Rajaseudun kuvia 8.


Pitkin Kitkaa ja Oulankaa.


Siinä missä Alakitka supistuu Kitkajoeksi ja Kuusamon-Kuolajärven maantie ylittää Kitkan vesistön, on lohirikas Käylänkoski. Koskenrannalla on Käylän kalastusmaja. Rajaseutuyhdistys on tehnyt sopimuksen paikallisen talonomistajan kanssa majanpidosta. Moneen tarkoitukseen maja kelpaa: siihen voidaan majoittua, siitä saa soutajan lohenongintaan, siitä saa saattajan alas Kitkajokea pitkin. Saa siitä myös oppaan ja soutajan Kiutakönkäälle.

Ja kun nyt olemme majassa syöneet sunnuntaisen lohi-illallisen ja sy-tyttäneet savukkeet, on meissä lopullisesti varmistunut päätös lähteä erämaaretkelle, Kiutakönkäälle. Se hiukkanen epäröintiä, joka retkueemme vanhimman otsalla häivähti, savuaa tupakan mukana tiehensä. Tielle siis.

Meitä on - - niin, viisi meitä on. On alkanut pohjois-Kuusamon kuulakka yö. Etelästä tulleen mieliala ei suinkaan maassa matele. Yö on ja -aurin-ko paistaa!

Opastus Käylän majastaon järjestetty käytännöllisesti: kuljetaan maitse ja vesitse. Kokonaista viisi eri kertaa saamme levähtää veneessä. Le-vähdyksen jälkeen olemme aina reippaassa kunnossa jatkamaan jalka-marssia. Kankaita ja vaaroja, soita ja pitkospuita.

Komea Oulanka, jossa on paljon mutkia ja paikoin kovia koskia, vyöryt-telee vettä luoteiselta suunnalta Paanajärveen. Joki on kalarikas ja lin-turikas. Sen varsilla on runsaasti rantaniittyjä. Alajuoksullaan se on hyvin syvässä uomassa. Rinteet kasvavat suurta metsää. Melkoinen joukko mäntyjä on keloiksi kuivunut. Tämän joen rantaan me tulemme ja ta-paamme Kallungin kylän kalastajia, miehiä ja naisia, jotka ovat asettu-massa yöteloilleen. Ovat laatineet tulen sääskien savustamiseksi ja il-lastaneet. Mekin tutkimme, miltä maistuu "elävänä" pataan pantu Ou-langan forelli. Kalaa Oulangasta pyytävät he vetämällä joessa pienois-nuottaa.- Tyynehkö myötävirta vie sitten venettämme, reipas oppaamme kajahuttaa laulun toisensa jälkeen ja parin kilometrin päästä tulemme perille.

Kiutaköngäs, kuuluisa koski, lohenonkijain eldorado. Jyrkkä, moniportai-nen koski koskemattoman luonnon keskellä. Louhikoinen on koskenpoh-ja, ja vesi putoilee paikoin pystysuoraan kallionkielekkeiltä syövyttäen ja kuluttaen alustakalliota. Ympäristöon jylhää, syvärotkoista. Koskenpar-taalle on Rajaseutuyhdistys kuntoonpannut erämaantuvan. Siinä saa vä-synyt erämaanretkeilijä levähtää tai kalastaja asuntoa pitää (Vienanme-ren lohet pääsevät esteettömästi Kiutakönkääseen asti, mutta eivät ylemmäksi, sillä kalaportaita ei ole). Tupa ja sen etuhuone on varustettu-makuulavitsoilla, perähuoneessa on pöytä ja pöydällä vieraskirja. Sei-nällä on yhdistyksen tiedonantoja, kehoituksia ja pyyntöjä. Ikkunat voi-daan sulkea luukuilla ulkoa päin. Lämmityslaitosta ei ole - keittäminen tapahtuu ulkona, jossa ei häkä päähän mene.

Kiutaköngäs on kaunis koski, moniputouksinen koski. Se on syvän ja jylhän erämaan koski. Lohenonkijan ja salonkulkijan koski. Kiutakönkään erämaantupa tarjoaa suurta rauhaa asumattomassa salonsydämessä. Siellä unohtaa muun maailman. Emme kuitenkaan - me viisi - tällä kertaa voi viipyä könkäällä kauempaa. Suunnitelmaamme kuuluu palata vielä saman yön kirkkaudella takaisin Käylään. Maistamme eväitämme ja juomme pari pannullista kahvia, harrastamme sydänyön valokuvausta ja painumme paluumatkalle. Erämaanmajan vieraskirjaan piirrämme sitä ennen kuitenkin nimemme ja havaintomme.

Kiutakönkäälle voidaan kulkea myös vesiteitse Paanajärveltä. Matka soutuisin kulkien on kuitenkin melkoinen. Mutta voi kyllä käyttää siihen moottorivenettä. On kuitenkin huomattava, että kulkemista Oulangalla samoin kuin Kitkajoellakin, voi samalla käyttää kalastamiseen, ongin ja uistimin.

Aamu on kulunut yhdeksän seuduille saapuesssamme takaisin Käylän kalastusmajaan. Houkuttelemme itsemme uneen, nukumme eräitä tun-teja ja varustaudumme lähtemään Kitkajoen retkelle, suunnitelmamme mukaisesti. Erämaaretkeilyllä on oma erikoinen viehätysvoimansa. Se ei taida olla oikeata mustalaisuuttakaan, sillä mustalaisethan eivät kulje erämaissa vaan kylissä ja kaupungeissa, mutta kyllä se vaan niin on, että kun alun tähän retkeilyyn saa, mieli yhä haluaa uusiin ja uusiin seu-tuihin. Vaikka vaivat tällaisilla matkoilla eivät suinkaan ole vähäiset. Pon-nistusten tuloksena on kuitenkin hyvä ruokahalu, virkistävä uni ja tyyn-nyttävä hermojen lepo työnrasituksen lomassa. Niinpä voikin mitä har-taimmin kehoittaa nykyaikaisen kuluttavan kiireen ja monien huolten vaivaamia ihmisiä hakemaan erämaaretkeilystä tyynnytystä ärtyneille hermoilleen.

Kiutakönkäältä.

Oulangalta.

Taivalköngäs.

On kuitenkin tarpeen, että tässä puheinaoleva retkeily on matkailullisesti järjestetty. Sellainen järjestely on rajaseutujärjeston toimesta saatu ai-kaan Kitkan ja Oulangan laaksossa. Niinkuin edellä on sanottu saadaan Käylän kalatusmajasta saattajat paitsi Kiutakönkäälle, myös pitkin Kitka-jokea alas. Juumassa vaihdetaan oppaita ja päästään viimemainittujen saattamana Paanajärvelle.

Majanhoitaja Mustonen huopailee veneen perässä ja hänen poikansa soutaa. Veneen keskellä istuu meitä neljä retkeilijää: luutnantti, apteek-kineiti, naiskonsulentti ja minä. Luutnantti on varustautunut kaikilla mah-dollisilla matkavarusteilla. Hänen sotilasrepustaan ei todennäköisesti puutu mitään. Päälläkin päin siinä riippuu m.m. kirves ja kahvipannu. Hänellä on teltta mukanaan mahdollista metsässä yöpymistä ja sadetta varten. Eivät muutoin konsulentinkaan ja allekirjoittaneen reput taida pelkkää raitista ilmaa sisältää, otettakoonpa asia "aatteellisesti" tai ki-loissa punnittuna. Apteekkineiti on taas varustautunut m.m. voidepullolla, jolla karkoitetaan yön tultua liian tuttavallisiksi tunkeutuvia sääskiä. Tämä poistyöntävä aine ei ollut tavallista pikiöljyä, vaan neidin omaa kom-positiota, hyvänhajuista ja herraskaista. Niin että me olimme koko lailla varustautuneet saloretkeä varten.

Luutnantti on sitten valmistautunut kalastamaan monen nimisin uistimin ja syöttimin. Kohteliaana miehenä tarjoaa hän erään rullavavoistaan mi-nullekin. Kuuluisa kaimani vanhassa Palestiinassa, kalastaja Kehvas (=Pietari), oli kaikesta päättäen ensi sijassa verkkomies, ja kalaa tuli Genetsaretin järvestä välistä niin että "heidän verkkonsa repeilivät". Lo-hen ja forellin onginnasta ei sen sijaan puhuta mitään. Mitä minuun it-seeni tulee, niin olen vedenviljaa pyydystänyt kyllä moninkin tavoin, ver-kolla, nuotalla, uistimella ja pitkälläsiimalla, puhumattakaan onkimisesta, ja kun vaan ei ennen pikkupoikana olisi käväisty tuulastamassakin. Tä-mä kalastustapa taisi jo silloin olla muodollisesti kielletty, mutta tuulas-taminen pimeässä syysyössä, tervasten roihutessa rautaisessa "kopras-sa", oli poikasten mielestä erinomaisen mielenkiintoista ja isku väkäpiik-kisellä atraimella suuresti jännittävää.

Sen sijaan lohenonginta nykyaikaisilla rullavavoilla ei ole osunut minun harrastuspiiriini. Ne lyhyet neuvot, jotka minulle nyt annettiin, eivät tuntu-neet riittäviltä, niin että minä melkeinpä toivoin, että Kitkajoen viisaat ja vakamieliset lohet jättäisivät minun onkeni rauhaan. Peränpitäjämme kyllä huomautti, että näin kirkkaalla keskipäivällä ei ole lohensyöntiä odotettavissa, eikä tosiaan mitään "vahinkoa" kohdalleni sattunutkaan. Kalastusmieliselle lukijalle tässä yhteydessä kaiken varalta kuitenkin huomautettakoon, että Käylässä ja Kitkajoella ei suinkaan aina ole kes-kipäivä ja kirkas auringonpaiste. Saadaan kyllä hyviäkin saaliita. Ja voi-sinpa kertoa sellaisenkin tapauksen, oikeastaan ihmeen, että lohi, joka ensiksi on puntuillut likka Mustosen verkossa, on sittemmin riuhtoillut urheilukalastajan perho-ongessa, jossa se on - kolmen helsinkiläisen herrasmiehen jännittyneenä katsellessa - kaikkien taiteen sääntöjen mu-kaan väsytetty ja lopullisesti pyydystetty. Tämä nyt vain näin meidän kesken. Käylän kalastusmajan vieraskirja muuten kertoo yhtä ja toista saaduista lohista ja niiden painosta. Väliin myös lohettomuudesta. Sillä kalamiehellä jos kellä on sekä hyvää että huonoa onnea.

Topelius y.m. Suomen runoilijat ovat puhuneet tämän maan kirkkaista, sinervistä vesistä. Tällöin tulee mieleen kuva tyynistä sisäjärvistämme. Kitkalla tämä kirkkaus sopeutuu erämaan halki virtailevaan jokeen. Kit-kan vesi on kirkasta. Ja kun heinäkuun aurinko paistaa pilvettömältä tai-vaalta, ei ole ihme, jos lohet ja forellit näkevät jo kaukaa meidän turisti-veneemme ja sen salakavalat puuhailut heidän päänmenoksensa.

Kitkajoessa Käylän ja Juuman välillä on eräitä koskia, joita ei voida las-kea. Ja toisia taas, joita laskiessa on lastia veneestä puolennettava. Joen alempi osa, Juuman ja Oulangan väli, on niin koskista, että veneel-lä kulku ei ole siellä mahdollinen mihinkään suuntaan. Mutta matka Juu-maan on järjestetty turistireitiksi siten, että on varattu, samoin kuin Kiu-takönkään matkallakin useampia veneitä käytettäväksi. Kovimpien kos-kien kohdat kuljetaan maitse polkua myöten ja suvantoon tultua jatke-taan matkaa uudella siihen varatulla veneellä. Samaa järjestystä saavat sitten saattajat paluumatkallaan noudattaa

Matka Käylästä Kitkajokea alas on vaihteleva turistimatka, salomaan ret-ki, jossa kuljetaan veneessä virran mukana ja väliin jaloitellaan korpipol-kuja myöten.Tähän retkeen, niinkuin näkyy voi, erinomaisesti yhdistää kalastuksen. Kitkan matkailureittiä voi sanoakin urheilukalastus-retkeili-jäin luvatuksi maaksi. Soutajat, saattajat, saadaan Käylän kalastusma-jasta.

Olemme rupatelleet ja supatelleet, heittäneet onkiamme ja vetäneet jäl-leen, olemme kovimpien koskien kohdalla kavunneet kankaalle ja hies-tyneinä palanneet kosken alla veneeseen, jossa on tuntunut taas niin vilpoiselta virtaa viilettää. Vesilinnun poikueita on lukematon määrä. Seuraamme niitä monia sotajuonia, joita sorsaemo punoo suojatakseen perikuntansa vaaralta, joka sitä meidän venekuntamme muodossa uh-kaa. Johtavin strategia on siinä, että emo koettaa kiinnittää itseensä niin paljon kuin suinkin huomiota, jotta poikaset ehtisivät piiloutua. Kapeilla vesillä siinä onkin aika paljon puuhaa. Turhaanpa temppuilet ja huoleh-dit, sorsarouva. Me kuljemme rauhan merkeissä. Lohensukua kohtaan venekunnallamme on jotain laimeata vanhaa vihaa, mutta kaikkiin mui-hin suuntiin pikemminkin rakkautta. Pulikoi sinä vaan poikinesi, syö ja sukeltele.

Meidän venhettämme edelleenkin virta vie, ja saavutaanpa siinä vähitel-len Juumanjärvelle, jonka rannalla on Juuman miellyttävä rantakylä. Yli-Juuman talossa on täällä matkailijain levähdys- tai yöpymispaikka. Tästä palaavat saattajamme takaisin Käylään.

Me lepäämme ja loiomme. Kahvittelemme itseämme ja suuntaamme sit-ten kahden naisen ja yhtä monen miehen voimalla hyökkäyksen suu-reen viilipyttyyn, jonka emäntä on tuonut kamarin pöydälle. Ja verrattain hyvällä menestyksellä. Väsytään siinä vähäsen ja taidetaan hiukan tor-kahtaakin.

Saarikoski Kitkajoessa

Koskematonta metsää Kitkan varrella.

Suunnitelmiimme kuuluu tehdä Juumasta käsin matka Jyrävänkoskelle. Saamme taas soutajan. Juumanjärvestä alkavat ne kuuluisat Kitkajoen kanjoonit, syvät kallionraot, joiden pohjassa joen uoma on. Jyrkät kallio-seinät kahdenpuolen, syvällä altaan pohjalla virtaileva vesi - siinä on jo-tain uutta ja joka tapauksessa erikoista meidän maassamme. Rannat ovat jyrkät sielläkin, missä kallio ei nouse pystyseinänä. Väylä puristau-tuu kiihkeäksi koskeksi, josta vene on laskettava nuorassa alas ja taas on tulomatkalla samoin nostettava. Lopulta on kokonaan lopetettava venekulkuja tehtävä matkaa maitse.

Jyrävä on koski, jonka äärelle pysähtyy hämmästyneenä. Putous on niin valtava, kuohukko niin suurenmoinen, ettemme ole osapuilleenkaan ku-vitelleet sitä sellaiseksi. Rajaseuduillamme on muiden matkailunähtä-vyyksien ohessa aivan erikoisia, mahtavia ja kauniita koskia. Ensimäisiin näistä kuuluu jyrisevä Jyrävä, pauhaava Kitkajoen kallionrako, syvällä pohjois-Kuusamon erämaassa. Viivähdämme kotvasen tämän sydän-maan könkään vaahtoa pärskyvällä rantakalliolla, yrittelemme sitä valo-kuvata, mutta auringon suunta sattuu tähän aikaan päivästä "väärin päin", ja kuvamme eivät onnistu. Jonkinlaisella kaiholla jätämme kosken. Voisimme kuvitella, mitä mahdottomia maailmanmyllyjä tuo yhtäjaksoi-seen putoukseen puristunut vedenvoima kykeneisi pyörittämään, mutta emme sitä ainakaan ääneen tee. Olemme vaiteliaita. "Kyllä sentään Suomi on kaunis", lausahtaa kuitenkin konsulentti enemmän kuin itsek-seen, ja me muut sen vaitiololla hyväksymme. Ja lähdemme kapuamaan koskenuomasta korkeammille maille.

Kitkajoki muuttuu Jyrävästä alaspäin niin koskiseksi, että venein kulke-minen ei enää käy päinsä. Käännymme takaisin Juumaan, johon, Yli-Juuman taloon, olemme kaikki tavaramme jättäneet. Meillä ei siis nyt ole mitään kantamista selässämme.Luutnantti, rajakomppanian päällikkö, jonka virkatehtäviin kuuluu pitää huolta siitä, ettei polseviikki rajan takaa pääse tunkeutumaan Suomeen, ei kuitenkaan edes lomapäivinään pää-se täysin vapaaksi. Hänellä on silloin erinäiset siviilihuolet: hänen täytyy kantaa neiti selässään kaikkien kosteiden suopaikkojen yli. Hänellä it-sellään on lapikkaat, konsulentti on varustautunut saappailla ja allekir-joittanut "niagaroilla", mutta neiti on lähtenyt kumikengissä. Miten on-kaan . . . luutnantti näyttää verrattain tyynin mielin alistuvan kohtaloonsa ja kantavan ristinsä, eikä kannettavallakaan ole mitään valittamista, vaik-ka onkin jalassa matalat kengät. Muuten näitä suopaikkoja, kosteikkoja erämaassa, on Kitkan ja Oulangon retkillä melko lukuisasti. Parasta on siis varustautua sen mukaisilla jalkineilla tai sitten -kantajalla.

Juumaan palatessa on meillä edessämme se sama koski, josta tulo-matkalla vene laskettiin nuorassa alas. Saattomiehemme on sitä mieltä, että jätetään vene kosken alle. Mutta kun se aiheuttaisi useamman ki-lometrin kävelymatkan, asettuu luutnanttij yrkästi sille kannalle, että kyllä me veneen nostamme kosken yläpuolelle ja soudamme sitten omallam-me kylän rantaan asti. Siihen on saattajankin taivuttava. He ryhtyvät kahden kiskomaan alusta pitkin kosken eteläistä rantaa, sitten kun mei-dät muuton jätetty pohjoiselle, kylänpuoleiselle rannikolle. Kyllä siinä on tempomista. Luutnantti kiskoo nuoran päästä saattomiehen ulontaessa veneen keulaa rantakivistä loitommaksi. Kerran painaa kuohu veneen vesilastiin ja hyöky vie airot, teljot, äyskärin y.m. matkassaan. On las-keuduttava kosken alle, ongittava virran viemä omaisuus akanvirrasta pois ja yritettävä uudelleen. Hiki siinä tippuu, mutta sisu ei tipu. Ja vene nousee kuin nouseekin koskenniskaan. Airot ja muu irtaimisto kanne-taan maitse. Me muut katselemme kosken toiselta puolelta ihaillen mies-ten voimaa ja notkeutta ja sisukkuutta. Ja kun toinen heistä koskenpääl-le päästyä ylpeydellä huudahtaa, että »ei siinä auta p— kään", "kyllä sen pitää nousta", ei meissä synny minkäänlaista siveellistä suuttumusta tä-män johdosta. Sitten koskennostajamme soutelevat rauhallisesti, aivan kuin ei mitään tapahtunut olisi, meidän puolellemme. Lastaudutaan taas veneeseen ja soudellaan Juumankylän rantaan.

Edessämme on nyt hieman pitempi kävelymatka. Kitkan alin juoksu on tyyntä, niittyrantaista. Siellä on juumankyläläisten niityt ja venevalkamat. Tästä kautta käy kulku Paanajärvelle. Eräs helsinkiläinen tuttavani, mää-ritteli matkan Juumasta tähän venerantaan noin kolmeksi kilometriksi, enintään viideksi. Kitkajoen soutajamme arveli sitä sentään seitsemäksi, Juumasta saadut saattajamme sanoivat sen kahdeksaksi. Me itse mat-kan marssittuamme katsoimme parhaaksi pyöristää sen kymmeneksi. Mutta ei kymmenenkään kilometrin matka rattoisassa seurassa valoisa-na kesäyönä niin ihmeellinen asia ole. Varsinkin kun mukana on paina-vanpuoleinen lapinkävijän reppu, jonka - opas kantaa selässään. Sääs-ket pyrkivät kyllä kiusaamaan, mutta niitä voi ajella taittamallaan koivun-lehvällä. Hyvä on myös, ettei seurueellamme ole mitään pakottavaa kii-rettä. Saapi lepäillä, loikoa selällään sammalikolla ja kuunnella Kitkan-koskien kaukaista pauhinaa.

Olemme vähitellen nousseet verrattain korkealle, ei kuitenkaan tunturille. Tunturi on puutonta, mutta täällä on syvää komeata metsää. Kitkanmatkalla saa useassa kohti nähdä metsiä, joita ihmisen kirves ei ole konsanaan koskettanut. Tältä korkealta kuusamolta on meidän painuttava mainittuun jokilaaksoon Kitkan suulle. Siinä on pitkä ja jyrkkä, jopa lopuksi äkkijyrkkä myötämaa, ja vasta sen vaivalla laskeuduttuamme ymmärrämme, miten korkealla olemme olleet. Kävelemme vielä erään kilometrin joenvartta, rantaniittyä. Kuulemme jälleen kohisevan könkään äänen ja luulemme tulevamme jollekin uudelle Kitkan koskelle. Oppaamme hymähtää: se on eräs verrattain vähäinen puro, joka pudottaa vetensä komeana kaarena korkealta jyrkänteeltä. Tämä puro, mokoma, pitää semmoista elämää Kitkan rinteessä ja perinpohjin pettää meidät. Näkyy olevan niin, että me unohdamme olevamme Alpeilla tai Norjan tuntureilla. Mutta nyt tullaan hauskalle rantaniemekkeelle. Tässä on Juuman isännän vene. Tähän me leiriydymme.

Aallokkokoski Kitkajoessa.

Niskakoski Kitkajoessa.

Paanajärven sairasmaja.

Kiutaköngäs. Kuva: Väätäinen, Jari. / GTK.

Leiriytyminen Kitkanrannalle Kuusamon sydänmaassa, komean luonnon syvässä sylissä, pohjolan kirkkaassa yössä - se on jotakin sellaista, jos-ta sinä, esim. helsinkiläinen lukijani, et taida paljoakaan ymmärtää. Voi voi sinun bulevaardejasi ja sälepenkkejäsi ja kaivohuoneitasi ja kesä-teattereitasi. Ja kävelymatkojasi, joilta sinä raitiovaunussa palaat koti-kadullesi. Mitä sinä tietäisit siitä, miltä tuntuu loikoa Kitkanrannan leiris-sä, katsella loimuavaa nuotiota ja mustaa kahvipannua, joka yrittää aina ylikuohua, jolloin aina kuuluu hiljainen suhahdus lepattavasta leiritulesta. Ja ymmärtääkö sinun viinerleipiin tottunut makuaistisi, miltä tässä sa-massa leirissä maistuu eväsvoileipä ja sen päälle levitetty punainen vii-pale Käylänkosken lohta.

Kotitalouskonsulenttimme on keittänyt kahvin ja serveerannut sen rus-kealle sammalikolle. Apteekkineiti on urhoollisesti karkoitellut meistä Kit-kanlaakson itikoita omatekoisella sääskiöljyllään. Saattajamiehet istuvat pystypolvessa mättäällä, muista vähän ulompana. Me luutnantin kanssa olemme kantaneet puita tuleen ja yrittäneet muitakin palveluksia, mah-dollisuuksien mukaan, ja nyt sitten luomisen herroina kiltisti odotamme sitä kirkkautta, jota nokeutunut kahvipannu vaeltavalle rajaseudunkulki-jalle tarjoaa. Retkikuntamme syöpi, juopi, nauraa ja riemuitsee. Ja sitten hiljentyy . . . rantanurmikolla maaten, mietiskelemään maailmanmenon moninaisuutta.

Vene on nyt kuitenkin jo työnnetty vesille ja varustettu kaikinpuolin me-rikuntoon.Siihen me sijoitumme ja alamme matkan myötävirtaan, ensin Kitkaa ja sitten Oulankaa alas. Poro katselee meitä niittyniemekkeeltä heilautellen haarakkaisia sarviaan. Laiskasti ja ilman oman arvon tuntoa. Olemme jo sitä mieltä, että elukka on sairas ja huutelemme sille osan-ottoamme. Mutta antakaapas olla. Tästä kohottaakin poro korviaan, läh-tee ensin juoksuun ja sitten uljaaseen laukkaan pystyin kruunupäin. Se tahtoo näyttää herrasväelle, miten komea pohjolan poro on, kun se ottaa parhaan laukkansa. Näemme poroja matkallamme myös laumoina. Ne mielellään kokoontuvat niemipaikkoihin, joissa, veden lähistössä, tuulen-käynti helpottaa niitä sääsken syönniltä.

Oulanka tekee, kuten aikaisemmin olen maininnut, alajuoksullaan tavat-toman paljon mutkia. Kulku joella on alituista niemen kiertämistä. Ja nä-mä niemet pitenevät ja vastaavat lahdet syventyvät jatkuvasti. Vähän päästä on ranta lohkeillut ja metsä sortunut veteen. Lohenneen hiekan on virta vienyt seuraavaan niemenpoukamaan, johon se on muodosta-nut valtavan multavallin, jatkaen siten niemen pituutta. Veden on silloin täytynyt syventää itselleen uutta väylää niemenvastaisen lahden poh-jasta, ja näin jatkuu, varsinkin tulvakeväiden jälkeen, jokiväylän yhä enempi mutkistuminen. Oulanka on hyvin syvässä uomassa, mutta uo-man seinät eivät yleensä kohoa vedenrajasta, vaan vähän ulompaa. Veneellä kulkijalla on tilaisuus molemmin puolin jokea nähdä kokonai-suudessaan ne aarniometsän täyttämät rinteet, jotka muodostavat Ou-langan valtavan syvänteen. Metsä on korkeata ja ikivanhaa ja paljon on kuivunutta kelopuuta, ylhäällä rinteilläkin.

On aamu, kolmen tienoo, kun saavumme Paanajärvelle. Luutnantin on soitettava komppaniaansa. Rajavartiosotamies, jonka hoidossa vartios-ton puhelin on, nousee nopeasti vuoteestaan, ottaa asennon ja vastaa sotilaallisesti herra luutnantin tervehdykseen.

- Ykkönenkö vie komppaniaan? Luutnantti on rientänyt puhelinpöydän luo..

- Ykkönen, herra luutnantti, ja sotamies vetää sotilashousujansa ohje-säännössä määrätyille paikoilleen.

- Onkos moottorivarattu Paanajärven retkeä varten

- On, herra luutnantti.

- Kenen moottori se on?

- Yltiön, herra luutnantti.

- Onko se kunnossa?

- Kyllä, herra luutnantti.

- Missä se on?

- Tässä rannassa, herra luutnantti.

Militäärit jatkavat vielä keskustelua, joka koko ajan tapahtuu "kysymys-ten ja vastausten kautta", kuin ennen vanhassa katkismuksessa. Lait-taudumme niin siviili kuin sotaväkikin sitten pian veneeseen soutaak-semme sairasmajan rantaan.

Punaisen Ristin sairasmaja on viettävällä Paanajärven rinteellä. Paitsi varsinaista tehtäväänsä, toimii maja, tilaisuuden mukaan, matkailuma-jana. Sairaita tällä kertaa onkin vain jokunen, mutta matkailijoita run-saasti. Paanajärvi on tullut kuuluisaksi ja matka sinne esim. postiautossa Kuusamon kirkolta on helppo ja mukava. Naisemme saavat yöpaikakseen huoneen majasta ja meidät luutnantin kanssa sijoitetaan siistiin saunakamariin, jossa uni maistaa erinomaiselta.

Puolenpäivän tienoissa halkoo Yltiön moottori Paanajärven aaltoja.

Paanajärvi, pitkä, kapea "tunturi järvi", jota reunustavat korkeat Kuusa-mon vaarat ja johon putoilee monta kirkasta puroa ylhäältä, korkealta, solisten ja kolisten. Paanajärvi, joka itäpäästään kapenee ja rannat yhä korkenevat, niin että helposti taaskin unohdamme seilaavamme suo-malaista vettä. Paanajärven rannan Ruskeakallio, jonka äkkijyrkkyys on hirvittävä, sen kaltevuus kun on "sisäänpäin»" Ja todellinen alppikiipeily Ruskeakalliolle kierrellessä: tuntuu aivan mahdottomalta nousu, mutta miten onkaan - jonkun ajan kuluttua olemme kuin olemmekin vaaran korkealla laella. Tikan tavoin olemme pysytelleet kiinni rinteessä.

Paanajärvi. . . niin, kentiespä siitä joskus enemmän. Ja Paanajärven majasta, sen ystävällisestä emännästä ja sen maukkaasta lohipäiväl-lisestä