Rajaseutu 1931.

Rajaseudun kuvia.



Petsamosta on paljon kirjoitettu. Mikään maamme seutu ei luullakseni ole pannut siinä määrin kyniä rapisemaan ja kirjoituskoneita "käyntiin" kuin tämä pohjoisen Suomen pohjoisin kulmakunta. Ja matkailijoita käy siellä kesä kesältä lisääntyvä määrä. Eikä vain kotimaasta, mutta myös ulkomailta, kautta matkailevan maailman. On olemassa kolme iskusa-naa: Lappi, Petsamo, Pohjoinen Jäämeri, joiden voima on suuri. Ne vai-kuttavat houkuttelevasti, kiehtovasti. Matkailuliike Lappiin, Petsamoon ja Jäämeren rannoille kasvaa kesä kesältä. On näet olemassa vielä eräs iskulause: maailman ainoa maantie Jäämeren rantaan. Juuri tämä vii-memainittu tekeekin mahdolliseksi tuon niin vilkkaan ja voimaperäisen "kansanliikkeen" tuli-Lapin taakse, uusimman Suomen perimpään poh-jukkaan.

Ennen aikaan kuljettiin Lapissa porolla talvisin ja jokia myöten kesäisin. Nykyinen lapinkulkuväline on auto, nimittäin sikäli kuin on kysymys no-peasta matkasta rautatien päästä Petsamoon. Rovaniemellä nousemme posti- tai linja-autoon tai ohjaamme oman hyrysysymme pohjoista kohti, Lapin lakeuksien halki.

Ounasvaaralta, Rovaniemellä, olemme jo katselleet juhannusyön aurin-koa.Olemme tällöin päässeet eräänlaiseen pilanmakuun. Matkalaisen mieli on jo eräänlaisessa "vireessä" autoon noustessa. Kilometripatsaan numero, 524, on melko kunnioitettava. Etelästä tulleelle on se jo sem-moisenaan eräänlainen elämys, ja kun muutaman hetken ajeltuamme näemme tienviereen pystytetyn taulun, jossa neljällä kielellä selitetään, että tässä on pohjoinen napapiiri, rupeaa meille selkenemään, että nyt on niinsanottu tosi kysymyksessä. - Olemme napapiirin sisäpuolella, olemme kylmässä vyöhykkeessä, kuten sitä aikoinaan koulumaantie-teessä sanottiin. Maailma ei kuitenkaan, ei vielä kohtakaan, muutu sen kummemmaksi. (Eräs tuttavani kyllä väitti, että hänen autonsa napapiirin yli mentäessä kyllä vähän tärskähti, mutta hän oli vain muuten leikkisä mies.) Eteläläisen mieltä kuitenkin aikalailla kiinnittää tien poikki juokse-va ja väliin kilpasille yrittävä poro tai porolauma. Ollaan siis napapiirin pohjoispuolella ja petrain maassa, vaikka viralliseen

Lappiin tullaankin vasta kun on siirrytty Sodankylän pitäjän rajan yli. Mutta silloinkaan ei tapahdu suinkaan mitään jyrkkää muutosta. Sodankylän kirkolla näemme kuitenkin, jos hyvin käy, lappalaisen, lyhyen tihrusilmäisen miehen peskissä ja neljäntuulenhatussa. Jo sitä ennen on alkanut sieltä täältä kauempaa näköpiirin rajalta siintää joku korkeampi, loiva vaara, jota postiautossa istuva matkanaapurimme nimittää tunturiksi. Lapintuntu kuitenkin vähitellen tiivistyy kuta pohjoisemmaksi tulemme. Metsä harvenee, puut lyhenevät. Mänty on kyllä lajiltaan se, mitä sanomme hongaksi - ei siis oksikas käkkärämänty, vaan silopintainen, vähäoksainen - ,mutta se on lyhyt kasvultaan, yhden sahatukin mittainen. Jäkäläkankaita, poronlaidunmaita ilmaantuu yhä enemmän.

Vuotsossa meille näytetään ensimäiset lappalaisasunnot. Mutta jos odo-tamme näkevämme "tunnetun" kodan, jommoisesta on meillä mielikuva kuvien ja kirjojen mukaan, erehdymme. Ei nykyinen lappalainen enää asu kodassa muuta kuin tilapäisesti, kala- ja metsästysmatkoillaan. Kämppä, mökki on nykyisen lappalaisenasunto. Kerrotaan, että Kilpis-järvellä Suomen, Ruotsin ja Norjan rajakulmauksessa on vielä joku kota-asteella oleva lappalaiskylä. Vuotson lappalainen, joka asuu Jäämereen vievän komean maantien ja kansainvälisen kulkutien varressa, on mök-kinsä jopa maalannutkin, punaseksi.

Vuotsossa ovat rajavartioston pojat tarkastelleet rajaseutupassejamme muodonvuoksi. Auton seistessä ovat sääsket meitä hieman pureskelleet. Jotkut joukostamme ovat komeilleet sivelemällä kasvojaan pikiöljyllä. Se ei ole kuitenkaan välttämätöntä, sillä auton lähdettyä liikkeelle eivät sääsket pure, ja majaloissa nukkuessa on taas ikkunoissa sääskiverhot suojana.

Auton poleksiessa yhä pohjoisemmaksi Lapin loppumattomalla maan-tiellä lapintunnelmakin yhä nousee. Ja kun maantie kiemurtelee Laanilan tuntureille, Maanselällä, kun tienvarresta ovat hävinneet ensin havupuut ja sitten koivutkin, niin ettei ole lähimmässä näköpiirissä kuin eräänlaista maanpintaan painautunutta tunturikanervaa, kun auto pysähtyy loivalle tunturinlaelle, josta joka puolelle on silminkantamaton näköala, voimme sanoa olevamme Lapin sydämessä. Näköalat ovat rajattomat. Voimme ajaa, jos haluamme kovapohjaista sileätä tunturia myöten kolme kilo-metriä tiestä syrjään Kaunispään laelle; se on tämän tunturin korkein kohta, mutta näköala ei siellä sanottavammin muutu siitä, mitä se maan-tienvarressa on.

Juhannuskoivuin koristeltu Lapin lossi.

Matkailijoita tunturilla.

Lapin "loppumatonta" maantietä.

Maanselältä lähdettyämme alkaa meille myötämaa. Ivalojoen vedet rien-tävät samaan suuntaan kuin mekin. Paatsjoki samoin. Tuntureita paljai-ne lakineen näkyy nyt enemmän. Näemme suhteellisen läheltä m. m. Kaakamatunturin sekä tyypillisen tunturijärven, Kaakamajärven, jonka vedet juoksevat Paatsjokeen. Salmijärven ja Petsamon välillä mutkailee maantie jälleen metsärajan yläpuolelle, puuttomalle Petsamontunturille, mutta ei kuitenkaan tapaa sen korkeinta kohtaa, Kuorpukasta. Petsa-montunturilta laskemme noin puolitoista peninkulmaa pitkän mutkaisen myötämäen. Jos Lapin soilla ja tasaisilla kankailla on ollut pitkiä, linja suoria tienkohtia, näkyy niitä sitten taas mutkiakin tarvittavan, kun on kysymyksessä nousu tunturille ja lasku sieltä takaisin. Mutkat ovat kui-tenkin loivia ja uudenaikaisia, nykyaikaisen insinööritaidon konstruoimia. Petsamontunturilta laskiessa Jäämeren rantaan päin kiinnittää huomio-tamme tien varsilla matala, haarainen ja tavallaan pensasmainen n.s. Petsamon koivu, joka muistuttaa melkolailla haarautunutta, matalaa omenapuuta. Autonajaja vitsaileekin ajosta omenatarhassa.Tämä koivu on varsinainen ja jokseenkin ainoa Petsamon rantojen puu. On paljon ihmisiä Jäämeren rannoilla, jotka eivät koskaan ole nähneet muuta puu-ta kuin tämän, eivätkä siis varsinaista metsää milloinkaan. Varsinkin Kalastajasaarennolla, missä ei kasva puita lainkaan, on näin asianlaita.


Petsamon pitäjä ja samanniminen kihlakunta on jo alkanut Nautsin tie-noilla, lähellä sitä kiilankärkeä, joka Norjan kuningaskunnasta pistää pohjoisimman Suomen sisään. Matkailijoita kohtelemaan tottunut auton-kuljettaja on pysäyttänyt vaununsa tähän Suomen ja Venäjän vanhalle rajalle. Tarton rauha on muuttanut rajan idemmäksi. Se on vedetty suo-rana linjana Korvatunturilta Kalastajasaarennolle, josta sen kyllä ta-paamme, jos matkaa sinne asti jatkamme. Tämä vanha rajaviiva o nnyt jo historiaa, jota kohtaan on suomalaisilla oma mielenkiintonsa silläkin. Nyt me kuitenkin lähestymme varsinaista Petsamon keskuspaikkaa Jäämeren rannalla.Yläluostarin matkailumajasta voimme poiketa Petsa-mon luostariin. Sitä sanotaan yläluostariksi, mutta nimeksi riittää kyllä vaan pelkkä luostari, sillä mitään alaluostaria ei nykyisin enää ole ole-massa. Niille matkailijoille, jotka ovat nähneet Valamon, ei luostarissa ole erikoisempaa mielenkiintoa. Vanhoja luostarirakennuksia, kirkko, pit-käkauhtanaisia munkkeja, kaikki venäläisiä ja pikku poikkeuksella suo-mea taitamattomia. Luostari on pieni, luonnollista kuolemaansa odottele-va muisto venäläisajalta. Viljelkööt munkkiveljet reheviä peltojansa ja harrastakoot hartauttaan, sen me suomalaiset kernaasti suomme, emme heidän rauhaansa häiritse. Mutta kun nämä kolmattakymmentä vanhus-ta vaipuvat hautaan, vaipuu heidän luostarinsa myös muistojen hautaan. Omasta puolestani sanoisin, että nykyisen Petsamon luostarin mielen-kiintoisin puoli on sen luonto: viljava, joen halkoma laakso tunturivuorten ympäröimänä sekä lähellä oleva Spasitelnaja-vuori. Luostarinhistorias-sa, Vesaisen retkineen, saattaa myös olla jotain meille kiinnostavaa.

Petsamon kirkolla, ent. alaluostarissa, tapaamme, sitten ensimmäisen lahdenpohjukan Jäämeren vettä. Petsamonjoki levittäytyy vuonoksi: olemme suuren salaperäisen valtameren rannalla. Ensimäinen meren-tervehdys tuntuu luihin tunkevana kylmyytenä. Sattuu näet niin, että sää, joka Lapin läpi tultaessa on ollut jopa kuuma, on äkkiä jäähtynyt ja tuu-len suunta on koillisesta. Vienanmeri luo juhannuksen tienoissa jäitään ja sieltä tuleva tuuli on Petsamon kylmin tuuli tähän vuoden aikaan, jopa pääpohjoistakin purevampi. Kirkon luona on posti- ja lennätinkonttorit ja muutamia muita taloja. Postikonttorin pihalla tapaamme jonkun synnyn-näisen petsamolaisen, kerkeäkielisen vanhanmiehen. joka sanoo kuu-luvansa karjalaiseen heimoon ja selittelee meille oloja ja ottamuksia se-kä entisessä että nykyisessä Petsamossa. Kovin mielenkiintoista, mutta meidän on jatkettava matkaamme. Parkkina, muutamia kilometrejä kir-kolta pohjoiseen, on Petsamon suurin taloryhmä ja parkkinalaiset itse sanovat sitä Petsamon pääpaikaksi. Varsinainen matkailijain pysähdys-paikka on kuitenkin Trifonanniemi, lyhennettynä Trifona, jossa on mat-kailijamaja ja Petsamon satama. Maantie jatkuu tästä vielä vuonon vart-ta Liinahamariin, johon rakennetaan suurta matkailijahotellia sekä Suo-men tasavallan syväsatamaa Jäämeren rannassa.

Trifonan paikkeilla Petsamonvuono jäätyy pakkastalvina, mutta Liina-hamarissa ei milloinkaan. Tässä on siis se Suomen tasavallan "henki-reikä" sulaan mereen, josta Tarton rauhanteon aikoin ausein puhuttiin. On se omalla tavallaan erikoista: monta päivää olemme uusimmin kul-kuneuvoin tehneet matkaa Suomen etelärannalta pohjoista kohti ja tääl-lä tapaamme - sulan meren. Suomenlahden rannassa on talviliikenne mahdollinen vain jäänmurtajain avulla, suurin töin ja ponnistuksin. Kui-tenkin ylpeilemme olevamme siellä "etelässä". - Liinahamarin satama on rantatunturien ympäröimässä vuonon mutkassa, suojassa suuren meren aallokolta. Tähän päättyy maailman ainoa Jäämereen ulottuva maantie. Ja tästä alkaa Suomen tasavallan ainoa läpivuoteinen esteetön meritie muuhun maailmaan. Liinahamarin matkailuhotelli ei vielä tätä julkais-taessa ole käytettävissä eikä satama laitteetkaan vielä valmiit. Mutta kun nämä valmistuvat, tulee Liinahamarista ja sen majatalosta eräsmaail-man turistiliikkeen merkittävimmistä keskityskohdista. Sitä ei tarvitse vähääkään epäillä

Virtaniemen majalan pihalta.

Petsamon luostari.

Petsamon vuonolta.

Nykyinen Petsamon pääsatama on Trifonassa. Siihen keskittyy Suomen Jäämeren-laivaliike. Matkailija älköön kuitenkaan odottako tästä sata-masta mitään mastometsää tai savuavaa höyrylaivastoa hulmuilevine lippuineen. Varsin vaatimaton on vielä Petsamon "laivasto". Suomalaisia vuoroa-ajavia laivoja on yksi ainoa ja sekin vanha ja väsynyt. Petsamo-laisten moottoreita kelluu ankkurissa eräitä ja niitten joukossa valtion vartioalus "Turja". Ulkolainen laiva pistäytyy satamassa silloin kun sat-tuu.


Petsamonvuonon varrella olevista kylistä - Alaluostari, Parkkina, Trifona - ei ole mitään erikoisempaa sanottavaa eteläläisen näkökulmasta näh-tynä. Siistinnäköisiä, enimmäkseen äsken rakennettuja liike-, virkamies- y.m. taloja sekä kalastajaväestön asuntoja. Mutta kyläin ympäristö on eteläläiselle uutta: metsättömiä tuntureita pohjoisenpuoleisine lumilaik-kuineen. Puut Petsamon rannalla, mikäli niistä voi puhua, ovat aikaisem-min mainituita koivunkäkkäröitä, mataloita ja pensasmaisia.

"Juho Vesainen", nykyisin Suomen valtion omistama vuorolaiva, mutta entiseltä ammatiltaan hylkeenpyyntilaiva, jonka vanhat harppunikanuu-natkin ovat vielä jossain tallessa, on lähdössä Trifonan rannasta. Mat-kustajia on vanhan purren kansi ja sen ainoa salonki aivan täynnä. Ne ovat enimmäkseen etelästä tulleita matkailijoita, mutta onpa joukossa paikallistakin väkeä, m.m. Kalastajasaarennon nuorisoa, joka on ollut Petsamossa juhannusta viettämässä ja jatsia tanssimassa. Se palajaa nyt saarennolleen kuhisten ja ilakoiden. Joku vakavanaamainen kalas-tajakin on sattunut laivaan, ja Petsamon luostarin johtaja, varsin vaati-maton munkkipitkässä "leningissään", on niinikään lähtenyt matkaan tervehtiäkseen tuttaviaan Vaitolahdessa. Ei ole veljessä sitä ryhtiä ja "maailmanmiestä", jonka muistamme Valamon igumeestä. Ehkä tämäkin kirkkoisessa juhlapuvussaan, luostarin pyhätön ikonastaasi taustanaan, tekee voimakkaamman vaikutuksen. Veli tyynesti hymyilee ympärilleen. Hän jutteleisi mielellään, mutta kieli tekee sen melkeinpä mahdotto-maksi. Venäjää ei taideta tässä entisessä Venäjän maassa.

"Vesainen" ui pitkin kapeaa vuonoa suurelle merelle päin. Kaikkialta on näkyvissä lumisia tuntureita. Nyt on juhannuksen aika, ja tiedusteltuam-me lumien sulamista paikkakunnan miehiltä, saamme kuulla, että lumet pohjoisilla rinteillä kestävät yli kesän, talvesta talveen. Ainoastaan kovin sateisina kesinä "jonkin verran likaantuvat". Olemme jäämerellä, vaikka, ihmeellistä kyllä, ikuisesti sulalla merellä. Omituinen ristiriita, tosiaankin.

Jäämeren rantaa.

Petsamosta.

Heinäsaarilta. Kuva: SMY:n posti-kortti ajalta1920-1940.

Siinä se sitten aukeaa Pohjoisen Jäämeren silminkantamattomuus. Vuononsuulla on muuan pienempi valas köllähyttänyt kylkeänsä ja pyö-rähyttänyt pyrstöänsä etelän matkailijoiden suureksi iloksi. Ei näet ole aivan jokapäiväinen juttu nähdä omin silmin elävä valas. Vaikkapa pie-nempikin, niin valas kuitenkin(suuret eivät Petsamon vuonoon tulekaan).

Laiva poikkeaa monessa paikassa, Maattivuonossa, Pummangissa, Hei-näsaarilla, Kervannossa. Vaitolahti on viimeinen pysähdyspaikka, Suo-men tasavallan pohjoisin huippu. (Nimittäin Petsamon kohdalta; Teno-joen ja pienen Skoarrejoen yhtymäkohta Utsjoen pitäjässä on kyllä maamme pohjoisin piste.)

Jäämeren rantakylät ovat enimmäkseen pienehköjä kalastajakyliä. Talot ovat mataloita ja jos niiden taustana sattuu olemaan tunturi, näyttävät ne laivaan todellista matalammiltakin. Laitureita puuttuu ja mikäli niitä on, ovat ne pakovedenaikana käyttökelvottomia. "Vesainen" ankkuroidaan hieman kauemmas rannasta ja maihin menevät ihmiset ja tavarat vie-dään veneissä maalle.

On erinomaisen mielenkiintoista tutustua Kalastajasaarennon väestöön, pontevaan, merta uhmaavaan kalastajistoon, kauttaaltaan suomalaiseen kansaan, joka asuu siisteissä pikku taloissaan, polttaa turvetta talven lämpimikseen ja pyydystää merenviljaa elinkeinokseen. Ja tuntuu olevan koko tyytyväinen uuden isäntänsä,Suomen tasavallan järjestelyihin.

Oman lukunsa ansaitseisi myös Heinäsaarten "väestö", suuri lintumaa-ilma.Täällä haahkat pesivät ja lunnit lentelevät. Lintujen paljoudesta näillä saarilla paljon puhutaan ja syystä puhutaan. Haahkan pesiä on lu-kematon määrä. Ne ovat rauhoitetut. koko Heinäsaarten lintumaailma on rauhoitettu. Poikasten poistuttua kerätään sitten untuvat haahkanpesistä ja lähetetään maailman markkinoille. Seuraavana kesänä uudistuu sama näytös: haahka pehmentää pesänsä itsestään nyppimillä untuvilla ja hoitaa siinä pienet poikasensa. Näiden poismentyä tulee kruununvoudin lähetti ja korjaa untuvat varastoihinsa. Näin rakennetaan ja puretaan tuhansia koteja kaukaisella lintujen saarella Pohjoisessa Jäämeressä.