Ludvig Munsterhjelm. / Kodin kuvasto 30.3.1913.

Rajoilla ja tuntureilla kaukana poh-joisessa.


Aurinkoisena maaliskuun aamuna saavuimme, vaimoni ja minä, Trom-sö-laivalla Ruijan kylään Norjan rannikolla, jatkaaksemme sieltä edel-leen matkaamme tuntureille Suomen Lapissa, jossa keväällä ja tulevana kesänä aijoin ryhtyä tutkimaan eläimistöä.

Oli maaliskuun 21 päivä ja kevätmarkkinat olivat paraillaan käynnissä kylässä. Monet arvoisista lukijoista tietänevät tuskin, missä Ruijan kylä sijaitsee, ja kuitenkin on tällä pienellä paikalla sangen tärkeä merkitys suurimmalle osalle Suomen länsipohjan ja Ruotsin pohjoiskolkan asu-jamistoa.

Erittäin Enontekiön ja Muonionkin asukkaat käyvät täällä säännöllisesti markkinaaikoina. Täällä kaikki asujamet tunturimaailmasta myyvät tava-ransa, kuten riekot, poronlihan, kalan, y. m. ja täällä he senjälkeen osta-vat kaikki elintarpeensa, jauhot, kahvit, sokerit j. n. e., joita he tulevana kesänä tarvitsevat.

Ruijan kylä, jossa matalat harmaat talot ovat kaotisessa sekasorrossa, on melkoisen pitkän Juukeanvuonon(* itäisellä rannalla. Vehreänä ja kauniina kohoaa mäntymetsä kylän takaa ja korkeat, majesteetilliset tun-turit muodostavat valtavan kehyksen kaikkeen tähän, vuonot siihen luettuina. Pari kertaa viikossa saapuu tänne paikallislaiva, tuoden muka-naan postin ja elantotarpeita tälle pienelle yhteiskunnalle, joka muulloin kuin markkina-aikana elää kuihtunutta elämää.

*) Yykeä vanhemmissa kirjallisissa lähteissä myös Jyykeä, norj. Lynge, pohjoissaameksi Ivgu on Norjan kunta Lyngenin niemimaalla, Tromssan läänissä, Pohjois-Norjassa.

Kesäiseen aikaan eksyy tänne silloin tällöin joku matkailijalaiva, mutta vierailu on lyhyt ja jättää vierailijoihin köyhän ja harmaan muiston. Mutta kun markkina-aika on tullut, on tässä pienessä harmaassa maailman-kolkassa toisenlainen tunnelma. Sillä tällöin tulee tunturien mutkikkaita teitä katkeamaton jono suomalaisia, ruotsalaisia ja lappalaisia, hevosi-neen, poroineen ja äreästi haukkuvine koirineen, ja muuttavat Ruijan kylän ylevän rauhan ja idyllisen laiskana-olon vilkkaaksi kaupan ja toi-minnan ajaksi.

Silloin on Ruijan kylä kuin noiduttu ja reippaus on ylimmillään. Voimak-kaat Norjan, Suomen ja lapinkieliset äänet täyttävät tyhjyyden pienien harmaitten tupasien välillä, ja useasta Norjan kaupungista saapuu tänne tällöin kauppamiehiä, lähteäkseen taas parin päivän kuluttua takaisin, mukanaan tunturikansan tavarat.

Vaimoni käsikynkässäni läksin tutkimusmatkalle talorivien väliin. Rekiä ja ahkioita, joihin oli kasattu jauhosäkkejä y. m., seisoi pitkissä riveissä kaikkialla ja niitten ympärillä vilkkaasti puhuvia suomalaisia j lappalaisia. Kun puhuttelin heitä suomeksi, oli hämmästys yleinen, sillä «herras-miestä«, joka osasi tätä kieltä sujuvasti, ei kukaan odottanut täällä ta-paavansa.

Tämän keksinnön ilo oli kuitenkin siinä, että minut aivan väsytettiin tyys-tin kysymyksillä. Tarkkaan tuli minun heille kaikki selitellä. Eräs Kaaresu-vanto-lappalainen sai tietää vaimoni olevan norjattaren ja kysyi hän mi-nulta täysissä tosissaan, enkö olisi kotona Suomessa voinut löytää yhtä hyvää. «Silloin olisi hän kuitenkin ymmärtänyt kieltä,« arveli hän. Mutta kun hän hetkisen oli tarkastellut keskustelumme esinettä, lausui hän va-kavasti ja painolla: «Tuollaisen kannattaa kyllä laahata mukanaan mistä hän sitten onkin kotoisin*. Ja kun minä käänsin vaimolleni tämän yhtä
kauniin kuin sattuvan kiitoslauseen, väritti pukeva puna hänen poskiaan, joka taas aiheutti seurassa sydämellistä iloa.

Kaikki näyttivät olevan mitä paraimmalla markkinatuulella, johon lienee ollut syynä hyvät hinnat, joita oli maksettu kaikesta siitä, jota he olivat mukanaan tuntureilta tuoneet Seurauksena siitä, ettei tullia eikä tullivir-kamiehiä ollut, oli m. m. suuret joukot viinaa löytänyt tiensä tähän har-maaseen kylään. Ja seuraukset olivat senmukaiset.

Likaisella, pahasti kallellaan olevalla rappusella esitti pari juopunutta lappalaista, mies ja nainen, suurelle ja mielenkiinnolla katselevalle ylei-sölle vapaasti rakkausnäytelmää. Ja eräässä vesiperäisessä kujassa
parin ulkohuonerakennuksen välissä pyöri pari tuliveden sekoittamaa lappalaista hurjassa tappelussa, niin että ruskea rapavesi roiskui heidän päälleen.

Mutta, järkevästi kyllä, antoivat he pitkien veitsiensä olla tupessaan, vaikka viha ja kiukku selvästi säkenöi pienistä ja happamen katkerista silmistä. Tältä kannalta katsoen eroittuivat he miellyttävästi suomalaisis-ta juopoista, jotka tällaisessa tapauksessa vähällä olisivat laskeneet räiskähtävään, ruskeaan veteen punaisen vivahteen.

Sillä aikaa katosi toinen hevoskuorma toisensa jälkeen tunturien keskel-le. Ja pitkät pororaijat menivät samaa tietä. Mutta vielä jäi jälelle monta lappalaista, elämöittäen iloisella olennollaan ja korealla puvullaan har-maan kylän

Seuraavana aamuna matkustimme eteenpäin. Olimme onnistuneet saa-maan kyytimieheksi kaikkien matkustajien hyvin tunteman Johan Petter Naimakan, jota jokapäiväisessä puheessa kutsuttiin «tulkiksi*. Hän oli sangen omintakeinen mies, jäsen lisäksi erinomainen kyytimies ja opas, jolla ei koskaan ollut voittamattomia vaikeuksia. Jos hän vaan sai jota-kuinkin kunnollisen maksun, voi olla varma, että tuli perille, miten vasta-hakoiselta ja mahdottomalta se toisinaan näyttikin.

Onneksi ei kuitenkaan tällä kertaa tarvinnut mitään vaikeuksia vastaan
taistella, sillä vilkkaan liikkeen vuoksi oli tie jotakuinkin hyvä. Kun me varhaisena maaliskuun aamuna jätimme taaksemme harmaan kylän, säteili aurinko tunturien ja mäntymetsien yllä.

Aluksi ajoimme Juukeajoen hohtavaa jäätä, jota reunusti äkkijyrkät, pil-venkorkuiset ttinturiseinät, mutta pian käännyimme maalle, seurasimme tunturin reunaa ja nousimme säännöllisesti yhä korkeammalle ja korke-ammalle.

Lappalaisia kodassaan.

Täällä ylhäällä olivat jauhosäkeillä kuormitetut ahkiot uurtaneet syvän ojan toiselle puolen tietä, jossa vasen reenjalas ällisteli kulkea. Toisella puolella taas putosi tunturin seinä usein suoraan alas useita kymmeniä ja satojakin metrejä.


Reki keikkui yhtä mittaa, josta seurasi että vaimoni lopulta alkoi tuntea merikipua. Laitoin hänen kunnollisesti maata pitkään, mukavaan rekeen, jossa hän pienen ajan kuluttua nukkui. Ennenkuin saavuimme Siilastu-valle Kilpisjärvellä, oli jo pimeä. Joukko markkinaväkeä oli yöpynyt tän-ne. Avatessa pirtin oven, tulvahti vastaamme tukehduttava tupakan mär-kien vaatteitten ja kahvin haju, ja savun läpi havaitsimme tiheän, elävän maton lattialla.

Se muodostui loikoilevista suomalaisista, lappalaisista ja koirista, jotka ikäänkuin pakatut sillit olivat siihen asettautuneet, kylki kylkeä vasten. Lieden valkea heitti punaisen hohteen yli kaiken, ja puhe surisi tukehdut-tavassa ilmassa. Meidän oli mahdoton hengittää siellä, mutta kuitenkin oli kiirehdittävä sulkemaan ovi jälkeemme, sillä raitista ilmaa ei lappalai-nen suvainnut ei, mieluimmin löyhkäävää, hien ja happamien nahkapu-kujen kyllästyttämää.

Vierashuone, jota saimme yksin hallita, oli pieni ja lämmin ja räiskyvän takkavalkean valaisema. Varhain seuraavana aamuna tuli «tulkki* huo-neeseemme ja kehoitti matkalle. Ja me kiirehdimme valmistautumaan.

Aamu oli ihana! Taivas sinivalkea yli etenevien tunturien. Minne vain kat-soi, tapasi silmä lunta ja tuntureita. Pian alkoivat Norjan tunturien huiput hohtaa purppurassa ja kullassa, Silläaikaa kun Suomen matalammat ja pyöreämmät tunturit piilehtivät sinisessä varjossa. Mutta vihdoin nousi aurinko, ja valkoinen maisema säteili. Oli kohta mahdotonta olla ilman värjättyjä silmälaseja.

Pihalla oli elämää ja liikettä. Peskiin puettuja miehiä juoksi, huusi ja ki-roili, samalla kun he valjastivat porojaan kuormien eteen. Mutta hetkisen kuluttua sukeutui tästä rekien, porojen, pulkkien ja ihmisten sekamels-kasta jono, joka eteni Kilpisjärven lumipeitteistä pintaa. Keskeytymättä kehkeytyi tämä sotkuinen vyyhti. Oli kuin pitkää helminauhaa olisi vedet-ty järven jäällä poro ja ahkio poro ja ahkio. -—

Rekiretkemme oli ihana! Häikäisevän valkoisina kohosivat tunturit järven ympärillä. ja häikäisevän sinivalkoista oli lumi jäällä. Tasaista ravia juoksi hevonen hyvää tietä, samalla kun' «tulkki« innokkaasti piti mieltämme vireillä kertomalla olosuhteista täällä.

Toisin puhui hän norjaa, toisin suomea, mutta useimmiten sekoitti hän molemmat kielet nerokkaalla tavalla. «Täällä«, sanoi hän tultuamme Kil-pisjärven etelä-päähän, «tapasin kerran talvi-iltana erään eläimen, jonka varmuudella otaksuin sudeksi, ja kun minulla oli pyssy mukana, ei kestä-nyt kauan ennenkuin paukahti. Hevonen tästä kuitenkin peljästyi ja alkoi hurjaa vauhtia nelistää ja ajaessani mielestäni tarpeettoman kovaa vauhtia tietä eteenpäin, huomasinkin, että eläin, jota ammuin, ei ollut-kaan susi, sillä se kiljui ja parkui pahemmin kuin paha eukko, jotakin, jo-ta susilla ei ole tapana tehdä. Se oli vain koira«.

Menneenä kesänä oli Johan Petter seurannut erästä norjalaista tiede-miestä matkoilla Ruotsin Lapissa, tulkkina ja oppaana. M.m. oli norjalai-nen tiedemies ostanut lappalaisilta Bergenin museoon erilaisia kansan-tieteellisiä esineitä. Seuraavana talvena onnistui Johan Petterin saada käsiinsä vanhat tulukset, jotka hän lahjana lähetti yllämainitulle museol-le.

Jonkun ajan kuluttua sai hän sieltä' «painetun ja kauniilta näyttävän kii-toskirjelmän, jonka lähetin Tromsöhön lasiin ja raamiin panoa varten, jot-ta voisin sen ripustaa seinälle 'monumentiksi', niinkuin sanotaan«. Ja tästä «monumentista« oli hän ylpeä, ja"aina kun meillä myöhemmin oli ilo kohdata Johan Petteriä, alkoi hän jutella juttua siitä suuresta kunnias-ta, joka oli hänen osakseen tullut.

Nälkään kuollut poro.

Mukkavuoma, Ruotsin pohjoisin talo.

Saarikosken talo.

Mutta vaimoni kanssa tuli hän pian isällisen ystävälliseksi, sillä «hän on niin nuorinja tästä lähtien kutsui hän häntä ainoastaan Ida-nimellä. Kun hän myöhemmin kevätkesästä rahtimatkoillaan Ruijan kylän ja Kaare-suvannon välillä kulki asuntomme ohi, kunnioitti hän aina meitä käynnil-lään ja alkoi poikkeuksetta keskustelun seuraavalla ystävällisellä kysy-myksellä, jonka hän osoitti vaimolleni: «no, kuinkas nyt kuuluu, Ida?«


Aamupäivällä saavuimme Mukkavuoman taloon, 4 kilom. Kilpisjärveltä etelään. Tämän talon perustukset on laskenut kuuluisa pappi L. L. Laes-tadius kahdeksantoistasataluvun alkupuolella. Valtiokirkon opista poik-kevien mielipiteittensä ja oppinsa takia hän odotti ennemmin tai myö-hemmin tulevansa eroitetuksi papin toimestaan. Ja että hänellä tällaisen tapauksen sattuessa olisi ollut turvapaikka varalta, rakensi hän tämän talon, jossa hän metsästyksellä ja ansoilla aikoi hankkia itselleen, mitä elämän välttämättömyyteen kuuluu.

Kuitenkaan ei virasta erottamisesta tullut mitään, ja toiset ihmiset muut-tivat Mukkavuomaan. Nyt asui siellä nuori lapseton pari. Vaimo tuntui sangen terhakalta ja kelpo naiselta. Kuka taloa ohjaili ei ollut vaikea huomata. Mies sitävastoin näytti jotakuinkin huolettomalta, sillä joka ker-ta, kun Mukkavuomassa kävin, tapasin hänen selällään sängyssä, rakas piippu hampaissa.

Seuraava talo herätti huomiota pääasiallisesti asukkaitten paljoudella. Sen lisäksi oli täällä joukottain lappalaisia. Otin tilaisuudesta vaarin ja valokuvasin kodan sisä- ja ulkopuolelta. Kaikkialla teitten varsilla näki poroja; eräässä paikassa tapasin kuolleena, nähtävästi nälästä, viime-vuotisen porovasikan.

Maaliskuun 23 p:nä saavuimme matkamme määräpaikkaan, Saarikos-ken tunturitaloon, joka tulevaisuudessa oli oleva ympäristöön tekemiem-me retkien lähtökohta. Talo sijaitsee aivan Könkämä-enon ääressä, joka tässä virtaa alamaan läpi. Toisella puolen taloa kohoaa pienempi, koko-naan koivumetsän peittämä tunturi, joka monella tapaa näyttää sangen mieltä kiinnittävältä.

Täältä löysimmekin ei ainoastaan suuren joukon erilajisia lintuja pesi-mässä; täällä kasvaa myöskin Ruotsin pohjoisin kuusi, pieni, kaunis, noin metrin korkuinen.

Portailla ottivat meidät ystävällisesti vastaan molemmat Saarikosken vel-jekset, August ja Johan, kuuluja metsämiehiä erittainkin mitä susiin tu-lee. Käytettäväksemme annettiin siisti ja sangen suuri huone, jonka me lopuksi saimme erittäin hauskaksi ja miellyttäväksi. Kaikki suuret ja mo-net laatikkomme aukaistiin, ja niitten piiloista otettiin esille kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä, jotka asetettiin helposti saataviin paikkoihin.


Eräästä matka-arkusta, jonka pakkauksen vaimoni yksin ja suurella sa-laperäisyydellä oli tehnyt, esiin otettiin m.m. pari hienoja, valkoisia ikku-naverhoja, jotka heti ripustettiin ikkunaan, ja jotka suuremmoisella taval-la enensivät viihtymistämme huoneessa ja antoivat sille «herraskaisen,
näön ja vaikutuksen.

Täällä sitten asuimme heinäkuun loppuun asti, jolloin veneellä laskimme pitkin koskia Muonion kirkonkylään, josta taas jatkoimme hevoskyydillä. Mutta siitä ihanasta matkasta kerron kenties joskus toisten.