joki puristuu 13 metriä kapeaksija putoaa 350 m:n pituusalalla yli 6 metriä. Kolttakönkään (norj. Skoltefossen) kokonaisputous on taas liki 10 metriä (Imatran putous 18,4, Pamilon10,5 m.) Liki puolet tästä kohdistuu erääseen lyhyeen ja kapeaan kohtaan kosken yläosassa. Putous on kauneimpia koskinäh-tävyyksistämme.

Paatsjoella voidaan retkeillä soutu- tai moottoriveneillä. Huomattavin retkeilykohta on tätä nykyä Salmijärven ja Kolttakönkään väli, jossa säännöllistä liikettä pitää Suomen postihallituksen postimoottori. Matkai-lijan sopii esim. lähteä Salmijärveltä Paatsjokea alas Kolttakönkäälle, jatkaen siitä matkailumajan moottorilla Elvenesiin Norjan puolelle ja siitä suomalaisella laivalla Kirkenesin kautta Jäämertä myöten Petsamoon, taikka päinvastoin, miten vain laivan, "Juho Vesaisen", kulkuvuorot matkasuunnitelmaan sopivat. Myös Salmijärveltä voipi tehdä edesta-kaisen matkan Kolttakönkäälle tuolla mainitulla postimoottorilla, ei se-kään tule yksitoikkoiseksi. Postimoottorin, laivan, samoin kuin postiau-tojenkin kulkuvuorot on merkitty tunnettuun rautateiden kesäaikataulu-vihkoseen.

Salmijärven majatalon pihalla on useita autoja. "Eurooppa" on lähtenyt liikkeelle Suomen Petsamoon. Meidän on odotettava postimoottorin läh-töä muutamia tunteja ja käytämme tämän ajan paikan varaamiseen moottorissa, valokuvien ottamiseen (ikävä vaan että Petsamon tunturien lumilaikut ovat niin kaukana taustassa, että ne näkyvät kuvassa vain pieninä pisteinä), aterioimiseen majatalossa ja unen houkuttelemiseen saman talon sohvalla. Lohipäivällinen hiukan raukaisee, näes ... Ja sit-ten masiinaan. Sattuu niin, että matkustajia Kolttakönkäälle on tällä ker-taa vain kaksi muuta ja minä. Eräällä toisella kerralla eivät kaikki ole alukseen mahtuneet, on pitänyt tilata muuan norjalainen moottorivene apulaivaksi. Mutta sellainenkin näkyy helposti käyvän päinsä nykyisenä puhelimen aikakautena ja - nykyisessä Paatsjokivarressa.

Moottori lähtee reistailematta käyntiin. Alamme puskea myötävirtaan, mutta vastatuuleen. Laivamiehet ovat huomaavia ja nostavat purjekan-kaisen keulakojun ylös, niin että saamme tuulen suojaa. Hauska järvi tämä Salmijärvi, pitkä Paatsjoen suvanto. Mutta hauskempi sentään Töllevinjärvi (lap.Falesjavre, norj.Klistervandet).Saavutaan sitten virta-paikoillekin. Eteläläisestä tuntuu tavallaan oudolta kulkea myötävirtaan, vaikkakin pohjoiseen suuntaan. Matkakumppanit, herra ja rouva, ovat Norjasta, juttelevat keskenään omalla kielellään, kiekahuttaen sanan viimeisen tavun ylöspäin ja vähän nielaisten sitä. Yhtäkkiä alkaakin rou-va - opettaa miehelleen suomea. Ällistyn sitä jonkun verran, mutta koe-tan näyttää siltä kuin olisi se mitä tavallisin asia. Eikähän tuo niin tavaton olekaan, sillä ollaanhan Suomen ja Norjan rajajoella. Kielen opetus käy-pi siihen tapaan, että koulumestari sanoo ensin norjalaisen sanan ja pe-rästä saman suomeksi, jonka viimemainitun oppilas hartaasti, mutta muukalaismaisesti kertaa. Havainnollisuuden vuoksi opettaja kuitenkin suomalaisenkin sanan kiekahuttaa latvapäästä ylöspäin, jopa katkaisee-kin sen: Holmefossen = Saarikosk, Klistervandet = Töllevijärv. Myöhem-min kuulin rouvan puhuvan aivan selvää suomea ja suomalaisesti ään-tävänkin, ja sittemmin kävi myös selville rouvan olevankin Vesisaaren suomalaisia.

Saarikoskella on ensimäkien "tralli". Raitiotiekiskot on johdettu veteen, ja aluksemme ajaa kiskoille asetetulle kelkalle. Me nousemme kävele-mään, mutta tavarat ja postisäkit jätetään veneeseen. Moottorimme kak-si laivamiestä ja "rallivahti", jolla on virkatönönsä tienvarressa, vetävät veneen kevyesti ohi koskisen kohdan. Myötämäen tultua jarrutetaan tanakalla puukangella, ja vene lasketaan kosken alla raiteilta jokeen niin että vesi kokassa kohahtaa. Niinkuin näkyy, ne ovatkin "eri" konstit nykyisillä lapinkulkijoilla!

Alempi Jäniskoski Paatsjoessa.

Salmijärveltä. Taustassa Petsamon tuntureita.

Salmijärven kansakoulu.

Veneemme kulkee milloin Suomen, milloin Norjan puoleista virran vettä. Passia ei kuitenkaan kysytä, vaikka moottori puskeekin väliin kokkansa ulkomaille. Norjalaiset ovat kuitenkin sinne ja tänne rantansa niemiin pystyttäneet varovaisuuden vuoksi kilven, jossa sanotaan, että siitä al-kaa Norjan riikki. Tukkeja uitetaan Paatsjoessakin ja jokea sitä varten puomitetaan. Uittoa autetaan hinaajalla, kuten muuallakin tätä nykyä.

Äsken mainitsemani Jäniskosken (alemman) kohdalla on toinen trallitie Salmijärveltä Kolttakönkäälle mentäessä. (Norjalainen postimoottori vä-littää säännöllistä liikennettä Svanvikistä (Salmijärveltä) ylös s.o. etelään päin Höyhenjärvelle, ja tällä välillä niinikään on kaksikiskotietä koskien ohi.) Jäniskosken ohi venettä trallatessa on meillä hyvää aikaa katsella kaunista koskea ja näppäillä kuvia siitä. Ja sitten painutaankin tunturien väliin. Kolttakönkään niskaan tultaessa on Paatsjoki sellaisessa tunturi-uomassa, että eteläläinen ei tahdo oikein uskoa olevansa Suomessa. Omassa isänmaassa kuitenkin ollaan, vaikkakaan ei isiltä perityssä maassa. Kolttakönkäällä poikkeaa valtakuntain välinen raja ulommaksi länteen, ja Suomi omistaa sillä kohdalla Paatsjoen läntistä rantaa pari kilometriä syvälti. Kolttakönkään kaunis, lohirikas koski upeine rantatun-tureineen on siis kokonaan Suomen oma, Suomen rajojen sisässä

Kolttakönkäälle etelästä päin tultaessa kiinnittää ensiksi huomiota kolt-talappalaisten kylä, kokonaista yksitoista kolttamökkiä käsittävä yhteis-kunta koskisuvannon äärellä. Sen läpi marssitaan kuin minkä kaupungin ikään. Jos et ole käynyt lappalaisten luona ennen, olet ymmärtääkseni melko utelias. Kolttakylään saapuminen teki allekirjoittaneeseen suunnil-leen samanlaisen vaikutuksen kuin aikoinaan tulo ensimaiseen vienan-karjalaiseen kylään, talvisella iltapimeällä, tulien tuikkaessa karjalais-tupien pienistä ikkunoista. Silloin, tuona tuonnoisena talvena, menimme kuitenkin oman heimon luoksi vieraisille. Tässä kolttain kaupungissa pu-hutaan sensijaan kieltä, jota vain erikoiset kirjanoppineet taitavat. Ja tie-tenkin koltat itse. Joku kolttaämmä tulee kujalla vastaan. Katsoo ensin kuin epäillen, luihuin silmin, mutta vastaa kuitenkin tervehdykseemme. Tervehdysten vaihto tapahtuu suomenkielellä, jota siis kolttamuorikin osaa.

Meidän on kuitenkin riennettävä matkailumajaan hankkimaan asuinsija, lämmittelemään kohmettuneita käsiämme loimuavan takan ääressä ja saamaan jotain suuhumme. Maja on virran äyräällä. On lohenonginta-aika. Muuan herrasväki etelästä on juuri vetänyt aika venkaleen venee-seensä. Herra perkaa sitä rannalla käärityin hihoin, viiltelee ja paloitte-lee, ja rouva suolaa punaiset lohiviipaleet mukaan varattuun astiaan. Lieneekö tarpeen mainita, että aviopuolisot ovat hyvällä tuulella. Ja kyllä totisesti sopiikin sitten kotona etelässä leikata lohta voileivän päälle, tar-jota tuttavillekin teeillallisilla ja ohimennen mainita, että tämä on omin käsin ongittua. Kolttakönkäästä!

Kolttakönkään eli Boris Glebin matkailumaja juontuu Venäjän ajoilta. Ve-näläinen osasi rajankäynnissä aikoinaan Norjan välisen rajan tinkiä si-ten, että koski ympäristöineen joutui sen omaksi. Kosken rannalle raken-nettiin matkailumaja, kirkko ja pappila. Maja on nyt suomalaisten toimes-ta laajennettu, pappilan toisessa päässä asustaa kansakoulu, toisessa rajavartiosto. Papilliset tehtävät kirkossa hoitelee Petsamon kreikkalais-katolinen pappi. Koltat ovat kreikkalaiskatolisia. Mainitussa rajankäyn-nissä ovat Norja ja Venäjä liikuttavalla yksimielisyydellä kierrätelleet Suomen tarkoin erilleen Jäämerestä s.o. merikalastuspaikoista. Tämä vääryys saatiin suurella vaivalla Tarton rauhassa korjatuksi. Ja vanha raja Norjaa vastaan pysyi tietenkin ennallaan, sillä emmehän olleet mi-tään sotaa Norjan kanssa käyneet. Eräät Norjan sanomalehdet pitivät kyllä "luonnollisena asiana", että valtakuntain raja Boris Glebin kohdalla on muutettava Paatsjoen väylää myöten kulkevaksi,mutta kosken alta tulee sen entiseen tapaan tehdä tiukka mutka itään, eikä suinkaan jat-kua jokea ja vuonoa myöten mereen. No, tuon mutkan itään se raja te-keekin, mutta Kolttakönkään kohdalla se tekee myös vanhan mutkansa joen länsipuolelle. Rajamme Norjaa vastaan on siis sama kuin se oli aikaisemmin Norjan ja Venäjän välillä.

Kolttakönkään matkailumaja ottaa vieraita vastaan talvellakin. Vieraskir-ja osoittaa, että talviset matkailijat ovat enimmäkseen ulkomaalaisia, pääasiallisesti Norjasta. Luonto Könkäällä on siksi mielenkiintoinen ja hoito ja toimeentulo majalla niin reilua, että se vetää väkeä naapurin ra-jan takaa talvellakin. Kesästä puhumattakaan. Parastaikaakin on ruoka-salin pöytä tulvillaan norjalaisia päivällisvieraita, joukossa vanhuksiakin ja lapsia. Ennen lisärakennuksen valmistumista, siis vielä viimeksi ku-luneena kesänäkin, oli majassa tilanahtaus usein harmillinen. Johtajatar kertoi tästä ja hymähti ohimennen, että tällaisessa tapauksessa joutuu väliin toteamaan senkin, että ihmiset matkoille lähtiessään "ottavat myös hermonsa mukaan." Lisärakennus, joka nyt syksyllä on valmistumaisil-laan, poistaa tilan puutteen toistaiseksi. Uusi (Petsamon) maantie on suuresti lisännyt majassa kävijöitä. Talossa pidetään neljä omaa lehmää, hevosia, kanoja. Heinät talouteen tuodaan Trondhjemista, porkkanat Tanskasta, voi Helsingistä, punajuuret Englannista j n.e. Norja on muu-ten varsinainen kauppapaikka. Sopimus on, että niin majala kuin koltat-kin saavat tuoda sieltä tullitta tavaraa omiksi tarpeikseen. Miksi ei tuoda esim. heiniä kotimaasta, jossa ne tätä nykyä ovat niin huokeat? Vastaus: ei kulettaminen kannata. Lapin ja Petsamon maantie, jonka pituus Ro-vaniemeltä Trifonaan Petsamossa on 527 kilometriä, ei sovellu heinän-vetoon etelästä.

Vanha tuttu kuva kolttakylästä.

Postimoottoria " trallataan".

Kolttaköngäs. Vasemmalta: koltta-kylä, kirkko, matkailumaja.

Olemme perinpohjin tarkkailleet Kolttakönkään luontoa, sen rantoja ja virran vettä,valokuvanneet sitä ja kiivenneet tunturille kesäisessä yössä. Kosken kuohunta on loppumaton, jyrkät tunturit putoavat ikuisesti Paats-joen virran viereen. Sitä samaa säveltä soitti kohiseva koski jo silloin kuin ensimäinen koltta-aatami ja hänen koltta-eevansa pystyttivät kodan tähän lohiparatiisin rannalle Se on soittanut sitä venäläiselle, joka raken-si rannikolle huvimajansa pyöreistä hirsistä, kohotti kirkon ja toi pappinsa ja jumalankuvansa. Ja sitä samaa soitintansa soitteli kolttain koski, kun vihdoin suomalainen otti isännyyden, kohotti tankoon siniristilippunsa ja alkoi lohenongintansa pitkällä rullavavallaan. Korkeiden tunturien keskellä pitää aivanpa kuin opetella ajattelemaan, että ollaan Suomen maassa. Ja mistähän johtuneekaan, mutta saa yhtäkkiä aivan hurjan mielihalun, että pitäisi päästä maistamaan, miltä täällä tuntuu talvella.

Lämpöisen kesäauringon sijasta olisi silloin yhtämittainen yö. Sitä kai väliin kätkeytyisi "numeroonsa" majalassa, hellittäisi hermokiintonsa, lukisi, lepäisi, työskenteleisi. Ja sitten taas: revontulet heittäisivät hul-mahtelevat värinsä Lapin hyiseen hankeen, ja koski kohiseisi sumujensa keskeltä. Tunturinrinteet olisivat kylmät ja jäiset, mutta lepattava takka-valkea majalan ruokasalissa lämmittäisi sielun ja ruumiin. Ja norjalaiset könkäänkulkijat.tulisivat ja lähtisivät ja kiekauttaisivat lauseittensa latva-puolen aivan kuin se.tunturille yrittäisi ...

Painukaamme hetkeksi kolttain kylään. Noihin pikku mökkeihin, joita esim. itäsuomalainen sanoisi murjuksi tai kämpäksi. Avaamme oven, joka tupaan johtaa eteisestä tai suoraan ulkoa, Vastaan tuulahtaa epä-miellyttävä ilma, niinsanoakseni koltan haju, joka omituista kyllä on samanlainen joka talossa. Kierrellessä mökistä mökkiin iskeytyy tämä kiusallisesti haju aistimen sisäkammitsoihin, niin ettei se niistä hevin er-kane. Tuvassa istuu kolttaisäntä, pienenpuoleinen mies. Hän on "siviili-puvussa" ilman mitään lappalaismerkkejä, ja useimmiten olisi aika vai-kea eroittaa häntä lappalaiseksi. Emännällä ja muilla vanhemmilla vai-moihmisillä on sensijaan korkea lappalaispäähine, saamsad, päässä tuvassakin. Isännän kanssa syntyy meillä heti vilkas keskustelu. Melkein kaikki he puhuvat hyvin suomea. Mutta kesken puheen he sanovat toi-silleen jotain aina lapiksi. Vaimoväki ei muuten puhu omasta aloittees-taan vieraalle mitään, mutta kyllä vastaa, kun kysyy jotain. Suomeen siirtymistään koltat eivät paheksu, perustellen tätä esim. sillä, että Suomi on järjestänyt töitä. Mutta maanjakoa he kaipaavat, N.s. kolttain notkojen omistusoikeus on kovin epäselvä ja tähän m. m. toivottaisiin selvyyttä.

Omituinen asia muutoin ja uudenaikainen: kolttalappalainen toivoo itsel-leen omaa maata. Maanjakoa toivottiin yleisesti, epäiltiinkin, että tokko-han sitä tänne saadaankaan, sillä Salmijärvellä on jo maat jaettu, mutta eipäs vaan jakajia täällä näy. Maanjakoa muuten toivottiin matkailuma-jassakin, sillä on otaksuttavaa, että myös maja jotain jaossa saa, niin et-tei kaikkia lehmänheiniä tarvitseisi Trondhjemistä, etelä-Norjasta asti tuoda. Kolttakylässä - 11 taloa - on yksi lehmä. Lampaita on lukuisam-min. Poronhoitoa ei harjoiteta. Koltan tupa on muuten sekasotkuinen, useimmiten epäsiisti. Vuodevaatteet ja nähtävästi muitakin vaatteita on epäselvässä kasassa jonkinlaisella nurkkalavitsalla, joka on talon ma-kuupaikka. Yhdestäkään tuvasta, jossa kävin, ei puuttunut teekeittiötä, samovaaria.

Olemme jutelleet keski-ikäisen koltan kanssa, joka isoäitineen asuu tu-vassaan, ja alkaa jo puhumiset olla lopussa. Rupean tekemään lähtöä.
- Älä vielä mene, puhuta muoriakin, koltta sanoo. - No, minä jään.

Muorin ryppyiset kasvot ottavat hienoa punaa.

- Miten kauan olette ollut leskenä? kysyn jotain sanoakseni.

- En muista ... neljä vuotta, tulee sitten kuitenkin.

- Montako lasta teillä on ollut? kysyn sitten pitääkseni keskustelun konk-reettisella pohjalla.

- En muista ... kuusi on ollut, kaikki ovat kuolleet.

Hän melkein aina aluksi sanoo "en muista", mutta muistaa sitten sen-tään. Jopa teen sitten suurpoliittisen kysymyksen, kun en enää muu-takaan osaa.

- No mitäs muori arveli siitä, kun tämä seutu siirtyi Suomeen? Oliko se hyvä vai ikävä? sanon koettaen olla niin ystävällinen ja leikillinen kuin vaan osaan. Sitä ei muori tiedä, tuli vastaukseksi, ja se näytti minusta olevan vilpitön vastaus. Sanon hyvästit, ja he kiittelevät käynnistäni.

Kolttakönkään koltat elävät samassa kylässä koko vuoden. Muuten kol-tat yleensä asuvat talvet talvikylässä ja kesät kesäkylässä. Kotaa eivät koltat enemmän kuin muutkaan lappalaiset enää käytä kuin kenties tila-päisillä olopaikoilla. Kotakausi on jo ainakin Suonien lappalaisilta ohi. Kolttakansaa on Suomessa noin 400 henkeä.

On kai aika lopettaa jo pitkäksi venynyt luku Paatsjokilaaksosta. Tuo tun-turimaa ja sen tunturituntu elää mielessä kesäiseltä tieltään nyt talven tultuakin ja Helsingin ympärillä humistessa joulunalushumuaan. Mutta onpa vain aikakauskirja "Rajaseutukin", jonka majoissa tätä kirjoitan, asettunut asumaan - Tunturikadun varrelle,